sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja (2012). Teos, Helsinki, 2016.

Vaikka maapallolla on ollut sama määrä vettä neljän ja puolen miljardin ajan planeetan synnystä tähän päivään, ihmisen kannalta helposti hyödynnettävän makean veden määrä on vaihdellut. Napajäätiköt ja suolainen meri ovat kilpailleet pinta-alasta ja tilavuudesta.

Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin kirja (2012) maapallo on satojen vuosien päässä tulevaisuudessa saavuttanut uudenlaisen tasapainotilan, jossa meri peittää laajoja nykyisin asuttuja alueita. Pohjois-Suomessakin kärsitään kuivuudesta, ja jäätynyt järven pinta on ihmisille enää kaukainen myytti. Niukkuus on tehnyt vedestä paitsi kriittisen resurssin myös valuutan. Sen lisäksi veden nauttimisesta on muotoutunut teemestarien ohjaama pyhä rituaali.
Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa.
Kertojan, aikuisikään astuvan Norian isä kasvattaa tyttärestään teemestaria ja vihkii tätä ammatin salaisuuksiin. Opetus keskittyy teeseremoniaan ja veden filosofiaan. Koska maailma vähenee koko ajan, vedestä ei puhuta enää elämän tai toivon vaan kuoleman liittolaisena. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta ihminen on joutunut syrjään sen kiertokulusta. Isän paljastama salainen, perimätietona kulkeva lähde tunturin uumenissa antaa teemestarin puutarhalle vehreyden ja talon vedelle sen raikkauden. Salainen lähde on myös vakava rikos. Kovaotteinen sotilashallinto säännöstelee vettä, eikä vesirikoksiin syyllistyneitä armahdeta.

Opetuksensa lomassa Noria alkaa ystävänsä kanssa selvittää muinaisen tutkimusretken vaiheita, kun ”muovihaudan” uumenista löytyy vuosisatojen ikäisiä äänitteitä ja kuuntelulaitteita. Mysteeri alkaa aueta, mutta väkivaltainen niukkuus hiipii kylään ja repii asukkaiden välistä luottamusta niin, ettei yhteisö voi oikeastaan toimia enää yhteisönä. Noria joutuu tekemään valintoja.

Itärannan romaani on omaperäinen ja vaikuttava. Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta. Toistuessaan ne vaikuttavat enemmän nykyisyydestä käsin kirjailijan värittämältä havainnolta kuin niukkuuden maailmassa kasvaneen nuoren aikuisen kokemukselta. Noria ei itse ole tuntenut maailman vähenemistä kuin hetken. Ehkä tämä teemestarin näkökulma on vahvemmin kallellaan menneisyyteen, kuolemaan ja menetykseen kuin ajattelin.

Teemestarin kirja ei tarpeettomasti selittele maailmaa mullistaneen onnettomuuden syytä tai laajuutta, eikä se solmi kaikkia lankoja tarinassaan. Vaikka kirjan lohduton tulevaisuuden kuva on oivaltava ja ruokkii mainiosti dystopiannälkääni, jäin pohtimaan, onko armeija pelkästään resurssikaappaukseen syyllistyvä rosvojoukko vai viimeinen — jos kohta korruptoitunut — keino ylläpitää sivilisaatiota säännöstelyn voimin. Tulkintaa voi tehdä molempiin suuntiin, mutta täyttä valtuutusta romaani ei tunnu antavan. Jälkimmäinen vaihtoehto piirtäisi tarinaan herkullisen dilemman.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

The Diamond Age


Viisikymmenluvulta lähtien pyykinpesuainemainokset ovat luvanneet samaa ihmettä: tahrat lähtevät mutta värit säilyvät. Jos vaihtoehtona on ollut vaikkapa lipeä tai kloori, uuden pesuaineen teho on voinut tuntua yliluonnolliselta. Linna-shampoo toi hiusten pesuun vaihtoehdon palasaippualle ja mäntysuovalle luvaten ”pestä ilman kyyneleitä”. Joillekin nämä ovat edistysaskeleita, toisille merkkejä kulttuurin pehmenemisestä.

Brittiläisen tieteiskirjailijan Arthur C. Clarken kuuluisan mietelauseen mukaan riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa magiasta. Gehmin seurauslause toteaa Clarken ajatuksen kaikissa olosuhteissa todeksi ja siten tautologiaksi: teknologia, joka ei tunnu magialta, ei ole riittävän kehittynyttä. Mietin, kummasta on kyse, kun mainosanimaatioiden siniset pallot pureutuvat kankaisiin, astioihin tai hampaisiin irrottamaan loukkaavaa epäpuhtautta. Epäuskottavassa valaistuksessa unelmat muuttuvat tosiksi ja likaisesta tulee jälleen puhdasta. Mainokset vetoavat samanaikaisesti helppouteen, tieteellisyyteen ja selittämättömään mysteeriin.

Neal Stephensonin romaani The Diamond Age (1995) kulkee tätä samaa vaikeaa vedenjakajaa.  Nanoteknologia on sekä tiedettä että magiaa. Se muokkaa ainetta molekyylien tasolla ihmisen luontaisen havainnon ulottumattomissa. Tämä näkymätön voima on ihmisen kehittämä, alati läsnä oleva vallan ja hallinnan väline. Tässä suhteessa romaani on jatkoa Stephensonin edellisen romaanin Snow Crash (1992) kyberpunk-teemoille. Tosin vastakulttuurinen punk-moukka kohtaa tylyn lopun heti kirjan alussa, joten nanoteknologian hallitsema tarina kuulunee post-kyberpunk -lajiin.

Toisaalta romaanissa nanoteknologia on myös satumainen kaikkien ulottuvilla oleva runsauden sarvi ja ympäristöä muokkaava selittämätön voima, joka täyttää ihmisten materiaaliset tarpeet. Materiankokoajat työstävät ”perusmassasta” — yhdistelmästä energiaa ja materiaa — melkein mitä tahansa. Perusmassa ja sitä kautta valta virtaa kuitenkin ”lähteestä”, jota hallitsee yläluokka. Sille nanoteknologia on taikuutta muistuttava voima, jolla se suojautuu kilpailijoiden nanohyökkäyksiä vastaan.

Kun insinöörit kirjan alussa loihtivat nanobottien avulla nuorelle prinsessalle merestä nousevan saaren, lukijan kyky tehdä päätelmiä teknologian mahdollisuuksista haihtuu. Tarina siirtyy tieteiskirjallisuudesta satujen maailmaan. Satujen maailmassa on myös päähenkilö Nell, kuolemantuomion kärsineen punk-moukan tytär. Hän saa käsiinsä interaktiivisen lukulaitteen ja syöksyy sen avulla opettavaisten tarinoiden maailmaan. Kuten tieteisromaaneissa usein käy, lapsihahmot menettävät luonteenpiirteensä kehittyessään ja kasvaessaan kohti täydellisyyttä.

Stephenson sumentaa tieteen ja magian eron lisäksi lihan ja koneen sekä luonnollisen ja keinotekoisen välisiä eroja. Nanoteknologia on biologiaa, eivätkä mikroskooppiset robotit tavattomasti eroa muista molekyyleistä. Kulttuuri ei ole kuitenkaan pelkkää teknologiaa. Kun koneet voivat muokata ainetta mielin määrin, käsityöstä kehittyy arvostuksen kohde. Inhimillisen ponnistuksen tulokset ainutlaatuisine epätäydellisyyksineen ovat tarjolla vain rikkaimmille. Nanoteknologia vääntää mutkalle myös käsityksen identiteetistä yksilöivänä tai pysyvänä ilmiönä.  Identiteettiä voi muokata aineen tavoin, ja tietoisuus voi sulautua joukon tietoisuudeksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio hyperteknologistuneessa maailmassa on väkivaltaa, puhetta ja tarinoita. Huono-osaisuudesta kärsivästä perheestä huolimatta Nell nousee ympäristönsä yläpuolelle juuri lukulaitteensa ansiosta. Laitteen takana on kuitenkin sisältöä tuottava ihminen, Miranda, joka kokee olevansa kasvavan lapsen äitihahmo. Stephenson tuntuu uskovan teknologian tuomiin mahdollisuuksiin opetuksessa, mutta juuri Mirandan tärkeän roolin vuoksi kasvattajan roolia on mahdoton monistaa. Ihmiseksi kehitytään vain ihmisten opastamana.

Stephensonin romaanissa teemojen kirjo on hengästyttävä. Vaikka niissä on paljon mielenkiintoista, tulos on kuin kaikkia perusvärejä käyttävä maalaus.  Joillekin paljous ja räikeys ovat nautinto, mutta minulle kirja pysyi samaan tapaan etäisenä kuin Ian McDonaldin romaani Brasyl (2007) ja sen virittelemät monimaailmatulkinnat.

Romaanissaan Snow Crash Stephenson luonnosteli ohimennen Google Earthin ja SecondLifen — siis 1990-luvun alussa. Wikipedian mukaan Amazon Kindlen prototyyppi kulki nimellä Fiona, joka on The Diamond Age -romaanissa Nellin maagisen lukulaitteen kehittäjän tyttären nimi.


Neal Stephenson, The Diamond Age: Or, A Young Lady's Illustrated Primer (1995). Penguin Books, E-Book, 2000.

--
Kuva: ”Illustrated 1949 Ad, Tide Laundry Detergent, "New Washing Miracle"” ( Classic Film / flickr / creative commons)

perjantai 12. toukokuuta 2017

Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll, Päiväkirja vihreältä saarelta. Saksankielisestä alkuteoksesta Irisches Tagebuch (1957) suomentanut Kai Kaila. Saatesanat kirjoittanut Jyrki Vainonen. Otava, Keuruu, 2000.

Heinrich Böll matkustaa perheensä kanssa kesällä 1956 Irlantiin ja kirjoittaa kokemuksistaan matkakertomuksen Päiväkirja vihreältä saarelta (2000). Päiväkirjaksi nimetty vajaan parinkymmenen kirjoituksen kokoelma loihtii ajattoman ja mystisen saaren, jota ei varoitustekstin mukaan välttämättä ole olemassa. Onko sitten James Joycen tai vaikkapa M. J. Hylandin Irlantia olemassa yhtään enempää? Tai Patricia Highsmithin Italiaa? Kirjailijoiden totuuksissa on kierteitä.

Böll on tarkkanäköinen havainnoitsija ja taitava kirjoittaja, joka löytää Euroopan länsilaidalta, valtameren ja vanhan miehittäjän välistä jotain omalaatuista. Teestä ja kosteasta, purevasta tuulesta voi varmasti nauttia muuallakin, mutta Böllin samaan aikaan tavallisissa ja silti omituisissa kohtaamisissa ollaan jotenkin vieraassa maailmassa.

Kommelluksia sattuu: rahanvaihtaminen ei tunnu onnistuvan missään, dublinilaiset ovat kohteliaan välinpitämättömiä, junien lippukäytäntö on epäselvä, ja aikakäsitys on kaukana mannereurooppalaisesta. Saarella taisteltiin tekijänoikeuksista ensimmäistä kertaa vuonna 561, Mayon kreivikunnan nimeen lisätään aina ”Jumala meitä auttakoon”, ja huumori puhkeaa kukkaan juuri vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Väkivalta, rauhallisuus, uskonnollisuus ja alkoholi luovat jyrkkiä kontrasteja. Myös sade on Irlannissa ”absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava”.

Joutilaana turistina Böll pysähtyy katsomaan ja maalaa seesteisen päivän upein värein.
Vietimme aikaa kylässä viisi tuntia ja aika kului nopeasti, koska mitään ei tapahtunut, vain muutaman linnun säikäytimme lentoon ja lammas pakeni meitä ikkuna-aukon läpi ylös rinteelle, luutuneissa verenpisara-aidoissa roikkui verenpunaisia kukkia ja ohikukkineita värihernepensaita peitti likaisia lantteja muistuttava keltainen kerros, kiiltäviä kvartsinkappaleita pisti esiin sammalesta luiden tavoin, ei mitää likaa kaduilla, jätteitä puroissa eikä missään ääntäkään.
Syrjäinen Irlanti on pysynyt sivussa vuosisadan suurista onnettomuuksista. Rauhassa kehittynyt maalaismaisema näyttää erilaiselta kuin sodan ja jälleenrakennuksen muovaama Saksa.
Tällaiselta ei ole näyttänyt ainoakaan pommitettu kaupunki, yksikään tykeillä tulitettu kylä, pommit ja kranaatit ovat vain pidennettyjä sotakirveitä ja -nuijia, joilla ruhjotaan, hakataan kappaleiksi, mutta täällä ei ole jälkeäkään väkivallasta, aika ja luonnon voimat ovat loputtoman kärsivällisesti järsineet pois kaiken, mikä ei ollut kiveä, ja maasta kasvaa patjoja, joilla nämä luut lepäävät kuin pyhäinjäännökset: sammalta ja ruohoa.
Irlanti ei ole kuitenkaan paratiisi. Sodan jälkeen maaseudulla vallitsee köyhyys, ja siirtolaisuus on lähellä jokaista; yli 40000 irlantilaista muuttaa maasta joka vuosi. Tarinan rouva D:n yhdeksästä lapsesta viisi tai kuusi todennäköisesti etsii onneaan jostain muualta.

Ajalla on suunta, eikä 1950-luvun Irlanti ole helppojen yhteyksien päässä. Matkakertomus on yhdistelmä kirjoittajaa ja vierasta kulttuuria ja maisemaa. Jyrki Vainosen saatesanojen mukaan kirja on ”häpeämättömän romanttinen ja runollinen”. Juuri siksi se on lukukokemuksena niin maukas.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen kooste

Nyt päättyvässä novellihaasteessa sain luettua kolmekymmentä novellia, joista kahdestakymmenestä kahdesta kirjoitin novelliarvion. Pari luettua novellia jää haasteen ulkopuolelle, koska kirjoittaakseni niistä minun pitää lukea jotain muuta. Saldo ei ole erityisen suuri, enkä ehtinyt lukea kokonaan kuin kaksi kokoelmaa. Samuel Beckettin Piiritetyn huoneen novelleissa (2000) oli vieläpä vain kolme novellia. A. M. Homesin kokoelmasta osin juuri kiirehtimisen vuoksi jäi puolet novelleista ilman mainintaa.

- BECKETT, Samuel: Loppu (1946).
- BECKETT, Samuel: Karkotettu (1947).
- BECKETT, Samuel: Rauhoittava lääke (1955).
- BIERCE, Ambrose: The Damned Thing (1893).
- HARTE, Francis Bret: The Outcasts of Poker Flat (1869).
- HAWTHORNE, Nathaniel: Young Goodman Brown (1835).
- HOMES, A. M.: Adults Alone (1990)
- HOMES, A. M.: The Bullet Catcher (1990) 
- HOMES, A. M.: Chunky in Heat (1990)
- HOMES, A. M.: Esther in the Night (1990)
- HOMES, A. M.: The I of It (1990)  
- HOMES, A. M.: Jim Train (1990)
- HOMES, A. M.: Looking for Johnny (1990)
- HOMES, A. M.: A Real Doll (1990) 
- HOMES, A. M.: Slumber Party (1990)
- HOMES, A. M.: Yours Truly (1990)
- IRVING, Washington: The Adventures of the German Student (1824). 
- LEAVITT, David: Counting Months (1983).
- LEAVITT, David: Territory (1983). 
- LIUKKONEN, Tero: Jeesus (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Kohti aamua (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Yoko Onon puu (2009).
- LOVECRAFT, H. P.: Dagon (1919).
- LOWRY, Malcolm: Strange Comfort Afforded by the Profession (1953).
- MELVILLE, Herman: The Fiddler (1854). 
- O’BRIEN, Fitz James: What Was It? (1859)
- POE, Edgar Allan: MS. Found in a Bottle (1833). 
- RIDDELL, J. H.: Nut Bush Farm (1882).
- RIDDELL, J. H.: The Open Door (1882).
- TWAIN, Mark: Luck (1891). 

Siinä se.

* * *

Otin novellihaasteen kirjoitushaasteena ja yritin keksiä mielekkään tavan käsitellä novelleja kirjablogissa. Kehittämällä mielenkiintoisen tavan käsitellä novelleja lukisin ja kirjoittaisin niistä useammin. Nyt tuntuu, etten haluaisi tehdä mitään muuta.

Jokaisen novellin arvioiminen erikseen ei ole tietenkään tavattoman omaperäistä tai kekseliästä. Koska novellit ovat melko usein esimerkiksi romaaneja lyhyempiä, täytyy kirjoittaessa käsitellä aiempaa pienempiä asioita ja havaintoja. Näin arvion kirjoittamiseen menee usein enemmän aikaa kuin novellin lukemiseen. Kirjoittaminen on ajattelua, ja mitä enemmän sitä tekee, sitä hitaammaksi se käy. Tämä voi olla myös varhainen merkki ikääntymisestä.

Vanhempien, 1800-luvulla julkaistujen novellien kylkeen liimasin toisinaan ohuen kerroksen kirjallisuudentutkimusta, jolloin kirjoitukseni horjahti kirjallisuusesseen suuntaan. Olen kuitenkin ensisijaisesti asiantuntematon peukuttaja, joten vein tekstiä ”blogahtavampaan” suuntaan lisäämällä omia (tai keksittyjä) kokemuksia ja pitkiä aasinsiltoja. Nojasin näihin tekniikoihin ja karkeisiin asiavirheisiin kirjoittaessani puhtaasti omin voimin ilman kokeneen kirjallisuudentutkijan ohjausta.

Lähteisiin vajoaminen on yksinkertaisesti nautinto. Olen ottanut toisinaan joitain varovaisia siihen suuntaan vanhempien teosten kanssa parin viime vuoden aikana, mutta nyt novellihaasteessa tämä vietti pääsi valloilleen. Se ei ole pelkästään teoksen symboliikan tai tematiikan sudokumaista ratkomista ja lukemisen opettelua. Lähteet tarjoavat lumoavan, korvissa humisevan, kohti syöksyvän vieraan maailman. Tarinoiden näennäisen arkiset käänteet tai omituiset ilmiöt paljastuvat joksikin aivan muuksi. Verhojen ja ovien takaa paljastuu jänniteitä, valtasuhteita ja ideologioita. Oman tekstini panokset kasvavat ja kirjoittaminen hidastuu. En muista, että lukeminen ja ennen kaikkea siitä kirjoittaminen olisi ikinä ollut näin kivaa. Kaikki on aivan mahtavaa koko ajan!

Kirjablogi on lajina vähintäänkin joustava, joten kokeilut jonnekin kevyen esseen ja kirja-arvion välimaastoon lienevät edelleen sen piirissä. Jos eivät ole, ne ovat jotain muuta.

* * *

Esitin perjantaina kahvilassa vetoomuksen vuoden mittaisen jatkoajan puolesta mutta tuloksetta: novellihaaste päättyy tänään. Jotenkin siinä kävi niin, että tehtäväkseni lankesi uuden novellihaasteen käynnistäminen. Voisin käynnistää sen tässä näin ihan helposti mutta en tietenkään tee niin.

Haluaisin leipoa novellihaasteeseen jonkin jujun. Olen blogini kanssa yhteisön kenties sanokaamme ulkolaidalla, joten pelkästään omien arvostusteni mehustelu ei varmaan toimi. Gegen pitäisi olla jotain, joka on muistakin hauskaa. Jotain ideoita alkaa olla, mutta niitä pitää työstää. Palaan asiaan.

The Open Door

J. H. Riddell, ”The Open Door” (1882). Kokoelmassa David Stuart Davis (toim.), Night Shivers: The Ghost Stories of Mrs. J. H. Riddell. Wordsworth Editions, Ware, UK, 2008.

Pohjoisamerikkalaisia asuntoesittelyitä katsellessaan maallikko saattaa hämmentyä kahdesta olohuoneesta. Yleensä ulko-oven vieressä on sohvin ja nojatuolein kalustettu olohuone, joka voi olla näyttävä mutta ei erityisen kotoisa. Sitten keittiön vieressä takapihan puolella (tai alakerrassa) on toinen olohuone, jossa on kodikkaammat sohvat ja valtava televisio. En vaihto-oppilaana koskaan tullut kysyneeksi kahden olohuoneen tarkoitusta, mutta pelkästään käytäntöä seuraamalla opin, että on kahdenlaisia vieraita: etäisempiä, jotka istutetaan muodollisempaan olohuoneeseen, ja läheisempiä, jotka viedään arkiseen olohuoneeseen. Lähiörivarissa kasvaneelle suomalaisnuorelle erottelu oli uutta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ulko-oven vieressä sijaitseva olohuone, living room, on joskus toiselta nimeltään front room, etuhuone, tai lounge, aula tai vastaanottotila. Se on perinyt muodolliset tehtävänsä vastaanottohuoneelta (parlour tai salon) ja on usein yhteydessä ruokasaliin. Nuorempi amerikkalainen, vasta sodan jälkeen kehittynyt family room eli ”perhehuone” on lähipiirin yhdessä oloa varten, eikä näy ulko-ovelta. Epämuodollisuudessaan tai yksityisyydessään se on ehkä samanhenkinen kuin englantilainen drawing room, joka on lyhentynyt muoto sanasta withdrawing room eli ”vetäymishuoneesta”. Aikoinaan illallisilla sinne vetäytyivät naiset miesten poltellessa ja juodessa ruokasalin puolella, ja joskus sinne vetäydyttiin yksityisempiä keskusteluita varten.

* * *

Ilse Bussing on tarkastellut väitöskirjassaan arkkitehtuurin asemaa viktoriaanisissa kummitustarinoissa. Arkkitehtuuri on kieli, joka ilmaisee vallitsevia yhteiskunnallisia normeja, ja  viktoriaanisen kodin taustalla vaikutti maalaiskartanon arkkitehtoninen ihanne. Seinät ja ovet sääntelivät liikennettä ja siten yksityisyyttä talon ja sen ympäristön välillä sekä ennen kaikkea talon sisällä. Palvelijoiden tilat olivat tietenkin isäntäväestä erotetut omien portaiden taakse, kuten alla Fillongleyn pappilan ja Woodheyesin kartanon pohjapiirroksissa.

Analysoidessaan J. H. Riddellin (eli Charlotte Riddellin) novellia ”The Open Door” (1882), Bussing korostaa juuri avoimen oven merkitystä. Viktoriaanisessa kodissa huoneiden välillä liikutaan käytävien kautta; poikkeuksena  vaatehuoneen ja makuuhuoneen ja esimerksi keittiön ja apukeittiön (scullery) väliset ovet. Rakennukset siten ilmaisivat asukkaidensa halua ja tarvetta säädellä yksityisyyttään. Suljettu ovi eristää talon ja talon sisällä huoneen.

Ero on huomattava mm. ranskalaiseen kartanoperinteeseen, jossa — kuten Helsingin keskustan vanhoissa kerrostaloasunnoissa — liikutaan huoneiden läpi. Ovet eivät voi pysyä kiinni. Riddellin novellin ovi, joka ei pysy kiinni, on Bussingin mukaan paitsi gotiikan perinteestä nouseva mysteeri myös englantilaisittain ahdistuksen lähde. Se on poikkeama, jonka vuoksi salaisuudet vuotavat, ja yksityisestä on vaara tulla julkista.
* * *

Kun huutokaupan sihteeri Phil kohtaa taloudellisia vastoinkäymisiä, hän on tilanteensa parantamiseksi valmis viettämään viikon Ladlow Hallissa. Rakennusta on mahdoton vuokrata, koska siellä kerrotaan kummittelevan. Kartanon entinen isäntä on murhattu omassa talossaan, eikä verityö suostu jäämään seinien sisäpuolelle. Sitä paitsi vuokralaisetkin haluavat sulkea ovensa.

Kartanossa on ennen näkemätön määrä huoneita ja ovia. Niitä availlessaan ja sulkiessaan Phil tuntee itsensä tunkeilijaksi. Tyhjässäkin talossa yksityisyys on läsnä.
I turned to the door on the other side of the hall. It was as I had left it—closed. This, then, was the room—this with the open door. For a second I stood appalled; I think I was fairly frightened.

That did not last long, however. There lay the work I had desired to undertake, the foe I had offered to fight; so without more ado I shut the door and tried it.

'Now I will walk to the end of the hall and see what happens,' I considered. I did so. I walked to the foot of the grand staircase and back again, and looked.

The door stood wide open.
Vaikka yksi talon ovista avautuukin kenties yliluonnollisten voimin, lujahermoisena nuorukaisena Phil kuitenkin pian oivaltaa, että talossa liikkuu joku muukin. Jossain on siis toinenkin ”avoin ovi”. Hän piiloutuu ja yllättää aamuyöstä kuolleen lordin nuoren lesken etsimässä kuumeisesti miehensä testamenttia, joka jättäisi lesken perinnöttömäksi. Phil painii naisen kanssa ja onnistuu vain vaivoin taltuttamaan tämän. Salaisuudet paljastuvat. Järjestys palaa kartanoon.
I rushed across the room and just caught her dress as she was on the threshold. My blood was up, and I dragged her back: she had the strength of twenty devils, I think, and struggled as surely no woman ever did before.
Viktoriaanisen ajan naiskirjailijat kuljettivat kummitustarinoissaan pinnan alla usein yhteiskunnallisia epäkohtia. Bussing huomauttaakin, että nuoren leskinaisen valmius taistella väkivaltaisestikin taloudellisen ja sosiaalisen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa puolesta oli uutta. Kauhutarinaan oli leivottu sisään ahdistusta herättävä uudenlainen nainen, The New Woman — jota vastaan sivumennen sanoen Bram Stokerin kuuluisan kreivinkin on tulkittu hyökkäävän. Nytkin tilanteen rauhoituttua oikea järjestys on kartanon siirtymistä miespuoliselle perijälle.

Vaikka Riddell kirjoittaa vaivattomasti, ”The Open Door” ei ole novellina tuntunut tavattoman mielenkiintoiselta tai jännittävältä. Sitten Bussingin analyysi palautti tekstiin alkuperäiset värit. Näissä viktoriaanisissa novelleissa tuntuu olevan pohjalla kyse aina jostain muusta, mitä en tunnistaisi ilman ulkopuolista apua. Alan epäillä, että vanhat novellit ovat minusta kiinnostavia juuri tutkimuskirjallisuuden vuoksi.

Lisää aiheesta:
  • Ilse Bussing (2010) Haunted house in mid-to-late Victorian gothic fiction. Väitöskirja. The University of Edinburgh.
Kuvat: Robert Kerr, The Gentleman's House (1865) [public domain / archive.org ]

lauantai 29. huhtikuuta 2017

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Helsinki, 2007.

Ruotsin historiaa lukiessani olen pannut merkille Kristiinan (1626-1689) lyhyehkön hallituskauden. Se jää valtaneuvos Axel Oxenstiernan holhoojahallitsijuuden 1632-1644 ja sotaisan Kaarle X Kustaan valtakauden 1654-1660 väliin, mutta itsestään Kristiinasta en häpeäkseni tiennyt parin kaupungin nimeämistä enempää.

Isänsä Kustaa II Adolfin toivomuksesta, kun poikalasta ei ollut tuloillaan, Kristiina kasvatettiin aikanaan yhden Euroopan mahtavimman valtakunnan hallitsijaksi. Hän nousi varsinaisesti valtaistuimelle täysi-ikäisenä vuonna 1644 ja luopui valtaistuimesta serkkunsa hyväksi vuonna 1654. Samana vuonna hän luopui luterilaisesta uskostaan ja kääntyi katolilaiseksi. Nämä ulkoiset käännekohdat ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta varsinainen ihminen käänteiden keskellä on ristiriitaisuutensa vuoksi mielenkiintoisempi.

Kristiinan säilynyt kirjeenvaihto ja muut kirjoitukset pohjustavat Peter Englundin muotokuvan Kuningatar Kristiina (2007). Kirja on lyhyisiin lukuihin jaettu mosaiikkimainen elämäkerta, jossa nuoresta naisesta kasvaa valtiopäiviä ja maan aatelisia jallittava kuningatar ja sitten maansa ja uskonsa hylkäävä matkasaappaisiin ja housuihin pukeutuva arvonsa tunteva eurooppalainen ylimys. Hän väistää tai pakenee perinteistä naisen asemaa ja roolia. Kuollessaan hän oli virgo intacta.

Etelä-Eurooppa otti riemuiten vastaan kääntyneen kuningattaren. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään hurskas pyhimys vaan terävä, omapäinen ja itsetietoinen nainen, joka "kieltäytyi teeskentelemästä, alistumasta, yhteispelistä". Vuosien ajan Kristiina liikkui erilaisten poliittisten hankkeiden ja liittolaisuuksien pyörteissä etsien valtaa ja rahoitusta loisteliaalle elämälleen. Hän etsi myös tietoa ja kenties rakkautta.

Englundin teos on parisataasivuinen kuvaus erikoisesta ja lahjakkaasta poikkeusyksilöstä — montakaan saman tien kulkijaa ei tule heti mieleen. Tekstin sekaan liitetyissä pitkissä lainauksissa Kristiina puhuu itse, mutta valtaosin kirja kulkee tietysti Englundin lyhyiden lukujen varassa. Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta kirja ei oikein imaise mukaansa: katkelmallisuus ja kevyesti rakennettu kerronta antavat kuvan jonkinlaisesta ”välityöstä”. Aikakauden historiallisiin tapahtumiin pohjatiedot pitäisi lukea jostain muualta.