perjantai 30. marraskuuta 2007

Medieval Warfare Source Book

David Nicolle (1995) Medieval Warfare Source Book : Warfare in Western Christendom. Brockhampton Press, London, UK.

David Nicolle on kirjoittanut lukuisia kirjoja keskiajan Euroopan ja Lähi-Idän sodankäynnistä. Monet näistä on julkaistu Ospreyn kustantamana. Medieval Warfare Source Book on kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa ja kattaa Euroopan sodankäynnin muodot kansainvaelluksista myöhäiskeskiajalle ja ruutiaseisiin. Toinen osa käsittelee samaa aikajaksoa, mutta keskittyy maantieteellisesti ristiretkien Lähi-Itään, Turkkiin ja Venäjään.

Nicolle jakaa kirjan käsittelemä aikajakson neljään kauteen: "barbaarien" valloitukset ja "barbaarivaltiot" (400-650), varhaiskeskiajan Eurooppa (650-1100), "täyskeskiaika" (1100-1275) ja myöhäiskeskiaika (1275-1400). Kunkin aikakauden esittely noudattaa samaa järjestystä: armeijoiden värväys, armeijoiden organisointi, strategia ja taktiikka, aseet ja haarniskat, linnoitukset, linnoituslaitteet ja merisodankäynti. Aikakautta käsittelevän luvun alkuun listataan keskeiset sotaretket, mutta lyhyitä kuvauksia on vaikea liittää laajempaa tapahtumien ketjuun, jos aikakauden historia ei ole tuoreessa muistissa. Kirja on lähdeteos, jossa kuvataan paikallisia tapoja ja eroja ja joka ei erityisesti tähtää irrallisten tietojen solmimiseen tai pitkien linjojen kuvaamiseen. Teksti on siinä mielessä kuivaa.

Vuosien mittaan kansainvaellusten aikaan Rooman oli vaikeampi saada miehiä (kansalaisia) asepalvelukseen, ja lopulta armeijat koostuivat germaanipalkkasotilaista. Alunperin germaanien sotajoukot koostuivat vapaista miehistä, mutta sitten entisen Rooman alueilla otettiin käyttöön roomalaisten hallinto ja tavat, jolloin ammattisotilaiden käyttö lisääntyi. Toki armeijan nostaminen tavallisesta kansasta oli edelleen tavallista, mutta osaaminen periytyi ja keskittyi sotilassuvuille, joista ajan mittaan tulee uutta aristokratiaa. Ratsuväkeä on erityisesti hunneilla ja Iberian niemimaan alueella, mutta valtaosa armeijoista toimii jalan ja soti keihäin. Esimerkiksi frankit käyttivät ratsuväkeä häiritsemiseen, takaa-ajoon ja ryöstelyyn, ei suoranaisiin hyökkäyksiin.

Varhaiskeskiajalla useat valtiot saivat muotonsa. Karolingien alueella sotapalveluksen laatu ja määrä oli sidottu läänityksen kokoon. Periaatteessa kaikilla vapailla ihmisillä oli edelleen asevelvollisuus, mutta heitä käytettiin lähinnä kaupunkien puolustuksessa. Ratsuväen merkitys korostuu, ja milites, ammattisotilas eliitti, nousi hallitsemaan sodankäyntiä ja - missä se sekoittui maa-aateliin - yhteiskuntaa. Itä-Euroopassa hunnien ratsujousimiehet säilyvät aselajina. Normannit unohtavat viikinkien perinteet onnistuvat valloittamaan muusta Euroopasta poikkeavan anglo-saksisen Englannin tehokkaalla, kärsivällisellä ja huolellisella sotakoneistollaan. Sen ytimessä oli panssaroitu miles, ritari, jonka sosiaalinen asema muuttuu maaomistuksen myötä 1000-luvun puolivälissä ja jota maatyöläinen päätoimisesti sitten ruokkii, mistä seurasi keskiön siirtyminen paikallistasolle. Nicolle käy läpi varhaiskeskiajan varusteita ja toteaa, että jalustin oli olemassa jo 700-luvulla, mutta ei ollut laajassa käytössä, ja että jalustimen asemaa on ylikorostettu (mm. Lynn White). Sodankäynti oli ryöstämistä ja tuhoamista; nälkä oli paras ase.

"Täyskeskiajalla" (the high middle ages) feodaalikuningas (esim. Ranskan) saattoi kutsua suuren armeijan koolle myöhään keväällä - sopimuksen sallimaksi ajaksi. Sotaretket keskittyivät vihollisen maiden ryöstelyyn ja puolustajan päävoimien välttelyyn. Suuria taisteluita oli vähän, kuten aikaisempina vuosinakin, mutta pieniä selkkauksia oli taajaan. Euroopan reuna-alueilla oli vähemmän ratsuväkeä kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa, jossa haarniskoitu ritari muodosti armeijan eliitin.

Myöhäiskeskiajalla sotatoimi ammattimaistuu. Armeijoista tulee pysyviä, jolloin hallintoa voitiin tehostaa, strategiaa ja taktiikkaa monipuolistaa. Paikoin lojaaliudessaan horjuvien aatelisten sijaan esiin marssii palkkasotilas. Jalkajousen tehokkuus kasvaa, mikä muuttaa sodankäyntiä, haarniskointia ja taktiikkaa (toki englantilainen pitkäjousi oli tehokas ja kuuluisa). Edelleen kuitenkin pyrittiin tuhoamaan vastustajan taloudelliset edellytykset ja välttelemään taistelua.

Aikakausien kuvausten jälkeen Nicolle esittelee koko joukon lyhyitä johtajien elämäkertoja ja pitkän listan lähteitä. Erityisen mielenkiintoinen luku käsittelee sekalaisia sodankäynnin yksityiskohtia: "lakeja", sotasaalista, sotavankien kohtelua, vakoilua, lääketiedettä, huoltoa, heraldiikkaa, aseteollisuutta ja lopulta tuliaseita.

Kirjassa on kolmisensataa sivua ja valokuvia veistoksista, varusteista, maalauksista, reliefeistä ja raunioista on runsaasti. Nicolle tunnustaa varusteisiin tai sodankäyntiin liittyvät asiat, joita ei tunneta kovin hyvin. Hän myös kumoaa muutamia varusteisiin tai joukkoihin liittyviä myyttejä. Tyyli on hieman kuiva; se viljelee runsaasti uutta sanastoa eikä erityisemmin maalaile taustoja. Silti eri aikakausien strategioita ja taktiikoita koskevat luvut ovat hyvin mielenkiintoisia.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Language in the News

Roger Fowler (1991) Language in the News -- Discourse and Ideology in the Press. Routledge, London, UK.

Monet pitävät uutisia 'kovina faktoina': se, mitä uutisoidaan, on se, mitä tapahtuu. Sitten on niitä, jotka pitävät uutismediaa puolueellisena. Kirjassaan uutisoinnin kielestä englannin kielen ja kielitieteen professori Roger Fowler (1939-1999) kumoaa edellisen väitteen ja rakentaa jälkimmäisen varaan. Historiallisia lähteitä tutkivalle tai diskurssianalyysia harjoittavalle lähteen ja sen kuvaaman tapahtuman ero ei varmasti ole mitenkään uusi. Fowler ei kuitenkaan antaudu syyttämään mediaa varsinaisesti mistään vaan tarkastelee, miten kielen avulla luodaan ja vahvistetaan ideoita (ideologioita), arvoja ja uskomuksia. Keskeinen ajatus on, että kieli ei ole puolueeton.

Fowler aloittaa tarkastelemalla, mitä uutisoidaan. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista kaiken aikaa, mutta vain pieni osa tästä kaikesta päätyy uutistoimituksen juttulistalle tai julkaisuun asti. Eivätkä maailman tapahtumat käänny jutuiksi sellaisenaan, vaan uutisia kerätään ja tuotetaan. Uutisarvolle hahmotellaan seuraavia kriteerejä (s. 13-14) : 1) taajuus (Tapahtuma uutisoidaan, jos sen tapahtumataajuus on lähellä uutisten taajuutta. Hitaita prosesseja uutisoidaan harvemmin.), 2) koko (10 kuollutta > 2 kuollutta), 3) selkeys (Uutisoitava tapahtuma on hyvä voida kytkeä kulttuurillisiin stereotypioihin), 4) merkityksellisyys (Ruotsi > Chile), 5) kysyntä (ihmiset odottavat tiettyjen tapahtumatyyppien uutisointia: jalkapallo-ottelut, kuninkaalliset häät jne) , 6) yllätyksellisyys, 7) jatkuvuus (Kun jotain on uutisoitu, se säilyttää uutisarvonsa vaikka tapahtuma laantuisikin), 8) ladonta (mitä muuta uutisoidaan, mille on tilaa), 9) viittaukset suurvaltoihin, julkkiksiin tai johonkin ikävään ylipäätään. Lisäksi uutistoimittajat ja uutisten lukijat sijoittavat tapahtumat henkisiin lokeroihin jäsentääkseen ja arvottaakseen tapahtumia. Nämä lokerot ovat kulttuurisidonnaisia stereotypioita; jos tapahtuma ei liity näihin, sitä on vaikeampi raportoida. Uutisointi on painottaa talousasioita, rahaa ja poliittista valtaa. Niinpä eliitin ja suuryritysten lehdistötilaisuudet uutisoidaan.

Kielen ja keskustelun (diskurssin) esittely kuvaa lyhyesti kielistä nousevia käsitteellisiä tai arvostuksellisia eroja. Lisäksi sivutaan semiotiikkaa. Fowlerin mukaan uutisten kieli koodaa ne arvot ja ideologiat, jotka on kielessä sosiaalisten ja diskursiivisten perinteiden seurauksena. Toimittaja ei voi näitä muuttaa mielivaltaisesti. Toimittaja sen sijaan tuo byrokraattisen tai teknisen kommunikaation tavallista ihmistä lähemmäksi. Arvomaailma, jota vasten uutisointia tehdään, ei lausuta varsinaisesti julki. Piilossa taustalla ovat ns. "hyvät asiat" kuten laillisuus, sovittelu, kompromissit, yhteistyö, järjestys, rauhallisuus, suvaitsevaisuus, rakentavuus, avoimuus, rehellisyys jne. Nämä arvot muodostavat konsensuksen, joka oletaan toimittajille ja lukijoille yhteiseksi ja jota uutiset vahvistavat (s. 52). Paradoksaalisesti uutisointi koskee hyvin usein näiden arvojen vastakohtia, so. suuria poikkeamia normeista.

Lingvistisessä analyysissä sitten kaivetaan esiin kieleen kätkettyjä arvoja ja uskomuksia. Pohjaksi otetaan Hallidayn funktionaalinen käsitys kielestä (esitys, vuorovaikutus, teksti), mutta Fowlerin mukaan nämä funktiot seuraavat sosiaalisesta tilanteesta ja perinteestä. Lähtökohdaksi hän ottaa Hallidayn transitiivisuuden (transitivity), joka on hieman kieliopillista transitiviisuutta (onko verbillä objekti?) laajempi. Havainto tapahtumasta tai tilanteesta pitää pakottaa kielelliseen asuun, ja tutkimalla "kuka teki mitä kenelle", voidaan löytää kielen sisäisiä oletuksia ('nainen ammuttiin' vs. 'mies ampui naisen'). Syntaktisen tarkastelun hedelmällisin pointti on laaja nominalisointi (substantiivien käyttäminen verbien sijaan), jota Fowler pitää sen koukeroisuuden vuoksi erinomaisena keinona ideologioiden ja arvojen koodaamiselle. Sanaston tarkastelu paljastaa sanaryppäitä, joista voi helposti johtaa tekstin aiheen.

Myös diskriminointi kulkee kielessä. Miesten ja naisten ammattinimikkeitä tai titteleitä kohdellaan eri tavoin. Keskusteleva kirjoitustyyli voi käyttää puhekielen sanoja (Benkku, kepulainen, demari, hörhö), jotka sisältävät arvolatauksen. Fowlerin esimerkissä ehkäisyneuvontaa ja -välineitä hakevat nuoret naiset saavat päällensä viktoriaaniset asenteet, joita siunaa Korkein oikeus päätöksellään ja joita vahvistaa uutisointi sanavalinnoillaan. Naisten seksuaalisuuden hallintaa, par excellence! Joukkoja ja ryhmiä niputetaan ja nimetään käsitteellisenä pikakirjoituksena, mutta nimeäminen kantaa myös arvolatauksen. Fowler pureksii brittiläisen salmonellahysterian uutisoinnin 1988-9 näillä menetelmin kahden luvun verran.

Sanomalehdet ovat television jälkeen tärkein ikkuna maailmaan - tai oli ainakin 1990-luvun alussa. Niiden julkaisutaajuus ja laaja jakelu tekevät niistä merkittäviä mielipiteen muokkaajia. Talousasiat ovat näkyvästi esillä, mutta suurimmat päivälehdet olivat myöhässä esimerkiksi viimeaikaisen "credit crunchin" kanssa. Miksi?
"Economic circumstances strengthen this importance, and lend shape to the ideology. The main economic purpose of newspapers appears to be to sell advertising space, and again they second only to television as a medium for consumer advertising. And consumer advertising is based on the representation of ideal fictional worlds, i.e. sets of beliefs about desirable personal and social behaviour in relation to such products as cars, deodorants, coffee, hair care, washing powders and sweets. The texts of the newspapers themselves also offer fictional model worlds, for example the obsessive discussion in the tabloids of television soap operas as if real, of actors, personalities and stars, the escapism of the travel pages in the middle-class papers. From the advertisers point of view, the textual content of the paper must be broadly congruent with the products to be advertised, and this is a well-known constraint on what the papers can say, or at least a problem." (s. 121)
Ei ehkä kannata odottaa automainoksia ja keskustelua tai uutisia autojen haitoista samaan lehteen.

Fowlerin kirja on hyvin kirjoitettu, ja sen kieli on huolellista. Kirjassa on lukuisia esimerkkejä, jotka vääntävät rautalangasta transitiivisuuden ja nominalisoinnin. Kirja onnistuu tavoitteessaan eli osoittamaan, että kielen sisällä kulkee informaation lisäksi myös uskomuksia ja arvostelmia ja että lehdistön kielenkäyttö vahvistaa sosiaalisesti hyväksyttyä normistoa, konsensusta.

Korppien kestit

George R. R. Martin (2007) Korppien kestit - Tulen ja jään laulu, osa 4. Kirjava, Helsinki, 2007. Alkuteoksesta "A Feast for Crows" (2005) suomentanut Satu Hlinovsky.

George Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomennettu nyt neljänteen osaan. Westerosin valtiudesta kamppaillaan monella tasolla. Martin kuljettaa tarinaa lukuisasta näkökulmasta erilaisista kurtisaaneista ja palkkasotureista aina ritareihin ja kuninkaallisiin asti. Martin kirjoittaa sujuvasti upottaen taustatietoa dialogiin ja kehittäen ilmiöitä taustalla huhujen ja kuulopuheiden kautta.

Fantasiatarinana Tulen ja jään laulu on synkkää ja karua. Tarina kertoo keskeisesti ihmisistä, ja fantasiaelementit jäävät sivuosaan. Martin tuntuu nauttivan päähenkilöiden paiskomisesta. Hän saattaa säälimättä teloittaa jonkun pitkään kehitetyn henkilön. Hyvä ja oikeudenmukainen saa turpaansa kaikilla rintamilla, kaunis vääristyy petokseksi ja vasta rumuuden ja rampuuden kautta päähenkilöä kuvataan sympaattisemmassa valossa. Kertomus ja henkilöt kääntyilevät muoteissaan upeasti.

Käännös on sujuva. Paikoin anglismit puskevat tekstistä läpi, mutta ne puskevat myös suomen kieleen (kuten kielet toisiinsa kaikkina aikoina). Kaikkien nimien kohdalla teksti ei solju ihan vaivattomasti, mikä johtuu siitä, että alkuperäiset englanninkielisetkin nimet ovat korostetusti äijäilyä. Jotkin asiat kuulostavat paremmilta englanniksi kuin suomeksi. Sujuva nimikäännös edellyttäisi ehkä poikkeamista merkityksestä. Yhtä kaikki Hlinovskyjen kustannusprojekti on ihailtava ja hyvin toteutettu kulttuuriteko.