lauantai 29. joulukuuta 2007

Kirjeitä nollapisteestä

Peter Englund (2003) Kirjeitä nollapisteestä : historiallisia esseitä. Alkuteoksesta Brev från nollpunkten (1996) suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Juva, 2003.

Peter Englund on kirjailija ja Ruotsin akatemian jäsen. Aikaisemmat käännökset ovat käsitelleet pääasiassa Ruotsin suurvalta-aikaa - poikkeuksena Hiljaisuuden historia, joka oli kokoelma esseitä eri aiheista. Kirjeitä nollapisteestä käsittelee 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa ja sen sotia. Suomenkielisen käännöksen esipuheessa Englund toteaa, että lehdissä raportoidut raakuudet selitetään Ruotsissa vetoamalla "'pahuuteen', 'ikiaikaiseen vihaan' ja mieshormoneihin". Englund lähtee analysoimaan ensimmäistä ja toista maailmansotaa ja Hitlerin sekä Stalinin hirmutöitä kumotakseen myytin pahuuden toiseudesta.

Ensimmäistä maailmansotaa Englund lähestyy kahden taidemaalarin, Paul Nashin ja Otto Dixin, elämäkertojen ja töiden kautta. Nash monien muiden tavoin oli täynnä sotaintoa vielä 1914, mutta kun teollinen sodankäynti jauhoi kokonaisen ikäluokan, asenne alkoi muuttua. Englund kuvailee taitavasti taistelukentän todellisuutta, sinappikaasun myrkyttämän veden täyttämiä kranaattikuoppia, ihmisraatoja, mutaa ja epärealistista strategiaa.

Stalinin vainot ajoittuvat useisiin jaksoihin: vuoden 1932 nälänhätä, valmistelut 1935-36 ja loppusiivous 1938-1939. NEP-talous oli juuri pääsemässä jaloilleen katastrofaalisen 1920-luvun jäljiltä, mutta vainot syöksivät Neuvostoliiton takaisin kuoppaan. Vuoden 1937 pidätysaaltoa seuranneet teloitukset tappoivat arviolta 350 000 ihmistä. Noin 70% puolueen keskuskomitean jäsenistä ammuttiin. Kuudessa vuodessa 1932-1938 puolueen 3,5 miljoonainen jäsenistö oli pienentynyt kahteen miljoonaan. Puna-armeijan päällystö puhdistettiin, ja siten toistettiin vallankumouksen virhe: tapettiin osaava upseeristo. Neuvostoliitto kärsi tästä ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Jos vainot käynnistyivät Stalinin vainoharhaisuudesta, ne alkoivat elää omaa elämäänsä, kun tiedustelupalvelun piti saada aikaan pidätyksiä ja teloituksia pysyäkseen tulostavoitteissaan.

Englund pohtii Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan samanlaisuutta arkkitehtuurin ja vainojen kautta. Arkkitehtuuri pyrki molemmissa maissa tekemään ihmisestä pienen, eikä kummassakaan maassa yksilö ollut minkään arvoinen. Vainot toimivat kuitenkin eri tavalla: Neuvostoliitossa jahdattiin yksilöitä, siivottiin ns. vastavallankumoukselliset ainekset. Natsit tuhosivat ensin sairaat, sitten etnisen ryhmän. Niinpä teollinen tuhovoima kohdistettiin kokonaisiin ryhmiin. Jos puna-armeijan upseerien teloittaminen kostautui Stalinille toisessa maailmansodassa, niin Saksan sotavoimien huolto sai puolestaan kilpailla juutalaisia kuljettavien junien kanssa rautateistä ja resursseista.

Englund ei päästä Länsivaltojakaan puhtain paperein. Konttoripöydän takaa masinoidun järjettömän saksalaiskaupunkien pommituksen oli määrä laskea saksalaisten sotaintoa. Sotilaskohteet olivat vaikeita havaita öisillä pommituslennoilla ja niihin oli vaikea osua. Pian siviilien pommittamisen tabu murtui, ja laskettiin, että pudottamalla x tonnia pommeja saadaan y uhria. Pian pommit ja uhrit sievennettiin yhtälöstä ulos ja verrattiin teollisen työn tunteja vastakkain: käyttämällä x tuntia lentokoneeseen ja pommeihin voidaan tuottaa y tuntia vahinkoa viholliselle murentuneina rakennuksina, tuhoutuneina teinä ja kuolleena työvoimana. Pommituksen tuotto-odotus oli laskennallisesti positiivinen huolimatta karmeista lentäjätappioista, ja Britannian Ilmavoimien komentaja Harris piti tästä kiinni aina kuolinvuoteelleen saakka.

Pommitukset huipentuvat kahteen atomipommiin, jotka pudotettiin Japaniin. Monet maat olivat lähteneet kehittämään atomipommia - tiedemiehet uskoivat, että se lopettaisi kaikki sodat. USA onnistui tehtävässään ensimmäisenä, ja sen oli kiire päästä käyttämään pommia.

Englund kirjoittaa vaivattomasti. Esseet eivät ole tiukkaa tutkimusta vaan yritelmiä hahmottaa joitain tragedioiden taustalla olleita tekijöitä. Myytti pahasta ja ikiaikaisesta vihasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kaikissa tapauksissa hirmutöihin syyllistyneet, siis suorittava porras, on ollut tavallista väkeä, joka yksinkertaisesti tottelee käskyjä. Heidän ei olisi ollut pakko, mutta niin vain ikäluokka toisensa jälkeen jauhautuu ei-kenenkään-maalle, pommitonni toisensa jälkeen pudotetaan siviilien niskaan, junalasti ihmisiä toisensa jälkeen kaasutetaan, jne. Tähän liittyvästä tappamisen etäännyttämisestä voi lukea Gloverin kirjasta Ihmisyys.

keskiviikko 26. joulukuuta 2007

Jokamies

Philip Roth (2007) Jokamies. Alkuteoksesta Everyman (2006) kääntänyt Arto Schroderus. WSOY, Juva, 2007.

Philip Rothin viimeisin suomennos liikkuu vanhenemisen maastossa. Päähenkilö, elämänsä ehtoopuolella kulkeva mainosmies, käy läpi sairauksiaan ja kuolemanpelkoaan. Vanheneminen konkretisoituu ystävien ja tuttavien sairauksiin, joita rohkeat puheet eivät enää peittele. "Vanhuus ei ole kamppailua, vanhuus on verilöyly." Vanhuus näyttäytyy myös vaihtoehtojen ja toivon hiipumisena. Päähenkilö käy läpi elämäänsä ja tunnistaa, että vanhat synnit eivät tule sovitetuiksi. Tulevaisuus, se "sitten joskus", on nyt käsillä.

Roth kirjoittaa pitkiä, kauniita lauseita ja Schroderuksen käännös kulkee mainiosti.

4/5

tiistai 18. joulukuuta 2007

Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia

Julie Flint ja Alex de Waal (2006) Darfur : Pitkän sodan lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Darfur - a Short history of a long war (2005) suomentanut Kirsi Komonen. Like, Keuruu, 2006.

Darfur -- 'furien maa' -- sijaitsee Sudanin länsiosissa. Aluetta on koetellut raaka konflikti johon kansainvälinen yhteisö on ollut hidas puuttumaan. Julie Flint ja Alex de Waal ovat koonneet tähänastiset sodan käänteet yksiin kansiin. Flint on kokenut kirjeenvaihtaja, ja de Waal on toimittaja ja kirjailija.

Konfliktin tapahtumia ja historiaa on turha kerrata tässä, kun Wikipedia on sen jo tehnyt. Konfliktin juuret ovat vanhoissa etnisissä kiistoissa, jotka kärjistyvät kuivuuden ja niukkuuden aikana väkivallaksi. Hallituksen toimet afrikkalaisten ainesten ajamiseksi maasta ovat olleet kovia, vaikka sitä ei virallisesti kutsutakaan kansanmurhaksi. Hallituksen tukemat puolisotilaalliset janjaweed-joukot syyllistyvät raakuuksiin. Jos ilmasto lämpenee entisestään, aavikoituminen laajenee ja samanlaisia niukkuudesta nousevia konflikteja tullaan näkemään lisää.

Kirjan kirjoittajat ovat molemmat toimittajia, mikä on ehkä kirjan suurin heikkous. "Pitkän sodan lyhyt historia" kattaa pitkän aikavälin ja paljon poliittisia toimijoita, mutta historian kirjoituksena se on jäsentymätön. Tapahtumia kuvaillaan yksilöiden kautta (kuka soitti kenelle milloin, mitä kukakin sanoi), teksti on hajallaan kronologisesti, poliittisesti ja maantieteellisesti, eikä se ei nouse välittömien tapahtumien yläpuolelle kuvaamaan ilmiötä, sen syitä ja seurauksia laajemmassa kontekstissa niin, että lukija osaisi jäsentää jatkuvan yksityiskohtien virran. Libyan ja Tsadin osuus Darfurin historiassa on merkittävä, mutta kirja jotenkin olettaa sen tunnetuksi. Lyhyesti: kirja on tyyliltään lehtiartikkeli, eikä tyyli ole parhaimmillaan historian kirjana.

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Daily Life in United States, 1920-1940

David E. Kyvig (2002) Daily Life in United States, 1920-1940. Ivan R. Dee, Chicago, Illinois, USA.

Jos on syntynyt 1970-luvulla, on ehkä vaikea tajuta, etteivät rakenteet ja instituutiot, joiden kanssa on elänyt koko ikänsä, ole aina olleet olemassa. Millaista oli ennen? Miten koneistuminen ja fossiilisten polttoaineiden valjastaminen muutti länsimaista yhteiskuntaa? Professori David E. Kyvig kirjoittaa murroksesta, joka koettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun teknologian hedelmät tulivat koko kansan poimittavaksi USA:ssa, vallinneesta nousukaudesta ja sen korjausliikkeestä. Kyvig keskittyy kansan enemmistöön, massaan, ja keskeisiä poliitikoita ja muusikoita käsitellään vain ohimennen.

Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä Yhdysvaltojen tuottavuus oli ennennäkemättömällä tasolla. Sodasta palasi neljä miljoonaa nuorta miestä samaan aikaan, kun hallitus leikkasi sodanaikaista kulutustaan. Seurasi työttömyyttä. Mellakat sekä metalli- ja kaivosalan lakkoilut herättivät bolshevikkipelkoja. Pientilalliset joutuivat myymään maansa. Vuonna 1920 naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden, ja naisten oloja parannettiin muutenkin. Vuosikymmenen alussa 1 kuudesta lapsesta ei nähnyt ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Samana vuonna astuu voimaan kieltolaki.

Vuonna 1920 yhdellä kolmesta perheestä oli auto, vuonna 1929 neljällä viidestä. Myynti saatiin lentoo osamaksukaupan käyttöönotolla: luotto laski osto- ja vaihtokynnystä. New Yorkissa autoilun leviäminen yllättäen puhdisti ilmaa: vuonna 1900 kaduille kuoli 15 000 hevosta. Päivittäin kaduille levisi noin 5 000 tonnia hevosen paskaa ja 12 000 litraa virtsaa. Koneistus muutti myös maaseudun elämän -- maataloudesta tulee pääomavaltaisempaa. Kiireisiä kausia varten ei tarvinnut palkata työvoimaa, koska isäntä saattoi ajaa väsymätöntä traktoria 12-14 tuntia päivässä. Hevoslaitumet saatettiin ottaa viljelykäyttöön.

Sähkö ei ollut 1920-luvulla uusi keksintö, mutta se otettiin entistä laajemmin käyttöön. Sähkövalaistus ei savuttanut, mikä vähensi kuuraamista, siivoamista ja mahdollisti vaaleamman (valoisamman) sisustuksen. Lukeminen lähti rajuun nousuun. Palvelijoiden työt vähenevät, kun siirtolaispolitiikka kiristyi ja tehdastyö tarjosi parempaa palkkaa. Kotiäitien työmäärä kasvoi, koska yhteisön itse itselleen asettamat kotitalousstandardit nousivat.

Marconi oli esitellyt radion jo vuonna 1896, mutta ensimmäinen kaupallinen radiolähetys tehtiin vuonna 1920, ja vuonna 1928 Motorola kehittää autoradion. Radioita oli tuolloin jo kuitenkin 41 miljoonaa, enemmän kuin yksi kotitaloutta kohden. Radiolähetykset tähtäsivät aluksi radiolaitteiden kysynnän kasvattamiseen, mutta pian keksittiin mainostaa. Toiminta oli aluksi paikallista, mutta kun radioasemat muodostivat maan kattavan verkon, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa eri puolilla maata asuvat ihmiset tavoitettiin samanaikaisesti. Ohjelmat olivat alkuun urheilua, politiikkaa ja musiikkia. Putkivahvistimet hajosivat korkeisiin ääniin esim. ooppea-aariassa, mutta jazz istui radioon hyvin. Kehittyi käsite radioääni, so. ääni, joka on sopiva senaikaiseen äänentoistoon.

1920-luvulla elokuviin tuli ääni. Sitä ennen elokuvissa saattoi keskustella ja kirkua, mutta ääni toi muassaan hiljaisuuden vaatimuksen. Elokuvat olivat tavattoman suosittuja: ne olivat yhteinen kokemus koko kansalle, ja nuoret omaksuvat niistä uudet sukupuolisen käyttäytymisen normit, mm. suutelemisen ja hyväilemisen. Elokuvat yrittivät rikkoa jatkuvasti perinteitä ja normeja, ja vuosikymmenen mittaan mm. alkoholi oli yhä näkyvämmässä roolissa elokuvissa. Naisten pukeutuminen nousi etualalle, ja uutiset ja muoti muuttivat ihmisten arkea.

Lihavuus oli vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan terveyden merkki. Samaan aikaan tunnistettiin kuitenkin vitamiinien puutostaudit. Kansan ruokavalio oli yksipuolinen (brittiläinen), mutta vähin erin menestyvä kansanosa alkaa syödä ranskalaisittain (enemmän kasviksia), mitä alemmat kansanosat sitten seuraavat. Yritykset liittoutuivat saadakseen ihmiset syömään entuudestaan tuntemattomia ruokia. Vuonna 1925 markkinoille tulevat pakastimet, mikä pidensi ruoan säilyvyyttä. Pastorointi pidensi maidon kuljetusmahdollisuuksia, ja kulutus kasvaa. Kauneusihanne hoikistui, ja syntyi painonhallinnan käsite. Lisäksi peseytymiseen ja hygieniaan alettiin kiinnittää huomiota. Kehittynyt logistiikkaketjut ja henkilöautot mahdollistavat supermarketit, massatuotetut vaatteet jne.

Valvotut vierailut korvautuivat nuorten deittailuilla. Elokuvat yms. kuitenkin maksavat, ja miehet työllistyivät paremmin, mistä seuraa mielenkiintoinen muutos: koska miehet maksoivat illan, miehet myös valitsivat seuransa. Deittailusta tuli ajanviete, ei pelkästään pariutumisriitti. Samaan aikaan keksittiin käsite parisuhde: hyvä parisuhde perustui kumppanuudelle ja ihastumiselle. Kirkon tai valtion vaatimus pysyä yhdessä ei taannutkaan hyvää avioliittoa. Tunteiden täyttymys ja seksuaalinen tyydyttyminen korvasivat taloudellisen turvallisuuden parinvalinnan kriteerinä.

Vaikka lama muutti monen elämän, ei 1920-luvun nousukausi koskenut kaikkia. Kaksi viidestä kotitaloudesta eli köyhyydessä 1929. Noin puolet kotitalouksista säilytti tulonsa ennallaan 1930. "Roaring twenties" = kulutustavara + mainostus + kulutusluotto. Sodan jälkeen ne, jotka sijoittivat osakkeisiin ylipäätään, sijoittivat varmoihin ja vakaisiin osakkeisiin. 1920-luvulla käynnistyi kuitenkin osakkeilla spekulointi. Osakkeiden arvo nousi rajusti, ja yritykset splittasivat osakekantansa pitääkseen osakekohtaisen hinnan pienen ja sijoituskynnyksen alhaisena. Jotkut vivuttavat sijoituksiaan velalla. Kuitenkin vain 2.5 % kansasta oli mukana osakemarkkinoilla.

Arki standardoitiina. Lehdissä ja radiossa esitetyillä mainoksilla tuotettiin elämäntapa. Mainostajat käyttivät hyväkseen ihmisten epävarmuutta ja turvattomuutta ulkonäköön, menestykseen ja suosioon liittyen. Ihmisten alemmuuden tunne oli mainostamisen kulmakivi.

Koko vuosikymmenen poliisien otteet ovat kovia. Kolmannen asteen kuulustelu ei ole mikään vitsi. Uusi teknologia, kuten radiot, autot ja puhelimet, eristi aikaisemmin jalan korttelia partioineen poliisin irti yhteisöstä. 1930-luvulla oikeuslaitos alkoi vähitellen noudattaa oikeudenmukaisuuden periaatetta.

Vuoteen 1933 mennessä 40% asuntolainoista oli defaultannut. Yhteisöt ja kunnat menettivät palkanmaksukyvyn. Pankkeja kaatui, säästöjä tuhoutui. Työttömyys oli 25-30% vuonna 1930, ja se saavutti huipun vasta kolme vuotta myöhemmin. Kuivuus kaatoi pienviljelijöitä. Kulutus tyssäsi, mistä seurasi lisää työttömyyttä. Verotulot pienenivät, mistä seurasi palkkojen alentamista. Töissäkäyvillä meni kuitenkin kohtuullisesti, koska vallalla ollut deflaatio kohotti heidän ostovoimaansa. Syntyvyys laski, avioerojen määrä kohosi.

Sitten valtio astui ihmisten elämään: pankkeja tarkastettiin, vaadittiin talletusvakuuksia, asuntolainoja varten perustettiin rahastoja, julkisia menoja leikattiin, maataloutta tuettiin julkisin varoin, ja kultakannasta luovuttiin väliaikaisesti, jotta raha saataisin liikkeelle ja jotta velat olisi helpompi maksaa. Rahoittajat olivat raivoissaan. FDR:n New Deal sähköisti maaseudun, toi minimipalkkakäsitteen ja kartelli- ja monopolilait. Syntyi amerikkalainen viikonloppu. Julkiset työllistämistyöt ja muut toimet hidastivat talouden syöksykierrettä. New Dealin jäljiltä Yhdysvallat oli monen mielestä demokraattisempi maa.

Kyvig kirjoittaa sujuvasti. Teksti ei pysähdy pureksimaan demografiaa tai prosentteja pitkäksi aikaa, vaan liikkuu asiasta toiseen joutuisasti. Kirja tarjoaa eheän ja mielenkiintoisen kuvan 1920-luvun Yhdysvalloista ja tuon ajan teknologian esiinmarssista.

perjantai 7. joulukuuta 2007

The Third Millennium

Brian Stableford, David Langford (1985) The Third Millenium - A History of the World: AD 2000-3000. Sidgwick & Jackson, London, UK.

Mark Twain lohkaisi aikoinaan, että ennustaminen on vaikeaa -- erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Usein ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat ennusteet puetaan tieteiskirjallisuuden muotoon tarinoiksi, joissa kirjailija tutkii joidenkin uusien teknologioiden tai ilmiöiden seurauksia. Käsillä oleva teos The Third Millennium on kuitenkin kokonaisvaltainen fiktiivinen tulevaisuuden historia 1980-luvulta seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi. Ennustuksena se ei ole paljonkaan arvoinen; on ilmiselvää, että tuhannen vuoden päähän ulottuva ennustus ei toteudu sellaisenaan. Kirja kuitenkin tarkastelee mielenkiintoisella tavalla joitain teknologian ja ympäristön vaikutuksia ihmiskuntaan.

Ensimmäinen kirjan kirjoittajista, Brian Stableford, toimi kirjan kirjoittamisen aikaan sosiologian lehtorina ja on sittemmin tehnyt uraa tieteiskirjailijana. David Langford oli alun perin insinööri aseteollisuudessa, mutta on vuosien mittaan kirjoittanut tieteisromaaneja ja kahminut muutaman Hugo-palkinnon scifi-lehtikirjoittelullaan. Kirjoittajat kuvaavat kolmatta vuosituhatta ikään kuin tulevaisuuden historioitsijoina. He jakavat millenniumin neljään aikakauteen: kriisi, palautumiseen, muutokseen ja uuteen maailmaan.

Kriisin aikakausi (2000-2180) kuvaa joitain niitä ongelmia, joita meillä on 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen käsillä. Väestönkasvu räjähtää kohisten 1900-luvulla parantuneen hygienian, tehostuneen ruoantuotannon ja kehittyneen lääketieteen ansiosta. Niinpä populaatio uhkaa biosysteemin tasapainoa kulutuksellaan: raskas maanviljely ja kaupungistuminen syö hedelmällistä maata ja fossiiliset polttoaineet saastuttavat ilmakehää. Ydinonnettomuudet (kirja julkaistiin ennen Tsernobylin onnettomuutta) ja peak oil johtavat energiakriisiin, jonka seurauksena kulutusta joudutaan suitsimaan kovin ottein Wall Streetin kustannuksella. Koneiden ylläpito ja käyttö kävi kalliimmaksi, työ hinnoiteltiin uudelleen, ja ihmistyön kysyntä kasvoi. Vasta fuusioenergian valjastaminen palauttaa palauttaa kasvu-uran. Tosin fuusiovoiman käyttöönotto on hidasta, koska se vaatii suuria investointeja, sitä kohtaan tunnettiin pelkoja ja se vaati uusia lakeja. Fuusiovoima jakoi myös maailman köyhiin ja rikkaisiin, ja eroa kavennettiin YK:n ohjelmin.

Lisäksi ydinsodat uhkaavat maapallon elämää: ensimmäinen käydään Lähi-Idässä, toinen Afrikassa ja kolmas Etelä-Amerikassa. Lisäksi biologinen sodankäynti runtelee ihmiskuntaa: influenssa-, keuhkokuume- ja syöpävirukset niittävät Etelä-Afrikassa, Yhdysvaltain länsirannikolla ja Puolassa miljoonia. Taudit talttuvat vasta 2060-luvulla.

Neuvostoliitto ei kirjoittajien visioissa kaadu vaan kestää koko kirjan ennustaman ajan. Tosin kommunismi laimentuu, kun Marxin ennusteet kapitalismin tuhosta osoittautuvat vääriksi. Myös lännessä yrittäjävetoisen kapitalismin aikakausi päättyy, kun korkea tuottavuus ja huipputeknologia johtaa mullituksiin: suuryhtiöt kasvoivat kansallisvaltioita suuremmiksi, ja pystyivät kartelliensa avulla hallitsemaan taloutta ja suojaamaan markkinoitaan vailla yhteiskuntavastuuta. Kansallisvaltioiden on "pakko" reagoida sosialisoinnilla. Niinpä kapitalismi ja kommunismi päätyvät samaan lopputulokseen eri syistä: keskitettyyn suunnitelmatalouteen.

Kirjoittajat nostavat hiilidioksidin määrä kasvusta johtuvan kasvihuoneilmiön yhdeksi merkittäväksi aikakauden tapahtumaksi. Merenpinta nousee vuoteen 2120 asti, merivirrat ja sateet muuttavat kulkuaan, ja suurten jokien suistoissa sijaitsevat kaupungit jäävät veden alle. New York suojataan vallein, Lontoo lainehtii.

Ruoantuotanto nojaa ennen pitkää geneettisesti muunteltuihin lajikkeisiin. Aikakauden mittaan nähdään mittavia levottomuuksia ja sisällissotia köyhemmissä maanosissa. Maanviljely siirtyy pienviljelystä suurempiin tilakokoihin, eikä muutos tapahtu ilman tragedioita. Monilta menee toimeentulo. Kaiken menettäneistä, nälkään tai sotiin kuolleista käytetään nimitystä "kadotettu miljardi". Maailmassa olisi riittävästi ruokaa, mutta se on epätasaisesti jaettu ja kulutettu. Keinotekoista meressä viljeltävää ruokoa (kelp) ja levää (algae) syödään laajalti.

Tuottavuuden ja työllistymisen ristiriita ja raaka-aineiden hinnoitteluvaikeudet muokkaavat yhteiskuntaa. Sähköautot ja etätyö tulevat hitaasti. Viljeltävä maa ja meri sosialisoidaan.

Palautumisen aikakaudella (2180-2400) ei nähdä sellaisia konflikteja ja kriisejä kuin aikaisemmin. Puoluelinja kulkeen vihreyden (ympäristö, matala kulutus, populaatiorajat) ja harmauden (teknologia, yksilön vapaus, talous) välillä. Mystisiä luontokultteja syntyy siellä täällä, mutta vastustamisen sijaan ne nostavat bioinsinöörit papeiksi. Cryoteknologiaa käytetään säilömään ruumiita nuorennusteknologiaa odottamaan. Muutama onnettomuus sattuu, kun säiliöiden jäähdytysjärjestelmä pettää.

Kriisin aikana kuolleisuus oli ennen näkemätöntä. Aikakauden lopulla maapallolla on vain neljä miljardia ihmistä. Uusi väestöräjähdys alkaa häämöttää 2200-luvulla. Vuosien mittaan lisenssipohjainen lisääntyminen, yhden lapsen politiikka ja valvonta kohtasivat väkivaltaista vastarintaa, ja ainoaksi väkiluvun rajoittimeksi nähtiin propaganda. Pian lapset steriloidaan syntymässä, mutta ihmisille annetaan oikeus "itsensä korvaamiseen", jolloin sterilisaatio poistetaan väliaikaisesti. Seuraa levottomuutta ja muuttoliikettä katolisiin maihin (jolloin ne maat kokevat väestöräjähdyksen).

YK oli ottanut ohjat haltuun ekologisessa suunnittelussa kriisin aikana, mutta nyt kansallisvaltio alkavat kaivata menetettyä valtaansa. Varsinaista aseellista sotaa ei syntynyt, kun valtiot ajavat itsekkäitä etujaan, mutta sotaa käytiin taloudessa. Internationalistit haluaisivat lojaalisuuden kohdistuvat kansainväliseen yhteisöön, ja suuryritysten johtajat haluaisivat kaataa kansalliset raja-aidat maailmanlaajuisten markkinoiden tieltä. Nämä kaksi eivät löydä toisiaan tärkeissä kysymyksissä.

Tekoäly marssii kaivosteollisuuteen, ajoneuvoihin ja telenäyttöön (internettiä vastaava). Kylmäfuusio mullistaa energiateollisuuden uudelleen. Kuuhun ja kiertoradalle perustetaan tutkimusasemia, erikoissairaaloita ja tuotantolaitoksia, joista tulee aikaa myöten monien asioiden suhteen omavaraisia. Hapettomassa tilassa kasvavat mikro-organismit muuttavat kuun pinnan mullaksi, ja pian siellä viljellään lasien alla. Sukkula- ja rakettilentoja korvaamaan rakennetaan hissi, joka liikkuu päiväntasaajalle sijoitetun ankkurin ja kiertoradan välillä. Avaruussiirtokuntia ja mikromaailmoita rakennettiin niin ikään kiertoradalle. Uudet Von Neumann -koneet, jotka ovat tehokkaampia kuin 1900-luvun mallit, alkavat kartoittaa asteroidivyötä. Niillä on kyky tuottaa jälkeläisiä, kerätä resursseja ja liikkua.

Keinotekoinen fotosynteesi vuonna 2188 antaa alkusysäyksen keinoelämän kehitykselle. Fotosynteettisiä nesteitä jalostettiin tuottamaan vehnän kaltaista proteiinia hiilidioksidista suurissa tankeissa. Myöhemmät kiinteätkään fotosynteettiset aineet vaikuttavat maailman ruoantuotantoon vain vähän. Samaan tapaan "eläinkudosta" kasvatetaan altaissa. Biologiset koneet mahdollistavat keinoihmisen, joista Mac oli ensimmäinen kuuluisuus. Pian jotkin maat kieltävät tietoisten koneiden rakentamisen. Robotteja tai androideja merkittävämpää on kuitenkin teknologinen kyky muokata ihmistä: sairauksia, pituutta, painoa, ulkonäköä tai lihasvoimaa voidaan torjua tai muunnella. Poliittinen vääntö huipentuu lopulta uusiin ihmislajeihin, jotka suunnitellaan avaruudessa tai veden alla asumiseen. Ihmisiin rakennetaan liittymiä, joiden avulla he voivat helpommin käsitellä koneita yms (kyborgisointi).

Muutoksen aikakausi (2400-2650) on keskeisesti ihmisen muuntamista. Ihmiselämä pitenee aina lähes kuolemattomuuteen asti, ja geeniperimää muunnellaan aina uusiin ihmislajeihin asti. Ihmiset pelkäävät rutinoitumista ja tylsyyttä, ja niinpä työura koostuu eri alojen kokeiluista. Myös avioliitto muuttuu ydinperheajattelusta "sarjalliseksi moniavioisuudeksi", jossa kumppani vaihtuu vuosikymmenten mittaan. Kotitalouksissa saattoi asua kolmesta kuuteen aikuista, mikä tarjosi vähälapsisessa yhteiskunnassa lapselle seuraa. Ylipäätään tarve muodostaa ryhmiä tai yhteisöjä pelkän toimeentulon vuoksi poistui. 2450-luvun jälkeen muotivirtaukset alkavat muuntaa hiusten värien lisäksi myös ihoa (metallinkiilto, turkki,...) ja ruumiinrakennetta (ihotaskuja, keinotekoisia hermostoja). Sukupuolten välinen roolijako muuttuu, kun suvunjatkaminen nojaa lisensointiin. Miehet joutuvat koristelemaan itsensä ja kilpailemaan naisten huomiosta päästäkseen "korvaamaan" itsensä, so. saamaan kantajan jälkeläiselleen.

Teknologia murensi kulttuurieroja edellisinä vuosisatoina, ja vähin erin kansallisvaltiot alkoivat olla jäänne menneisyydestä. Kaupungistuminen taittuu, ja toiminta muuttuu paikallisemmaksi. Kirjoittajat maalailevat Jurassic Parkin kaltaisia puistoja, joiden keinotekoisissa biosysteemeissä asuu keinotekoisia ja esihistoriallisia lajeja.

Muutoksen aikakaudella Merkuriuksessa, kuussa, Marsissa ja monella asteroidilla on asutettuja mikromaailmoja, ja rintamaat leviävät Jupiterin kuihin ja edemmäs. Ihmiset alkavat nähdä kotinsa erilaisena kuin maassa: ihmiset asuttavat mitä tahansa kiinteitä kappaleita, ja niiden pitäminen radallaan on ensiarvoisen tärkeää. Avaruus on suurelta osin tyhjää, ja aine sellaisenaan nousee arvokkaaksi, koska se on niin hajallaan pitkin aurinkokuntaa. "Vetysuppilo" (hydrogen funnel) on läpimurto avaruusmatkailussa. Aikaisemmin pähkäiltiin polttoaineen ja massan välistä suhdetta, mutta suppilon avulla vety kahmittiin lähes tyhjästä avaruudesta pitkin matkaa, jolloin jatkuva kiihtyvyys oli mahdollista. Kartoittamisen avulla tunnistetaan alueita, joissa on pölyä ja siten hiukkasia taajemmalti, mikä tehostaa vedyn keräämistä ja siten nopeutta. Nämä ovat "kaistoja", jotka eivät kulje välttämättä suoraan planeettojen välillä.

Vuonna 2485 synnytetään kuusi uudenkaltaista ihmistä, jotka pystyvät elämään maalla ja vedessä (kidukset, suolaa kestävä iho, räpyläjalat). Kokeilu onnistuu ja meri-ihmiset (merpeople) lisääntyvät. Niiden asuttamat kaupungit ovat kuitenkin riippuvaisia maalla asuvien huollosta, ja joutuvat soveltuvuutensa takia vastineeksi vedenalaiseen työhön. Riippuvaisuus herättää vastarintaa, eivätkä meri-ihmiset kirjaa väestöään, joten maan päällä ei tiedetä populaation kokoa. Samoin avaruuteen paremmin sopiva ihmislaji synnytetään biotieteen keinoin. Vuonna 2528 ET:t (extra-terrestials) palvelivat säännöllisesti avaruusaluksilla, ja vuoteen 2540 mennessä asteroidivyöhykkeellä oli ET-yhteisöjä. Vuonna 2489 kehitetään Zaman-transformaatiolla ihmisiä, jotka eivät vanhene. Siten ZT:t muodostavat kolmannen ihmislajin.

Uuden maailman aikakaudella (2650-3000) Zaman-transformaatiota vaaditaan kaikille. Poliittinen keskustelu kuohuu mm. homo sapiensin sukupuuton ympärillä. Vuoden 2652 asetuksessa YK takaa kaikille mahdollisuuden replikoida itsensä ja toisaalta saada itselleen Zaman-transformaatiokäsittelyn. "Humanistit" perustavat turmeltumattomia saarekkeita, joissa kaikki geeniperimän muuntelu on kiellettyä. Maassa kuolemattomuus muuttaa perheen rakennetta (kaikki eivät edes jatka sukua), mutta siirtokunnissa perinteet jatkuvat. Eliitti muuttaa tähtiin. Vuoteen 2700 mennessä YK:n yleiskokouksessa nuorennuskäsittelyä oli saanut 99%.

Nuorennuksella ja käsittelyillä on psykologisia vaikutuksia. Ihmiset kokevat menettävänsä identiteettinsä, kun muisti sumenee vuosien mittaan. "Muistilaatikoilla" pyritään virkistämään muistia, mutta ne johtavat ennen pitkää mustan pörssin kauppaan ja ihmisten manipulointiin väärillä muistoilla. Muistilääkkeet ovat muodissa (ja kiellettyjä). Uusstoalaisuus tarjoaa kestävän lääkkeen: eksoottisista hedonismista pidättymisen ja todellisiin tunteisiin keskittymisen. Samaan aikaan herää myös epikurolaisuus, joka hakee jalostuneita nautintoja.

Aikakausi kuluu uuteen elinikään sopeutumisessa. Talous ajautuu lamaan, kun ihmiset tarvitsevat vähemmän, jolloin tuotetaan vähemmän. Kun tämä hyväksytään, eikä yritetä ylläpitää keinotekoisesti kulutuskysyntää, raha menettää merkityksensä. Ihmiskunta ei ole silti yksimielinen. Jotkut esittävät, että vain ahneus voi ajaa yhteiskuntaa eteenpäin ja että ilman ahneutta ja kilpailua, ihminen tylsistyy. Yhtä kaikki, materiaalinen jano muuttuu esteettiseksi janoksi. On kilpailua, konflikteja ja ristiriitoja, koska ihmiskunta on aivan liian monitahoinen ollakseen yhtä mieltä laajalti mistään.

Eri ihmislajit risteytyvät ja lisääntyvät ohi homo sapiensin. Maa alkaa lipua sivuosaan, samoin sen hallintokoneisto, YK. Siirtokunnat elävät lähes vailla kosketusta maahan. Yritykset luoda linnunradan kattava yhteisö kaatuu yksinkertaisesti välimatkoihin.

Stablefordin ja Langfordin kirja on 1980-luvun lapsi. Kirjan kuvitus on valokuvakollaaseja ja piirroksia, jotka eivät enää tehosteisiin paatunutta kuluttajaa liikuta. Keksitty historia on monipuolinen, kiintoisa ja hyvin kirjoitettu. Ideoita ja pieniä yksityiskohtia on lukuisia. Kirjan perussävy on optimistinen kriisin aikakauden jälkeen: ongelmia esiintyy, mutta päätöksenteon tähtäin pitenee ihmisiän pidentyessä.

Ehkä kriisin aikakauden tapahtumiin ei kuitenkaan kulu aivan ennustettua 200 vuotta - moni ennusteista on jo käsillä.

perjantai 30. marraskuuta 2007

Medieval Warfare Source Book

David Nicolle (1995) Medieval Warfare Source Book : Warfare in Western Christendom. Brockhampton Press, London, UK.

David Nicolle on kirjoittanut lukuisia kirjoja keskiajan Euroopan ja Lähi-Idän sodankäynnistä. Monet näistä on julkaistu Ospreyn kustantamana. Medieval Warfare Source Book on kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa ja kattaa Euroopan sodankäynnin muodot kansainvaelluksista myöhäiskeskiajalle ja ruutiaseisiin. Toinen osa käsittelee samaa aikajaksoa, mutta keskittyy maantieteellisesti ristiretkien Lähi-Itään, Turkkiin ja Venäjään.

Nicolle jakaa kirjan käsittelemä aikajakson neljään kauteen: "barbaarien" valloitukset ja "barbaarivaltiot" (400-650), varhaiskeskiajan Eurooppa (650-1100), "täyskeskiaika" (1100-1275) ja myöhäiskeskiaika (1275-1400). Kunkin aikakauden esittely noudattaa samaa järjestystä: armeijoiden värväys, armeijoiden organisointi, strategia ja taktiikka, aseet ja haarniskat, linnoitukset, linnoituslaitteet ja merisodankäynti. Aikakautta käsittelevän luvun alkuun listataan keskeiset sotaretket, mutta lyhyitä kuvauksia on vaikea liittää laajempaa tapahtumien ketjuun, jos aikakauden historia ei ole tuoreessa muistissa. Kirja on lähdeteos, jossa kuvataan paikallisia tapoja ja eroja ja joka ei erityisesti tähtää irrallisten tietojen solmimiseen tai pitkien linjojen kuvaamiseen. Teksti on siinä mielessä kuivaa.

Vuosien mittaan kansainvaellusten aikaan Rooman oli vaikeampi saada miehiä (kansalaisia) asepalvelukseen, ja lopulta armeijat koostuivat germaanipalkkasotilaista. Alunperin germaanien sotajoukot koostuivat vapaista miehistä, mutta sitten entisen Rooman alueilla otettiin käyttöön roomalaisten hallinto ja tavat, jolloin ammattisotilaiden käyttö lisääntyi. Toki armeijan nostaminen tavallisesta kansasta oli edelleen tavallista, mutta osaaminen periytyi ja keskittyi sotilassuvuille, joista ajan mittaan tulee uutta aristokratiaa. Ratsuväkeä on erityisesti hunneilla ja Iberian niemimaan alueella, mutta valtaosa armeijoista toimii jalan ja soti keihäin. Esimerkiksi frankit käyttivät ratsuväkeä häiritsemiseen, takaa-ajoon ja ryöstelyyn, ei suoranaisiin hyökkäyksiin.

Varhaiskeskiajalla useat valtiot saivat muotonsa. Karolingien alueella sotapalveluksen laatu ja määrä oli sidottu läänityksen kokoon. Periaatteessa kaikilla vapailla ihmisillä oli edelleen asevelvollisuus, mutta heitä käytettiin lähinnä kaupunkien puolustuksessa. Ratsuväen merkitys korostuu, ja milites, ammattisotilas eliitti, nousi hallitsemaan sodankäyntiä ja - missä se sekoittui maa-aateliin - yhteiskuntaa. Itä-Euroopassa hunnien ratsujousimiehet säilyvät aselajina. Normannit unohtavat viikinkien perinteet onnistuvat valloittamaan muusta Euroopasta poikkeavan anglo-saksisen Englannin tehokkaalla, kärsivällisellä ja huolellisella sotakoneistollaan. Sen ytimessä oli panssaroitu miles, ritari, jonka sosiaalinen asema muuttuu maaomistuksen myötä 1000-luvun puolivälissä ja jota maatyöläinen päätoimisesti sitten ruokkii, mistä seurasi keskiön siirtyminen paikallistasolle. Nicolle käy läpi varhaiskeskiajan varusteita ja toteaa, että jalustin oli olemassa jo 700-luvulla, mutta ei ollut laajassa käytössä, ja että jalustimen asemaa on ylikorostettu (mm. Lynn White). Sodankäynti oli ryöstämistä ja tuhoamista; nälkä oli paras ase.

"Täyskeskiajalla" (the high middle ages) feodaalikuningas (esim. Ranskan) saattoi kutsua suuren armeijan koolle myöhään keväällä - sopimuksen sallimaksi ajaksi. Sotaretket keskittyivät vihollisen maiden ryöstelyyn ja puolustajan päävoimien välttelyyn. Suuria taisteluita oli vähän, kuten aikaisempina vuosinakin, mutta pieniä selkkauksia oli taajaan. Euroopan reuna-alueilla oli vähemmän ratsuväkeä kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa, jossa haarniskoitu ritari muodosti armeijan eliitin.

Myöhäiskeskiajalla sotatoimi ammattimaistuu. Armeijoista tulee pysyviä, jolloin hallintoa voitiin tehostaa, strategiaa ja taktiikkaa monipuolistaa. Paikoin lojaaliudessaan horjuvien aatelisten sijaan esiin marssii palkkasotilas. Jalkajousen tehokkuus kasvaa, mikä muuttaa sodankäyntiä, haarniskointia ja taktiikkaa (toki englantilainen pitkäjousi oli tehokas ja kuuluisa). Edelleen kuitenkin pyrittiin tuhoamaan vastustajan taloudelliset edellytykset ja välttelemään taistelua.

Aikakausien kuvausten jälkeen Nicolle esittelee koko joukon lyhyitä johtajien elämäkertoja ja pitkän listan lähteitä. Erityisen mielenkiintoinen luku käsittelee sekalaisia sodankäynnin yksityiskohtia: "lakeja", sotasaalista, sotavankien kohtelua, vakoilua, lääketiedettä, huoltoa, heraldiikkaa, aseteollisuutta ja lopulta tuliaseita.

Kirjassa on kolmisensataa sivua ja valokuvia veistoksista, varusteista, maalauksista, reliefeistä ja raunioista on runsaasti. Nicolle tunnustaa varusteisiin tai sodankäyntiin liittyvät asiat, joita ei tunneta kovin hyvin. Hän myös kumoaa muutamia varusteisiin tai joukkoihin liittyviä myyttejä. Tyyli on hieman kuiva; se viljelee runsaasti uutta sanastoa eikä erityisemmin maalaile taustoja. Silti eri aikakausien strategioita ja taktiikoita koskevat luvut ovat hyvin mielenkiintoisia.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Language in the News

Roger Fowler (1991) Language in the News -- Discourse and Ideology in the Press. Routledge, London, UK.

Monet pitävät uutisia 'kovina faktoina': se, mitä uutisoidaan, on se, mitä tapahtuu. Sitten on niitä, jotka pitävät uutismediaa puolueellisena. Kirjassaan uutisoinnin kielestä englannin kielen ja kielitieteen professori Roger Fowler (1939-1999) kumoaa edellisen väitteen ja rakentaa jälkimmäisen varaan. Historiallisia lähteitä tutkivalle tai diskurssianalyysia harjoittavalle lähteen ja sen kuvaaman tapahtuman ero ei varmasti ole mitenkään uusi. Fowler ei kuitenkaan antaudu syyttämään mediaa varsinaisesti mistään vaan tarkastelee, miten kielen avulla luodaan ja vahvistetaan ideoita (ideologioita), arvoja ja uskomuksia. Keskeinen ajatus on, että kieli ei ole puolueeton.

Fowler aloittaa tarkastelemalla, mitä uutisoidaan. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista kaiken aikaa, mutta vain pieni osa tästä kaikesta päätyy uutistoimituksen juttulistalle tai julkaisuun asti. Eivätkä maailman tapahtumat käänny jutuiksi sellaisenaan, vaan uutisia kerätään ja tuotetaan. Uutisarvolle hahmotellaan seuraavia kriteerejä (s. 13-14) : 1) taajuus (Tapahtuma uutisoidaan, jos sen tapahtumataajuus on lähellä uutisten taajuutta. Hitaita prosesseja uutisoidaan harvemmin.), 2) koko (10 kuollutta > 2 kuollutta), 3) selkeys (Uutisoitava tapahtuma on hyvä voida kytkeä kulttuurillisiin stereotypioihin), 4) merkityksellisyys (Ruotsi > Chile), 5) kysyntä (ihmiset odottavat tiettyjen tapahtumatyyppien uutisointia: jalkapallo-ottelut, kuninkaalliset häät jne) , 6) yllätyksellisyys, 7) jatkuvuus (Kun jotain on uutisoitu, se säilyttää uutisarvonsa vaikka tapahtuma laantuisikin), 8) ladonta (mitä muuta uutisoidaan, mille on tilaa), 9) viittaukset suurvaltoihin, julkkiksiin tai johonkin ikävään ylipäätään. Lisäksi uutistoimittajat ja uutisten lukijat sijoittavat tapahtumat henkisiin lokeroihin jäsentääkseen ja arvottaakseen tapahtumia. Nämä lokerot ovat kulttuurisidonnaisia stereotypioita; jos tapahtuma ei liity näihin, sitä on vaikeampi raportoida. Uutisointi on painottaa talousasioita, rahaa ja poliittista valtaa. Niinpä eliitin ja suuryritysten lehdistötilaisuudet uutisoidaan.

Kielen ja keskustelun (diskurssin) esittely kuvaa lyhyesti kielistä nousevia käsitteellisiä tai arvostuksellisia eroja. Lisäksi sivutaan semiotiikkaa. Fowlerin mukaan uutisten kieli koodaa ne arvot ja ideologiat, jotka on kielessä sosiaalisten ja diskursiivisten perinteiden seurauksena. Toimittaja ei voi näitä muuttaa mielivaltaisesti. Toimittaja sen sijaan tuo byrokraattisen tai teknisen kommunikaation tavallista ihmistä lähemmäksi. Arvomaailma, jota vasten uutisointia tehdään, ei lausuta varsinaisesti julki. Piilossa taustalla ovat ns. "hyvät asiat" kuten laillisuus, sovittelu, kompromissit, yhteistyö, järjestys, rauhallisuus, suvaitsevaisuus, rakentavuus, avoimuus, rehellisyys jne. Nämä arvot muodostavat konsensuksen, joka oletaan toimittajille ja lukijoille yhteiseksi ja jota uutiset vahvistavat (s. 52). Paradoksaalisesti uutisointi koskee hyvin usein näiden arvojen vastakohtia, so. suuria poikkeamia normeista.

Lingvistisessä analyysissä sitten kaivetaan esiin kieleen kätkettyjä arvoja ja uskomuksia. Pohjaksi otetaan Hallidayn funktionaalinen käsitys kielestä (esitys, vuorovaikutus, teksti), mutta Fowlerin mukaan nämä funktiot seuraavat sosiaalisesta tilanteesta ja perinteestä. Lähtökohdaksi hän ottaa Hallidayn transitiivisuuden (transitivity), joka on hieman kieliopillista transitiviisuutta (onko verbillä objekti?) laajempi. Havainto tapahtumasta tai tilanteesta pitää pakottaa kielelliseen asuun, ja tutkimalla "kuka teki mitä kenelle", voidaan löytää kielen sisäisiä oletuksia ('nainen ammuttiin' vs. 'mies ampui naisen'). Syntaktisen tarkastelun hedelmällisin pointti on laaja nominalisointi (substantiivien käyttäminen verbien sijaan), jota Fowler pitää sen koukeroisuuden vuoksi erinomaisena keinona ideologioiden ja arvojen koodaamiselle. Sanaston tarkastelu paljastaa sanaryppäitä, joista voi helposti johtaa tekstin aiheen.

Myös diskriminointi kulkee kielessä. Miesten ja naisten ammattinimikkeitä tai titteleitä kohdellaan eri tavoin. Keskusteleva kirjoitustyyli voi käyttää puhekielen sanoja (Benkku, kepulainen, demari, hörhö), jotka sisältävät arvolatauksen. Fowlerin esimerkissä ehkäisyneuvontaa ja -välineitä hakevat nuoret naiset saavat päällensä viktoriaaniset asenteet, joita siunaa Korkein oikeus päätöksellään ja joita vahvistaa uutisointi sanavalinnoillaan. Naisten seksuaalisuuden hallintaa, par excellence! Joukkoja ja ryhmiä niputetaan ja nimetään käsitteellisenä pikakirjoituksena, mutta nimeäminen kantaa myös arvolatauksen. Fowler pureksii brittiläisen salmonellahysterian uutisoinnin 1988-9 näillä menetelmin kahden luvun verran.

Sanomalehdet ovat television jälkeen tärkein ikkuna maailmaan - tai oli ainakin 1990-luvun alussa. Niiden julkaisutaajuus ja laaja jakelu tekevät niistä merkittäviä mielipiteen muokkaajia. Talousasiat ovat näkyvästi esillä, mutta suurimmat päivälehdet olivat myöhässä esimerkiksi viimeaikaisen "credit crunchin" kanssa. Miksi?
"Economic circumstances strengthen this importance, and lend shape to the ideology. The main economic purpose of newspapers appears to be to sell advertising space, and again they second only to television as a medium for consumer advertising. And consumer advertising is based on the representation of ideal fictional worlds, i.e. sets of beliefs about desirable personal and social behaviour in relation to such products as cars, deodorants, coffee, hair care, washing powders and sweets. The texts of the newspapers themselves also offer fictional model worlds, for example the obsessive discussion in the tabloids of television soap operas as if real, of actors, personalities and stars, the escapism of the travel pages in the middle-class papers. From the advertisers point of view, the textual content of the paper must be broadly congruent with the products to be advertised, and this is a well-known constraint on what the papers can say, or at least a problem." (s. 121)
Ei ehkä kannata odottaa automainoksia ja keskustelua tai uutisia autojen haitoista samaan lehteen.

Fowlerin kirja on hyvin kirjoitettu, ja sen kieli on huolellista. Kirjassa on lukuisia esimerkkejä, jotka vääntävät rautalangasta transitiivisuuden ja nominalisoinnin. Kirja onnistuu tavoitteessaan eli osoittamaan, että kielen sisällä kulkee informaation lisäksi myös uskomuksia ja arvostelmia ja että lehdistön kielenkäyttö vahvistaa sosiaalisesti hyväksyttyä normistoa, konsensusta.

Korppien kestit

George R. R. Martin (2007) Korppien kestit - Tulen ja jään laulu, osa 4. Kirjava, Helsinki, 2007. Alkuteoksesta "A Feast for Crows" (2005) suomentanut Satu Hlinovsky.

George Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomennettu nyt neljänteen osaan. Westerosin valtiudesta kamppaillaan monella tasolla. Martin kuljettaa tarinaa lukuisasta näkökulmasta erilaisista kurtisaaneista ja palkkasotureista aina ritareihin ja kuninkaallisiin asti. Martin kirjoittaa sujuvasti upottaen taustatietoa dialogiin ja kehittäen ilmiöitä taustalla huhujen ja kuulopuheiden kautta.

Fantasiatarinana Tulen ja jään laulu on synkkää ja karua. Tarina kertoo keskeisesti ihmisistä, ja fantasiaelementit jäävät sivuosaan. Martin tuntuu nauttivan päähenkilöiden paiskomisesta. Hän saattaa säälimättä teloittaa jonkun pitkään kehitetyn henkilön. Hyvä ja oikeudenmukainen saa turpaansa kaikilla rintamilla, kaunis vääristyy petokseksi ja vasta rumuuden ja rampuuden kautta päähenkilöä kuvataan sympaattisemmassa valossa. Kertomus ja henkilöt kääntyilevät muoteissaan upeasti.

Käännös on sujuva. Paikoin anglismit puskevat tekstistä läpi, mutta ne puskevat myös suomen kieleen (kuten kielet toisiinsa kaikkina aikoina). Kaikkien nimien kohdalla teksti ei solju ihan vaivattomasti, mikä johtuu siitä, että alkuperäiset englanninkielisetkin nimet ovat korostetusti äijäilyä. Jotkin asiat kuulostavat paremmilta englanniksi kuin suomeksi. Sujuva nimikäännös edellyttäisi ehkä poikkeamista merkityksestä. Yhtä kaikki Hlinovskyjen kustannusprojekti on ihailtava ja hyvin toteutettu kulttuuriteko.

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Muuntohiili

Richard Morgan (2007) Muuntohiili. Englanninkielisestä alkuteoksesta Altered Carbon (2001) kääntänyt Einari Aaltonen. Like, Helsinki.

Esikoisteoksessaan Muuntohiili Richard Morgan yhdistää kovaksi keitetyn dekkarin ja dystooppisen kyberpunk-maailman - Raymond Chandler kohtaa Frank Millerin. Ihmiset asuttavat kaukaisia maailmoja, ja teknologia mahdollistaa ihmisen tietoisuuden digitoinnin, kopioinnin ja siirtämisen kuten minkä tahansa datan. Henki ja ruumis on erotettu pysyvästi; ihminen voidaan varmuuskopioida, varastoida tai siirtää uudeen kehoon, mutta hänet voidaan myös tappaa pysyvästi tai kiduttaa kuolemaan saakka kerta toisensa jälkeen.

Maa on jähmettyneen poliittisen ja taloudellisen eliitin hallussa. Korruptio, ihmiskauppa ja huumeiden käyttö rehottavat. Tällaiseen maailmaan kutsutaan entinen erikoisjoukkojen sotilas Takeshi Kovacs selvittämään upporikkaan magnaatin itsemurhaa. Morgan vyöryttää hurjaa toimintaa häpeilemättä sivun toisensa jälkeen, ja väkivaltainen yksityisetsivä jättää jälkeensä liudan ruumiita. Kirja ei pysähdy miettimään kuin harlanilaisen runoilijan Quellin lainauksissa. Ihmisten kohtaaminen on teknologian kohtaamista, ja havainto on huumeiden sumentamaa tai terästämää.

Kovaksi keitettynä dekkarina ja viihdyttävänä scifi-tarinana kirja toimii ainakin yhden kirjan verran.

torstai 25. lokakuuta 2007

Kulkuri

Bruce Sterling (1995) Kulkuri. Englanninkielisestä alkuteoksesta Schismatrix (1985) kääntänyt Anita Puumalainen. WSOY, Helsinki.

Bruce Sterlingiä pidetään yhtenä kyberpunk-genren perustajista. Hänen kirjansa Kulkuri käsittelee ihmiskehon ja -mielen kehittämistä mekaanisin ja geneettisin keinoin, mutta sitä vaikea parhaalla tahdollakaan sijoittaa kyberpunk-genreen. Sterlingin kuvaama maailma ei piehtaroi erityisesti dystopiassa, vaikka lukijan eteen marssitetaan yhteiskuntamuoto toisensa jälkeen. Kirja on vaellusromaani. Tarinan keskiössä on diplomaatti Lindsay, joka luistelee sujuvasti teknologian ja filosofian nostattamien poliittisten ideologioiden ja niitä noudattavien yhteiskuntien sekamelskassa. Tapahtumat muuttavat suuntaansa nopeasti, hahmot vaihtuvat ja ratkaisut ovat usein yllättäviä. Vaikka kirja ei olekaan komedia, tarina ei ole erityisen vakava. Sterlingin hahmot jäävät etäisiksi, mutta tarina kulkee eteenpäin nopeasti. Ihan luettava.

perjantai 19. lokakuuta 2007

Writers on Comics Scriptwriting 2

Tom Root & Andrew Kardon (2004) Writers on Comics Scriptwriting 2. Titan Books, London, UK.

Kirjoittajat Tom Root ja Andrew Kardon ovat tehneet jatkoa Mark Salisburyn ykkösosalle haastattelemalla seitsemäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa. Aikaa edeltäjästä on kulunut viisi vuotta, ja selvästi synkimmät sarjakuvamarkkinoita varjostavista pilvistä ovat väistyneet - ainakin kirjan vaikutelma on optimistisempi. Tällä kertaa haastattelijat penäävät enemmän tietoja kirjoittamisprosessista, suhteesta toimitukseen. Niinpä alkuun tuntuu, että joitakin ensimmäisen osan puutteita on lähdetty paikkaamaan. Ehkä tämä on illuusio, joka syntyy siitä, että ensimmäinen haastateltava, Brian Azzarello, on oikeasti mielenkiintoinen kirjoittaja. Pian kuitenkin eteen marssitetaan liuta vannoutuneita supersankarifaneja, jotka ovat kasvaneet isoiksi ja alkaneet kirjoittaa supersankaritarinoita. Eikä siinä mitään. Kysellään, miltä tuntui saada ensimmäinen julkaisu.

Käsitys sarjakuvasta ei ole kuitenkaan muuttunut: edelleen sarjakuvakäsikirjoittaminen on jotain, mitä tehdään DC:lle tai Marvelille - nyt ehkä myös Vertigolle tai Dark Horselle. Jos sarjakuvamarkkinat USA:ssa koostuvat keskeisesti 12-vuotiaista, ei tilaa kokeiluille ole. Pariin otteeseen sarjakuvan sanotaan olevan keskeisesti (paikallaan polkevaa) saippuoopperaa. Mangasta ei puhuta juuri mitään, vaikka se genre on kasvanut rajusti länsimaissa houkutellen nimenomaan uusia lukijoita - tyttöjä. Bruce Jones valittaakin: "Tiedätkö, mikä on hyvin raivostuttavaa Marvelille ja DC:lle? Ne yrittävät niin kovasti tehdä hyvää tuotetta, tiedäthän, painettuna hyvälle kiiltäväpintaiselle paperille hyvin väritettynä, ja yht'äkkiä nuoret tytöt lukevat joukoittain mustavalkoista, huonolle paperille painettua tavaraa, jota pitää itse asiassa lukea takaperin." (s. 121) Nii-in, ehkäpä sarjakuville on olemassa markkinat trikoisiin pukeuneiden lihaskimppujen ulkopuolella. Merkkinä tahtilajin vaihdosta on kirjan yksi kohokohta, Jill Thompson, joka palkattiin tekemään Manga-tulkinta Neil Gaimanin Sandmanista - mistä tuli menestys. Hänen Pelottava kummitäti -sarjakuvaa lukevat aikuisetkin - ja poliisit!

Cerebuksen tekijä David Sim on selkeä poikkeus kaartissa: hän lähti tekemään omaa sarjakuvalehteä, joka ilmestyi aluksi kaksi kertaa kuussa, sittemmin kerran kuussa, ja jatkoi julkaisua 300 numeron verran miltei 25 vuotta! Jotkin kirjoittajat ohimennen avaavat sarjakuvan rajattomia mahdollisuuksia, mutta haastattelijat eivät tartu niihin. Monet kirjoittajat ovat alunperin myös piirtäneet mutta sittemmin luopuneet siitä, koska eivät ole "niin hyviä". Kirjoittajilla olisi siis tarinoita ja kykyä tehdä niistä sarjakuvaa, mutta ammattimaiset tekemisen mahdollisuudet ovat kapea.

Yksi valopilkku on britti Peter Milligan. Hänen diletantti asenteensa sarjakuvaan, upea sanavarasto ja hyvä ulosanti herättävät toiveita kehityksestä. Hänelle supersankarisarjakuvatkaan eivät ole ongelma. Hän vertaa teräsmiehiä ikonisiin antiikin sankareihin, kuten Oidipukseen, josta Euripides ja Aristofanes kirjoittivat omanlaisensa versiot.

Vaikka sarjakuvamarkkinoita ei maalailla yhtä synkässä valossa kuin edellisessä versiossa, alamäki on edelleen tiedossa. Sen sijaan, että mietittäisiin, mikä tarjonnassa on pielessä, puhutaan sarjakuvien syklisyydestä. Tällöin hyvät ajat tulevat takaisin ilman, että tarvitsee tehdä mitään uutta. Toisaalta, kun sarjakuva on taloudellisesti suhdanteensa pohjalla, se voi kulttuurimuotona paremmin kuin koskaan - mutta tätä ei käsitellä.

Kuten ensimmäinenkin osa, tämä kirja on supersankarifanien kokoonkasaama kirja hauskoja anekdootteja. Kirjasta ei käy ilmi, keitä haastattelijat ovat. Haastattelijoiden asenne sarjakuviin välittyy, paitsi haastateltavien valinnassa, tietenkin myös kysymysten asettelussa. Kevin Smith siirtyneensä pois sarjakuvista, ja haastattelija alkaa vääntää miestä takaisin saattamaan loppuun kesken jääneet projektit. Supersankarisarjakuvaa tekeviä suitsutetaan räikeästi. Paikoin tulee mieleen Woody Allenin lanseeraama käsite: henkinen suihinotto. Edelleenkään sarjakuvan käsikirjoittamisesta ei jää käteen juuri mitään.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Writers on Comics Scriptwriting

Mark Salisbury (1999) Writers on Comics Scriptwriting. Titan Books, London, UK.

Mark Salisbury on haastatellut neljäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa ja toimittanut haastatteluistaan kirjan. Kirja rajaa sarjakuvat (comics) lähinnä amerikkalaiseen supersankarigenreen, ja niinpä kirjoittajat ovat kaikki entisiä tai nykyisiä DC:n tai Marvelin työntekijöitä. Joukossa on yksi nainen ja pari brittiä, muuten sarjakuvakäsikirjoituksia tuottavat valkoiset amerikkalaiset keski-ikäiset miehet.

Kirjan haastatteluilla ei ole mitään yhdenmukaista pohjaa, mutta tietyt teemat toistuvat. Tietenkin kaikilta kysytään, kuinka kauan he ovat lukeneet sarjakuvia, ja monet jatkavat kuusivuotiaana aloittamaansa harrastusta. Työskentelytapojen ja -tahdin suhteen on paljon poikkeavuuksia; jotkut lukitsevat itsensä huoneeseen kirjoittamaan, toiset soittelevat kavereilleen kalastellakseen ideoita ja mielipiteitä. Monet rykäisevät amerikkalaisen sarjakuvalehden käsikirjoituksen kasaan työviikossa. Kirjoittajat alleviivaavat kuukausittaista julkaisurytmiä ja yhteistyötä. Jotkut kirjoittajat eivät halua piirtäjän muuttavan käsikirjoitusta, toiset ovat joustavampia.

Amerikkalaista supersankarisarjakuvaa tuotetaan pilkkomalla tehtävät osiin, jolloin käsikirjoitus, lyijykynät, musteet ja tekstaus ovat eri ihmisten käsissä. Tämä tuntuu olevan kirjan olettama työskentelytapa; on poikkeavaa, jos käsikirjoittaja tekee jotain muuta. Käsikirjoittajan roolia voi ruotia vain sellaisten kirjoittajien kohdalla, jotka ainakin joissain tapauksissa kuvittavat omat juttunsa. Dan Jurgensin mukaan käsikirjoittajan pitäisi piirtää omat juttunsa, ja erillinen käsikirjoittaja pitäisi olla poikkeustapaus. Frank Miller kertoo olleensa huono yhteistyökumppani ja päätyi sen vuoksi kirjoittamaan itse -- ja nyt mies kirjoittaa paljon muille. Todd McFarlane alkoi kirjoittaa, koska hän halusi päättää itse, mitä piirtää. Hän kypsyi - yhdessä Jim Leen, Rob Liefeldin ja muiden kanssa - Marvelin tapaan tehdä sarjakuvaa ja perusti Image Comicsin.

Kirjoittajat puhuvat tarinasta, konfliktista ja hahmoista, mutta haastatteluista ei irtoa varsinaisesti mitään suoraan itse kirjoittamiseen tai tarinan kertomiseen liittyvää. Sarjakuvassa pitäisi olla vahva tarina. Sarjakuvassa pitäisi olla vahvat hahmot. Sarjakuvassa on vähän tilaa sanoille, joten kerronta pitää olla tiivistä. Tarinan jäsentäminen kuviksi on joskus kirjoittajan, joskus kuvittajan vastuulla. Kirjoittamisen tekniikoista ei puhuta mitään. Kirjoittamisen ongelmista ei puhuta mitään. Tarinankertomisesta ei puhuta mitään. Marvelin tai DC:n toimitustyötä arvostelevat vain ne, jotka ovat perustaneet oman lehden tai puljun. Ja britit. Alan Moore, Neil Gaiman ja Frank Miller nostetaan ylivertaisiksi esikuviksi, mutta Miller ja Gaiman eivät itse pidä suurta meteliä. Vain paikoin kirjoittajat käsittelevät epäonnistumisiaan.

Britit eivät suunnattomasti ihaile supersankarisarjakuvaa, ja esimerkiksi Warren Ellis ja Garth Ennis kirjoittavatkin raakaa anti-sankarimättöä. Amerikkalaisetkaan eivät ole sokeita supersankarigenrelle. Kurt Busiek tiivistää: "lihaksikkaat miehet kireissä vaatteissa hakkaamassa toisiaan naamaan samalla, kun he putoavat rakennuksista". Nelikymppisten miesten nälkä päästä kirjoittamaan Lepakkomiestä, Teräsmiestä tai Hämähäkkimiestä on hämmentävää ja oikeasti vähän surullista. Chuck Dixon kertoo kohdeyleisökseen 12-vuotiaat. Samoja kiiltokuvahahmoja ja pahiksia on pyöritelty ainakin 1960-luvulta lähtien monissa rinnakkaisissa lehdissä. Amerikkalainen sarjakuva on siis kuopassa. Frank Miller katsoo, että juuri nimeä saaneilla tekijöillä on vastuu uusien juttujen rakentamisesta, rajojen murtamisesta ja sarjakuvan kehittämisestä mediana. Kilpailu tietokonepelien, elokuvien ja internetin kanssa on kuitenkin vaikeaa. Monella menestystä saaneella on toinen jalka TV-käsikirjoittamisen puolella.

Salisburyn kirja on kokoelma anekdootteja - kirjoittajien elämäntarinat ovat ihan hauskoja - mutta opus tarjoaa vähän mitään kättä pidempää käsikirjoittamisen suhteen. Salisbury on kovin kohtelias, ja joidenkin haastateltavien kohdalla tilanne on miltei imelä. Sarjakuvan alamäkeä sivutaan allapäin, mutta katse ei juuri nouse amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Rautahermot

Walter Jon Williams (1992) Rautahermot. Englanninkielisestä alkuteoksesta Hardwired (1986) kääntänyt Sauli Santikko. Finnish Bookhouse, Helsinki, 1992.

Williamsin Rautahermot kuvaa maailmaa, jossa kiertoradalla elävä eliitti manipuloi maassa elävää massaa. Kaikki käyttävät huumeita, kaikesta on pulaa, ja musta pörssi rehottaa. Sitten pohjoisamerikkalaiset salakuljettajat saavat tarpeekseen ja käyvät sotaan kiertorataa vastaan. Rautahermot on kyberpunk-genreä puhtaimmillaan: ajoneuvoja ohjataan linkkiplugien kautta, taitoja kehitetään mikropiirien ja fyysisiä rajoitteita rikotaan huipputeknisin proteesein.

Tarina ei ole erityisen lumoava. Kertojan ääni käyttää paikoin lyhyitä ja vajaita virkkeitä tyylikeinona. Käännös ei ole kaikkein kuumin - se kompastelee lauseenvastikkeiden ja adessiivien kanssa. Päähenkilöissä on vähän mitään mielenkiintoista, mutta tarina ei kerrokaan ensisijaisesti ihmisistä vaan heidän käyttämistään teknologisista laitteistaan. Toinen päähenkilöistä, Sarah, kiemurtelee suhteessaan veljeensä ja luottamuksessaan ihmisiin. Cowboy, tarinan legenda, on tyhjä taulu. Sivuhenkilöt ovat yhden adjektiivin persoonia.

Kirjan vahvuudet ovat kyberpunkin teknologisten visioiden maalailussa, ja Rautahermoja kannattaakin lähestyä nimenomaan tästä suunnasta. Tarina ja henkilöt on rakennettu vision ympärille.

maanantai 15. lokakuuta 2007

Snow Crash

Neal Stephenson (1992) Snow Crash. Penguin Books, London, UK.

Mikä yhdistää samurai-kulttuuria, mafiaa, sumerien jumalia, luodinkestäviä pukuja, älyrenkaita, rullalautalähettejä, memeettisiä viruksia ja digitaalisia baareja? Vastaus on perin helppo Matrix-elokuvan jälkeen: kyberpunk. Neal Stephensonin kyberpunk-romaani on puhdasverinen genrensä edustaja: teknologinen kehitys on hurjaa, päähenkilöt elävät yhteiskunnan laitamilla ja viettävät merkittävän osan ajastaan virtuaalisessa maailmassa, Metaversessä.

Romaani sijoittuu tulevaisuuden Kaliforniaan, joka on pirstoutunut pieniin ja omalakisiin kaupunkivaltioihin, jotka ovat syntyneet paljolti etniseltä pohjalta. Kulttuuri on fyysisesti hyvin paikallinen, mutta digitaalisen verkon kautta globaali. Päähenkilö Hiro Protagonist on samurai-miekkoja kantava hakkeri, asuu varastotiloissa ja toimittaa työkseen pitsoja. Sitten leviää huhuja digitaalisesta huumeesta, joka saa porukan katatoniseen tilaan reaali- ja digitaalimaailmassa. Hämmennystä, mafiaa ja mystiikkaa.

Jos ajatellaan, että virtuaalimaailma on pelkkä symbolijoukko, scifikirjailijat joutuvat kamppailemaan kovasti selitellessään, miten virtuaalisen maailman tekemiset voivat vahingoittaa ihmistä reaalimaailmassa. Symbolien tulkinta pitäisi olla fyysisesti vaaratonta. Hallin Haitekstissä merkitysten maailmaan päästiin jollain tapaa kuvittelemalla; meemien tai merkitysten maailma oli kokonaan erillinen todellisuudesta, ja toistamalla, opettelemalla ja uskomalla ihminen saattoi muokata habitustaan (tulla toiseksi) molemmissa ulottuvuuksissa. Snow Crashissa loikka tehdään hieman samaan tapaan: ihmisen aivot mukautuvat kieleen, ja ohjelmoija mukautuu siten binääridataan, jolloin bittikartta voi käräyttää aivojen synapsit. Kysymys kuuluu: millä tulkintafunktiolla? Eihän visuaalinen havainto muutu binääriseksi suoraan. Scifikirjailijoille kieli, mieli ja maailma on aika vaikea maaperä. Toinen tie kouluttamattomaan mieleen kulkee sumerilaisten savitaulujen kautta, ja sen kanssa mystiikkaa puhaltavat savukoneet toimivat huomattavasti paremmin.

On hauska huomata, että Stephenson maalailee kirjassaan jo vuonna 1992 Google Earthin ja SecondLifen. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ihan menestyspokkarien tahtiin. Stephensonin kieli ei ole mitenkään hienoa: teknologiaa ja uudissanoja vilisee genrelle tyypilliseen tapaan paljon, mutta keskiössä on toiminta. Kirja olisi voinut olla tiiviimpi, mutta 440-sivua menee ihan mukavasti.

lauantai 6. lokakuuta 2007

Making Comics

Scott McCloud (2006) Making Comics: Storytelling Secrets of Comics, Manga and Graphic Novels. HarperCollins, New York, NY, USA.

Scott McCloud on uudessa teoksessaan koonnut sarjakuvallisen kerronnan tekniikat yksiin kansiin. Kirja on itsessään sarjakuva sarjakuvasta, missä McCloudia kuvaava nörde kuljettaa tarinaa yli parin sadan sivun verran. Nördehahmon lisäksi sivuilla vilisee esimerkkejä muiden sarjakuvista. Tekstiä ei kerrontatekniikan vuoksi ole paljon, joskin lukujen välissä on kooste, viitteitä ja harjoitustehtäviä.

Johdannossa todetaan, että sarjakuvien piirtämiseen liittyvää opastusta on tarjolla runsaasti, mutta oppaat ovat vaiti siitä, miten tarina pitäisi pilkkoa ruutuihin, mitä ruutuihin pitäisi sijoittaa ja miten tekstin ja kuvan yhteistyö toimii. Sitten McCloud puhuu ajoituksesta, rajauksesta, kuvituksesta, tekstistä ja ruutujen välisestä liikkeestä. Koska teos on sarjakuva, McCloud pystyy esittämään asiansa tehokkaasti tavallaan kahdella tasolla: esimerkissä ja esimerkin esittelyssä.

Sarjakuvat ovat tarinoita, joilla on kirjoittaja ja lukija. Lukija lukee paitsi tekstiä ja kuvia myös hahmojen ruumiinkieltä. Hahmojen suunnittelun lisäksi kirja tuo esiin ilmeet ja ruumiinkielen merkityksen sangen ansiokkaasti. Tekstin ja kuvan suhdetta analysoidessaan McCloud jakaa yhdistelmät muutamaan kategoriaan ja tarjoilee näistä esimerkkejä ja suosituksia. Maailmojen rakentaminen tarkoittaa tunnelman luomista ympäristön kuvaamisella -- perspektiivissä tai ei. Työkaluista esitellään lyhyesti perinteiset siveltimet ja piirtimet sekä digitaaliseen tekemiseen tarvittavat välineet. Lopuksi McCloud käsittelee sarjakuvakulttuuria kokonaisuutena, pureskelee Mangan yhtäältä suosion syitä ja toisaalta kerrontamenetelmien kirjoa, ja sitten jakaa sarjakuvan tekijän karkeasti nelikenttään: klassistit (perinne, tekniikka), animistit (sisältö, tarina), formalistit (sarjakuvakerronnan mahdollisuudet ja rajat) ja ikonoklastit ("kuvainraastajat", rehellisyys, aitous, lahjomattomuus). Jako on mielenkiintoinen, vaikka todellisuudessa kukin sarjakuvan tekijä on luultavasti näiden yhdistelmä. Kirja päättyy lyhyeeseen kuvaukseen sarjakuvien ammattimaisesta tekemisestä. Tämän jälkeen seuraa erinomainen lähdeluettelo sarjakuvan tekemisestä.

Vaikka sarjakuvan tyyli on pääosin hieman kliininen, lukija saattaa silti pitää kertojan äänestä. Yksitoikkoisuutta rikkovat eri tyylien sekoittelu, otteet ja esimerkit. Yksi ongelma on, että lukujen välissä pitkät tekstikatkelmat on painettu sarjakuvakirjasimin, mikä tekee niistä silmille raskaita. Kuten kirjoittajan Understanding Comics tämäkin teos pyörii omassa teoreettisessa eetterissään, ei suuresti liimaudu aikaisempaan akateemiseen tutkimukseen. Esitys on johdonmukainen, käytännöllinen ja itse tehty. Edesmenneeseen Will Eisneriin ja McLuhaniin viitataan ahkerasti. Yhtä kaikki, Scott McCloudin teos, jos mikä, inspiroi ja ohjaa sarjakuvien tekemiseen.

Understanding Comics

Scott McCloud (1994) Understanding Comics: The Invisible Art. HarperCollins, New York, NY, USA.

Sarjakuvat kärsivät stigmasta: historiastaan johtuen niitä pidetään lasten viihteenä. Scott McCloud analysoi kirjassaan sarjakuvan alkuperää, rakennetta, keinoja, genrejä ja kerrontaa. Kirja on sarjakuvamuodossa, joten kuvat kuljettavat tarinaa ja tekstiä on vähän. Silti McCloud onnistuu siinä, mihin tähtääkin. Hän pystyy käsittelemään abstrakteja ja teoreettisia aiheita kohtuullisen sujuvasti kuvan ja tekstin yhteistyönä -- ja tämähän on juuri sarjakuvan pointti.

Alkuun etsitään sarjakuvalle määritelmää, ja päädytään termiin "sekvenssitaide" (sequential art). Sitten tarkastellaan kielen ja kuvan suhdetta. Kolmas luku käsittelee ruutujen välistä tilaa, ruutujen välistä suhdetta ja sitä, miten tarina kulkee ruudusta toiseen, vaikka ruutu vangitsee periaatteessa vain yhden hetken. McCloud löytää kuudenlaisia siirtymiä ruudusta toiseen: 1) hetkestä toiseen, 2) toiminnasta toiseen, 3) subjektien välinen, 4) kohtausten välinen, 5) aspektien välinen ja 6) non sequitur. Erityisen mielenkiintoista on eri tekijöiden käyttämien siirtymien jakauma. Länsimaisessa sarjakuvassa siirrytään pääosin toiminnasta toiseen, jonkin verran subjektien välillä ja vähän kohtausten välillä. Japanilainen manga-sarjakuva poikkeaa länsimaisesta esimerkiksi sillä, että ruutujen välillä on usein aspektisiirtymä; samaa tilannetta tai tunnelmaa maalaillaan eri kulmista.

Neljäs luku perehtyy sarjakuvan aikakäsitykseen. Aihe on monimutkainen selittää auki, mutta lukijalle se ei ole tyypillisesti ongelma. Viides luku perehtyy sarjakuvan viivan käyttöön - keskeisesti pyöritään esittämisen/muistuttamisen (resemblance) ja merkityksen maastossa. Kuudennessa luvussa McCloud tarkastelee tekstin ja kuvan suhdetta, redundanssia ja kerrontaa. Seitsemäs luku on mielenkiintoinen lähestyminen tarinan kerrontaan, sen vaiheisiin ja sarjakuvan tekemisen motiiveihin. Lopuksi katsotaan nopeasti värien käyttöä ja esiteltyjen asioiden solmimista konkreettiseksi sarjakuvaksi.

McCloudin kirja tarjoaa mielenkiintoisen teoreettisen kehikon sarjakuvan tekemiseen, minkä avulla tekijä voi sijoittaa mielessään itsensä sopivaan kohtaan perinnettä. Kirja avaa myös sarjakuvakerronnan uudella tavalla, vaikka teoreettinen esitys ei liiemmin ammenna aikaisemmasta akateemisesta tutkimuksesta. Siinä mielessä esitys on todellakin sarjakuvamainen: käytännön läheinen, itse tehty ja teoreettiselta rakenteeltaan kevyehkö.

maanantai 3. syyskuuta 2007

The Sociological Study of Religion

Betty R. Scharf (1973) The Sociological Study of Religion. Hutchinson & Co., London, UK.

Sosiologia on yhteiskuntatiede, joka tarkastelee ihmisyhteisöjä ja niiden ilmiöitä. Nimensä mukaisesti Betty Scharfin kirja käsittelee uskontoa ihmisyhteisön ilmiönä ja tarjoilee teorioita uskonnon alkuperästä, määritelmästä, tehtävistä ja järjestäytymisestä. Uskonnollisia käsityksiä ja käytäntöjä on ollut kaikissa ihmisyhteisöissä. Palvontamenojen ohella ihmiset ovat myös pohtineet palvontaan ja uskomuksiin liittyviä asioita, mitä on kutsuttu teologiaksi, uskonnon filosofiaksi tai uskontotieteeksi. Wikipedia itse asiassa sijoittaa uskontososiologian eli Scharfin kirjan aiheen osaksi uskontotiedettä. Scharf erottaa teologin ja sosiologin lähestymistavan siinä, että kun edellinen työskentelee usein ensisijaisesti jonkin uskonnollisen perinteen sisällä niin jälkimmäinen sosiologi lähestyy ulkopäin yrittäen selvittää uskonnon merkitystä ja vaikutusta jollekin tietylle yhteisölle tai kulttuurille.

Sosiologia alkaa positivismin perustajasta Auguste Comtesta ja niin myös uskontososiologiakin. Comte päätyi jakamaan yhteiskunnat kolmeen tyyppiin, jotka seurasivat toisiaan ja korjasivat edeltäjiensä puutteita. Teologinen yhteiskunta oli tiukan hierarkinen ja sidoksissa sotavoimiin. Metafyysinen yhteiskunta rakentui demokratian ja tasa-arvon käsitteille. Yhteiskunnan korkein aste oli positivistinen ja sellaisena sosiologien johtama ja junailema. Positivistit vaativat tiukkaa objektiivisuutta ja ohittivat kysymykset elämän tarkoituksesta tai alkuperästä ratkaisemattomina. Heille uskonnot olivat kollektiivista harhaa tai väärinkäsitystä: primitiivisessä yhteisössä luonto saa henkien muodon (Herbert Spencer), ja vähitellen teoriaa korjataan kohti monoteismia (Edward Tylor). J. G. Frazer sijoittaa alkuun magian, josta luovutaan, koska havaitaan, ettei todellisuus ole hallittavissa, ja päädytään uskontoon -- tosin kehitys on pääasiassa oppineen eliitin harrastus. L. Hobhouse selitti uskomukset ympäristön säännöllisyyden poikkeamien synnyttämällä pelolla, ja vasta parempi kontrolli ympäristöstä mahdollistaa uskomusten kritiikin. Niinpä uskonto on järjestystä kaaosta vastaan ja velvollisuutta impulsseja vastaan, jotka nousevat inhimillisestä kokemusesta. Hobhouse ja erityisesti Émile Durkheim irtautuvat positivistien traditiosta esittämällä, että uskonto ei ehkä olekaan fantasiaa tai harhaa. Durkheimin mukaan jotain uskonnoissa on kohdallaan, koska ne toimivat. Uskonnon kautta yksilö kokee yhteisön normit ja arvot yksilöstä riippumattomiksi; se tarjoaa auktoriteetin, jonka sanaan voi nojata. Uskonto on aina jonkin ryhmän uskonto, ja uskonto määrittää siten ryhmän. Yksilöt ovat riippuvaisia yhteistöstä, ja tämä suhde vahvistetaan rituaaleissa. Durkheim, kuten kaikki evolutionaarisen kehityksen kannattajat uskoivat, että tutkimalla kaikkein primitiivisimpiä uskontoja voidaan sanoa jotain yleistä uskonnosta. Monoteismiin liittyy sama uskonnollinen kokemus kuin primitiivisiinkin uskontoihin, se vahvistaa jonkin erityisryhmän aseman ja se vahvistaa yhteisöä. Durkheim väitti, että uskonnon totuus on sen kyvyssä synnyttää luottamusta ja mukautumista, jotka ovat muotoilleet primitiivisten yhteisöjen mekaanisen solidaarisuuden monimutkaiseksi velvollisuuksien verkoston määrittämäsi orgaaniseksi solidaarisuudeksi, jossa on työjakoa, erikoistumista ja lakeja. Näin pyhäinhäväistys muuttuu iskuksi lakien synnyttämää solidaarisuutta vastaan. (huom. Neuvostoliitto oli periaatteessa ateistinen, ja kun poliittinen valta romahti, ihmisiltä puuttui yhteinen arvopohja, jonka esimerkiksi uskonto olisi voinut tarjota.)

Uskonnon alkuperän jälkeen Scharf siirtyy esittelemään määritelmiä uskonnolle. Alkuun lyödään pöytään Tylorin baseline: "uskonto on uskoa henkimaailman asioihin". Radcliffe-Brown kiinnitti enemmän huomiota rituaaliin, jonka kautta yhteisö ilmaisi riippuvuutta itsensä ulkopuolisesta voimasta. Durkheim muotoili hieman samaan sävyyn: "uskonto on yhtenäinen pyhiin asioihin liittyvä uskomus- ja käytäntöjärjestelmä, joka sitoo siihen uskovat yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi" (sana pyhä jää epäselväksi). Amerikkalainen J. M. Yinger määrittelee uskonnon uskomusjärjestelmäksi, jonka avulla ihmiset kamppailevat perimmäisten ongelmien kanssa. Järki ei paljasta elämän tarkoitusta, ja uskonto tarjoaa vaihtoehdon epätoivolle. (huom. Timo Airaksisen H. P. Lovecraftin filosofian tutkimuksessa uskonto palautuu joukoksi sanoja, joilla ihminen voi kuvailla epätoivoaan). Clifford Geertz työstää määritelmää symbolien suuntaan ja esittää, että uskonto on joukko symboleja, jotka synnyttävät laaja-alaisen ja pitkäaikaisen vaikutuksen ihmisissä selittämällä olemassa olon perusasiat ja pukemalla ne tosiasioiksi, jolloin selitys vaikuttaa realistiselta. Tosiasioiksi pukeminen tapahtuu kollektiivisten rituaalien kautta, eikä symbolien tarvitse olla hengellisiä. Geertzin määritelmä pätee kommunismiin, fasismiin ja nationalismiin yhtä lailla. Magia erotetaan uskonnosta määritelmästä riippumatta (uskonto ei yli-inhimillisen palvontaa, magia sen manipulointia), joskin keinot ja motiivit ovat usein päällekkäisiä. Uhraaminen voi olla uskonnollista ylistystä tai maagista kaupankäyntiä. Uskonnon ero tieteeseen, filosofiaan ja etiikkaan seuraa rituaalin tai tunteen painotuksesta. Scharf erottaa kolme tekijää, joiden kautta uskonto kiinnittyy yhteisöön. Ensiksikin yhteisön rituaaleihin osallistuminen ja uskomusten tunteminen määrää yhteisöön kuulumisen (yksilöt ja yhteisöt voivat toki täydentää rituaaleja). Toiseksi rituaalit ja uskomukset ovat ominaisia juuri tietylle yhteisölle (suurissa yhteisöissä ei ole homogeenisuutta). Kolmanneksi rituaalit ja uskomukset viittaavat yhteisön menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Primitiivisissä yhteisöissä papit eivät välttämättä eroa muista jäsenistä, mutta jo antiikissa papit erikoistuvat omaksi luokakseen. (erikoistumisesta ks. Patricia Crone, Pre-Industrial Societies)

Durkheimin vaikutus on ollut kestävintä primitiivisten pienyhteisöjen uskonnon tutkimuksessa. Durkheim näki, että rituaalien pyhyys seuraa pienyhteisön käyttämästä vallasta nostaa ne siihen asemaan. Uskonto on keskeinen osa sosiaalista järjestystä. Rituaalit myös ylläpitävät yhteisön solidaarisuutta, ja siten rituaalit ovat tärkeämpiä kuin uskonnollisten uskomusten sisältö. (Maagiset rituaalit ja maagiset objektit nojasivat pyhyyteen vääristäen ne antisosiaalisiin tarkoituksiin.) Durkheimille totemismi oli klaanin yhtenäisyyden ja voiman pyhä symboli. Radcliffe-Brown, joka on pitkälti Durkheimin linjoilla, nostaa esiin totemismille kaksi ehtoa: (a) metsästäminen ja keräily ruoanhankkimisen keino, ja (b) segmentoitunut, esim. klaanipohjainen yhteisö. Ensimmäinen ehto sitoo symbolit ruoanlähteisiin. Jälkimmäinen assosioi segmentin ja ruoanlähteen, ja tämä sidos ilmaistaan rituaaleissa. Nykyaikaisissa uskonnoissa suhde luonnonvoimiin jää oikeaoppisuuden varjoon. Suhde luontoon on sosiaalinen ja moraalinen ennemmin kuin rituaalinen. Edeltäjiinsä nojaten Malinowski esitti, että rituaali on tapa muuttaa levottomuus varmuudeksi. Kun magia ritualisoi optimismin, uskonto tarjoaa rauhan, onnellisuutta, harmoniaa ja tarkoituksen - absoluuttisesti. Täten uskonto myös johtaa konflikteihin muiden uskomusten tai empiiristen havaintojen kanssa. Uskontoa harjoitetaan ryhmässä, magiaa yksin. Evans-Pritchard kritisoi primitiivisten uskontojen tutkijoita epäsympaattisuudesta, kun nämä pitivät uskontoa ja magiaa fantasiana ja illuusiona, jolla oli kuitenkin sosiaalinen funktio. Uskomuksia pitäisi käsitellä kokonaisena järjestelmänä, koska silloin ne paljastuvat samalla tavalla rationaalisina suhteessa koko uskomusjärjestelmään kuin tieteelliset teoriat koko tieteen alaan. Pritimitiiviset uskonnot reagoivat ulkoiseen paineeseen mahdollisesti kolmella eri tapaa: apokalyptinen (Ghost Dance), reformoiva (Great Message) tai passiviinen (Peyote-kultti). Yhtä kaikki, ulkoiset kontaktit heikentävät sosiaalista rakennetta: perinteisistä avioliittotavoista (myötäjäiset, kihlat) kieltäydytään tai tunnustetaan vieraiden 'väärät jumalat'.

Kirjan neljäs luku käsittelee uskonnon funktionaalisia teorioita eli sitä, miten uskonto palvelee yhteisön toimintaa ja olemassa oloa. Yleisesti on ajateltu, että universaali uskonnollisuus selittyy ainoastaan jollain vastaavasti universaalilla inhimillisellä piirteellä. Positivistien näkemys, että uskonto syntyy väärinkäsityksestä, on hylätty. Yinger esittää, että uskonnot tarjoavat vastauksia elämän ja kuoleman perimmäisiin kysymyksiin tarjoten näin sen, mihin empiirinen tiede ei pysty vastaamaan. Näitä vastauksia - tai uskoa näihin vastauksiin - vahvistaa yksilön lojaliteetti ryhmää kohtaan, ja vastaukset muuttuvat vakaumukseksi. Berger ja Luckmann lähtevät siitä, että ihminen on tyytymätön "raakaan kokemukseen" ja pyrkii rakentamaan johdonmukaisia merkitysjärjestelmiä (system of meaning), joissa kokemus jäsentyy suhteessa tavoitteisiin, haluihin ja muistoihin. Tällainen merkitysjärjestelmä on jaettu, sosiaalinen, ja kehittyy kielen ja kulttuurin välityksellä. Merkitysjärjestelmä näyttää siis olevan olemassa riippumatta yksilöstä. Kaaos on ihmiselle pelottava asia. Se tarkoittaa kokemusta, joka ei jäsenny tai jota ei pysty tulkitsemaan minkään merkitysjärjestelmän puitteissa. Bergerin mukaan ihmisillä on synnynnäinen merkityksettömyyden pelko, joten ihmiset takertuvat tarjolla oleviin, sosiaalisesti rakennettuihin merkitysjärjestelmiin. Merkitysjärjestelmään liittyy myös uskottavuusrakennelma (plausibility structure), jonka pitäisi periaatteessa mukautua muutoksiin kokemuksissa (sosiaalisiin, teknologisiin, taloudellisiin jne.) ollakseen toimiva. Bergerin mukaan kristinuskon hiipuminen on seurausta vanhasta mallista, jossa kirkko jakaa merkitysjärjestelmät ylhäältä alas. Se ei toimi nykyaikaisessa maailmassa. Lukemann tuo esiin uskollisen ja sosiaalisen rakenteen dialektisuuden. Jos kirkko ritualisoi optimismin liian vahvasti, se voi vaientaa epäoikeudenmukaisuuden ja tarpeettoman kärsimyksen vastustuksen. Jos kirkko sakralisoi sosiaaliset normit, se ei ehkä pysty sopeutumaan muuttuvassa maailmassa. Sosiaalisen muutoksen myötä uskonnollisten instituutioiden (ja uskomusten) kirjo lisääntyy. Marx esittää, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ydin on uskonnossa: Luokkajako johtaa vieraantumiseen, koska ihmiset alkavat pitää yhteiskunnan tuotoksia osana todellisuutta, johon hänellä ei ole valtaa, ja niin hän alistuu ja menettää oikeudet valmistamiinsa tuotteisiin ja sitä kautta aidon ihmisyytensä. Absoluuttiset uskonnolliset järjestelmät ovat tyypillisiä alistetulle luokalle; heidän uskonsa legitimoi heihin kohdistuvan vallankäytön, vallitsevat omistussuhteet ja asemat. Palkkiona kaikesta on tarinoita tuonpuoleisesta. Miksi sitten hallitseva luokka voi toimia toisin? Marx ja Engels tuntuvat esittävän, etteivät hallitsijat ole tosiuskovaisia vaan näkevät uskonnon hallintakeinona. Syy alkukantaisten heimojen uskonnollisuuteen on tietämättömyys ja luonnonvoimien pelko; tiede on lääke näihin molempiin. Uskonnollisuuden hiipuminen länsimaissa noista päivistä on kuitenkin osoittanut, ettei uskonto ole pidättänyt valtavia massojen voimia takanaan. Sigmund Freud nojaa uskontokäsityksissään Frazeriin ja rotumuistiin. Alitajunnasta välittyy syyllisyyteen, aggressioon ja rangaistuksiin liittyviä oidipaalisia fantasioita, joista kaikki eivät kasva eroon.

Viidennessä luvussa käsitellään kirkkoja (church), lahkoja (sect) ja (tunnustuksellisia) mystisistisiä uskonlahkoja (denomination). Lähtökohta erojen tekemiselle oli Ernst Troeltschin teos vuodelta 1919, jossa hän käsittelee kristittyjen organisoitumisen historiaa. Kirkko on hänen mukaansa instituutio, jolla on lunastuksen kautta oikeus messuta ja joka tekee oppiensa suhteen kompromisseja laajentaakseen kuulijakuntaansa. Lahko on vapaaehtoinen ankaraa (kristillistä) elämää harjoittavien joukko, jota sitoo uusi kaste eikä niinkään kirkas teologia tai oppineet pohdiskelut. Mystisismi puolestaan ei rakenna pysyvää palvontaa, vaan uskonnollisuus jää sisäiseksi ja henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Vaikka luterilaisuus on kirkkomainen kaikille aukinaisine ovineen ja kompromisseineen, usko eristätyy pahasta maailmasta lahkolaisuuden tapaan - ainoastaan politiikassa se piti kosketuksen maailmaan nauttiessaan hallitsijoiden suojelusta. Werner Stark puolestaan pyrkii selittämään lahkolaisuuden valtion ja kirkon suhteen avulla. Vakiintuneet kirkot nauttivat valtioiden niille tarjoamista erikoisoikeuksista ja vastineeksi tekevät muutaman opillisen kompromissin. Tämä ei miellytä moralisteja ja erikoisoikeuksien ulkopuolelle jääviä, ja tämä turhautuneisuus synnyttää toisinaan lahkoja. Scharf piiskaa Starkin näkemyksiä ja tarjoilee sitten Niebuhria, Herbergin ja Wilsonia.

Seuraava, kuudes luku liikkuu samoilla leveyspiireillä tarkastellessaan kirkon ja valtion suhdetta. Scharf rajaa tarkastelun kristinuskoon, islamiin ja buddhalaisuuteen. Kaikissa kolmessa alkuun jotkut yksilöt ovat olleet tyytymättömiä ympäröineeseen yhteiskuntaan ja saarnasivat samoin ajatteleville, jolloin syntyi yhteisö. Saarnoilla oli kuitenkin laajempaa vetoa, mutta se nousi yhteiskuntakritiikistä eikä niinkään filosofisesta polyteismin kumoamisesta tai maailmanvallan siemenestä. Scharfin mukaan tällainen kauaskantoinen yhteiskuntakritiikki voi syntyä vain suurissa yhteiskunnissa, joissa muutos on yleistä, joissa kauppa rikkoo yhteisöllisiä rajoja ja synnyttää eriarvoisuutta. Niissä olosuhteissa syntyy myös kulttien, myyttien ja uskomusten vertailua, josta voidaan päätyä monoteismiin. Kristinusko liitti Jeesuksen, juutalaisen monoteismin ja kreikkalaisen filosofian, mikä edellytti siteiden katkaisemista juutalaiseen perinteeseen. Jotta uskonnosta voi tulla unversaali, sen täytyy vedota hallitsijoihin, jotka pyrkivät yhdistämään ja yhdenmukaistamaan laajoja alueita ja yhteiskuntia.

Seitsemäs luku tarkastelee Max Weberin uskonnonsosiologiaa, joka pohti erityisesti uskonnollisten käsitysten ja käytännön etiikan (erit. talouden) suhdetta Länsimaissa 1500-luvulta tähän päivään. Weber pyrki osoittamaan, että tietyntyyppinen protestantismi (kalvinismi) suosi kapitalismin esiinnousua -- kapitalismi ei siis syntynyt tyhjästä. Hänen mukaansa protestantit näkivät kovan työnteon Jumalan ylistämisen keinona, ja siten työtä oli tehtävä "katolisen munkin" hartaudella. Työ ei ollut Aatamin ylleen saama kirous, vaan sillä oli itseisarvoa. Synninpäästö tuli jatkuvasta toimeliaisuudesta. Kapitalismi edellyttää säästämistä (Huom. ainakin silloin kun rahavaranto on sidottu kultakantaan), mihin kalvinistinen askeettisuus tarjoaa oivan motiivin. Protestantin askeettisuus, tai "sisäinen askeettisuus" poikkeaa katolisen munkin askeettisuudesta siinä, että protestantti ei vetäydy maailmasta, perheestä, suvunjatkamisesta tai politiikasta, vaan näkee nämäkin tapana toteuttaa Jumalan tahto. Buddhismi, taolaisuus ja hindulaisuus ovat katolisen munkin tapaan tuonpuoleista askeettisuutta ja arvostaneet vähemmän täällä maanpäällä tapahtuvaa tointa. Weber pitää islamia soturien uskontona, eikä se suosi askeettisuutta - poikkeuksia ovat mm. sufi-veljeskunnat, mutta ne ovat vaikutusvallaltaan heikkoja. Juutalaisuus Weberin mukaan ei näe askeettisuudessa hohtoa, ja siten se pystynyt tuottamaan vain poliittista tai "seikkailukapitalismia", jotka ovat olleet tyypillisiä keskiajalle, eivät niinkään modernille Euroopalle tai Amerikalle. Scharf käsittelee Weberin rationaalisuuskäsityksiä usean sivun verran.

Kahdeksas luku tarkastelee uskonnon asemaa teollistuneissa maissa. Yhdysvaltalaisten uskonnollisuus ja korkea teknologinen ja taloudellinen kehitys poikkeaa Eurooppalaisesta ja erityisesti Pohjois-Eurooppalaisesta uskonnollisuudesta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan (1970) Scharf on ollut sosiologian lehtori London School of Economicsissa. Scharf ripottelee lukuisia esimerkkejä rituaaleista ja uskomuksista tekstin sekaan. Teksti on selkeää, hyvää ja kulkee eteenpäin kuten johdanto-oppikirjan tuleekin.

perjantai 24. elokuuta 2007

Haiteksti

Steven Hall (2007) Haiteksti. Alkuteoksesta The Raw Shark Texts kääntänyt Kaijamari Sivill. WSOY, Juva.

Kirjassa on lupaava alku: Muistinsa menettänyt Eric Sanderson alkaa saada kirjeitä itseltään. Sanojen ja merkitysten välinen aita murtuu, ja Eric joutuu pakenemaan memeettisissä merissä vaanivaa haita. Sitten kirjailijan ääni ei enää kanna. Henkilöt linkkaavat, sivuja palaa kohtuuttomasti varhaisaikuisten pillow-talkin parissa, ja, vaikka Hall loihtii monia nokkelia käänteitä, tarina pyörittää kielen ja meemien välistä suhdetta tyhjäkäynnillä. Käsillä olisi herkullinen asetelma, mutta tarina ei pureskele ensimmäistäkään kielen ja merkityksen ongelmaa. Sen sijaan Hall vääntää kaiken konkretiaksi, fyysiseksi uhaksi, jota vastaan voi taistella pseudo-zen -tempuin ja räjähtein. Kirjan kyllä lukee loppuun, mutta odotin Hesarin arvostelun pohjalta tiukempaa filosofista otetta. Kielen, mielen ja maailman suhde merkitykseen olisi mahdollistanut hyvää mättöä, mutta tässä ei päästy alkua pidemmälle. Kryptaustekniikkaakin olisi kannattanut vielä miettiä.

sunnuntai 5. elokuuta 2007

Magic in the Middle Ages


Richard Kieckhefer (1989) Magic in the Middle Ages. Cambridge University Press, Cambridge, UK.

Meidän kulttuurissamme magia vaikuttaa lapselliselta toiveelta. Magia tai supervoimat Star Warsissa, Harri-Petterissä tai Ryhmä-X:ssä ovat hölmöä sähinää, ja voi olla vaikea uskoa, että magiasta voi kirjoittaa asiallisen tutkielman. Professori Richard Kieckhefer on kuitenkin tehnyt näin. Hän kuvaa keskiaikaista taikuuskäsitystä, sen juuria, ongelmia ja kieltoja tiiviisti parissa sadassa sivussa.

Antiikin kreikkalaisille magia oli salaista taitoa, jota harrastivat persialaiset Zoroasterin papit. Koska persialainen kulttuuri oli kreikkalaisille vieras ja pappien voimat pelottavat, maagit nähtiin pahoina. Alkukristityille roomalaisten ja kreikkalaisten jumalat olivat demoneita, jotka pystyivät ennustamaan ja parantamaan, ja keskiajalle tultaessa kreikan sana daimon, jumalolento, saa kristillisen tulkinnan pahana henkiolentona. Näin kristityt tekivät pian sellaisen jaon magian ja uskonnon välille, jota saattoi ymmärtää vain kristinuskosta käsin. Ihmeet olivat lähtöisin Jumalasta. Pakanoiden jumalat olivat pahoja henkiä, demoneita, joiden palvominen oli magiaa, ei uskontoa. Ei-kristityille demonit olivat neutraaleja, ihmisten ja jumalten välissä toimivia henkiä, jotka nyt manattiin pahoiksi. Rooman keisareiden käännyttyä kristinuskoon, aiemmin vallinnut sallivuus muuttui pian kuolemalla rangaistavaksi.

Germaaneille uskonnon ja magian yhdistäminen ei ollut ongelma: Odin tai Woden oli magian mestari, jonka voimat perustuivat riimuihin. Kun barbaareja sitten käännytettiin, paavi Gregorius Suuri kehoitti lähetyssaarnaajia tuhoamisen sijasta antamaan paikallisille pakanallisille juhlille kristillisen tulkinnan. Vanhojen jumalten palvominen piti kuitenkin kieltämän; se oli demonista magiaa. Barbaarit käyttivät taikuutta lapsensaantikykyyn, aborttiin, kuolemaan ja rakkauteen. Sillä saatettiin varastaa hunajaa tai maitoa, tappaa eläimiä tai herättää intohimoa. Riimun alla saattoi voittaa taisteluita, sillä saattoi tunnistaa myrkkyjä, tehdä hedelmälliseksi, muuttaa säätä ja jopa herättää henkiin. Niitä kaiverrettiin valaan luille, kiviin ja puuhun (Grettir Väkevän saagassa riimua vahvistetaan vielä verellä). Saagojen noidat ovat samaa kansaa, mutta epäsuosittuja. Heidän magiansa ei ole jumalista lähtöisin.

Keskiajan käsitykset olivat jatkoa antiikille: magiaa harrasti maagi. Todellisuudessa käyttäjiä oli monia: munkkeja, pappeja, lääkäreitä, parturi-kirurgit, kätilöt, kansanparantajat ja ennustajat. Munkit pitivät yrttitarhoja, ja yrttitietoudessaan he nojasivat jälleen antiikkiin ja kansan perimätietoon. Yrttien käyttämiseen ja keräämiseen liittyi monia uskomuksia: joitain piti kerätä öisin tai paljain jaloin jne. Yrttien voima oli sympaattista: nopea eläin parantaa liikkumista, lepakon veri pimeänäköä jne. Amuletteja käytetään puolustautumiseen tai suojautumiseen.

Vielä varhaiskeskiajalla yrttiparantaminen ei ollut pahojen henkien kanssa pelaamista. Seurakuntapapit olivat usein kyläläisiä, jotka sekoittivat suvereenisti kirkon ja kansan perinteitä vihkiessään esim. hedelmätöntä maata (huom. Decameronessakin on tapaus, kuinka pappi ajaa pirua helvettiin.). Maallikkomanaajat "pelastivat" riivattuja ja sairaita väkivaltaisissa rituaaleissa. Sitten 1200-luvulla ennustajat ja kuppaajat saivat väistyä, kun dominikaanit ja fransiskaanit ottivat haltuun oppineiston kouluttamisen. Yrttiparantamisen kohdalla magian ja uskonnon raja hämärtyy. Noituus saattoi olla hyvää tai pahaa, mutta kirkon mukaan yhtä tuomittua. Tuomioista on jäljellä oikeuden pöytäkirjoja, ja niiden mukaan talonpojat saattoivat olla pettyneitä noituuden tuloksiin tai saattoivat vierittää tappioidensa syyt naapurin ylle. Osa taikuudesta oli selvästi viihdettä. Astrologia rantautuu Eurooppaan vasta 1000-luvulla.

Aikalaiskirjallisuudessa hoveihin sijoitetaan velhoja kerrontaa rikastamaan, mutta todellisuudessa kuninkaat ja ylhäiset pelkäsivät magiaa aivan yhtä paljon kuin rahvas. Hovissa asemasta saatettiin joskus taistella vaikutusvallasta myös taioin. Jalokiviin, sormuksiin ja koruihin sijoitettiin onnea tuottavia voimia, voittamattomuutta tai hedelmällisyyttä. Ne olivat keijujen tekemiä, ja niiden voimat olivat suurempia kuin yrttien. Osin maallinen ja uskonnollinen taikuus sekoittuivat; esim. Pyhä Graal.

Arabialainen vaikutus alkoi 1100-luvulla ja 1300-luvulla se oli jo valtavirtaa. Astrologiaa käytettiin horoskooppien laatimiseen. Elämänkaari suunniteltiin vastasyntyneen horoskoopin pohjalta. Suunnitelmien, sotaretkien ja avioliittojen onnistumista mittautettiin tähdissä. Lisäksi suurien tapahtumien haluttiin osuvan suotuisiin merkkeihin. Ruumiin osilla oli kullakin omat taivaankappaleensa vaikuttamassa niiden toimintaan. Vaikka horoskooppeja laadittiin, ei tarkkaan tiedetä, miten paljon niihin todellisuudessa luotettiin. Avioliittoja solmittiin usein suotuisissa merkeissä.

Astrologia jakoi taivaankannen leikkaavat taivaankappaleiden polut 12 eri suureen "huoneeseen" (house), joista 6 oli näkyvissä ja 6 horisontin takana. Kullakin huoneella oli oma merkityksensä: I huone hallitsi persoonallisuutta, II huone taloutta, III huone perheeseen liittyviä asioita, sitten vanhemmat, puoliso, lapset, terveys jne. Augustinus kysyy, miten kaksoset, jotka syntyvät samaan aikaan eivät ole samanlaisia. Vapaan tahdon ongelma nousee esiin: jos tähdet kertovat, kenen syy? Astrologian puolustajat totesivat, ettei astrologia pysty ennustamaan partikulaareja vaan trendejä ja niitäkin heikosti ja että ihmisen tahto on aina tähtiä vahvempia. Albert Suuri ja Tuomas Akvinolainen uskoivat, että taivaankappaleilla on vaikutusta ruumiiseen. Arabialainen Abu Ma'shar esitti, että tähtien vaikutus nojaa viidenteen aristoteelisen mekaniikan prinsiippiin. Alkemia ponnisti niin ikään Aristoteleen fysiikasta: oletettiin, että kaikki palautui neljään elementtiin jättäen pohjalle prima materian.

Astrologian ja alkemien tekstit oli suunnattu suljetulle yleisölle. Keskiajan kirjoittajalle okkultti oli luonnon salainen tai piilevä voima. Magia oli paitsi voimaa, myös tietoa ja arvokasta sellaisenaan. Kun renessanssi tekee matkan lähteille, Marsilio Ficino yhdistää platonismin, astrologian ja lääketieteen. Hän on renessanssimagus, jolle kaikki auringosta lähtöisin oleva (=kullan värinen tai keltainen) on hyvää: hunaja, kulta ja blondit. Astraalilääkkeet imevät itseensä tähtien voimaa, ja niiden kosminen voima parantaa yrttejä paremmin. Maagin tehtävä on ohjata näitä voimia metallein, sanoin ja lauluin. Pico uskoi heprean kielen sanojen voimaan, koska se oli kieli, joka opettiin Aatamille ja Eevalle. Siten vain kabbala on pätevää magiaa.

Nekromantia (kreik. nekros = kuollut, manteia = ennustus) viittasi alun perin ennustukseen, joka tehtiin keskustelemalla kuolleiden kanssa. Koska keskiaikaisille kirjoittajille kuolleet olivat kuolleita, eikä niitä voinut tuoda takaisin elävien kirjoihin, nekromantia muuttui tarkoittamaan demonien manaamista. Tuohon aikaan kaikki yliopiston käyneet saivat pappiskoulutuksen (clerk, cleric), ja joillakuilla näistä oli aikaa hieman manaillakin. Nekromantia on arabialaisen astraalimagian ja eurooppalaisen manauksen yhteensulautuma. Yksi käyttötarkoitus oli vaikuttaa toisten mieleen tekemällä heidät hulluiksi, vihaisiksi tai vaikka rakastuneiksi. Toinen tarkoitus oli illuusioiden tekeminen. Kolmas käyttötarkoitus oli menneen ja tulevan selvittely (varkaus, murha). Manaukset tehtiin maahan piirretyissä piireissä, ja vaikutusta hieman maustettiin esimerkiksi kuolleen linnun verellä.

Kirkko kiristi kantaansa magiaan, koska loitsijat olivat fyysisessä ja henkisessä vaarassa kutsuessaan viekkaita demoneja, koska loitsiminen oli turhaa, koska loitsiminen puuttui Luojan luomismysteereihin, ja koska se tekee virheoletuksen demonien voimista ja kunniasta. Maallisessa laissa oltiin kiinnostuneempia magian aiheuttamasta vahingosta muille ihmisille. Moraalis-teologisesti magia koskee demoneja, vaikka se olisikin pintapuolin harmitonta. Lisäksi magiaa harjoittava tekee pyhäinhäväistyksen käyttäessään väärin pyhiä esineitä ja sotkemalla pyhiä ja epäpyhiä sanoja. Siten kirkollinen tuomioistuin katsoi magian loukkaukseksi Jumalaa kohtaan.

Myöhemmin keskiajalla yritettiin kartoittaa luonnollisen ja demonisen magian rajoja. Sielulla katsottiin olevan voimia vaikuttaa toisiin ihmisiin, sytyttää tulipaloja, siirtää ja muuttaa objekteja. Varsinaisesta vaikutustavasta oli useita näkemyksiä. William Auvergelainen ei sulkenut luonnollisia syitä pois. Nicholas Oresme oletti, että sanat ja niiden fyysiset ominaisuudet vaikuttavat ihmisen häiriöön mielikuvitukseen, joka johtaa häiriöön ruumiissa. Tuomas Akvinolainen tunnusti, että jotkin taiat ovat taivaasta lähtöisin. Kuitenkin keskiajan loppua kohden magian pelko kasvaa. Lääkeyrttien kerääjät joutuvat epäilyksen alle.

Oppineille ongelma oli demonien voimassa: ne eivät voineet olla liian vahvoja, koska se olisi pilkannut Jumalaa. Näin ollen, jos demoni muutti ihmisen aasiksi, se oli illuusio, ei todellinen muutos. Demonit saattoivat aiheuttaa myrskyjä ja impotenssia, mutta oli epäselvää, saattoivatko ne luoda toimivia organismeja. Siispä: magia saattoi aina olla demonista, jos ei muuten, niin illuusion kautta. Koska moralistit ajattelevat aina pahinta, niin luonnollisen magian elintila kapeni. Toinen moralistien huolenaihe oli taikausko eli sanojen, objektien ja liikkeiden voimien väärinymmärtäminen ja -käyttäminen.

Paavi Aleksanteri IV julisti 1258 ja 1260, että vain harhaoppinen taikuus tuli kitkeä, mutta inkvisiittorit esittivät, että kaikki taikuus on harhaoppista. Tuomiot saatiin tunnustuksilla ja tunnustukset kidutuksella. Huonot naapurit olivat tuomiolla ensimmäisenä etenkin, kun syytteen esittäjä välttyi julkiselta todistukselta, koska inkvisitio hoiti sen mielellään. Niinpä 1300-luvun lopulla tuomioiden määrä lähtee kasvuun Sveitsissä ja Italiassa. 1400-luvun puolivälissä oikeudenkäynnit muuttuivat suoranaiseksi jahdiksi. Kristitty yhteisö haluttiin puhdistaa magiasta. Tunnustukset ja syytökset alkoivat koskea kristikuntaa vastaan suunnattua salaliittoa, noitien yhteisöä. Naiset olivat vainon kohteena kahdessa tapauksessa kolmesta, ja vainojen loppua kohden vielä selvemmin. Naiset olivat työnjaon puolesta enemmän tekemisissä yrttien kanssa, ja stereotypiat alkoivat elää omaa elämäänsä. Kidutuksella saadut tunnustukset johtivat uusiin oikeudenkäynteihin.

Kirja on keskeisesti akateeminen tutkielma keskiajan magiasta ja sellaisena tiivis ja asiapitoinen. Kieckheferin teksti on sujuvaa, ja kirjassa on lukuisia esimerkkejä mm. lantaan upotetuista salvian lehdistä, joista kuoriutuu lintu, ja muista oudoista uskomuksista. Keskiajan uskomukset olivat usein absurdia perimätietoutta tai sokeaa luottamusta antiikin teksteihin. Vaikka keskiaika ei ole minulle aivan vieras aikakausi, se näyttäytyy nyt uudella tapaa. Millainen on yhteiskunta, jossa todeksi toteamisen keinot ovat hyvin epävarmat ja huterat, ja siten oppineinkin silmälääkäri saattaa olla tekemässä lepakonverestä silmätippoja, ja jossa noituussyyte perustuu hyvin vaikeasti selvitettävään uskomusjärjestelmään, jonka väittämiä ei oikeastaan voi kumota?