maanantai 19. helmikuuta 2018

Fragments of a Hologram Rose

William Gibson, ”Fragments of a Hologram Rose” (1977). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Parkerilla on vaikeuksia päästä yli päättyneestä suhteesta. Nukahtaminen on vaikeaa ilman unta ohjaavaa laitetta, mutta toistuvat sähkökatkot tekevät sen tarjoamasta lievityksestä epävarman ja kivuliaan.

Valveilla Parkerin ajatukset harhailevat katkelmallisessa menneisyydessä. Pako japanilaisen muovikombinaatin oppisopimuksesta — syyt ovat häneltä itseltäänkin unohtuneet. Sekava ja lyhyeksi jäänyt Kalifornian vallankumous. Uuden Meksikon hökkelikylät ja hologramminäytösten esiinmarssi.

William Gibsonin ensimmäinen novelli ”Fragments of a Hologram Rose” (1977) yhdistelee teknologiaa ja sirpaleista minuutta. Aistihavainto on reseptorien lähettämä ja aivojen tulkitsema signaali. Sen voi ensin tallentaa ja sitten lähettää tai ”soittaa” aivoille uudelleen. Näennäinen aistihavainto (apparent sensory perception, ASP) on ihmisen kokemus, jonka joku toinen voi kokea. Se on kuin huume.

Käydessään läpi asuntonsa kaappeja Parker törmää entisen tyttöystävänsä ASP-kasettiin ja  postikorttiin, jossa on ruusuhologrammi. Jätemylly tekee selvää kortista. Kasetilla on lyhyt katkelma tyttöystävän Euroopan matkasta: Ateenan pölyisiä katuja, kiveen hakattuja ratsuja, marmoripatsaita, puluja. Ohimenevää, etäisen läheistä.
Parker lies in darkness, recalling the thousand fragments of the hologram rose. A hologram has this quality: Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose.
Parker tajuaa, että ASP-tallenteet ovat kuin silputun hologrammin sirpaleita: jokainen esittää kokonaista ruusua mutta eri näkökulmasta. Kokemus on joukko sirpaleita, eikä se tavoita koskaan kokonaisuutta mistään, itsestämme sen paremmin kuin toisista ihmisistä. Parkerin takana lyhyessä ja katkelmallisessa novellissa Gibson tunnustelee teemoja, joista kehittyy sittemmin kyberpunk: sirpaleinen subjekti, kopio ja alkuperäisyys, todellinen ja keinotekoinen.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Matikkatuhoaseet

Cathy O'Neil, Matikkatuhoaseet: Miten suuraineisto lisää eriarvoisuutta ja uhkaa demokratiaa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Weapons of Math Destruction (2016) suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki, 2017.

Jotkut puhuvat kuhnilaisesta paradigmamuutoksesta, joka on käynnissä tieteissä. Digitaalinen taltiointi mahdollistaa suurien aineistojen kokoamisen ja yhdistelyn. Niinpä tilastollinen päättely on hiipimässä työkalujen joukkoon aloille, kuten tulkintatieteisiin, joissa on perinteisesti käytetty pääasiassa muita menetelmiä. 

Tietoja myös kerätään aikaisempaa aggressiivisemmin asiakkaista, työntekijöistä, kuluttajista ja kansalaisista. Esimerkiksi terveystietojen keskittämistä ja yhdistämistä perustellaan hoidon tehostamisella. Lainsäädäntö näiden osalta on liikkunut verkkaisesti; kesällä astuu voimaan EU:n uusi tietosuoja-asetus, jonka pitäisi parantaa kansalaisten asemaa suhteessa rekistereiden pitäjiin niin, että esimerkiksi päättäjien tai virkamiesten horjahdus ei (välttämättä) johda kaikkien tietojen päätymiseen yksityisiin käsiin (automaattisesti). Kun tiedon arvo nousee, kiusaus sen myymiseen kasvaa.

Yhdysvaltalainen matemaatikko Cathy O'Neil tarkastelee kirjassaan Matikkatuhoaseet (2017) tapoja, joilla suuraineistot (engl. big data) haittaavat ihmisten elämää ja heikentävät heidän välistään tasaveroisuutta. Hän on itse kehittynyt yliopistotutkijasta hedge-rahaston hoitajaksi ja edelleen suuraineiston vaaroista luennoivaksi maallikkosaarnaajaksi ja aktivistiksi.

Kaikki mallintaminen ei tietenkään ole pahasta, mutta jos mallinnuksen kohteet eivät tiedä, mihin kerättyä dataa käytetään, jos mallintamista käytetään sen kohteen etujen vastaisesti ja jos mallintaminen skaalautuu kattamaan laajoja joukkoja, puhutaan ”matikkatuhoaseista”. Se on kömpelö suomennos ontuvasta englanninkielisestä ilmaisusta ”weapon of math destruction”, joka on joukkotuhoaseeseen nojaava sanaleikki (”weapon of mass destruction”). Aseet suunnitellaan tiettyä tarkoitusta, tuhoamista, varten, mutta O'Neilin matikkatuhoaseissa tuho on toissijainen seuraus. Kirjan sinänsä tärkeä sanoma kompastelee huonosti valitun sanaleikin vuoksi.

Vallitsevan ideologian mukaan kaikki kilpailu on aina hyvästä. Kun 1980-luvun alkupuolella yhdysvaltalainen sanomalehti U.S. News julkaisi yliopistojen paremmuusjärjestyksen, se tuli samalla laukaisseeksi yliopistojen välisen kilpailun parhaista opettajista, parhaista oppilaista ja rahoituksesta. Lehden käyttämä mitta oli toimittajien hihasta vetämä, ja vaikka sitä on sittemmin muutettu, on se pakottanut yliopistot keskittymään niihin asioihin, joita mitataan.

Yliopistoja ei kuitenkaan pisteytetä suhteessa kustannuksiin niin, että halpa (x dollaria per piste) yliopisto voisi kiilata kärkisijoille. Lukukausimaksut ovat nousseet kilpailun seurauksena rajusti (viisinkertaistuneet välillä 1983-2013), koska opiskelijoille pitää rakentaa upeita asuntoloita ja kiipeilykeskuksia viihtyisyyden parantamiseksi. Pisteytys ohjaa O'Neilin mukaan keskittymään epäoleellisiin asioihin. Nousevat kustannukset kasvattavat opiskelijoiden velkataakkaa. 

Samanlainen pisteytys on käytössä joillain työpaikoilla. Esimerkiksi opettajien tehokkuutta mitataan oppimistuloksien kautta: oppilailla on jatkuvasti kokeita, ja heikosti pärjäävät opettajat potkitaan pihalle, mutta huoli heikkenevistä koulutuloksista perustuu vuonna 1983 julkaistun raportin tilastolliseen päättelyvirheeseen. Oppilaiden oppimista pisteytetään heistä tehtyä ennustetta vasten, ja tulokset heittelevät rajusti lukukaudesta toiseen. Yliopistojen tapaan opettajatkaan eivät voi valittaa pisteytyksestä. Myyjien keskenäisen kilpailun on pitkään tiedetty katkaisevan tiedonvaihdon yrityksen sisällä.

Kilpailun ohella korvikemuuttujien käyttäminen tuottaa epäreiluja ja sekä yksilön että kokonaisuuden kannalta ikäviä seurauksia. Esimerkiksi parempien tietojen puutteessa työnhakijoita arvioidaan luottotietojen tai asuinpaikan perusteella, mikä vahvistaa syrjäytymistä ja onnettomuuksien vaikutusta. Ihmisellä on näin heikommat mahdollisuudet parantaa asemaansa. Yhdysvalloissa autovakuutuksen hinnoittelua ohjaavat luottotiedot enemmän kuin onnettomuushistoria. Kun poliisit keskittävät voimiaan sinne, missä tilastollisesti häiriköidään eniten, eli köyhemmille alueille, he synnyttävät takaisinkytkennän, jossa heikoimmassa asemassa olevat saavat merkintöjä rekisteriin mitättömistä rikkeistä. Luulen, että jotkin verkkopalvelut kyselevät postinumeroa juuri tästä syystä: yhdistämällä sen asuntojen hintatietoihin voidaan arvioida käyttäjän varallisuutta ja tehdä siten kohdennettua markkinointia — tai myydä tiedot eteenpäin.

Jos internetissä oleva palvelu on ilmainen, käyttäjät ovat tuote. Yhteisösivustojen erilaisten pelien ja kyselyiden (esim. ”Mikä Star Wars -hahmo olet?") tarkoitus on kerätä yhteys- ja profiilitietoja niiden eteenpäin myymikseksi. The Guardian kertoi jokin aika sitten, etteivät internet-firmojen johtajat käytä itse omia palveluitaan. Palvelut on lisäksi suunniteltu addiktoiviksi eli tästä syystä pelkoa ja vihaa lietsoviksi ympäristöiksi. Niiden sisäinen päätöksenteko, esim. mitä viestejä tai mainoksia näytetään milloinkin, on niin monimutkaista, ettei edes jälkikäteen pystytä sanomaan, miksi mitäkin tapahtui. Sivustot, kuten Facebook, voivat polarisoida äänestäjät ja heiluttaa vaalien tulosta, kuten on nähty.

(Sivumennen sanoen, hieman samaan aiheeseen liittyy Yliopisto-lehdessä (1/2018) julkaistu juttu kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän johtamasta Kertomuksen vaarat -hankkeesta. Se tutkii, miten käsityksemme todellisuudesta kehittyy kokemuspuheen ja kertomuksellistamisen kautta. Uudenlainen ansaintalogiikka ohjaa uutisoinnissakin tietynlaisiin kertomuksiin esimerkiksi hyvinvointivaltiosta:  kertomukseen nojaavassa uutisessa yksilön kokemus (”Kela pilasi ylioppilasjuhlat”) nousee kuvaamaan pääsääntöisesti hyvin toimivaa järjestelmää ja mahdollisesti rapauttaa luottamusta siihen.)

Byrokratia etäännyttää ihmisen muita koskevista päätöksistä. Algoritmi on tunteeton ja kohtelee kaikkia sisäisen ohjeistuksensa mukaisesti, joten se on lahjomaton, väsymätön ja ainakin periaatteessa halpa. O'Neil toteaa, että päätöksentekijänä ihminen kuitenkin korjaa käytöstään saadessaan uutta tietoa. Ihmiseltä voi vaatia perusteluita. Algoritmit voivat olla mustia laatikoita, joita harva, jos kukaan, ymmärtää. Niiden päätöksistä on vaikea valittaa, ja niitä on vaikea muuttaa.

O'Neilin esimerkit ovat Yhdysvalloista. Niiden menetelmät ovat kovin karkeita, enkä ole kuullut aivan vastaavista tapauksista ainakaan Suomessa. Toki päättäjiltä, järjestelmien tekijöiltä, tilaajilta ja käyttäjiltä vaaditaan erityistä moraalista valppautta. Hyvän liiketoiminnan tielle on joissain tapauksissa hyvä kasata esteitä, jos tuo moraalinen valppaus on sattunut jäämään taka-alalle.

Suomentaja Kimmo Pietiläinen pitää suomennettua tietokirjallisuutta ajattelun edellytyksenä. Vaikka asia ei ole aivan yksioikoinen, ajankohtaisten tietokirjojen suomentaminen on kulttuuriteko, johon muut kustantamot ovat tarttuneet hieman hitaammin. Suomennos toimii kuitenkin jossain määrin ylevää tarkoitustaan vastaan, kun sen alta paistavat alkukieliset ilmaukset ja lauserakenteet kuin pohjamaali kevyesti maalatusta seinästä. Joissain kohdin sanavalinnat ovat huolimattomia (esim. ”säätely” ”sääntelyn” sijaan), toisissa huonoa suomea (”kohtuuttoman rivoja summia”). Toistuvina nämä alkavat häiritä lukukokemusta (ja näin sanoessani yksilön kokemukset alkavat vaikuttaa käsityksiin suomennoksista).

lauantai 3. helmikuuta 2018

Metzengerstein


Edgar Allan Poe, ”Metzengerstein: ” (1832). Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Jaana Kapari (2006). Kokoelmassa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Yhdysvaltalainen rock-yhtye Meat Puppets kertoo laulussaan ”Lake of Fire”, joka nousi kuuluisuuteen Nirvanan esittämänä MTV Unplugged in New York (1994) -albumilla, että pahat ihmiset joutuvat kuoltuaan tuliselle järvelle, josta — jos sanoitusta oikein tulkitsen — kuolleet palaavat muodossa tai toisessa heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.
Where do bad folks go when they die?
They don't go to heaven where the angels fly
They go to the lake of fire and fry
Won't see them again 'till the fourth of July
Tulinen järvi on Johanneksen ilmestyksessä sijoituspaikka niille, joiden nimeä ei viimeisellä tuomiolla löydy elämän kirjasta. Se on armosta kieltäytyneille toinen kuolema, ikuinen kadotus, eikä järveltä siis enää palata. Laulussa tuomiota ei ole vielä annettu, vaan ihmisten sielusta käydään edelleen kamppailua.
Now the people cry and the people moan
And they look for a dry place to call their home
And try to find someplace to rest their bones
While the angels and the devils fight to claim them for their own
Tämä muistuttaa Platonin Faidonissa esittämää kuvaa: pahat ihmiset kärsivät ”tuliroihuisen alueen” muodostavassa joessa Pyriflegethonissa, kunnes heidän on aika syntyä uudelleen. Platon ei sido sielujen paluuta juhlapäiviin, mutta paatuneimmat joutuvat Tartarokseen pysyvästi.

* * *

Faidon käsittelee ruumiin kuolemaa, sielun kuolemattomuutta ja sielunvaellusta. Näitä samoja aiheita pyörittelee myös Edgar Allan Poen (1809-1849) ensimmäinen julkaistu novelli ”Metzengerstein” (1832), kun hän oli taloudellisista syistä siirtynyt runoudesta proosaan. Novellin alkuperäisessa alaotsikossa ”A Tale in Imitation of the German” saksalainen tarkoittaa kauhuromantiikkaa.

Aloitus paljastaa ainekset, josta novelli on tehty:
Kauhu ja epäonni ovat vallinneet kautta aikojen. Miksi siis antaisin vuosiluvun tarinalle, joka minun on kerrottava? Riittäköön kun sanon, että Unkarin sisäosissa eli tuolloin piintynyt joskin salattu usko sielunvaelluksen opinkappaleisiin.
Kertoja ei vaivaudu suostuttelemaan lukijaa todenkaltaisuuteen yksityiskohdin tai kehyskertomuksin, vaan laskeuduttuaan yleistyksistä hän rajaa itsevaltaisin ottein tapahtumien piirin ja aiheen. Sitoutumatta taikauskoisen opin todenperäisyyteen — ranskankielisen katkelman mukaan sielu voi siis siirtyä ihmisestä eläimeen — kertoja jättää mysteerin lukijan arvioitavaksi ja lisää sen  houkuttelevuutta entisestään. Sitten hän samaan tapaan epäillen laskee lukijan eteen kahden suvun välistä kiistaa koskevan ja toisen tuhoa enteilevän vanhan ennustuksen. Vanhan mantereen menneisyydestä luotu painajaismainen todellisuus imaisee mukanaan.

Paroni Frederick Metzengerstein perii valtavan maaomaisuuden nuorena ja paljastuu kolmessa päivässä ”pikku-Caligulaksi”, eli sydämettömäksi, petolliseksi ja julmaksi elostelijaksi, joka ei yllä häneen kohdistettuihin odotuksiin. Kun neljäntenä päivänä läheinen Berlifitzingin kreivin linna syttyy tuleen, syyllinen on kyläläisille selvä. Kreivi itse kuolee yrittäessään pelastaa sotaratsuaan palavasta tallista.

Linnan palaessa istuu Frederick palatsissaan. Sen seinällä on kokonainen gobeliini todistamassa Metzengersteinien ja Berlifitzingien ikivanhaa kiistaa. Gobeliini ja ennustus molemmat ilmaisevat Metzengersteinien menestystä, mutta nyt gobeliinissa kilpailevan suvun mahtava hevonen tuntuu liikkuvan. Pian pääportilla tallirengit esittelevät hänelle löytämänsä sotaratsun. Siihen on poltettu Berlifitzingin kreivin nimikirjaimet, mutta kreivin palvelusväki ei hevosta tunnistanut.

Frederick ihastuu hevoseen silmittömästi, vaikka alkuun houkuttelevampaa lienee kuva itsestä hurjan hevosen kesyttäjänä. Kyse ei kuitenkaan ole jumalten lähettämästä hulluudesta vaan jostain pahemmasta, jota perhelääkäri osaa kutsua vain surumielisyydeksi, ”kun taas väen keskuudessa kiersivät näitä kyseenalaisemman luontoiset synkät huhut”. Ratsun ja ratsastajan asetelma kääntyy päälaelleen: ratsu alkaa viedä ratsastajaa. Myrsky, ukkonen ja tulipalo sinetöivät viimeisen käänteen. Kun kaikki on ohitse ja ilma tyyntyy, raunioista nouseva savupatsas saa hevosen muodon.

* * *

Poen novelleissa tuntuu aina tapahtuvan ilmeisen lisäksi jotain muuta. Nyt kertojan epäluulo ja lähteiden vähättely ovat ristiriidassa hänen kuvaamiensa tapahtumien kanssa. Ennustus ei toteudu mutta ei myöskään hänen arvionsa sukujen suhteista, ja tarina osoittaa kaikki hänen epäilyksensä  katteettomiksi. Kertojan ja kertomuksen suhde alkaa muistuttaa demonisen ratsun ja sen ratsastajan suhdetta. Alussa pontevasti ilmaistu asema kertojana luisuu suuntaan, jossa hänen oma suhtautumisensa on sivuseikka. Hänen on syystä tai toisesta pakko kertoa tarina, johon hän ei usko mutta jota hän ei pysty kumoamaan.

Huomaan olevani samanlaisen demonisen ratsun selässä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyesti lyhyestä kauhunovellista aamupäivän aikana ja siirtyä sitten muihin askareisiin, mutta, kuinka ollakaan, on jo ilta. Nirvanan akustinen konserttitaltiointi on soinut muutaman kerran alusta loppuun. 

Kustannusyhtiö Teoksen kustantaman kokoelman pullea kirjamaisuus herättää jo sellaisenaan kaipuun nojatuoliin kirjan äärelle. Nide huokuu klassikon tyylikkyyttä ja arvokkuutta olematta mitenkään ylimielinen. Jaana Kaparin suomennos kulkee vaivatta; esipuhe tuo alkutekstin ja lukijan väliin ammattitaitoisen ja innostuneen tulkin. Luettuani muutaman novellin kokoelma tuntuu erinomaiselta tavalta osallistua kauhukirjallisuuden historiaan.
Peukutus: sävy

Novellissaan ”Metzengerstein” (1832) Edgar Allan Poe virittää mehevän kauhuromanttisen tunnelman, joka kieppuu Poelle tyypilliseen tapaan kuoleman äärellä. Kansantarinoiden ilmiöt kietoutuvat muinaisiin kirouksiin, synkkiin linnoihin ja ujeltavaan tuuleen. Kertojan ristiriitainen suhde kertomukseen ja niiden taustoihin toistaa itsessään tarinan rakenteen.
--  
Kuva: Byam Shaw:n kuvitusta E. A. Poen novellikokoelmaan, 1909. (wikimedia, public domain)

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

A New England Nun

Mary E. Wilkins Freeman, ”A New England Nun” (1891).  Kokoelmassa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Joe Dagget ja Louisa Ellis ovat olleet kihloissa 14 vuotta. Pitkä kihlajaisaika on jäähdyttänyt joskus roihunneen ihastuksen, eikä jäljellä ole kuin uskollisuus toisen tunteita ja omia lupauksia kohtaan. Joe vietti vuosikausia Australiassa ja palasi vasta koottuaan riittävän omaisuuden yhteisen elämän pohjaksi. "It won't be for long," poor Joe had said, huskily; but it was for fourteen years.

Äitinsä neuvosta Louisa suostui ensimmäiselle kosijalleen, mutta kihlajaisajan Louisa on viettänyt itsekseen verhoutuen morsiamen hyveisiin. Hän on kotilieden hengettärenä täydellinen. Louisan elämänpiiri koostuu sittemmin äidiltään perimästä talosta ja sen pienestä pihapiiristä kanaloineen ja puutarhoineen. Käsityöt, siivous ja ruoanlaitto täyttävät seesteiset päivät. Hän purkaa vaivihkaa ompelemiaan saumoja voidakseen nauttia pistotyöstä yhä uudelleen. Rutiinista on tullut itsessään hyödytön päämäärä.
Louisa had almost the enthusiasm of an artist over the mere order and cleanliness of her solitary home. She had throbs of genuine triumph at the sight of the window-panes which she had polished until they shone like jewels. 
Häät ovat muutaman viikon päässä. Joen vierailut häiritsevät pienen mökin tai pyhätön rauhaa. Hän täyttää tilan, tuo kengissään hiekkaa ja tönäisee pöydällä lepäävät kirjat paikaltaan. Kookas mies törmäilee hartauden, rituaalien, posliiniastioiden, symmetrian, pitsikoristeiden ja tärkättyjen pöytäliinojen keskellä. Keskustelu on väkinäistä. Louisa Ellis aavistelee ongelmia. Avioliitto langettaa uhkaavan varjon hänen hallitun maailmansa ylle.
Every morning, rising and going about among her neat maidenly possessions, she felt as one looking her last upon the faces of dear friends. It was true that in a measure she could take them with her, but, robbed of their old environments, they would appear in such new guises that they would almost cease to be themselves.
Koira, jonka Louisa peri veljeltään, näykkäisi pentuna naapuria, ja sitä alettiin pelätä. Nyt se elää  Louisan elämää: nuoruuden virheensä vuoksi se on saanut kasvaa vanhuuteen sidottuna tuntematta koskaan koiran iloja: vapautta, tienvarsien, niittyjen, ojien ja metsien hajuja. Koira on kuitenkin sopeutunut liekaansa ja maineeseensa niin kuin Louisa omaansa. Joe suunnittelee koiran vapauttamista, koska sen sidottuna pitäminen on julmaa, mutta ajatus kauhistuttaa Louisaa. Hän ei halua luopua identiteetistään.

Mary E. Wilkins Freemanin (1852-1930) novelli ”A New England Nun” (1891) kuvaa sukupuoliin kohdistuvien ihanteiden epätasapainoa. Miehellä on ihanteidensa toteuttamiseen käytössään koko maailma, naisella pieni piha ja mökki, jossa mies ei mahdu edes kääntymään törmäilemättä esteisiin. Äärimmilleen vietynä ankarat hyveet ja kodin piirissä vietetty elämä synnyttävät novellin nimen mukaisen maallisen nunnan, jonka elämää on vaikea sovittaa yhteen miehen kanssa.

Entäpä sitten Joen äiti, Louisan tuleva anoppi, joka ei perusta Louisan askartelusta? Miten hän on omaksunut toisenlaiset arvot? Miten maanläheinen ja elinvoimainen Lily Dyer, joka pitää huolta Joen äidistä ja johon Joe näyttää ihastuneen, on saavuttanut kaikkien ihailun? Naiset elävät samassa kylässä ja samanlaisten odotusten piirissä. Voiko vanhapiikamainen Louisa edes olla ihanteiden tulos, kun hän elää niin selkeästi niiden ulkopuolella? Naapurit pitävät häntä omituisena, tuleva anoppi epäkäytännöllisenä. Onko Louisan turmio nuorena innostuksissa tehty lupaus, joka pitkän kihlajaisajan vuoksi on kehittynyt hedelmättömäksi vankilaksi? Vai onko Louisa onnistunut kaikesta huolimatta rakentamaan itselleen pienen itsenäisen ja miehestä riippumattoman tilan?

Jokin ei nyt loksahda kohdalleen. Onkohan tämä sittenkin satiiri?

* * *

En ole ainoa, joka on paininut novellin kiehtovan moniselitteisyyden kanssa. Freemanin novelleista se on kuuluisin ja kiistellyin. Yhtäältä Louisa Ellis on näyttäytynyt itsenäisyyttään tavoittelevana sankarina ja toisaalta seksuaalisuudelle selkänsä kääntäneenä pelokkaana ja neuroottisena vanhanapiikana.

Martha Cutter huomauttaa, että kokoelmassa, jossa novelli ilmestyi, oli toinenkin novelli Louisasta, joka purki kihlauksen. Cutterin mukaan molemmat kieltäytyvät avioliitosta säilyttääkseen minuuden loukkaamattomana ja tyydyttääkseen sisäiset, minuutta koskevat tarpeensa. Kyseessä on naisten psykologinen minuuden määrittely ja moraalinen sankaruus. Avioliitossa minuus peittyisi puolison ja äidin rooleihin. Molemmat Louisat kuitenkin ottavat valinnoissaan huomioon muut ihmiset: Louisa Elliskin tarttuu itsenäisyyteen vasta, kun käy ilmi, ettei hänen valintansa aiheuta vahinkoa.

Novellia on arvatenkin yritetty kytkeä kirjoittajan omaan elämään. Päähenkilön tavoin Freeman (os. Wilkins) joutui itsenäistymään ilman vanhempiensa tukea. Vaikka hän avioitui ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1902, hän oli pitkään ihastunut erääseen laivastoupseeriin, joka vietti pitkiä aikoja merillä. Ihastus ei johtanut avioliittoon, mutta jotkut ovat pitäneet sitä pohjana novellin pohjavireelle, seksuaaliselle turhautumiselle. Toiset ovat nähneet odottamisen soveliaana tapana lykätä avioliittohankkeita ja omistautua kirjoittamiselle.

Esimerkiksi Leah Blatt Glasser rinnastaa Louisan askareet ja käsityöt Freemanin kirjoittamiseen ja elämäkerran kautta rakentaa laajempia yhteyksiä novellin päähenkilön ja sen kirjoittajan välille. Molemmille odottaminen mahdollistaa itsenäisyyden. Saumojen auki ratkominen muistuttaa tekstin työstämistä. Vaikka Louisan maailman piiri on kapea, on se hänen oma luomuksensa kuten Freemanille hänen novelliensa maailma. Mökki on itsessään taideteos, jonka ikkunapielet hohtavat kuin jalokivet tai kauniit virkkeet. Posliiniastioista tarjoillut yksinäiset ateriat ovat heijastumia kirjoittajan sisäisen maailman loistosta.
 
Glasser huomauttaa, että Louisan pelot itsenäisyyden menettämisestä eivät ole neuroottisuutta vaan  perusteltuja huolia: aikalaisnaisille seksuaalisuuden kieltäminen oli itsenäisyyden hinta. Toisaalta Louisan askareet ovat myös itserakkautta, joka ei voi kukoistaa avioliitossa. Glasser, kuten useat muutkin kriitikot, tunnistavat Freemanin käyttämän ristiriitaisen äänen.

* * *

Glasserin tavoin Ben Couch tunnistaa monitahoisen Louisan: Vaikka Louisa nauttii käsitöistään ja pitseistään, hän on valmis luopumaan niistä vanhan kihlalupauksen nojalla. Lupaus menee oman hyvinvoinnin edelle. Louisa on neuroottinen siisteyden ja käsitöiden suhteen, mutta samalla ne tuottavat hänelle kiistatonta iloa. Kun Louisa kuulee Joen ja Lilyn ratkaisevan keskustelun pensaikon läpi, hän itkee ensin menetystään, torjutuksi tulemistaan ja nyt todeksi tulevaa vanhanpiian kohtaloaan ennen kuin löytää tilanteesta valoisamman puolen. Niinpä Couchin mukaan Louisa ei ole puhtaasti ympäristönsä neuroottinen uhri eikä puhtaasti riippumattomuuttaan tavoitteleva sukupuolensa esitaistelija.

Couch tulkitsee koiran Louisan kahlehdituksi seksuaalisuudeksi. Koiraa verrataan Pyhän Yrjön lohikäärmeeseen, ja sen koppikin on ”korkean heinikon” peitossa kuin nivusten seutu. Nuorena annettu lupaus on tarkoittanut Louisalle seksuaalisuuden tappamista tai kahlitsemista; koiranpennulle sen näykkäisystä vaadittiin samaa tuomiota.

Kahle eristää koiran ympäristöstä samalla tavoin kuin kihlalupaus eristää Louisan muusta yhteisöstä. Kahlitusta seksuaalisuudesta on kasvanut hirviö, ja Joen puheet sen vapauttamisesta tuntuvat Louisasta vähintäänkin pelottavilta. Se on parempi pitää kiinni kytkettynä. Couch on kuitenkin sitä mieltä, ettei Louisan kohdalla kahlehtiminen tarkoita seksuaalisuuden kokonaan kieltämistä. Ompelutöiden sanavalinnat alkavat saada uutta painavaa merkitystä. Elämä ilman miestä ei tarkoita elämää ilman seksiä.

* * *

Freeman kiisti jyrkästi Louisa Ellisin omaelämäkerrallisuuden — Edward Fosterin mukaan Freeman inhosi samastamistaan novelliensa vanhoihinpiikoihin. Hän ei nauttinut Louisa Ellisin tavoin näpertelystä tai seesteisestä yksinäisyydestä vaan hänellä oli ura kirjoittajana ja laaja ystäväpiiri. Niinpä Foster pitää Freemanin esittämää muotokuvaa Uuden-Englannin keski-ikääntyvästä, naimattomasta naisesta onnistuneena satiirina, jossa on paikallisväriä ja ajankuvaa.

John Csicsilan mielestä novellia on luettu tarpeettoman kirjaimellisesti avioliiton kautta. Hän ottaa etäisyyttä vapauden ja seksuaalisuuden teemoista ja tarkastelee yhtäältä mökin ja sen ympäristön sekä toisaalta Louisa Ellisin ja kyläyhteisön suhteita. Missä esimerkiksi Cutter perkaa Freemanin kirjeitä ja aikakautta koskevaa sukupuolitutkimusta,  Csicsila lähestyy novellia Freemanin keskeisten esikuvien, Nathaniel Hawthornen ja Ralph Waldo Emersonin, kautta. Novellissa kuultaa Hawthornen kehittelemä äärimmäisestä yksilöllisyydestä johtuva eristys ja Emersonin sytyttämä luonnon ihailu.

Csicsilan mukaan novellissa on kyse Louisan haluttomuudesta osallistua yhteisön elämään. Hän on korvannut ihmissuhteensa harrastuksillaan — esineetkin ovat hänen ”rakkaita ystäviään” — ja kaventanut elämänsä pienelle tontilleen. Koira ei edusta Csicsilalle penistä vaan korostaa Louisan epätervettä suhdetta ympäristöön. Lieka ja sen katkaisemiseen liittyvät pelot kertovat haluttomuudesta liikkua ihmisten keskellä. Novellissa Louisa on tekemisissä vain Joen kanssa. Hän ei todellisuudessa tiedä naapureiden kuiskuttelusta ja todennäköisesti liioittelee tulevan anoppinsa käsityksiä. Kun kihlat puretaan, Louisa itkee tahtomattaan menettämäänsä viimeistä kontaktia.

Novelli alkaa romanttisella luontokuvauksella. Missä Cutter tulkitsee sen Louisan sisäiseksi mielentilaksi, Csicsila näkee siinä novellin teeman: päähenkilö ei ole ulkona vaan sisällä mökissään, eli elämä on ulkona, Louisa sisällä. Tämä hedelmällisen luonnon ja elottoman mökin asetelma toistuu pitkin novellia. Kerronta hehkuu ja pulppuaa maisemakuvausten kohdalla mutta haalistuu mökin puritaanisissa sisätiloissa. Novellin loppu palaa alussa esiteltyyn teemaan: Louisa on sisällä ja ulkona paistaa aurinko. Hänen tulevaisuutensa on eristynyt, tyyni, päivät samanlaisia kuin ”helmet rukousnauhassa”.

Vaikka Louisan kieltäytyminen avioliitosta on tyypillistä Freemanin päähenkilöille, hän on ainoa, jolla ei ole tervettä suhdetta luontoon. Hänen ”kilpailijallaan” Lilyllä suhde alkaa jo nimestä. Nuori Lily edustaa ”elinvoimaa” ja ”kukoistusta” kun taas Louisa ”tyyneyttä” ja ”rauhaa”. Samoin pellolla päivänsä viettänyt Joe on viriili, päivettynyt ja, vaikka hän on Louisaa vanhempi, heistä kahdesta nuoremman näköinen. Keskustelu mökissä tyrehtyy, koska Louise ei tunne maatöitä. Joe vetää keuhkoihinsa raikasta ilmaa heti mökistä ulos astuttuaan. Louisa lakaisee kiireesti Joen kengissään tuoman mullan ja hiekan.

Näin luettuna on helppo ymmärtää, miksi Freeman ei halunnut häntä samastettavan erakoituvaan Louisa Ellisiin. Kirjailijan näkemys henkilöhahmoistaan (ja itsestään) on toki vain yksi näkemys muiden joukossa.

* * *

”A New England Nun” on paitsi erinomainen novelli myös mielenkiintoinen esimerkki lukemisesta ja tulkinnoista. Taidokkaan moniselitteinen kertomus ei ole tarjonnut kenellekään varmaa jalansijaa. Tulkinnat johtavat moneen suuntaan.

Monet tutkijat ja kriitikot saapuvat novellin äärelle aika raskain kantamuksin. Jotkut tuovat mukanaan kokonaisen aikakauden, toiset ideologian ja kaikki monenlaisia työkaluja. Koska tulkinnat olivat niin hajallaan — ja totuuden nimissä sain käsiini vain hyvin pienen osan käydystä keskustelusta — ajauduin miettimään argumentaatiota: miten jotain sanotaan joksikin.

Huomasin myös käyttäväni jääkiekossa oppimaani tekniikkaa, kun omat taidot loppuvat keskialueella: kiekko päätyyn ja perään. Näinkin pelattuna tämä laji on nautinto.

Peukutus: hahmo

Päähenkilö Louisa Ellis Mary E. Wilkins Freemanin novellissa ”A New England Nun” (1891) on herkullisen moniselitteinen. Lukuisat yritykset selittää Louisan kieltäytyminen avioliitosta eivät ole osoittautuneet mitenkään lopullisiksi. Jokainen niitä esittänyt mainitsee Freemanin taidokkaan ristiriitaisen kerronnan.

Lisää aiheesta:
  • Ben Couch (1998) 'The No-Man's-Land of "A New England Nun"'. Studies in Short Fiction, 35(2): 187-98. 
  • John Csicsila (1998) 'Louisa Ellis and the Unpardonable Sin: Alienation from the Community of Human Experience as Theme in Mary Wilkins Freeman's "A New England Nun"'. American Literary Realism, 1870-1910, 30(3): 1-13.
  • Martha J. Cutter (1990) 'Mary E. Wilkins Freeman's Two New England Nuns'. Colby Quarterly, 26(4): 213-225.   
  • Edward Foster (1956) Mary E. Wilkins Freeman. Hendricks House, New York, NY, USA. 
  • Leah Blatt Glasser (1996) In a Closet Hidden: The Life and Work of Mary E. Wilkins FreemanUniversity of Massachusetts Press, Amherst, MA, USA.
  • Mary E. Wilkins Freeman (1891) ”A New England Nun”. AmericanLiterature.com

lauantai 27. tammikuuta 2018

Pale Blue Dot


Kun Voyager 1 -luotain oli poistumassa aurinkokunnasta helmikuussa 1990, NASA käänsi sen kameran maata kohti. Luotain oli täyttänyt tehtävänsä kuvattuaan ja mitattuaan Jupiteria ja Saturnusta sekä niiden kuita, mutta ennen kuin sen kamera sammutettiin pysyvästi, luotaimella otettiin vielä muutama selfie kuuden miljardin kilometrin etäisyydeltä. Valokuvassa maapallo on alle pikselin kokoinen vaalea piste keskellä valtavaa avaruutta (kuvassa oikealla keskellä vaaleaa raitaa).

Kameraa käännettiin tähtitieteilijä ja kirjailija Carl Saganin pyynnöstä. Vaikka luotaimen viimeisellä kuvalla ei ole varsinaista tieteellistä arvoa, se kertoo jotain maailmankaikkeuden mittasuhteista ja ihmisen asemasta. Tämän asetelman varaan Sagan kirjoitti kirjansa Pale Blue Dot (1994).
Look again at that dot. That's here. That's home. That's us. On it everyone you love, everyone you know, everyone you ever heard of, every human being who ever was, lived out their lives. The aggregate of our joy and suffering, thousands of confident religions, ideologies, and economic doctrines, every hunter and forager, every hero and coward, every creator and destroyer of civilization, every king and peasant, every young couple in love, every mother and father, hopeful child, inventor and explorer, every teacher of morals, every corrupt politician, every "superstar," every "supreme leader," every saint and sinner in the history of our species lived there--on a mote of dust suspended in a sunbeam.
Ihmiset ovat tavanneet pitää lajiaan ja kotiaan ainutlaatuisena; ajatus erinomaisuudesta tai erikoisuudesta on merkitystä janoavalle olennolle lohdullinen. Kuitenkin tieteellisen tiedon valossa toive erityisasemasta ajautuu yhä ahtaammalle. Saganin kuljettaessa lukijaa pitkin uskomusten koukeroista polkua ihminen paljastuu biologialtaan eläinten kaltaiseksi.

Maapallokaan ei sijaitse maailmankaikkeuden keskipisteessä. Taivaankappaleiden radat eivät noudata kauniita ympyröitä eivätkä siten heijastele ikuista ja muuttumatonta täydellisyyttä, kuten joskus toivottiin. Jos vieraan lajin tähtitieteilijät lähestyisivät planeettaamme luotaimin — sellaisten joita itse käytämme planeettojen tutkimiseen — heidän täytyisi osua melko lähelle huomatakseen mitään erityistä. Tieteen muodostama kuva maailmankaikkeudesta ei hehku lämpöä vaan opettaa nöyryyttä. Maailmankaikkeus ei ole olemassa ihmistä varten.

Lakaistuaan uskonnolliset maailmanselitykset sivuun Sagan käy tarkastelemaan aurinkokuntaamme. Planeettojen kuvailua rytmittävät tarinat luotaimista ja tutkimusprojekteista. Siihen kietoutuu historiaa, filosofista pohdiskelua ja tiedepoliittista puhetta. Pidemmän aikavälin selviäminen edellyttää pysyvää asutusta maapallon ulkopuolella. Sagan luonnostelee erilaisia realistisia vaihtoehtoja planeettojen tai kuiden asuttamiseen.

Olen kenties siinä määrin paatunut, ettei tähtitieteellinen mittakaava tai universumin kylmä suhtautuminen ihmiseen liikuta. Saganin kosmista riipaisua tavoittelevat haikeat mietelmät jättävät samaan tapaan kylmäksi. Edes tähtitieteellisenä johdantona tai uteliaisuutta lietsovana ohjelmajulistuksena kirja ei oikein kolahda. Ihmislajin ongelmia, kuten poliittisia konflikteja ja vaikeaa päätöksentekoa, ruotiessaan Sagan tuntuu hetkittäin katselevan lajiamme kuuden miljardin kilometrin päästä.

Vaikka kirja ei potkinut minua, monin paikoin tuntui, että Elon Musk SpaceX-projekteineen on ottanut vastatakseen Saganin esittämiin kysymyksiin tai haasteisiin.
The visions we offer our children shape the future. It matters what those visions are. Often they become self-fulfilling prophecies. Dreams are maps.
Carl Sagan, Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space (1994). Ballantine Books, New York, NY, USA, 1997.
--
Kuva: ”Pale Blue Dot” (NASA, 1990) (wikimedia / public domain)

lauantai 20. tammikuuta 2018

Decipher: The Greatest Codes Ever Invented and How to Break Them

Mark Frary, Decipher: The Greatest Codes Ever Invented and How to Break Them. Modern Books, London, UK, 2017.

Tietokirjan nimessä esiintyvä superlatiivi kertoo kustantajan on epävarmuudesta: ilman paisuttelua aihepiiri ei sellaisenaan riitä herättämään huomiota. Mark Fraryn salakirjoituksen historiaan pureutuva Decipher: The Greatest Codes Ever Invented and How to Break Them (2017) tehostaa näkyvyyttään myös kytkemällä superlatiiviin universaalikvanttorin: parhaat salaustekniikat koskaan. Lisäksi se lupaa keinot salaustekniikoiden purkamiseen, mikä parhaiden salaustekniikoiden kohdalla on tietenkin mahdotonta.

The Greatest voi tietenkin tarkoittaa parhaan sijaan eniten huomiota saanutta. Siinä mielessä Fraryn kirja lunastaa ainakin puolet herättämistään odotuksista. Kun vielä pirteään kansipaperiin painettu kustantajan internetsivusto vastaa virheilmoituksin — uuden vuoden jälkeen sivusto heräsi uudelleen — on kansien välissä odotetusti liuta kirjoitusvirheitä.

* * *
 
Viestien salaamisen historia on teknologian historiaa. Salaaminen voi olla viestien kätkemistä, steganografiaa. Herodotos kertoo kaljuksi ajellun orjan päähän tatuoiduista viesteistä; hiusten kasvettua takaisin viestinviejä lähetettiin matkaan. Puulevyyn kaiverretun kirjoituksen voi peittää  vahalla, tai kirjeen voi kirjoittaa näkymättömällä musteella. Fraryn kirja keskittyy kuitenkin viestin varsinaiseen salaamiseen, mihin käytetään koodeja (engl. code) ja salakirjoitusta (engl. cipher). Edellinen tarkoittaa, että viesti koostuu koodisanoista, joiden merkitys ratkeaa viestin ulkopuolisesta koodikirjasta, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ovat keskenään sopineet. Jälkimmäisen tekniikan viesti on järjestetty kirjaimiksi niin erikoisella tavalla, ettei sen lukeminen onnistu helposti ilman salaustekniikan tai -avaimen tuntemista.

Yksinkertaisimmillaan salakirjoitus voi olla aakkoston sinksauttamista järjestelmällisesti suuntaan tai toiseen. Atbash-salauksessa teksti kirjoitetaan ikään kuin päinvastaista aakkostoa käyttämällä: suomalaisittain A kirjoitetaan Ö:ksi, B kirjoitetaan Ä:ksi jne. Vastaavasti Caesar käytti kirjeenvaihdossaan salakirjoitusta, jossa aakkostoa siirrettiin aakkosjärjestyksen mukaan kolme pykälää oikealle: A onkin D, B onkin E jne. KHOSSRD MD PXNDYDD

Viestejä liikkui siinä määrin paljon, ja niissä kulki sen verran tärkeää tietoa, että arabialainen oppinut Al-Kindi (801-873) kehitti muiden harrastustensa ohessa kirjainten esiintymistaajuuteen perustuvan hyökkäyksen salakirjoitusten murtamiseksi. Jos siis tietää, että A on yleisin kirjain suomen kielessä, voi yrittää sovittaa sitä salakirjoituksen yleisimpään kirjaimeen ja sitten kokeilla toiseksi yleisintä kirjainta I salakirjoituksen toiseksi yleisimpään kirjaimeen jne. Tehtävä helpottuu, jos salakirjoitus on niin pitkä, että siinä esiintyvien kirjainten jakauma alkaa muistuttaa viestin kielen kirjainten yleistä jakaumaa.

Frekvenssianalyysi tepsii yksinkertaisiin substituutiosalauksiin, joissa yksi kirjain korvataan säännönmukaisesti toisella. Viestin sisältämää kirjainten esiintymisjakauman voi kuitenkin peittää muuttamalla aakkostoa viestin edetessä. Leon Battista Albertin salauskiekko (De Cifra, 1467) ja Giovan Battista Bellason salaustaulukko (La Cifra del Sig, 1553) ovat esimerkkejä niin sanotusta moniaakkostosalauksesta (engl. polyalphabetic cipher).

Esimerkiksi Bellason kehittämässä salauksessa, joka hieman muokattuna tunnetaan de Vigenére -salauksena ranskalaisen kryptografin mukaan, aakkostoa muutetaan sekä taulukon että salausavaimen mukaan. Avain kirjoitetaan selkotekstin päälle, jotta nähdään, mitä substituutiota millekin kirjaimelle pitäisi käyttää. Ensimmäinen kirjain on h, ja sen kohdalla salausavaimessa on kirjain N. Taulukon riviltä MN selviää, että h kirjoitetaan N:ksi. Vastaavasti e:n kohdalla on salausavaimessa kirjan I, jolloin taulukon mukaan e kirjoitetaan P:ksi jne.

Avain: N I P V E T N I P V E T N I P V
Selkoteksti: h e l p p o a i a m v c a v a a
Salattu teksti: N P T G D M R T X T I R R L C V
Muuttuvien korvaamissääntöjen vuoksi samat selkotekstin kirjaimet salataan eri kirjaimiksi (olettaen, että salausavaimessa on niiden kohdalla eri kirjain). Esimerkiksi selkotekstin peräkkäiset P:t tulostuvat G:ksi ja D:ksi. Avain voi olla sana tai fraasi; mitä pidempi salausavain, sitä vahvempi salaus, koska silloin peittyy salauksen jaksollisuus.

* * *

Kuten sanottua, salauksen historia on teknologian historiaa. Verkostoitumisen ja kytkeytymisen kautta viestiliikennettä alkoi kulkea entistä enemmän, ja kolmannen osapuolen oli mahdollista kuunnella sähköistä viestintää, eli sähkeitä ja radioviestejä. Friedrich Kasinski oli vuonna 1863 julkaissut menetelmän, jolla murtamattomana pidetyn moniaakkostosalauksen salausavaimen pituus on mahdollista selvittää. Monimutkainen ja nopea salaustekniikka alkoi yhä enemmän hyödyntää koneita.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan valtiot alkoivat perustaa salaukseen erikoistuneita yksiköitä. Historia muistaa Zimmermann-sähkeen ja Saksan armeijan käyttämän ADFGVX-salauksen purkamisen. Tannenbergissa saksalaiset saavuttivat murskaavan voiton venäläisistä, jotka olivat viestineet suunnitelmistaan radioitse selkokielellä. Yhdysvallat käytti sotaan osallistuttuaan radio-operaattoreinaan Chochtaw-intiaaneja, joiden kieltä saksalaisten oli mahdoton ymmärtää; toisessa maailmansodassa Navajo-intiaanit palvelivat samassa tehtävässä.

Viestinnän digitalisoituminen ja maailman edelleen verkostoituminen on tuonut salaustekniikat tavallisen kansalaisen arkeen. Tätä kirjoittaessani tiedonvaihtoa Blogger-palvelimelle suojaa TLS/SSL -salausprotolla ja langattoman tukiaseman liikennettä salaa WPA-tekniikka. Tietojen siirtyessä yhä enemmän verkkoon yksilön identiteetin ja jossain määrin varallisuuden takeena ovat yhä vahvemmin salaustekniikat.

* * * 

Frary ei problematisoi saati puntaroi salaustekniikoiden asemaa tai merkitystä. Kirja koostuu pariin sivuun tiivistetyistä yksittäistapauksista, joista kaikki eivät oikeastaan ole edes salakirjoitusta vaan kirjoitusta, jota emme osaa lukea (esim. kreetalainen lineaari-A). Mukana ovat myös edelleen murtamattomat salakirjoitukset, kuten Bealen salakirjoitukset, Zodiac-sarjamurhaajan kirjeet ja Voynich-käsikirjoituksen merkillinen teksti.

Alaotsikon suuri markkinointipuhe jää lunastamatta, ja tietosisältö on lopultakin aika ohutta. Vaikka salauksen historia on näin melko irrallisissa palasissakin esiteltynä mielenkiintoinen ja teoksesta oppii kaikenlaista, Decipher vastaa kantensa herättämiä ennakkoluuloja.

Kuvat:
- Giovan Battista Bellaso - La cifra del Sig. (1553) (WikiMedia / public domain)

lauantai 13. tammikuuta 2018

Verdun 1916

Alistair Horne, Verdun 1916. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Price of Glory (1962) suomentanut Aaro A. Vuoristo. WSOY, Porvoo, 1966.

Yksi historian suurimmista, verisimmistä ja pitkäkestoisimmista taisteluista käytiin Verdunin ympäristössä Pohjois-Ranskassa helmikuusta 1916 saman vuoden joulukuuhun. Maas-joen varrelle kaatui tai haavoittui eri arvioiden mukaan 700000:sta aina miljoonaan sotilaaseen eli noin kaksi minuutissa kymmenen kuukauden ajan. Ranska kierrätti Verdunissa valtaosan joukoistaan, joten taistelussa saadusta torjuntavoitosta tuli, paitsi kansallisen taistelutahdon symboli meikäläisen talvisodan tapaan, myös sukupolvikokemus, joka heijastui vuosikymmenien ajan sisäpolitiikkaan.

Verdunia ei valittu hyökkäyksen kohteeksi sattumalta. Kirjassaan Verdun 1916 (1962) Alistair Horne toteaa, että Verdun on ollut Ranskan puolustuksen lukko aina roomalaisajoista asti. Tämän vuoksi saksalaiset laskivat, että Ranska olisi valmis taistelemaan kiivaasti kaupungin hallinnasta. Nyt kaupunki muodosti linnoituksineen rintamaan pullistuman, johon pystyi vaikuttamaan useasta suunnasta. Vaikka saksalaisten tarkoitus oli käydä väsytystaistelua ja virittää ansa, jossa Ranskan armeija vuotaa kuiviin, tappiot hyökkääjän ja puolustajan välillä lopulta jakaantuivat melkein tasan.
 
Saksan kenttäarmeijan päällikön Erich von Falkenhayn ja 5. armeijan nimellisen komentajan kruununprinssi Vilhelmin sekä tämän esikuntapäällikön Schmidt von Knobelsdorfin käsitykset suunnitelmasta erosivat kahdessa ratkaisevassa kohdassa: Ensinnäkin kruununprinssi ja Knobelsdorf olisivat halunneet hyökätä Maas-joen molemmin puolin, mutta Falkenhayn pelkäsi ympärysvaltojen offensiivia eikä katsonut voivansa irrottaa riittävästi joukkoja laajempaan rintamaan. Toiseksi Falkenhayn halusi käynnistää hyökkäyksen kohti Verdunia ja murentaa puolustukseen rientävät Ranskan joukot tykistötulessa — valtaamatta itse kaupunkia. 5. armeijan johto ei halunnut vuodattaa sotilaidensa verta hämäyksen vuoksi, joten he pyrkivät valloittamaan Verdunia ympäröivät linnakkeet sekä itse kaupungin, mikä tuli maksamaan kalliisti.


Saksalaiset olivat tuoneet, maastouttaneet ja naamioineet rintaman tuntumaan sadoittain raskaita tykkejä — mm. tusinan verran kuuluisia ”Paksuja-Berthoja” eli 420-millisiä mörssäreitä — miljoonia ammuksia ja satojatuhansia miehiä. Operaation suunnittelu ja salaaminen oli aivan toista luokkaa kuin ranskalaisten offensiiveissa. Ranskalainen ilmatiedustelu tunnisti metsäisiltä rinteiltä vain muutamia uusia tykistöpattereita, pistoraiteita ja sairaaloita. Ranskan sotilastiedustelun korviin kantautui  epämääräisiä ja hurjia huhuja valmisteluista ja rynnäkkötunneleista. Sotavankien kautta saatiin tietää saksalaisten peruutetuista lomista ja valtavista joukkojen kuljetuksista, mutta tammikuun lopulla Ranskan sodanjohto piti valmisteluja hämäyksenä, koska hyökkäykseltä puuttui selkeä strateginen kohde.
Helmikuun 12. päivän vastaisena yönä saivat ranskalaiset etuasemien joukot Verdunissa käskyn olla valmiina ja ensimmäinen vakavaksi tarkoitettu hälytystila julistettiin. Tämä ei ollut väärä hälytys. Esikunnastaan Stenay-sur-Meusesta oli kruununprinssi lähettänyt 11. päivänä vasta seuraavana päivänä julkaistavaksi julistuksen, joka alkoi sanoilla: ”Pitkän sitkeän puolustusvaiheen jälkeen hänen Majesteettinsa, keisarin ja kuninkaan, käsky kutsuu meidät hyökkäämään!” Mutta kun 12. päivän aamu sarasti, saivat valppaat ranskalaiset etuvartioasemien sotilaat tuijotella hämärään valkoiseen maisemaan. Lunta satoi taajaan, ja paksun autereen ja pyryn lävitse saattoi tuskin erottaa vihollisen etulinjaa. Pitkin koko rintamaa vallitsi kaamea hiljaisuus; ei epäilyttäviä ääniä eikä tavallisuudesta poikkeavaa liikettä.
Jos saksalaisten hyökkäys olisi käynnistynyt 12. helmikuuta, se olisi todennäköisesti ollut menestys.  H-hetken aamuna pyrytti kuitenkin sakeasti lunta, ja hyökkäystä siirrettiin 21. päivään helmikuuta asti. Ranska oli herännyt kaikesta huolimatta tekemään puolustusvalmisteluita Verdunin rintamakaistalla, ja hyökkäyksen viivästyminen todennäköisesti pelasti sen.

Ranskan sodanjohto oli luopunut linnoituksiin nojaavasta puolustuksesta. Belgiasta vuonna 1914 saatujen kokemusten perusteella linnoitukset eivät kestäneet uuden, raskaan tykistön tulitusta, joten Verdunia ympäröiviä linnakkeita miehittivät vain kevyet reserviläisosastot, ja linnakkeiden raskaampi tykistö oli viety muuhun käyttöön. Douaumontiin, Ranskan ja kenties koko maailman vahvimpaan linnoitukseen, miehistöksi jätettiin 58 vanhaa paikallista reserviläistä 500 sotilaan varuskunnan sijaan. Osa linnoituksista oli valmisteltu räjäytettäviksi. Vaikka puolentoista vuoden kokemus oli ollut vähintäänkin karvas, ranskalaista sotilasajattelua hallitsi edelleen hyökkäys, attaque à outrance.

Linnoitukset ehdittiin juuri ja juuri miehittää, kun saksalaisten musertava tykistövalmistelu alkoi. Suonenisku näytti alkuun toimivan. Tykistövalmistelut heikensivät puolustusta. Saksalaiset liikkuivat pieninä ryhminä maastoa hyödyntäen tarjoamatta maaleja ranskalaiselle tykistölle. Linnakkeiden puolustajat tuupertuivat liekinheitinten edessä. Douaumontin linnake menetettiin käytännössä vahingossa. Vaux'n linnakkeen sitkeä puolustus mureni juomaveden puutteeseen.

Puolustus kuitenkin tiivistyi erityisesti kenraali Philippe Pétainin johdolla. Hän tunnisti väsytystaistelun luonteen eikä halunnut ajaa miehiään vihollisen materiaalia vasten. Verdun oli kenties strategisesti merkityksetön, mutta se oli poliitikoille edelleen tärkeä symboli. Saksalaiset oli pysäytettävä: Ils n'ont pas passé. Voimia keskitettiin koko Ranskan alueelta kaupungin puolustukseen. Tuhansien kuorma-autojen katkoton kolonna ajoi täydennyksiä rintamalle yötä päivää pitkin kapeaa tietä, joka sai myöhemmin nimen Voie Sacrée, pyhä tie. Alkuhankaluuksista toivuttuaan ilmavoimat saavuttivat herruuden taivaalla. Valtavia tappioita kärsien saksalaisten eteneminen saatiin hidastumaan ja lopulta syksyyn mennessä pysähtymään.

Brittien suurhyökkäys Sommella heinäkuun alussa pakotti saksalaiset jakamaan voimansa uudelleen, joten paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpotti. Keisari siirsi Falkenhayn sivuun, ja hänen seuraajansa Paul von Hindenburg sai tehtäväkseen vetäytyä mahdollisimman vähin äänin Verdunissa. Ranskalaiset kokosivat joukkonsa hyökkäykseen ja toivat rintamalle suurempia tykkejä linnakkeiden takaisinvaltaamiseen. Joukkojen edellä etenevä tykistötuli osoittautui toimivaksi, ja vetäytyviä saksalaisia lyötiin verisesti. 

Hyökkäys oli heikentänyt Ranskaa aivan odotetusti. Armeijan moraali oli alkanut murentua valtavien tappioiden vuoksi, ja keväällä 1917 onnettoman Nivellen offensiivin jälkeen armeijassa levisi avoin kapina. Ranska ei pystynyt enää laajamittaisiin hyökkäyksiin. Päävastuu operaatioista siirtyi Iso-Britannian sekä myöhemmin Yhdysvaltojen harteille. Vaikka Verdunin taistelun jäljiltä myös saksalaisten parhaat joukot olivat haudassa, Saksa pystyi käymään tehokasta puolustustaistelua vielä kaksi vuotta.

Kirjassaan Horne punoo sotilaiden ja upseerien kirjeistä ja päiväkirjoista sujuvaa sotahistoriaa, jossa käänteitä tarkastellaan komppanian tai jopa joukkueen tasolla. Tykistökranaattien ja tehottoman lääkinnän keskellä voimattomuus alkaa vähitellen turruttaa ja raaistaa sotilaita. Puolustuksen epätoivo ja tappioiden mittasuhteet ovat pysäyttäviä.

Hornella on kuitenkin kyseenalainen tapa arvottaa upseereita taisteluiden lopputuloksen kautta sekavien ja epätäydellisten tietojen perusteella, mikä varjostaa koko teosta. Hän lukee johtajien luonteenpiirteitä muotokuvasta kuin jostain horoskoopista.
Falkenhayn vaikuttaa ensi näkemältä muotokuvassa ”tyypilliseltä preussilaiselta kenraalilta”. Tukka on leikattu lyhyeksi, nenä on kookas ja piirteet voimakkaat ja ankarat. Silmissä on preussilaista kulmien laskua, joka viittaa siihen, että teutonien rotuun on joskus kaukaisina aikoina sekoittunut arojen hurjaa verta. Ilmeet kuvastavat tarkkaa älyä eivätkä suinkaan salaa taipumusta häikäilemättömyyteen ja armottomuuteenkin. Mutta kun katselee suuta ja etenkin sitä osaksi peittäviä sotilasviiksiä, muuttuukin käsitys kokonaan. Suu ei olekaan päättäväisen johtajan tai toiminnan miehen, vaan epävarman, tutkistelevan ajattelijan, herkkä kuoppaleuka vahvistaa heikon luonteen vaikutelmaa.
Horne oikeastaan sijoittaa Verdunin taistelun käänteet Falkenhayn kasvoihin: häikäilemättömyyttä ovat voimien keskittämiset, liekinheittimet ja kaasuhyökkäykset, epävarmuutta brittien vastahyökkäyksen ennakointi ja haluttomuus sitoa reservejä Verduniin.

Kaikesta huolimatta saatan lukea teoksen jossain vaiheessa uudestaan.
--
Kuvat: 
- ”Ranskalaisia sotilaita juoksuhaudassa” 1916-18 (WikiMedia / public domain)
- ”Map of the Battle of Verdun, 1916” (WikiMedia / CC BY-SA 3.0)
- ”Kenraali Pierre Dubois vierailulla Vauxin linnoituksella 1916” (WikiMedia / public domain)