lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ringworld (ja vähän aiheen vierestä)


Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science-lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.
 
Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia laatu- ja viihdekirjallisuudeksi katsotuista teoksista, ryhmä ei huomannut eroja laatu- ja viihdekirjallisuuden vaikutuksissa.

Kidd ja Castano (2017) tyrmäsivät Paneron ryhmän tulokset vedoten puutteisiin koejärjestelyissä, mutta Panero et al. (2017) vastineessaan osoitti kritiikin olevan aiheetonta, koska alkuperäisen tutkimuksen tilastomenetelmissä oli selviä ongelmia. Siitä huolimatta Kiddin ja Castanon edellyttämien aineiston kontrollointitapojen ja satunnaistamisten yms. jälkeenkään maailmaa vavisuttaville tuloksille ei löydy (tilastollisesti merkittävää) tukea.

Myös Iris van Kuijk et al. (2018) kritisoi Kiddin ja Castanon tilastollista päättelyä. Johtopäätösten tueksi tarjottu näyttö on ohutta. Vaikka van Kuijk ryhmineen onnistuu osin toistamaan maailmaa kohahduttaneet tulokset, he huomauttavat, että lukijat käyttivät kokeissa enemmän aikaa laatukirjallisuuskatkelmien kuin viihdekirjallisuuden lukemiseen. Kiddin ja Castanon löydöt näyttävätkin keikkuvan sen varassa, sisällytetäänkö tuloksiin vain lukijat, jotka käyttivät sivun lukemiseen vähintään 30 sekuntia vai keskimäärin 30 sekuntia tai enemmän. Vain jälkimmäinen, Kiddin ja Castanon käyttämä rajaus tuottaa alkuperäiset tulokset.

Tutkimukset toteutettiin mikrotehtäviä nakittavassa Amazon Mechanic Turk -joukkoistamisjärjestelmässä. Tutkimukseen osallistujille (tai siis työntekijöille) toimitetun tehtävänannon edellyttämän ”huolellisen lukemisen” voi tulkita eri tavoin ja saada ratkaisevasti eri tulokset, minkä alkuperäisen tutkimuksen näyttävä tilastollinen jalkatyöskentely peittää alleen.

* * *

Science-lehdessä julkaistua tutkimusta on kritisoitu muistakin kuin tilastollisista syistä. Tutkimuksessa sovellettu menetelmä Reading the Mind in the Eyes Test (RMET) on koe, jossa koehenkilöt katselevat kuvia ihmisten silmistä ja yrittävät tunnistaa niistä emootioita, joita muut ovat niihin kiinnittäneet. Esimerkiksi van Kuijk ryhmineen epäilee menetelmän soveltumista emootioiden takana olevien mielentilojen tunnistamiseen ja siten siis empatian mittaamiseen. 

Toisaalta van Kuijk et al. tutkimuksessaan myös toteaa, että lukemiseen käytetyn ajan ja mitatun empatiakyvyn parannuksen välillä oli positiivinen korrelaatio. Jos siis tekstin lukemiseen kului vähemmän aikaa, tällöin myös empatian kehittyminen oli vähäisempää ja päinvastoin. Miksi sitten lukijat viettivät viihdekirjallisuuden äärellä vähemmän aikaa? 

Chris Gavaler ja Dan Johnson (2017) reagoivat Kiddin ja Castanon tuloksiin järjestämällä kokeen, jossa koehenkilöt lukivat jonkin version samasta noin tuhannen sanan novellista. Yksi versio oli ihmisten välisiä suhteita luotaavaa realismia. Toinen oli täsmälleen samansisältöinen novelli, jossa vain jotkin ympäristöön viittaavat ilmaukset oli muutettu teknisemmiksi: ovien paikalla oli ilmalukkoja ja niin edelleen. Vastakkain olivat siis laatukirjallisuus ja tieteiskirjallisuus.

Tutkimus paljasti hyvin jyrkän ja selkeän eron lukijoiden käsityksissä novellin laadusta. Tieteisnovellin lukijat eivät kokeneet voivansa samastua henkilöihin, eivätkä he kokeneet ymmärtävänsä kertomuksen kuvaamaa tilannetta. Lukijat eivät keskimäärin paneutuneet tieteisnovelliin samaan tapaan kuin laatukirjalliseen novelliin, vaikka ne olivat käytännössä sama kertomus. Gavaler ja Johnson toteavat, että tekstin tunnistaminen genre-kirjallisuudeksi hallitsi lukukokemusta. Tieteiskirjallisuuden leima laskee tekstiin kohdistuvia odotuksia ja käsitystä sen laadusta. Näin ennakkoluulot ja käsitykset peittävät usein alleen novellin omat ansiot tai heikkoudet. Laji alkaa hallita lukemista.

* * *

Huomasin, että jollain kurssilla kirjoittamani luonnehdinta kovasta tieteiskirjallisuudesta on päätynyt Tieteen termipankkiin. Tekstistä on tosin siivottu pois yksi virke:
John Huntingtonin mukaan suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan.
Virke ei ole erityisen hyvin muotoiltu, mutta se on sisältänyt minulle käänteentekevän havainnon.

Lukiessani Larry Nivenin tieteisromaania Ringworld (1970) ajattelin John Huntingtonin mainitsemaa tieteellistä retoriikkaa. Nivenin esikoisteos on kuin avainteksti kovaan tieteiskirjallisuuteen: ontuva juoni, ohuet henkilöhahmot ja tieteellisen sisällön etusija kaikkeen muuhun nähden. Romaani on voittanut Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot, mutta en onnistunut samastumaan henkilöhahmoihin, enkä oikein jaksanut kiinnostua tapahtumista saati paneutua kerrontaan.

Ringworld kertoo tutkimusmatkasta valtavan, kokonaista tähteä kiertävään rakennettuun, rengasmaiseen maailmaan. Matkalle lähtee parisataavuotias Louis Wu yhdessä kaksipäisen juonittelevan avaruusolion ja raakalaismaisen kissapedon kanssa. Eksoottisin osallistujista tuntuu kuitenkin olevan nuori nainen Teela Brown.

Niven käyttää mittakaavaa ja laskelmia herättääkseen ihmetystä lukijassa. Koska kirjoittaja on itse laskenut renkaaseen liittyvät yksityiskohdat, on luontevaa, että myös päähenkilöt pystyvät jäännöksettä mallintamaan kohtaamansa ilmiöt. Kertomus muistuttaa katkelmallista luentoa, jossa päähenkilöt vuorotellen heräävät esittelemään teorioitaan ja laskelmiaan. Let me explain.

Luulin pitkään pitäväni kovasta tieteiskirjallisuudesta. Termipankkiin päätynyttä luonnehdintaa kirjoittaessani perehdyin kuitenkin kevyesti aiheeseen, tunnistin joitain liikkuvia osia, ja koko alalajin lumous alkoi himmetä. Tällainen maun muutos pelkästään yläkäsitteiden voimasta kuuluu tyypillisesti nuoruuteen, mutta tässä iässä en osaa antaa sille muuta syytä kuin aiemman tietämättömyyden — tai orastavan snobismin.

En voi väittää nauttineeni Ringworldistä. En totta puhuen alun jälkeen jaksanut koota romaanista muistiinpanoja tai havaintoja, koska odotukseni teoksen laadusta romahtivat. Lankesin juuri siihen ansaan, josta Gavaler ja Johnson puhuvat. Käytin lukemiseen vähemmän aikaa ja vaivaa, koska aloin lukea genre tai pikemminkin Huntingtonin luonnehdinta edellä.

* * *

Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisen osan perusteella tiedän kovan tieteiskirjallisuuden piirissä olevan herkullisia teoksia. Stanislaw Lemin kuvaus vieraan Solaris-planeetan tutkimuksesta ja Apostolos Doxiadiksen tarina matemaattisesta todistamisesta ja yrityksistä kartoittaa abstraktioiden äärimmäisen vaikeaa maisemaa ovat kertakaikkiaan loistavia. Matemaattiset tai luonnontieteelliset aiheet eivät ole este erinomaiselle romaanille. Ongelma — ainakin minulle — on Nivenin käyttämissä retorisissa keinoissa. Fysiikasta tulee osa kerrontaa.

Kirjallisuuden piirissä käytetään kaikenlaisia muotoja ja rakenteita. Romaaneja kirjoitetaan heijastelemaan tai haastamaan ilmiöitä ja teorioita. Joskus käsitys vaikeatajuisesta tai epäkiinnostavasta romaanista muuttuu, kun huomaa, että teosta hallitsikin jokin myytti, eepos, teoria kirjailijan kuolemasta oman tarinansa auktoriteettina, subjektin pirstaileisuus, valaalle tyypillinen tapa nousta pintaan vain ajoittain tai tahallinen kerrontakonventioiden rikkominen.

Ehkä kovan tieteiskirjallisuuden harrastajat saavat nautintoa tunnistaessaan mielikuvituksellisia ilmiöitä esitettävän tunnettujen fysiikan lakien kautta. Ehkä samaan tapaan epookkiromaanien huolellinen aikakauden pukujen ja tapojen emulointi tuottaa nautintoa historian harrastajissa. Ehkä juuri siksi Bernard Cornwellin vauhdikas varhaiskeskiajalle sijoittuva romaanisarja, tai sen alkupää, oli minusta niin herkullinen.

Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Larry Niven, Ringworld. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1970.

Lisää aiheesta:
  • John Huntington (1986) ”Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science”. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
  • Chris Gavaler ja Dan R. Johnson (2017) ”The genre effect: A science fiction (vs. realism) manipulation decreases inference effort, reading comprehension, and perceptions of literary merit.” Scientific Study of Literature, 7(1): 79-108.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2013) ”Reading literary fiction improves theory of mind”. Science, 342(6156): 377-381.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2017) ”Panero et al. (2016): Failure to Replicate Methods Caused the Failure to Replicate Results”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 1-4.
  • Iris van Kuijk, Peter Verkoeijen, Katinka Dijkstra ja Rolf A. Zwaan (2018). ”The Effect of Reading a Short Passage of Literary Fiction on Theory of Mind: A Replication of Kidd and Castano (2013)”. Collabra: Psychology, 4(1): 7-19.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2016) ”Does Reading a Single Passage of Literary Fiction Really Improve Theory of Mind? An Attempt at Replication”. Journal of Personality and Social Psychology, 111(5): 46-54.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2017) ”No support for the claim that literary fiction uniquely and immediately improves theory of mind: A reply to Kidd and Castano's commentary on Panero et al. (2016)”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 5-8.
--
Kuva:
- Joseph Ducreux, ”Omakuva, haukottelemassa” (öljymaalaus, 1783). [Wikimedia/public domain]

maanantai 2. huhtikuuta 2018

The Whisperer in Darkness


Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846.

Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi.

Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana ja siirtyi kääpiöplaneettojen listaan.

* * *

Pian Pluton löytymisen jälkeen yhdysvaltalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft sovitti uuden planeetan osaksi kertomustaan ”The Whisperer in Darkness” (1931). Tämä novelli — jotkut sanovat pienoisromaani — oli kirjoittamisajankohtanaan pisin Lovecraftin tarinoista. Vaikka sen kirjoittaminen oli alkanut ennen Pluton virallista löytymistä, Lovecraft oli ollut kiinnostunut transneptuniaanisista planeetoista pitkään. Jo vuonna 1906 hän oli vedonnut Scientific American -lehdessä tähtitieteilijöiden voimien yhdistämisen puolesta yhdeksännen planeetan löytämiseksi.

Tyypilliseen tapaansa Lovecraft aloittaa novellinsa mullistuksesta, joka paljastaa tai nostaa esiin jotain hautautunutta, unohtunutta tai kätkettyä. Kun Vermontin poikkeukselliset tulvat kuljettavat satunnaisten ruumiiden lisäksi siivekkäitä, vaaleanpunaisia, äyriäismäisiä ruhoja, kirjallisuuden lehtori ja kansanperinteen harrastaja Albert N. Wilmarth tunnistaa uutisissa vanhojen kansantarujen hirviöitä, joiden kerrotaan sieppaavan liian syvälle kukkuloille ja metsiin tunkeutuvia ihmisiä. Taruihin yhdistyy kertomuksia omituisista jalanjäljistä ja umpeen muuratuista luolista.
 
Taustoitettuaan löytöjä vermontilaisissa paikallislehdissä Wilmarth saa kirjeen Henry Wentworth Akeleyltä. Mies, jonka taustat ovat kaikin puolin kunnialliset perimän, maun ja opintojen suhteen, väittää, että hänellä on todisteita metsässä elävistä hirviöistä. Hän on nähnyt niiden jälkiä, kuullut niiden ääniä ja tallentanut näitä kameran ja fonografin avulla. Olennot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta Yuggoth-planeetalta (eli Plutosta). Ne lentävät kömpelöillä siivillään ”avaruuden eetterin” halki kaivamaan ja keräämään metalleja, joita Vermontin vuoristoseudulla on runsaasti.

Miehet käyvät kirjeenvaihtoon, ja vähitellen Wilmarth alkaa vakuuttua tarujen todenperäisyydestä. Samalla aukeaa Lovecraftin tarinoista toiseen kantava ikivanha mytologia, joka pysyy täysin välinpitämättömänä ihmisen peloille ja ahdistukselle. Salaisuuksien näin levitessä olennot kuitenkin alkavat tunkeilla Akeleyn syrjäisen maatilan pihapiiriin. Mies kertoo äänistä, kuolleista koiristaan ja röyhkeämmiksi kiihtyvistä öisistä yhteenotoistaan olentojen ja niiden kätyrien kanssa. Osa heidän kirjeenvaihdostaan jää saapumatta perille.

Sitten Akeley kertookin keskustelleensa olentojen kanssa ja todenneen ne rauhantahtoisiksi ja ystävällisiksi. Wilmarth saa kutsun maatilalle. Akeley pyytää häntä kirjeessään tuomaan mukanaan kaikki valokuvat ja äänitteet, jotta he voisivat niitä tarkastella yhdessä, kun hän samalla paljastaa Wilmarthille maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Wilmarth ottaa kutsun vastaan. Perillä hänen tiedonjanonsa vaihtuu peloksi ja syväksi inhoksi.

* * *

 ”The Whisperer in Darkness” on sävyltään kiehtova kertomus, jossa kasautuvat todisteet ja tiivistyvä uhka kiristävät hitaasti jännitystä. Tiede osoittautuu puutteelliseksi välineeksi, ja päähenkilö luisuu tiedollisesta mukavuudesta kohti hirvittävää inhimillisen käsityksen ylittävää ymmärrystä. Uudet tieteelliset löydöt aurinkokunnan äärirajoilla kääntyvät Lovecraftin käsissä vallitsevaa maailmankäsitystä horjuttavaksi uhaksi. Kosketus paljaan todellisuuden kanssa jättää syvät traumat oppineisiinkin mieliin.

David Oakesin mukaan Lovecraft tarkastelee, miten maailmankuvaa voi horjuttaa, so. miten ihminen voi vakuuttaa toisen uudesta näkemyksestä, kun heidän käsityksensä todellisuuden luonteesta eroavat ratkaisevasti. Akeley käyttää harkittua suostuttelua ja hivuttautuu kohti totuutta varovasti, kaiken aikaa sovittaen sanojaan vastaanottajan näkökulman huomioiden. Tukenaan hänellä on paitsi opinnot, moitteeton maine ja mainio sukupuu — eli hän on Wilmarthin näkökulmasta samastuttava — myös valokuvat ja fonografin tallentamat äänet.

Sivumennen sanoen myös tähtitiede nojaa usein aihetodisteisiin. Johtopäätöksiä ei tehdä välttämättä suoran havainnon vaan ilmiön vaikutuksia mittaavien tulosten pohjalta. Pluton löytyminen perustui valokuviin, mutta sen koko voitiin tarkasti arvioida vasta, kun sitä kiertävä kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Samoin sen olemassaolon spekulointi lähti liikkeelle poikkeamista toisen planeetan kiertoradassa.

Lovecraftin novelleissa on usein toisistaan riippumattomia tekstejä, myyttejä ja esineitä, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Oakes toteaa, että tässä kertomuksessa teknologia vahvistaa tietoja mutta myös nostaa tiedollista kynnystä tai vaatimustasoa. Kun Wilmarth menettää Akeleyn keräämät todisteet, hänellä on käytössään vain retoriset keinot, joilla vakuuttaa ihmiset heitä kaikkia uhkaavasta vaarasta. Ne ovat oikeastaan samat keinot, mitä novellikirjailijalla on käytössään.

* * *

”The Whisperer in Darkness” -novellista mainitaan usein kaksi heikkoutta: Ensinnäkin Wilmarthin sokeus tunnistaa selvästi väärennetty kirje nakertaa päähenkilön uskottavuutta. Toiseksi yuggothilaisten olentojen kaiken ihmillisen käsityskyvyn ylittävä älykkyys johtaa ne juonittelemaan tökeröiden väärennösten kanssa. S. T. Joshi epäilee, ettei Lovecraft ollut aivan päättänyt, miten tai millaisia hänen ”muukalaisensa” ovat. Kertomuksen yuggotilaiset pyrkivät herättämään kauhua pelkästään vieraan ulkomuotonsa ja joidenkin ominaisuuksiensa kautta. Muissa tarinoissa muukalaiset ovat aikeissaan täysin selittämättömiä tai suorastaan pahoja.

Miksi sitten Wilmarth päättää vastata Akeleyn kutsuun? Onko syynä, kuten Donald Burleson korostaa, pelkästään halu vahvistaa kirjeiden sisältö kasvotusten? Vai onko Wilmarth kokematon neitsyt, joka joutuu avaruusolioiden viettelemäksi, kuten Peter Cannon asian muotoilee? Eikä kirje ole suinkaan ainoa petos. Akeleyn sairasteleva hahmo kuiskii pimeästä nurkasta, eivätkä peitot paljasta hänestä näy kuin elottomat kasvot ja kädet.

Timo Airaksinen tunnistaa tarinasta rakkauskertomuksen rakenteen. Akeley kosiskelee kirjeitse viatonta ja neitseellistä Wilmarthia, mutta vasta kilpakosijan (muukalaisten) astuminen kuvaan pakottaa Wilmarthin toimimaan. Wilmarth ja Akeley löytävät toisensa kirjeenvaihdon seurauksena; he ovat kuin saman henkilön eri puoliskot pelkästään etäisyyden erottamana. Sitten Akeley ”vaihtaa puolta”. Ystävysten yhteys tai yhdistyminen on vaarassa. Niinpä Wilmarth hätääntyy ja rientää vermontilaiselle maatilalle, vaikka on selvästi jo liian myöhäistä.

Tämä on Airaksisen mukaan ainoa kerta Lovecraftin tuotannossa, kun päähenkilö valitsee hulluuden. Kertomuksissa ”ulkopuoli” tarkoittaa aina kauhua, mutta Wilmarth toivottaa sen tervetulleeksi. Se tarkoittaa, että hän on jo menettänyt mielenterveytensä. Hän heittäytyy Akeleyn jalkoihin kuin morsian, joka sitten totuuden paljastuessa menettää ”neitsyytensä”. 

Näin Wilmarth vietellään, häntä petetään ja lopulta hänet hylätään. Ystävyys ei saa hänen toivomaansa täyttymystä, eikä Akeleyn lupaama tiedon ja uskomusten yhdistyminen koskaan toteudu. Miehet eivät edes kättele. Wilmarth jää harhailemaan maan päälle ihmetellen, mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt tunnistaa petokset, mutta Airaksinen osoittaa, miten huonosti kirjallisuuden lehtoriksi Wilmarth lukee tekstejä auki.
Iä! Shub-Niggurath! The Black Goat of the Woods with a Thousand Young! 
* * *

H. P. Lovecraft, ”The Whisperer in Darkness” (1931). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin tieteisnovellissa ”The Whisperer in Darkness” (1931) kertoja suostuttelee lukijaa tarinan pariin alkuun etäännytetyssä ja sitten kiihkeämmäksi käyvässä sävyssä. Uutiset, tarut, kirjeenvaihto ja havainnot tiivistyvät kauhun kokemukseksi, josta päähenkilöllä ei ole paluuta tavalliseen arkeen. Puutteineenkin novelli (tai pienoisromaani) on toimiva kertomus sekä kiehtova pulahdus lovecraftilaiseen mytologiaan.
Lisää aiheesta:
  • Timo Airaksinen (1999) The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing, New York, NY, USA.
  • Donald R. Burleson (2016) H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • Peter Cannon (2016) H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • S. T. Joshi, A Subtler Magick: The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press.
  • David Oakes (2000) Science and Destabilization in the Modern American Gothic: Lovecraft, Matheson, and King. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
---
Kuvat:
- NASA: ”New Horizons -avaruusluotaimen LORRI ja Ralph -laitteiston ottama kuva Plutosta”, 2015 (Wikimedia/public domain). LORRI (Long Range Reconnaissance Imager) on optinen teleskooppikamera ja Ralph on optisen ja infrapunavalon spektrometri.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

The Pursuit of Power: Europe 1815-1914


Pelkästään uutisia seuraamalla syntyy helposti kuva kiihtyvästä taitamattomuuden, vastakkainasettelun ja häikäilemättömän voitontavoittelun kierteestä, joka on syöksemässä sivilisaatiomme perikatoon. Kuva ei ole välttämättä täysin väärä, vaikka ainakin osin se heijastelee  tiedotusvälineiden likinäköistä ja sensaatiohakuista näkökulmaa. Silti kansainvälisiä sopimuksia puretaan, kauppasuhteita kolhitaan, eikä taustalla puoliunesta havahtuvaa autokratiaa enää yritetä entiseen tapaan taivuttaa takaisin nukkumaan.

Historian ”suuret kertomukset” ovat kuolleet. Ennen vanhaan ihmiskunta kulki jotain päämäärää tai kiintopistettä kohti. Politiikka, sodankäynti ja diplomatia hallitsivat historiankirjoitusta, mutta sittemmin elämän eri alueille on tunnistettu ja tunnustettu omat limittäiset kronologiansa. Samaa aikakautta voi perustellusti katsella hyvin eri näkökulmista, eikä postmodernissa sanota olevan todellisuutta sinänsä — on vain havaintoja todellisuudesta (postmodernista ehkä myöhemmin lisää).

Emme ole varsinaisesti minkään alussa emmekä lopussa, vaan kuten Wolfgang Streeck on todennut, ”kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla”. Kehitys tai historia ei pysähdy soteen, rauhaan tai sopimukseen, vaan asiat muuttuvat toisiksi. Vaikka historiankirjoittajien kehittämä nöyryys ei ehkä sovi päivittäiseen uutistuotantoon, se tuottaa hyvin paljon erinomaista luettavaa.

* * *

Ehkä juuri edellä mainituista syistä Richard J. Evansin valtava The Pursuit of Power (2017) väistää perinteiset 1800-luvulle asetetut ”suuret kertomukset” ja mielivaltaisesti piirrettyjen ”aikakausien” määritelmät. Siitä huolimatta siinä on yhdistävä juonne, joka tulee esiin heti otsikossa: vallan tavoittelu. Tietenkin valtaa on tavoiteltu ja siitä on taisteltu aina, mutta teokselle (tai 1800-luvulle) kenties poikkeuksellista on tavoittelun ja sen kohteen moniulotteisuus.

Uudenlaiset ja aiempaa suuremmat armeijat kehittävät sotilaallista valtaa. Kansainvälisessä kilpailussa vuosisadan mittaan kansallistunteeseen kiinnittyvät valtiot kilpailevat vallasta ja arvovallasta — sekä siirtomaista. Vallankumoukselliset pyrkivät tarttumaan poliittiseen valtaan. Poliittiset puolueet ja järjestöt kampanjoivat noustakseen valtaan. Pankkiirit ja teollisuusyrittäjät yrittävät kasvattaa taloudellista valtaansa. Ammattiliitot käyttävät lakkoja työväen etujen ajamiseen. Taiteilijat haastavat taideakatemioiden vallan. Vapautuminen säädyistä, säädöksistä ja asenteista tarjosi valtaa niille, jotka olivat aiemmin olleet monin tavoin epäitsenäisiä.

Toisaalta ihminen yrittää vuosisadan mittaan saada otteen ympäristöstään. Lääkärit ja tutkijat etsivät keinoja tautien torjumiseksi. Tiede taistelee itseään irti uskonnollisten käsitysten vallasta ja kartoittaa maailmaa ymmärrettävien ja sovellettavien lakien muotoon. Insinöörien valjastamat uudet energianlähteet ja koneet kasvattavat ihmisen valtaa luonnosta. Lennättimet, höyrylaivat ja rautatiet pienentävät etäisyyksien valtaa.

Kirjan käsittelemän ajanjakson aikana Euroopassa tapahtuu jotain poikkeuksellista. Vielä 1700-luvun puolivälissä se oli suunnilleen tasoissa Intian, Kiinan ja vaikkapa ottomaanien sivilisaatioiden kanssa, mutta Napoleonin sotien päätyttyä Euroopalla oli jo etumatkaa, joka vain kasvoi vuosisadan mittaan. Evans liikkuu vilkkaasti eri puolilla Eurooppaa — joka on pikemminkin idea kuin selkeä maantieteellinen alue — kuvaillen alueellisia eroja kehityksessä, kaupungistumisessa ja teollistumisessa.

1800-luvun aikana yhdentyminen ja hajaantuminen vuorottelevat tai vaikuttavat jopa samanaikaisesti. Wienin kongressi pyrki estämään paikallisten konfliktien laajenemisen kansainvälisellä tasolla. Toisaalta nationalismi samanaikaisesti synnytti jännitteitä valtioiden sisälle ja niiden välille. Yhteisen aikakäsityksen tarpeellisuus ajoi sopimukseen aikavyöhykkeistä, mutta toisaalta yhteinen antiikin kulttuuriperimä joutui väistymään kansallisten tarinoiden ja historioiden tieltä.   

 * * *
 
Nopea teknologinen ja taloudellinen kehitys eivät poistaneet kaikkia jännitteitä; ne myös synnyttivät uusia. Joillain aloilla ja alueilla kehitys oli hidasta. Eurooppa maksoi nopeasta ja epätasaisesta kehityksestä karvaasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Maaorjuuden aiheuttama kärsimys ja siitä kumpuava viha oli yksi keskeisistä motiiveista, kun Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin Sarajevossa kesäkuussa 1914. Vaikka maaorjuus oli Venäjällä lakkautettu jo vuonna 1861, epätasaisten maanomistusolojen aiheuttamat ongelmat olivat taustalla myös Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917.

Koska kaikki asiat ovat jollain kehityspolulla, Streeckin mukaan ihminen on sokea ilman historiaa. 1800-luvun poliittinen kehitys tuskin asettaa lehdistön kuvaamia poliittisia taisteluita ja skandaaleita mihinkään historiallisiin mittasuhteisiin, eikä se kerro selkeää kehityslinjaa, jolla olemme. Joudumme elämään tässä ajassa emmekä menneisyydessä, mutta Evansin kirja antaa kuitenkin aavistuksen, mistä olemme tulossa. Se kuvaa Eurooppaa aikana, jolloin poliittisia toisinajattelijoita rutiininomaisesti teloitettiin, jolloin monia luontaisina pitämiämme oikeuksia ei ollut tunnustettu ja jolloin kirjoitettiin runsaasti erinomaisia romaaneja. Ihminen ei ollut vähemmän luova tai neuvokas, mutta päätöksiä tehtiin kovasti erilaisen järjestelmän ja arvojen piirissä.

Evansin kerronta viljelee monipuolisia yksityiskohtia, laajoja kehityslinjoja ja yksittäisten ihmisten kohtaloita pitkälti samaan tapaan kuin hänen erinomainen Saksan Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogiansa. Sen kolmessa osassa käsiteltiin vain paria vuosikymmentä, mutta nyt kokonaisen vuosisadan käsittelyyn Evansilla on käytössään vain vajaa tuhat sivua. Asiaa on valtavasti, eivätkä langat punoudu historialliseksi narratiiviksi yhtä vaivattoman tuntuisesti. Silti 1800-luvun Eurooppa on lumoavan vieras paikka.

Richard J. Evans, The Pursuit of Power: Europe 1815-1914. Penguin Books, London, UK, 2017.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Danny in Transit

David Leavitt, ”Danny in Transit”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

”Transit” tarkoittaa suomeksi kuljetusta tai kauttakulkua. Tavaraliikenteessä ”goods in transit” viittaa transito- eli kauttakulkuliikenteeseen: tavarat tai raaka-aineet kuljetaan toisen maan kautta kolmanteen maahan ilman, että niitä tullataan tai kirjataan ulkomaankaupaksi kauttakulkumaassa. David Leavittin novellissa ”Danny in transit” (1983) rahtina on pieni poika.

Kulissiavioliitto on luhistunut, ja Dannyn vanhemmat ovat eronneet. Isä on astunut esiin kaapista ja muuttanut yhteen miesystävänsä kanssa. Äiti kamppailee vakavan masennuksensa kanssa. Danny on sijoitettu äidin siskon perheeseen, mutta sopeutumisvaikeudet kiristävät kaikkien hermoja. Poika torjuu odotukset, pyynnöt, vaatimukset ja viattomat ehdotuksetkin raivokohtauksin niin, ettei kauttakulkuperhe halua tullata tätä lähetystä.

Leavitt jatkaa novellissaan kokoelman motiivia, perheen tanssittamista kriisien keskellä. Dannyn määränpääksi sovitellaan sisäoppilaitosta, mutta poika rukoilee isältään mahdollisuutta muuttua paremmaksi ja miellyttävämmäksi lapseksi, mukautua muiden odotuksiin.
”I know I've been a problem”, Danny says. ”But I've decided to change. Today. I've decided to be happy. Please. I'll make them want me to stay.”
Kauttakuljetuksen rinnalla myös Dannyn identiteetti on muutoksen kourissa, ”in transition”. Hän yrittää muokata sitä, tehdä päätöksen, mutta hänellä ei ole voimia tai välineitä pysyä päätöksessään.

Kuka sitten perheessä on tehnyt valintoja? Isän homoseksuaalisuus tai äidin sairastuminen eivät oikein ole sitä itsekkyyttä, josta isoäiti sukua moittii. Toisaalta he eivät halua tai pysty mukautumaan muiden odotuksiin. Dannyn käytös kiristää jännitteitä sijaisperheessä, joka painii velvollisuuden ja itsesuojelun kanssa. Tilanne on kiusallisen symmetrinen. Ongelma ei tietenkään ole Danny, mutta hän on ainoa, joka pystyy ongelman ratkaisemaan.

Anton Tsehovin mukaan ihminen muuttuu paremmaksi nähtyään, millainen hän on. Vasta, kun Danny kuulee perheen aikuisten riitelevän hänestä, hän valitsee sisäoppilaitoksen. Identiteetti on syntyy, kun fyysinen määränpää ja henkinen tulos yhdistyvät.

Peukutus: konflikti
David Leavitt jatkaa novellissaan ”Danny in transit” (1983) kokoelman motiivia, perheen tanssittamista kriisien keskellä. Aikuisten kamppailu velvollisuuksien ja itsekkyyden välillä kiteytyy suhteessa hajonneen perheen poikaan, Dannyyn, joka kieltäytyy olemasta passiivista rahtia sijaisperheestä toiseen. Toisaalta pojan identiteetti kehittyy juuri velvollisuuksien ja itsekkyyden rajalla, kun hän joutuu katsomaan itseään muiden silmin.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

The Oregon Trail



Monet katetut sillat vaikuttavat epäkäytännöllisiltä ja suoraan sanottuna rumilta. Wikipedian mukaan siltoja on katettu ja katetaan rakenteiden suojaamiseksi, enkä lähde tätä viisautta kiistämään: katettu silta kestää 20-40 vuotta, kattamaton vain 10-15 vuotta. Yhdysvalloissa katetut sillat on ollut kuitenkin tapana laudoittaa myös sivuilta. Sillasta tulee käytännössä pimeä puinen tunneli, jonka muodossa tai mittasuhteissa ei ole jälkeäkään harmoniasta tai ”sfäärien musiikista”. Talonpoikaisrakennelmiksi ne ovat omituisen kömpelöitä.

Olen ajatellut kyseessä olevan makuasian — monissa uudemmissa yhdysvaltalaisissa omakotitaloissa mittasuhteet ovat samaan tapaan metsässä — mutta Rinker Buckin matkakertomus The Oregon Trail (2015) korjasi käsitykseni. Siltoja katettiin sivuilta nimenomaan hevoskärryjen aikaan. Jos kärryjä vetävät muulit tai hevoset sattuivat katsomaan siltaa ylittäessään sivuille ja huomasivat keikkuvansa korkealla juoksevan veden yläpuolella, ne saattoivat pillastua. Kun 400-500 -kiloinen säikky kasvissyöjä pelästyy ahtaassa tilassa, kaikki ovat vaarassa. Laudoitus esti niitä näkemästä sivuille, eikä paniikkia näin päässyt syntymään.

* * *

Rinker Buck, yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija, päätyi elämässään tilanteeseen, jossa monen kuukauden matka mantereen halki muulien vetämässä kärryssä tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Hänellä oli tietysti rasitteena historian harrastusta sekä kotoa peritty luontainen suhde hevosiin ja hevoskärryihin. Hän sai mukaansa veljensä Nickin, jonka kädentaidoille, ohjastamiskokemukselle ja vanhojen käyttöesineiden tuntemukselle nykyaikana on vähän kysyntää.


Matka on oikeastaan amerikkalainen pyhiinvaellus. Valittu reitti, Oregonin tie, oli 1800-luvulla käytetty 3 200 kilometrin mittainen kulkuväylä Keskilännestä Länsirannikolle. Vuosina 1840-1860, ennen kuin mantereen halki johtava rautatie tuli laajaan käyttöön, miltei 300 000 ihmisen arvioidaan matkustaneen Oregonin tietä länteen. Se on suurin yksittäinen maitse tapahtunut muuttoliike. Reitti on tietysti umpeenkasvanut ja jäänyt maanteiden jalkoihin, vaikka jotkin perinneyhdistykset yrittävät taistella aikaa vastaan.

Buckin matkakertomus on paitsi katsaus Yhdysvaltojen uudisasutuksen historiaan myös tavallaan kokeellista arkeologiaa: muulien ohjastaminen hyväkuntoisten teiden ulkopuolella ja kangaspeitteisessä kärryssä matkan taittaminen ovat paljolti enää vain kirjoissa kulkevaa perimätietoa. Matkakertomuksen lomassa keski-ikään ehtinyt Buck selvittää itselleen myös vaikeaa isäsuhdettaan.

Matkakertomus etenee enimmäkseen rauhalliseen tahtiin. Vastoinkäymisiä jopa draamaa syntyy vaikeasta maastosta, hajoavista pyöristä, myrskyistä ja vedestä. Nykyaikaiset sillat eivät ole sivuilta katettuja, ja pillastuneet muulit vilkasliikenteisellä sillalla ovat aiheuttaa onnettomuuden. Matkalla maanomistusolot eivät ole nekään täysin ongelmattomia. Muulien karkailut ja kommellukset tuovat yllättäviä käänteitä.

Suurin vastus on tietysti matkan pituus. Kärryn tärinässä kirjoittaja oppii suhtautumaan epävarmuuteen, mutta kertomus ei sorru paisuttelemaan matkan merkitystä kasvutarinana tai seikkailuna. Lukijalle hidas ja pitkä matka tarkoittaa suurta sivumäärää, mutta vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut vajaat viisisataa sivua eivät ole tylsää luettavaa.

Rinker Buck, The Oregon Trail: A New American Journey. Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2015.
Kuvat: 
- Donald Lee Pardue, ”Pisgahin katettu silta”, 2009 (Flickr, CC BY 2.0).
- Kartta teoksesta Ezra Meeker, The Oregon Trail, 1907. (Wikimedia, public domain)
- Kansikuva (Simon & Schuster)

lauantai 24. helmikuuta 2018

The Snail-Watcher

Patricia Highsmith, ”The Snail-Watcher”. Kokoelmassa Eleven (1970). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1985.

Katsellessaan keittiössä kulhoon koottuja etanoita Peter Knoppert huomaa niiden miltei seisovan ja ”keinuvan toistensa edessä kuin huilunsoittajan lumoamat käärmeet”. Sitten ne näyttävät alkavan kiihkeästi suudella. Sattumalta alkanut etanoiden seuraaminen kehittyy nopeasti vakavaksi ihastukseksi. Herra Knoppert alkaa kerätä tietoa ja lasipurkkeja. Pian hänellä on työhuoneessaan ruokittavanaan kymmenittäin etanoita. 

Etanat ovat hitaita ja limaisia. Monet eivät pidä niitä edes eläiminä. Ne ovat hermafrodiitteja, sukupuoleltaan usein molempia, joten lisääntyminen poikkeaa nisäkkäistä. Knoppert löytää niistä kuitenkin sisältöä ja rauhaa elämäänsä. Kiinnostus tiivistyy pakkomielteeksi, ja työhuone muuttuu suureksi akvaarioksi. Toisaalta uusi harrastus heijastuu työelämään itsevarmuutena ja rohkeutena. Knoppert saa kiitosta ja mm. huomattavan palkankorotuksen.

Novellissaan ”The Snail-Watcher” (1970) Patricia Highsmith kuvaa paitsi pakkomielteen syntymistä myös omaa harrastustaan. Kissojen lisäksi kirjailijalla oli satojen etanoiden viljelmä. Hänen tiedetään kantaneen seuralaisinaan etanoita käsilaukussaan cocktail-tilaisuuteen.  

Novellin kerronta on sujuvaa ja hieman etäistä. Silti siinä kulkee seksuaalinen pohjavire, ja pakkomielteeksi kehittyvästä tirkistelystä lankeaa myös rangaistus. Graham Greene toteaa kokoelman esipuheessa, että Knoppert tuntuu seuraavan etanoita samanlaisen tunteettoman kiinnostuksen vallassa kuin Highsmith Tom Ripleyn edesottamuksia. Havainnon voisi laajentaa koskemaan koko Eleven-kokoelmaa.
Peukutus: sävy

Patricia Highsmithin novelli ”The Snail-Watcher” (1970) on samanaikaisesti viileä, etäinen, tarkkanäköinen ja selvästi kiinnostunut seuratessaan pakkomielteeseensä vajoavaa miestä. Etanat uhmaavat nisäkkäiden kategorioita ja vastaavat kiihtyvään mielenkiintoon luontaisella tavalla.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Fragments of a Hologram Rose

William Gibson, ”Fragments of a Hologram Rose” (1977). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Parkerilla on vaikeuksia päästä yli päättyneestä suhteesta. Nukahtaminen on vaikeaa ilman unta ohjaavaa laitetta, mutta toistuvat sähkökatkot tekevät sen tarjoamasta lievityksestä epävarman ja kivuliaan.

Valveilla Parkerin ajatukset harhailevat katkelmallisessa menneisyydessä. Pako japanilaisen muovikombinaatin oppisopimuksesta — syyt ovat häneltä itseltäänkin unohtuneet. Sekava ja lyhyeksi jäänyt Kalifornian vallankumous. Uuden Meksikon hökkelikylät ja hologramminäytösten esiinmarssi.

William Gibsonin ensimmäinen novelli ”Fragments of a Hologram Rose” (1977) yhdistelee teknologiaa ja sirpaleista minuutta. Aistihavainto on reseptorien lähettämä ja aivojen tulkitsema signaali. Sen voi ensin tallentaa ja sitten lähettää tai ”soittaa” aivoille uudelleen. Näennäinen aistihavainto (apparent sensory perception, ASP) on ihmisen kokemus, jonka joku toinen voi kokea. Se on kuin huume.

Käydessään läpi asuntonsa kaappeja Parker törmää entisen tyttöystävänsä ASP-kasettiin ja  postikorttiin, jossa on ruusuhologrammi. Jätemylly tekee selvää kortista. Kasetilla on lyhyt katkelma tyttöystävän Euroopan matkasta: Ateenan pölyisiä katuja, kiveen hakattuja ratsuja, marmoripatsaita, puluja. Ohimenevää, etäisen läheistä.
Parker lies in darkness, recalling the thousand fragments of the hologram rose. A hologram has this quality: Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose.
Parker tajuaa, että ASP-tallenteet ovat kuin silputun hologrammin sirpaleita: jokainen esittää kokonaista ruusua mutta eri näkökulmasta. Kokemus on joukko sirpaleita, eikä se tavoita koskaan kokonaisuutta mistään, itsestämme sen paremmin kuin toisista ihmisistä. Parkerin takana lyhyessä ja katkelmallisessa novellissa Gibson tunnustelee teemoja, joista kehittyy sittemmin kyberpunk: sirpaleinen subjekti, kopio ja alkuperäisyys, todellinen ja keinotekoinen.