lauantai 25. maaliskuuta 2017

Brasyl

Ian McDonald, Brasyl (2007). Gollancz, London, UK, 2008.

Minun on vaikea sulattaa kvanttimekaniikan synnyttämää monimaailmatulkintaa, jonka mukaan jokainen asia, joka voi olla toisin, on toisin jossain rinnakkaisessa todellisuudessa. Todellisuus on monimutkainen, enkä siten yleensä valita selitysten monimutkaisuutta. Monimaailmatulkinta ei kuitenkaan selitä mitään vaan kasvattaa selittävien muuttujien määrän äärettömään.

Epäluuloni ei pohjaudu fysiikan tuntemukseen vaan oikeastaan vain filosofiseen kursailuun. Monimaailmatulkinta muistuttaa kolmannen ihmisen argumenttia, jonka voimin Aristoteles puhkoi Platonin ideaoppia:  Esimerkiksi samanlaisuus kahden asian välillä on niiden osallistumista samanlaisuuden ideaan. Asioiden ja samanlaisuuden idean välinen samanlaisuus osallistuu uuteen samanlaisuuden ideaan, mikä johtaa äärettömään regressioon, kun jokainen ideaan osallistuminen synnyttää uuden idean. Päättely vajoaa näin pohjattomaan silmäkkeeseen, eikä todellisuudesta voida sanoa oikein mitään.

Fyysikot pyörittävät paperilla äärettömyyksiä hyvin vaivattomasti, joten miksi tällaisiä silmäkkeitä pitäisi väistellä tai kaihtaa? Nietzschen ajattelulle ja kritiikille altistuneen pitää tunnustaa, ettei mikään takaa, että todellisuuden selitykset olisivat yksinkertaisia tai että todellisuus olisi edes selitettävissä. Kenties ”ääretön” on juuri sellainen henkinen este, joka kaltaiseni henkisen pienviljelijän on ylitettävä matkallaan kohti ymmärrystä — silläkin uhalla, että esteen takana on vain lisää valheellista turvaa tuottavia huteria teorioita.

* * *

Brittiläinen Ian McDonald (s. 1960) on tehnyt irtiottoja tieteiskirjallisuuden tyypillisistä anglosaksisista ympäristöistä. Esimerkiksi hänen romaaninsa River of Gods (2004) sijoittuu tulevaisuuden Intiaan ja Brasyl (2007) tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden Brasiliaan. Hänen kirjansa sanotaan tarkastelevan teknologioiden ja nopeiden sosiaalisen muutoksen vaikutuksia ei-länsimaisissa yhteiskunnissa.

Tässä murroksen hengessä Brasyl kuljettaa kolmea tarinaa: 1700-luvulle sijoittuvaa Pimeyden sydäntä (1899) muistuttavaa matkaa Amazonian uumeniin, nykypäivään sijoittuvaa tositelevisiotuottajan murenevaa todellisuutta ja lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kamppailua kvanttiteknologian seurausten kanssa. McDonaldin Brasiliassa on jalkapalloa, capoeiraa, biodieseliä, maantieteellisiä ja sosiaalisia korkeuseroja, värikkyyttä ja Amazonin sademetsää.
The ball hangs motionless at the top of its arc. It frames Cidade de Luz, fifty hillside streets, its head adorned with the thorny crown of the favela, at its knees the rodovia heat-crazy with windows and wing mirrors. Beyond the high-way the gated enclaves begin: red-roofed, blue-pooled, green-shaded. Through the sun-shiver the endless towers of São Paolo recede into half-believed spirits of architecture, their summits orbited by advertisements.
Romaanissa on kaiken aikaa esillä monia maailmoja tai oikeastaan todellisuuksia. Tositelevisio ja varallisuus tuottavat ja muokkavat niitä. Rio de Janeiron tai São Paolon kaupunginosista toiseen liikkuminen on maailmasta toiseen siirtymistä. Länsimaisille matkailijoille mystinen sademetsä alkuperäisasukasheimoineen paljastaa lukuisia uusia todellisuuksia. Maailmat syöttävät päähenkilöille kierteisiä palloja, ja melko pian käy ilmi, että kvanttimekaniikka ei ole romaanissa läsnä vain rekvisiittana.

McDonald lataa paikoin virkkeisiinsä epäilyttävät määrät ruutia ja barokkisia kielikuvia, mutta kaikkinensa kerronta kulkee sujuvasti ja tyylikkäästi. Henkilöhahmot käyttävät portugalin sanastoa ja paikallista slangia irroittamaan lukijan omasta kielestään vieraaseen maailmaan — hieman samaan tapaan Kellopeli appelisiini (1962). Kirja on sijoitettavissa kyberpunk-perinteeseen, koska yksi tai kaksi päähenkilöistä liikkuu teknologian lävistämän yhteiskunnan marginaalissa, vaikka varsinaisia vastakulttuuriteemoja ei romaanissa käsitelläkään. Juuri teknologian sosiaalisten vaikutusten kautta kirja on ehkä enemmän post-kyberpunk -genreä (näin pääsin käyttämään aiemmin viikolla oppimaani sanaa).

Kaikesta huolimatta, kuten kvanttimekaniikan monimaailmatulkinta, myös Brasyl pysyy minulle etäisenä. Maailmojen tai todellisuuksien välinen liike siirtää tarinan sellaisen fantasian suuntaan, jonka logiikasta on vaikea pysyä kärryillä, jonka panoksia on vaikea tunnistaa, ja josta mielenkiinto lipeää helposti. Romaanin rakentaminen näin monimutkaisten teorioiden varaan on samanlaista kuin moukarin asettaminen pystyyn varsi alaspäin: epävakaata painopistettä on vaikea ohjailla ilman voimakkaita korjausliikkeitä, ja lopulta lattiaan tulee jälki.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Huijari

Ed McBain, Huijari. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Con Man (1957) suomentanut Kalevi Nyytäjä. Tammi, Helsinki, 1974.

Joesta löytyy pahoin liettynyt naisen ruumis. Sen peukalon ja etusormen välisestä ihopoimusta löytyy tatuointi. Sitten samanlainen tatuointi löytyy tuoreemmasta ruumiista. Ed McBainin romaanissa Huijari (1974) rikoksia ei tutki yksityisetsivä tai kiinnostunut amatööri vaan rikosetsiväryhmä. Niinpä rikosten selvittäminen ei nojaa neronleimauksiin tai liki yliluonnolliseen päättelytaitoon vaan prosessiin.

Tuottelias McBain, oikealta nimeltään Evan Hunter (1926-2005), loi poliisiromaanin, rikoskirjallisuuden alalajin, joka keskittyy todenmukaiseen poliisitutkintaan ja rikosetsiviin. Hänen vuonna 1956 käynnistynyt 87. piiri -sarjansa kasvoi 50 osan mittaiseksi ja toimi esikuvana paitsi kirja- myös televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue.

Huijarin kaksi rinnakkaista rikostutkimusta tarjoavat tarinaa aika ohuelti. McBain pujottaa sekaan todenmukaisia katoamisilmoituksia, hammaskarttoja ja rikosrekisteriotteita, mutta merkittävä osa romaanista kuvailee poliisien siviilielämää ja romantiikkaa. Nämä sivujuonet eivät edistä tutkintaa, vaan niiden on tarkoitus McBainin mukaan inhimillistää aiemmin väkivaltaisina petoina kuvatut rikosetsivät. Tulos on ristiriitainen: Esimerkiksi Steve Carella päätyy pieksemään hänen vaimoaan lähennelleen miehen ravintolassa. Vaimo, sen paremmin kuin kertoja, ei kyseenalaista tämän väkivallan tarpeellisuutta.

Kerronta käyttää tämän tästä itseensä viittaavia siirtymiä liikkuessaan kohtauksista toiseen. En ole varma, toimiiko se kovin hyvin.
Brownilla ei ollut aikaa huulenheittoon. Hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin arkistojen penkomiseen. Jossain tuolla arkistokorttien seassa oli hänen etsimänsä mies.

Bert Klingillä oli toisenlaatuista luettavaa. Bert Kling seisoi etsivien huoneen ilmoitustaulun edessä. [...] Ilmoitustaululle oli kiinnitetty lomalista.
McBainin tapa rakentaa odotuksia jopa kappaleiden sisään tuntuu keinotekoiselta. Kling seisoo ilmoitustaulun äärellä, sitten kuvaillaan sadetta ja katuvaloja, ja vasta tämän jälkeen paljastuu, mitä ilmoitustaululla on. Lomalista käynnistää melko merkityksettömän sivujuonen.

Kirja tarttui jotenkin sattumalta mukaani kirjaston poistohyllystä. Vaikka tämä sarjan neljäs osa ei ole erityisen hyvä tai kiinnostava, sarjan asema rikoskirjallisuuden historiassa on kieltämättä iloinen yllätys. Lisäksi opin jotain Ed McBainista, yhdestä James Ellroyn esikuvista.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Breakdown

Taylor Downing, Breakdown: The Crisis of Shell Shock on the Somme, 1916. Little, Brown, London, UK, 2016.

Iso-Britannia oli huonosti valmistautunut vuonna 1914 alkaneeseen suursotaan. Maineikas brittiläinen siirtoarmeija oli parhaiten koulutettu ja varustettu eurooppalaisista joukoista, mutta kuusi jalkaväkidivisioonaa oli vähän. Divisioonat hupenivat nopeasti uudenlaisessa sodassa.

Kun sodan mittakaava alkoi ensimmäisten kuukausien jälkeen selvitä, britit alkoivat koota vapaaehtoisista uutta ”Kitchenerin armeijaa”. Pulaa oli paitsi kivääreistä, univormuista ja ammuksista myös upseereista, lääkäreistä ja kokemuksesta. Sodanjohto myöntyi hyökkäämään uuden ja kokemattoman armeijansa kanssa suunniteltua aikaisemmin helpottaakseen ranskalaisten ahdinkoa Verdunissa.

Brittien ja ranskalaisten mittava hyökkäys Sommella alkoi heinäkuun 1. päivänä 1916. Huolimatta pitkästä tulivalmistelusta brittisotilaiden tappiot konekivääritulessa, tykistökeskityksissä ja vastahyökkäyksissä kasvoi 60000 henkeen. Haavoittuneet täyttivät sairaaloiden vähäiset vuodepaikat nopeasti. Ensimmäisten päivien aikana rintaman taakse sidontapaikoille tuotiin myös sekavassa tilassa olevia täriseviä ja muistinsa menettäneitä sotilaita. He olivat taistelukyvyttömiä, vaikka heillä ei ollut näkyviä haavoja. 

Taylor Downingin tuore tietokirja Breakdown (2016) liikkuu samojen ilmiöiden äärellä kuin Ville Kivimäen erinomainen Murtuneet mielet (2013). Vuosisadan alun Britannia oli talvisotaan joutuvan Suomen tavoin valmistautumaton. Psykologian tuntemus oli alkeellista, eivätkä armeijat halunneet (tai halua) tunnustaa poikkeuksia tai erikoistapauksia. Henkisten ongelmien katsotaan juontuvan sotilaan omista taipumuksista, ei varsinaisesti taistelukentän tapahtumista.

Uuden, ”sotaneuroosiksi” (engl. shell shock) nimetyn ilmiön pelättiin murentavan moraalin ja tarjoavan sotilaille tien pois taisteluista. Sen pelättiin tarttuvan epidemian tavoin ja tuhoavan koko brittiarmeijan, joten se päätettiin määrätietoisesti tulpata. Yksiköitä, joissa esiintyi sotaneuroosia tavanomaista enemmän, rangaistiin. Rohkeudestaan tunnettu Lonsdalen pataljoona kärsi heinäkuun 1. päivänä brittien suurimmat tappiot: yli 60% miehistöstä ja melkein kaikki upseerit. Kun se muutamaa päivää myöhemmin kieltäytyi hyökkäämästä, pataljoonaa nöyryytettiin julkisesti, ja sotaneuroosia diagnosoinut lääkintäupseeri lähetettiin kotiin sotamieheksi alennettuna. Liika sympatia oli se varsinainen sairaus.

Armeijan tarkoitus oli voittaa sota, mutta tavanomaiset kurinpidolliset toimet, kuten rangaistukset, julkiset häpäisemiset ja teloitukset, eivät kuitenkaan tehonneet. Sotilaat elivät jatkuvassa kuolemanvaarassa voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Kaikki pelkäsivät ja kaikki yrittivät peitellä pelkoaan, mikä sitten purkautui oireina.

Sairautta alettiin tutkia ja luokitella. Lääkintäupseerit saivat ohjeikseen palauttaa miehet rintamalle mahdollisimman pian. Räjähdyksen laukaisema neuroosi tulkittiin haavaksi, joka vaati pidempää hoitoa. Ilman selkeää fyysistä ärsykettä, kuten lähellä sattunutta räjähdystä tai elävältä hautautumista, neuroosia käsiteltiin flunssan kaltaisena ohimenevänä sairautena. Usein parin päivän lepo rintaman takana riittikin taistelukunnon palauttamiseen mutta ei suinkaan aina. Yhteiskuntaluokat heijastuivat tietysti sotaneuroosiinkin. Miehistöstä poiketen upseerit kärsivät ”neurastheniasta” eli velvollisuuksien synnyttämästä hermojen väsymisestä.

Sodan aikana ja sen jälkeen psykiatria kehittyi aimo harppauksin, kun käsitys mielen toiminnasta ja sen sairauksista täsmentyi. Sotaneuroosin, tai nykyisin traumaperäisen stressihäiriön, hoito on kehittynyt, mutta sen synnyttämä pelkurin leima haalistuu hitaasti. Brittien ensimmäistä maailmansotaa koskevat arkistot avautuivat vasta 1990-luvun alussa. Sodan aikana pelkureina teloitetut 306 brittiä, joista suuri osa luultavasti kärsi sotaneuroosista, armahdettiin vuonna 2006.

Sommen taistelun satavuotismuistovuonna julkaistu Breakdown on tiivis ja jouheva katsaus sotaneuroosin synnyttämään kriisiin ja sodanjohdon yrityksiin painia sen kanssa. Yritykset olivat osin aikakauden pöyhkeää tietämättömyyttä, osin yhteiskuntaluokan tuomaa asennetta mutta suurelta osin yksilön ja kokonaisuuden välistä, sodan synnyttämää ristiriitaa. Jokainen yritys kohdella yksilöä yksilönä synnyttää ennakkotapauksen, jonka pelätään murentavan moraalin ja siten halvaannuttavan armeijan toimintakyvyn.

Kirja tiivistää Sommen alkuvaiheen tapahtumat ja tavoitteet sekä aikakauden psykiatrisen käsitteistön, mutta Downing ei Kivimäen tavoin pureudu ryhmädynamiikkaan tai ikäjakaumiin. Downing arvioi, että 4% sotilaista kärsi sodan aikana stressihäiriöistä.

Mieleen haavoittuminen on väistämätön mutta edelleen vaikea tosiasia, erityisesti trumpettien ja rumpujen vaiettua. Esimerkiksi David Finkelin Thank You For Your Service (2013) kuvaa lohdutonta yhdysvaltalaissotilaiden ja heidän perheidensä taisteluita mielenterveysongelmien kanssa Irakin sodan jälkeen.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania. 

lauantai 25. helmikuuta 2017

Alshain

J. Pekka Mäkelä, Alshain. Like, Helsinki, 2006.

Tieteis- ja fantasiateokset ovat nykyään usein paksuja, moniosaisia kirjasarjoja. Niiden eeppiset konfliktit ratkeavat väkivalloin, koska — kuten yhdysvaltalainen kirjailija Ursula K. Le Guin on todennut — niissä hyvä ja paha ovat selkeästi erillisiä ja paha on ulkopuolista. Valtavirran reunoilta voi löytää ainakin tieteiskirjallisuutta, joka tarttuu mielenkiintoisempiin konflikteihin ja aikuisempiin teemoihin.

J. Pekka Mäkelän romaani Alshain (2006) tarkastelee vieraalle planeetalle asettuneiden ihmisten suhteita ympäristöönsä, toisiinsa ja Maahan. Paksun jään alta paljastunut planeetan pinta on valtaosin veden peittämä, mutta siirtokunnan poliittinen historia muodostaa valtamerelle rinnakkaisen mysteerin. Molemmat ovat vieraita ja uhkaavia, joten ihmiset kääntävät katseensa toisaalle.
Minulla ei vain ole vieläkään oikein selvää käsitystä siitä, millainen suhde äidillä, Leolalla ja Anjenalla on oikein ollut. Keskenään ja siihen Auriin. Ja millainen se on nyt.
Kirja koostuu oikeastaan viidestä toisiinsa nivoutuvasta novellista; tarinat risteävät, mutta niillä kullakin on oma minä-kertojansa ja omat teemansa. Maasta Alshainiin muuttaneen musiikinopettajan Leonin kertomus on hidas: vieras planeetta tulee kohti kaikin aistein, mutta kestää pitkään, ennen kuin esittelyn sekaan saadaan mielenkiintoinen panos. Muut tarinat rakentuvat Leonin esittelemien tapahtumien varaan. Kokonaisuus toimii hienosti loppua kohden, vaikkakin risteävissä tarinoissa lankoja jää solmimatta tai hyödyntämättä.

Toimintatrillerin sijaan Mäkelä tarjoilee herkullisen mysteerin, jossa näkökulman vaihdokset muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä. Tarinat keskittyvät enimmäkseen pieneen ja arkiseen, toiminta on osallistumista, sankaruus uhrautumista, ihmiset ristiriitaisia. Kaiken aikaa taustalla humisee planeetan kaksi mysteeriä. Täällä kaikki tapahtuu siellä, mihin ei katso.

Vaikka viihdyn James S. A. Coreyn avaruusoopperan parissa erinomaisesti, Alshainin tapainen sci-fi on pienine puutteineenkin kenties enemmän minun makuuni. Mäkelää jatkossa lisää. Samoin Itärantaa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

The Outcasts of Poker Flat

Francis Bret Harte, ”The Outcasts of Poker Flat” (1869). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Yhdysvaltalaisen Francis Bret Harten (1836-1902) novelli ”The Outcasts of Poker Flat” (1869) luonnostelee yhteisön ailahtelevaa tekopyhää oikeustajua, joka luonnonvoimien hallitsemalla syrjäseudulla muistuttaa mielivaltaa. ”Kansan oikeustaju” karkottaa Poker Flatin kaivoskaupungista epäilyttäviä ja vaarallisia aineksia. Ammattipeluri John Oakhurst, kaksi prostituoitua ja vanha juoppo saatetaan kaupungin rajalle, missä kaksi miestä roikkuu hirsipuussa samaisen tuohtumuksen seurauksena.

Kaupungin ”laki” on korostetun epämääräinen ja säätäjiensä omiin etuihin kietoutunut. Uhkapelaamista ei kielletä, joten Oakhurstin varsinainen ongelma tai rikos on, että hän on uhkapelaajana menestyvä. Hän sai osakseen karkotuksen hirsipuun sijasta ainoastaan siksi, että monet myös voittivat häneltä rahaa.
Mr. Oakhurst received his sentence with philosophic calmness, none the less coolly that he was aware of the hesitation of his judges. He was too much of a gambler not to accept Fate. With him life was at best an uncertain game, and he recognized the usual percentage in favor of the dealer.
Vuoristotaipaleella ensin väsymys ja sitten lumimyrsky yllättää karkotetut. He hakeutuvat erämaamökin suojiin, mutta jo ensimmäisenä yönä vanha juoppo varastaa hevoset. Paikalle ilmestyy perheitään paossa oleva nuori pari, mutta heilläkään ei ole keinoja lumimyrskyä vastaan. Oakhurst veistää lumikengät ja lähettää nuoren miehen hakemaan apua. Se saapuu muutaman päivän myöhässä.

Vaikka Bret Harte oli aikanaan suosittu novellisti, hänen teoksensa ovat painuneet unohduksiin. Novelleissaan hän kuvasi usein hahmoja yhteisöjen ja yhteiskunnan marginaalissa, pelureita, juoppoja, prostituoituja tai työttömiä lehmipaimenia, heidän uhrautuvaisuuttaan ja sisäistä ”moraalivaistoaan”. Oakhurstin sydän on ammatista huolimatta kultaa.

Rachel Vanwierenin mukaan Bret Harte kirjoittikin länsirannikosta itärannikon viktoriaaniselle yleisölle ja kuvasi kaivostyön sijasta usein juuri moraalisia kysymyksiä. Karkotetut alkavat erämaassa pystyttää sitä viktoriaanista moraalia, jonka Kalifornian kultaryntäys on jättänyt taakseen. Luonnon keskellä he lakkaavat olemasta pelureita ja prostituoituja. He nousevat moraalisesti heidät tuominneen kaupungin yläpuolelle, vaikka lopultakaan sillä ei ole mitään merkitystä; he tuhoutuvat siitä huolimatta — tai, tekisi mieli sanoa, itse asiassa juuri sen vuoksi.

Lisää aiheesta:
  • Rachel Vanwieren (2015) Sketching social mobility in the gold rushes of California and Patagonia: Bret Harte and Manuel Rojas. Hispanófila, 173(enero): 281-291.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Lost Language of Cranes

David Leavitt, The Lost Language of Cranes (1986). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1987.

En ole juuri törmännyt BookCrossing-kirjoihin. Ajatus niissä on, että kirjoihin kiinnitetään tunniste, ennen kuin ne laitetaan kiertoon, ja sitten seurataan niiden matkaa maailmalla. Epäröin tarttua tähän kirjaston poistohyllystä kesällä löytämääni romaaniin, koska jossain joku odottaa merkkiä kirjastaan. Toisaalta 1001 kirjan lista on yksi heikkouksistani. Syksy meni sitten muiden kirjojen parissa, mutta nyt voin laittaa kirjan takaisin kiertoon. Tosin tämä kolmikymppinen liimasidottu pokkari ei ehkä kovin pitkää matkaa enää tee.

Rose ja Owen Benjamin elävät kirjojen keskellä seesteistä elämää, kun heidän asuntonsa vuokrasuhde onkin yllättäen päättymässä. Heidän pitää ostaa asunto itselleen tai etsiä uusi vuokra-asunto. Heidän poikansa Philip järkyttää tasapainoa kertomalla homoseksuaalisuudestaan, eivätkä asiat oikein enää palaa ennalleen. Paikoilleen juurtuneet viisikymppiset ovat kriisissä.

David Leavittin esikoisromaani The Lost Language of Cranes (1986) tarkastelee homouden vaikutusta perheeseen. Seksuaalinen identiteetti kiehuu kannen alla, kunnes sen on pakko tulla julki. Philipin ystäväpiiristä tulee hurjia tarinoita, mutta Benjaminien perhe ottaa uutisen vastaan ilman välitöntä draamaa. Paljastettu totuus ei kuitenkaan palauta tai synnytä tasapainoa tai herätä kiitosta.

Samaan tapaan kuin novellissa ”Territory”, toisiin kohdistetuista odotuksista on vaikea päästää irti, eikä ihminen lopultakaan pysty valitsemaan arvojaan. Leavitt paljastaa, kuinka julkisivun takana ihmisen seksuaalinen identiteetti, homo tai hetero, vääntyilee ja kääntyilee kohdatessaan ongelmia. Lopulta vakain identiteetti tuntuu olevan juuri Philipillä. Hän ei tosin ehdi joutua suuriin konflikteihin etsiessään Suurta Rakkautta.

Kenties 1980-luku nosti homouden hämärästä alakulttuurista julkisuuteen. Niinpä AIDS-epidemialla tai Philipin ulostulolla, ihanteilla tai homoparisuhteilla ei ole samaa vaikutusta kuin 30 vuotta sitten. Leavittin kerronta ja romaanin asetelma ovat paikoin tyylikkäitä, mutta Philipin kasvutarinasta vuodet ovat tehneet vähän tavallisen ja hieman tylsän.