perjantai 26. joulukuuta 2008

CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia

Tim Weiner, CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Alkuteoksesta Legacy of Ashes: The history of CIA (2007) kääntänyt Mika Tiirinen. Otava, Keuruu, 2008.

Yhdysvaltalainen Tim Weiner on toiminut New York Times -lehden toimittajana vuodesta 1993. Hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1988 Pentagonin ja CIA:n salaisen rahaliikenteen raportoinnista ja vuonna 2007 National Book Award -palkinto CIA:n historiateoksesta, jonka Otava on kustantanut suomeksi kohtuu pian alkuteoksen julkaisun jälkeen. Vaikka näiden poleemisten aiheiden luulisi olevan hyvässä myötätuulessa epäonnistuneen ulkopolitiikan jälkeen, ovat ne sitä journalismia, joka on demokratian toiminnan yksi perusedellytys.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kahta tarkoitusta varten: ensiksikin keräämään ja analysoimaan tarpeellinen tiedustelutieto ja toiseksi organisoimaan tai tekemään hämäriä operaatioita Yhdysvaltain etujen ajamiseksi maan rajojen ulkopuolella. Ensimmäisen parinkymmenen vuoden ajan CIA:n keskeisiä virkoja miehittävät toisen maailmansodan reippaat veteraanit, joiden toiminnan painopiste palvelee ensisijaisesti jälkimmäistä tarkoitusta. Aseita, rahaa, vakoojia ja vallankumouksellisia pudotetaan rautaesiripun taakse ja Kiinaan, mutta kaikki jäävät kiinni ja ammutaan. Poliittisia salamurhia ja vallankumouksia saadaan toki aikaan, mutta niiden tarjoamat lyhyen tähtäimen voitot tulevat pitkällä tähtäimellä hyvin kalliiksi (Iran, Vietnam, Irak, Afganistan, Guatemala, Nicaragua, Libanon, Kreikka, Chile).

Tiedustelutoiminta ulotettiin myös omiin kansalaisiin "kansallisen turvallisuuden nimissä". Kansalaisten posteja oli luettu jo 1950-luvulla, mutta Vietnamin sodan aikaan CIA soluttautui rauhanliikkeeseen, kuunteli ja varjosti aktivisteja. Presidentti Nixonin aikana tiedustelutoiminta politisoitui, ja tiedustelutuloksia alettiin muuttaa vallitsevan politiikan mukaisiksi.

Weinerin esitys nojaa julkisiksi tulleisiin CIA:n dokumentteihin ja haastatteluihin, ja tulos muistuttaa parodiaa. CIA:n historia vaikuttaa epäuskottavalta, koska CIA tuntuu olevan tietämätön, väärässä tai myöhässä kaikkien merkittävien poliittisten tapahtumien osalta. Miten mikään organisaatio voi olla toistuvasti niin täysin väärässä? Ongelmat olivat toki tiedossa jo Eisenhowerin aikana, mutta yksikään presidentti tai johtaja ei onnistunut korjaamaan niitä. Yllättävää ei ole CIA:n sotkeutuminen lähes kaikkiin kriiseihin sodan jälkeen, vaan kategorinen kyvyttömyys. Ilmeisesti CIA oli oman ideologiansa vanki: sillä oli kuva maailmasta ja erityisesti Neuvostoliitosta, ja tiedot, jotka eivät sopineet tähän kuvaan, haudattiin. Kylmän sodan maailmassa CIA:lla on hyvin paljon rahaa, eikä suuri budjetti ole missään tai koskaan lisännyt järjen käyttöä. Niinpä päätöksiä tehdään pelkkien oletusten tai vahvistamattomien tietojen pohjalta. Oma tiedustelu on heikkoa. Muun maailman tiedustelupalvelut harhauttavat kieliä, paikallista politiikkaa ja tiedustelutoimintaa heikosti taitavia amerikkalaisia väärällä tiedolla ja kaksoisagenteilla. Vuonna 1979 iranilaiset vallankumoukselliset ovat suorastaan loukkaantuneita maahan lähetetystä historiaa ja kieltä osaamattomasta nuoresta johtajasta, jonka he ottavat panttivangiksi.

Siellä täällä johtajien kommenteissa ja raporteissa vilahtaa sisäisen demokratian ja ulkoisen imperialismin yhteensovittamisen ongelma. Valehteluun, petokseen ja väkivaltaan perustuva tiedustelupalvelu ei toimi oman maansa ihanteiden mukaisesti. Kansan (tai edustajiston) valitsemia johtajia (Arbenz, Mosaddeq, Allende) syrjäytetään eri puolilla maailmaa, mikä tarkoittaisi, että demokratia ei sinänsä ole päämäärä. Ongelma ei ole tietenkään pelkästään tiedustelupalvelun vaan suurvallan ylipäätään. CIA:n rikokset ovat kuitenkin erinomaisen räikeitä suhteessa arvoihin, joiden puitteissa se esiintyy ja toimii.

Weinerin kirjassa on lähdeviitteitä yli 100 sivua. Ne eivät poista epäuskoa, joka syntyy tiedustelutoiminnan jatkuvasta epäonnistumisesta. Erityisesti vuosisadan merkittävät tapahtumat - Neuvostoliiton sortuminen, Unkarin kansannousu, Berliinin muurin murtuminen, Intian ydinkoe, Afganistanin sota, Iranin vallankumous - jäivät CIA:n tutkan ulkopuolelle tai niistä esitettiin aivan väärä ennuste. Onnistumisia on vähän ja harvassa. Mieleen tulee Ruotsin valtiohoitajan Axel Oxenstiernan sanat: "Poikani, etkö sitten tiedä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?" Jos kirjan tiedot pitävät paikkansa, historiankirjoitus ei tule olemaan lempeä amerikkalaista suurvaltaa kohtaan. Ilkeyttä ja poliittista kähmintää on ollut aina, mutta tämän mittaluokan kyvyttömyys ymmärtää maailmaa on vailla vertailukohtaa.

tiistai 16. joulukuuta 2008

On directing film

David Mamet, On directing film. Faber & Faber, Lontoo, UK, 1991.

David Mamet on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Käsikirjoituksista lienee tunnetuimmat Lahjomattomat, Postimies soittaa aina kahdesti ja Ratkaisun hetki (The Verdict).

On directing film on lyhyistä esseistä ja luennoista koottu pamfletti elokuvan ohjaamisesta. Mamet riisuu ohjaamisen ja elokuvan tekemisen yksinkertaiseen kuvalliseen tarinankerrontaan, joka toimii leikkauksen varassa ennemmin kuin dialogin. Näyttelijältä riittää useimmiten ihan fyysinen perussuoritus; kävelyä tai toimintaa ei tarvitse "tulkita". Sokraattiseen dialogimuotoon kirjoitetut luentosessiot ovat herkkua. Leikkauksen kautta tapahtuva kerronta pätee myös sarjakuviin.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Stalker

Arkadi ja Boris Strugatski, Stalker -- huviretki tienpientareelle. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Пикник на обочине (1972) suomentanut Esa Adrian. WSOY, Juva, 1982.

Strugatskin veljekset kirjoittivat tieteiskirjallisuutta 1950-luvun lopulta alkaen, kun Stalinin kuoleman jälkeen vallitsi hetken aikaa kulttuurinen suojasää. Veljesten kirjallinen tuotanto jatkui aina 1980-luvulle asti. Teoksista on suomennettu puolen tusinaa, Stalker ehkä niistä nimekkäin.

Tarina sijoittuu Kanadaan, missä erään kaupungin lähelle on syntynyt maan ulkopuolisten vierailijoiden jäljiltä omituisia fysiikan lakeja noudattava alue. Stalker tarkoittaa ihmistä, joka henkensä uhalla vierailee tällä alueella etsien vieraita esineitä myytäväksi. Niinpä sivistynyt moderni länsimaa muuttuu eräänlaiseksi lastikultiksi, kun vieras teknologia leviää ympäristöön. Kaupungissa on myös Instituutti, joka pyrkii hallitsemaan alueelle pääsyä, sieltä tuotavia esineitä.

Vaikka tarina on lavastettu Kanadaan, se kertoo Neuvostoliitosta. Yhteiskunta on painostava, vankilaa pidetään miltei normaalina elämänvaiheena, ja elintaso liikkuu (länsimaalaisen) tupakan ja alkoholin ympärillä.
-- Mutta minä en, minä sanon. -- Haluatko juotavaa?
-- Kiitos, en minä juo.
-- No pane sitten palamaan, minä sanon.
-- Anteeksi mutta minä en myöskään polta.
-- Ystävä hyvä, minä sanon sille. -- Mihin sinä sitten rahaa tarvitset?
Strugatskien tarina tuntuu piristävän erilaiselta. Vierailijat pysyvät vieraina, ja rivien välissä kulkee epäilys modernin teollisen yhteiskunnan kestävyydestä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Elokuvan tekemisestä

Sidney Lumet, Elokuvan tekemisestä. Alkuteoksesta Making Movies (1995) suomentanut Petri Stenman. Like, Jyväskylä, 2004.

Sidney Lumet on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, joka on ollut tekemisissä elokuvien kanssa jo 1930-luvulta lähtien. Ensiohjaus on vuodelta 1957. Kuuluisia ohjauksia ovat mm. Serpico, Verkko (Network), Ratkaisun hetki (The Verdict) ja Idän pikajunan arvoitus. Elokuvan tekemisestä kertoo, miten Lumet tekee ja on tehnyt elokuvia.

Ohjaaja tekee myös tiliä elämäntyöstään kertoen miksi hän on tehnyt jonkin elokuvan, miksi lopputulos on hänestä epäonnistunut tai miksi elokuva on kuvattu juuri tietyllä tavalla. Anekdootit näyttelijöistä ja kuvauksista punoutuvat kolmeksitoista luvuksi, jotka lähtevät päätöksestä tehdä elokuva ja etenevät käsikirjoituksen työstämisestä näyttelijän valintoihin, lavastukseen, kuvauksiin, katselukopioiin, leikkaukseen, musiikkiin ja niin edelleen. Kertojan ääni on omakohtainen, ja kirjoitus kulkee jouhevasti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Ilmastonmuutos. Nyt.

Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta. Otava, Keuruu, 2007.

Akvavitix, tuo gallialaisen pienen kylän viisas päällikkö, tapasi todeta: "jokainen päivä on uusi eilinen". Jokainen päivä todellakin muistuttaa edellistään siinä määrin, että ihminen rutinoituu arkeensa. Suuria muutoksia pidetään epätodennäköisinä, ja tulevaisuuden odotetaan jatkavan totuttua uomaa. Varmin tapa tehdä itsensä naurettavaksi on puhua ympäristöstä ja sen muutoksista. Toki kielteiset ennusteet kiusaavat arkikokemusta tämän tästä, mutta tuhoutuneet eläinlajit tai kutistuvat jäätiköt onneksi unohtuvat sangen pian - viimeistään sarjakuvasivulla. Tämä suojamekanismi toimii niin kauan, kunnes selkeä ja riittävän suuri ilmiö selittää yksittäiset häiriöt. Väistely loppuu, kerta heitolla maailma jäsentyy uudelleen, eikä paluuta autuaaseen henkiseen laiskuuteen enää ole. Tällainen ilmiö voi olla peak oil tai ilmastonmuutos. Molempien ilmiöiden kohdalla ollaan pahasti myöhässä, ja molemmat ovat muuttava ratkaisevasti tuttua ja turvallista arkikokemusta - hitaasti mutta varmasti.

Länsimainen kulttuuri sisältää kertomuksia vaikeuksista ja koettelemuksista, mutta kaikissa niissä vaikeudet voitetaan ja parissa sukupolvessa ongelmista toivutaan entistä uljaampaan loistoon. Länsimaissa ei osata käsitellä tarinoita, joissa jotain hajoaa pysyvästi tai joissa sukupolvesta toiseen vajotaan heikkenevän ympäristön ja niukkenevien resurssien vuoksi alemmaksi ja alemmaksi. Romahdushan ei ole mitenkään väistämätön, vaan määrätietoisin toimin ongelmia voidaan lieventää, tai ne voidaan välttää. Ihmisten keskuudessa ei vain vallitse yhteistä kuvaa maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Yhteiskuntamme on rakennettu kasvun imperatiivin varaan, ja niin nykykulutusta ei haluta vähentää, vaan sen ylläpitämiseksi etsitään vaihtoehtoja. Olemme tehtyjen investointien vankeja.

Pasi Toiviainen opiskeli arkkitehdiksi, mutta lopputyönsä johtopäätöksissä totesi, ettei nykyaika tarvitse uudisrakentamista. Hänestä tuli ympäristötoimittaja. Ilmastonmuutos. Nyt. on osin omaelämänkerrannallinen ja aika säälimätön kertomus kirjoittajan varttumisesta ympäristökysymyksien äärellä ja toisaalta edessämme olevasta mullituksesta. Sivujen mittaan kertojan ääni vaihtuu hieman koomisesti kuvatusta koheltajasta kovaksi ilmastoasiantuntijaksi. Hän tapaa maailman eturivin tutkijoita, ja tuntuu toimittavan pitkälle erikoistuneiden asiantuntijoiden välillä tietoa niin, että tutkijat itsekin ovat yllättyneitä. Loppua kohden Toiviainen lataa tekstiin yhä enemmän tutkimustuloksia, mittauksia ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Kuva on tyly. Kaikki asiantuntijat, jotka ymmärtävät ilmastodataa, ovat korkeintaan varovaisen optimistisia.
Oma käsitykseni luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen kourissa ei ole juuri muuttunut vuosituhannen vaihteen synkistä näyistäni. On päinvastoin ollut karmivaa seurata, kuinka maailman huippututkijat toisensa jälkeen ovat päätyneet pelottavan samanlaisiin ajatuksiin. Samoin lähes kaikki pahimmat aavistukseni vaikuttavat jo alkaneen käydä toteen.(s. 319)
Toiviainen esittelee Maailmanlopun anatomiaksi ristimänsä dokumentaarin käsikirjoituksen. Se on synkkä maalaus ilmaston lämpenemisestä ja yhteiskunnan ponnettomiksi jäävistä yrityksistä sopeutua siihen.

Toiviaisen teos on hyvin muotoiltu argumentti hyvin vaikeasta ja kohtalokkaasta asiasta. Kirjan omaelämänkerrannallisuus tuo kylmään aineistoon lämmintä väriä, mutta se välittää myös kirjoittajan epätoivon. Jotkut voivat epätoivolta suojautua, mutta data on lohdutonta, eikä siitä monenlaista tulkintaa voine tehdä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Venäjän historia

Heikki Kirkinen (toim.), Venäjän historia. Otava, Keuruu, 2004.

Venäjän historia on suomalaisten historioitsijoiden kirjoittama yleisesitys naapurimaan menneisyydestä. Kirja ilmestyi ensiksi nimellä Venäjän ja Neuvostoliiton historia vuonna 1986. Tähän kolmanteen painokseen on otettu mukaan Venäjän tapahtumat Neuvostoliiton sortumisen jälkeen.

Kirja kattaa pitkän aikavälin kivikaudesta 2000-luvulle. Heikki Kirkisen johdanto esihistoriaan ja Novgorodin vahvistumiseen on täynnä heimoja ja käänteitä, eikä tarinassa meinaa pysyä mukana. Laajan maa-alueen poikki liikutaan jokia pitkin, ja niiden varsille muodostuu kauppapaikkoja. Eino Kuujo kertoo, miten Moskova omaksui identiteettinsä kolmantena Roomana ja alkaa kiistansa Ruotsin kanssa 1500-luvulla. Jo tuolloin venäläinen eliitti koki maansa takapajuiseksi, ja lähetti nuoria opiskelemaan länteen. Talonpojat poljetaan maaorjiksi, millä on kauaskantoiset seuraukset.

Jussi T. Lappalainen kirjoittaa suurvallan alkuvuosista ja Pietari Suuren uudistuksista. Venäjästä kasvoi suurvalta. Se sai sataman Itämerelle Ruotsin kustannuksella, ja sen yläluokkaan pyrittiin tuomaan eurooppalainen ilme. Alpo Juntunen jatkaa suurvaltakauden kuvauksella. Katariina II yritti tuoda valistusoppeja Venäjälle, mutta projekti ei saanut tuulta alleen. Mutta taiteisiin ja tieteisiin tuli vaikutteita, ja monet eurooppalaiset arkkitehdit pääsivät toteuttamaan haaveitaan Pietarissa. Osmo Jussila kirjoittaa 1800-luvun keisareista ja poliittisesta valtapelistä, jolla Euroopan kehitystä pyrittiin pitämään aisoissa. Maaorjat vapautettiin, mutta hieno idea ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Heillä ei ollut rahaa ostaa maata, eivätkä he päässeet kyläyhteisöstään irti. Pentti Luntinen jatkaa 1800-luvun lopusta. Venäjän keisarikunta oli jäämässä jälkeen teollistuvasta lännestä. Luonnonrikkauksia maalla oli yllin kyllin, mutta toiminta oli tehotonta ja hallinto korruptoitunutta. Keisarit pelkäsivät kaventaa itsevaltiuttaan, ja niin muutokset jäivät pinnallisiksi. Ensimmäinen maailman sota oli sitten käännekohta. Teknologia ja yhteiskunnallinen kehitys olivat ajaneet Venäjän ohi. Korjausliike oli voimakas.

Seppo Zetterberg ja Timo Vihavainen kuvaavat vallankumousta ja Neuvostoliiton kehitystä ennen toista maailman sotaa. Kuten vallankumouksissa tapaa käydä, osaava virkamiehistö ammutaan tai se pakenee ulkomaille. Sama palkka kaikista töistä johtaa siihen, että kaikki tähtäävät helppoihin hommiin. Idealismi ei tartu talonpoikiin, ja he viljelevät vain omiksi tarpeiksi, mistä seuraa nälänhätä. Seuraa myönnytyksiä ja kovia otteita. Stalin pelkää Saksan voimistumista ja teollistaa Neuvostoliiton väkivaltaisesti. Tuotantoa olisi voitu ehkä tehostaa muillakin tavoin, mutta ilman sitä Saksa olisi todennäköisesti jyrännyt puna-armeijan. Tuomo Polvinen kertaa lyhyesti itärintaman tapahtumat ja taustalla käydyt neuvottelut Euroopan tulevaisuudesta.

Kylmä sota on yksi 1900-luvun jälkipuoliskoa leimannut juonne. Sune Jungar esittelee johtajat Stalinin jälkeen, Hrustsovin, Breznevin ja Tsernenkon ja viimein Gorbatsovin. Venäjä jää jälkeen länsimaiden tuotannon kehittymisestä, ja kansainvälisessä kilpailussa se joutuu vähitellen luopumaan joistain kollektiivi-ihanteistaan. Jyrki Iivonen jatkaa Neuvostoliiton uudistumispyrkimyksistä, perestroikasta ja glasnostista. Järjestelmä ei kuitenkaan kestänyt muutoksia, ja se romahti. (Muistan lukeneeni kommentteja, että Saudi-Arabia pumppasi 1980-luvun puolessa välissä markkinoille niin paljon öljyä, että hinnan lasku aiheutti mittavan vajeen Neuvostoliiton kassassa.) Imperiumi purettiin kohtalaisen rauhanomaisesti, mutta sisäiset kriisit jatkuivat pitkään 1990-luvun lopulle.

Venäjän historia on yli 500-sivuinen, viljalti kuvitettu teos. Lähdeviitteitä ei ole käytetty kuin parissa, kiistanalaisessa kohdassa -- lähteitä on toki lueteltu kirjan lopussa. Asiatyyli ei juuri heilahtele kirjoittajien vaihtuessa. Noin puolet kirjasta kertoo vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ajasta. Kylmän sodan käänteistä olisi toki mielellään lukenut enemmän. Venäjälle ei kehittynyt poliittisesti aktiivista keski- ja työläisluokkaa, ja maallikon näkökulmasta pitkään jatkuneet ja epäonnistuneet yritykset korjata talonpoikien asema aina 1600-luvulta eteenpäin kehittyivät lopulta vallankumoukseksi. Niin se käy.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines

Tami D. Cowden, Caro LaFever, Sue Viders, The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines: Sixteen Master Archetypes. Lone Eagle, New York, NY, USA, 2000.

Arkkityyppi (kreikk. αρχέτυπον, 'alkumalli') on universaali, kaikille ihmisille yhteinen alitajuinen käyttäymismalli, joka ilmenee saduissa, myyteissä ja tarinoissa. Tässä kirjassa kirjoittajat ovat koonneet kahdeksan mies- ja kahdeksan naissankarin arkkityyppiä tarinoista. Aluksi arkkityypit esitellään lyhyesti, ja sitten niiden välistä jännitettä käydään läpi pareittain. Kirjoittajat eivät perustele arkkityyppejään muuten kuin luettelemalla elokuvia -- valitut valtavirtaelokuvat palautuvat arkkityyppeihin pelottavan hyvin. Tarinoiden henkilöhahmot voivat toki muuttua tai he voivat olla yhdistelmä eri arkkityyppejä.

Teksti on sinänsä siistiä, mutta se on pohjimmiltaan listaus kankeista stereotyypeistä. Tarjolla on työkalu, jolla voi systemaattisesti luoda hahmojen välille konfliktin.

lauantai 1. marraskuuta 2008

The Upside of Down

Thomas Homer-Dixon, The Upside of Down - Catastrophe, Creativity and the Renewal of Civilization. Island Press, Washington, DC, USA, 2008.

Thomas Homer-Dixon on kanadalainen valtiotieteen professori, joka on tutkinut kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa ja yhteisöjen sopeutumista talouden, ympäristön ja teknologian muutoksiin. The Upside of Down on kirjoitettu "suurelle yleisölle", kun aiemmin tällä palstalla esitelty Environment, Scarcity, and Violence oli suunnattu enemmän akateemiselle yhteisölle. Verkkosivujensa mukaan kirja on kahminut tukun tietokirjapalkintoja Kanadassa.

Alkuun Homer-Dixon maalaa viisi keskeistä ongelmaa - tai "rakenteellista rasitusta" ("tectonic stresses") - jotka jännittyvät yhteiskunnissamme ja jotka lauetessaan voivat aiheuttaa suurta tuhoa kytkeytyneessä ja erikoistuneessa yhteiskunnassa.
  • Populaation kasvusta syntyy rasitusta, kun kasvu ja sen epätasainen jakautuminen synnyttää kuilun rikkaan ja köyhän maailman osan välille.
  • Energian ja erityisesti öljyn saatavuus tulee kiristymään.
  • Ympäristöongelmat heikentävät viljeltävän maan, makean veden, metsien ja kalakantojen tilaa.
  • Ilmasto muuttuu toimiemme seurauksena.
  • Talousjärjestelmämme synnyttää epätasapainoa ja epävarmuutta eripuolilla maailmaa - erityisesti köyhissä maissa.
Näillä ongelmilla on mahdollisuus vahvistua yhtäältä pitkälle kehittyneen kytkeytyneisyyden (globalisaatio) kautta. Toisaalta nämä viisi ongelmaa kiristävät olosuhteita ja herättävät tyytymättömyyttä kaukana länsimaista, ja nykyinen teknologia on kohottanut pienten ryhmien potentiaalista tuhovoimaa, mikä on riski, jos tyytymättömyys kehittyy väkivallaksi.

Homer-Dixon huomauttaa, että kulttuurissamme on tapana tarkastella ongelmia irrallaan toisistaan. Asiantuntijat pitäytyvät omissa karsinoissaan, eivätkä ulota päätelmiään oman erityisalueensa ulkopuolelle. Ongelmien suhdetta toisiinsa tai riskien kumuloitumista ei juuri pohdita. Ongelmat voivat edetä epälineaarisesti ylitettyään jonkin kynnysarvon. Tästä on saatu näyttöjä Antarktiksella, jossa lämpeneminen kiihtyy. Maapallon jäljellä olevat öljyvarat ovat yhä enenevissä määrin poliittisesti räjähdysherkän Persianlahden alueella. Ilman alueen tuotantoa länsimaiden järjestelmä pysähtyy -- ei ehkä täysin mutta lähes. Ilmastonmuutos on herättämässä Australiaa ja Afrikan sarvea kovin ottein: kuivuus riuduttaa joet ja tappaa karjan. Esimerkkinä samanaikaisesta usean ongelman ketjusta Homer-Dixon muistuttaa elokuusta 2003, jolloin Pohjois-Amerikan koillisosa kärsi laajasta sähkökatkosta. Alkuun shokki tuntui piristävältä vaihtelulta, mutta sitten alkoivat akut hyytyä, bensapumput, raha-automaatit ja tukiasemat sammua, jääkaapit ja pakastimet sulaa. (Samanlainen kehä vaivasi hurrikaanien riepottelemaan rannikkoa Louisianassa tänä vuonna.)

Kytkeytyneisyys on tavallista ekosysteemeissä. Emeritusprofessori Crawford "Buzz" Holling on kehittänyt ekologisia systeemejä koskevan panarkisen teorian, jonka mukaan ekosysteemin adaptiivisuus kiertää syklissä: kasvu, romahdus, uudelleen syntyminen ja taas kasvu. Esimerkiksi metsä ympäristönä muuttuu, kun eliöt kehittyvät. Kasvun alkuvaiheessa biomassan määrän kasvaessa kasvaa myös ravinteiden määrä. Eliölajit tulevat riippuvaisiksi toisistaan. Maatuvat jätökset tarjoavat kasvualusta yhä suuremmalle ja monimuotoisemmalle eliölajistolle. Missä vain elintilaa tai toimintoa tarvitaan, siihen keksii jokin laji keskittyä. Sitten metsä "aikuistuu" ja kasvu hidastuu. Sen tasapaino on herkän itsesäätelyn varassa. Eliölajit toimivat omassa nichessään erinomaisen tehokkaasti. Holling esittää, että tämä kasvu ei voi kestää loputtomiin. Ennen pitkää pitkälle erikoistunut järjestelmä, joka kehittyi runsaan ravinteiden aikana, tuottaa heikkenevän tuoton kehän. Ekosysteemin resilienssi, sen joustavuus ja elinvoimaisuus heikkenevät, kun kaikki sen osat toimivat hyvin pienen marginaalin varassa. Systeemi ei pysty puskuroimaan ulkopuolelta tulevaa shokkia ja sen sisäisten riippuvuuksien ansiosta shokki leviää koko järjestelmään. Samanaikaisesti sen sisäiset riippuvuudet lisääntyvät, sen uudistumispotentia kasvaa, mutta sen resilienssi heikkenee, kun tehokkaasti olosuhteet hyödyntävä systeemi ei jätä uudistumispotentialle energiaa, jolla syntyisi uusia lajeja -- ts. olemassa olevan järjestelmän ylläpito syö yhä suuremman osan potista. Systeemi haurastuu. Tulipalo, myrsky, tuhohyönteisparvi tai kuivuus riittävät romahduttamaan koko ekosysteemin, esim. metsän.

Homer-Dixonin keskeinen ajatus on, että meidän järjestelmämme on tällainen kompleksinen ja kytkeytynyt kokonaisuus, jonka kyky kohdata shokkeja on haurastunut. Hän lainaa Joseph Tainterin ajatuksen Rooman "tuhosta". Rooman kasvu loppui, koska sen pitkälle erikoistunut yhteiskunta alkoi kuluttaa yhä suuremman osan tuotetusta energiasta, ruoasta. Sotaretket toivat pitkään kasvua, mutta mielekkäille huoltoyhteyksille on rajansa. Kun järjestelmä söi yhä enemmän, sivilisaatio aloitti diminishing returns -kiertoajelun.

Meidän talousjärjestelmämme nojaa jatkuvaan kasvuun, ja alkaa olla jo aika selvää, että kasvulla on reunaehdot. Vasta käynnistynyt talouskriisi osoittaa, miten nopeasti ja laajalle tiukkaan kytkeytynyt järjestelmä levittää ongelmansa. Kokonaisuutena kasvuun perustuvaa talousjärjestelmän toimintaa selitetään lisäämään kaiken aikaa selityksiin selityksiä hieman samaan tapaan kuin maakeskeisen maailmankaikkeuden tähtien ratoihin: kiertoratojen sisällä oli kiertoratoja. Järjestelmässä ei ole tasapainoa. Se tuottaa jyrkkää eriarvoistumista. Silti Homer-Dixon ei ole heittämässä kapitalismia romukoppaan, ainoastaan sen globalisoidun muodon, joka haurastuttaa kansainvälisen talouden äärimmäisyyteen viedyllä optimoinnilla.
Taloudellinen ja poliittinen järjestelmä ovat tulosta talouskasvusta ja nojaavat kasvun imperatiiviin. Koska kapitalismi on vallitsevan ideologian mukainen, tarvittavat muutokset muiden ongelmien vaurioiden vähentämiseksi kohtaavat jyrkkää vastustusta. Ideologisesti olemme maalanneet itsemme nurkkaan.

Homer-Dixon lukee auki tilastoja ja maalaa lukijan eteen melko lohduttoman näkymän. Romahdus ei ole kuitenkaan väistämätöntä tai väistämättä huono asia. Erikoistuneisuus purkautuu auki, riippuvuudet katoavat ja metsä voi aloittaa uuden kasvun. Monimuotoisuudelle on lukuisia väyliä toteutua. Tämä katagenesis on kaiketi se upside tässä kaikessa. Lisäksi tähän voi varautua. Jos ihmiset rakentavat uudelleen sen varmennusverkoston, jonka globaali kapitalismi on syönyt, pahimmat ongelmat voidaan välttää, mutta työhön pitää ryhtyä viimeistään nyt. Homer-Dixon kuvaa eri ongelmat hyvin, mutta upside-optimismissa hän hieman kompastelee. Hän tuntuu tavoittelevan "kestävän kasvun" ideaalia, vaikka se on käsitteellinen ristiriita. Ilman "positiivista spinniä" kirja olisi ollut hyvin synkkä, koska ongelmia hallitsisi järjestelmän sisäinen determinismi.

Teksti on moitteetonta asiakieltä. Raunioiden kiertely ja niiden äärellä kontemplointi eivät ole mitenkään loistavia, mutta ehkä ilman omakohtaista kuvausta kirja olisi jäänyt etäiseksi ja kylmäksi. Vaikka kirja on suunnattu "suurelle yleisölle", siinä on yli sata sivua viitteitä ja lähteitä.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Broken Angels

Richard Morgan, Broken Angels. Gollancz, London, UK, 2003.

Muuntohiilen kirjoittaja Richard Morgan jatkaa dystooppisen maailmansa tarinaa. Entinen erikoisjoukkojen upseeri Kovacs sotkeutuu Sanction IV -planeetan arkeologisiin kaivaustöihin. Samalla ympärillä riehuu sota. Marsilaisten teknologian kaivuuseen sekaantuvat korporaatiot, poliitikot ja kapinalliset.

Tietoisuus on edelleen siirrettävissä kehosta toiseen, ja aisteja sekä kykyjä voidaan tehostaa algoritmisin simulaatioin ja huumein. Koska ihminen voidaan ladata periaatteessa mihin tahansa kehoon, ei ole varmaa, kuka on kukin. Rotu menettää merkityksensä, mutta toisaalta kulttuurit korostavat identiteettiä. Hahmojen reaktioiden kautta Morgan onnistuu luomaan harlanilaisuuden ja erityisesti quellismin ympärille lähes myyttisen sävyn.
"War is like any other bad relationship. Of course you want out, but at what price? And perhaps more importantly, once you get out, will you be any better off?"
--Quellcrist Falconer, Campaign Diaries
Tarina vyöryy eteenpäin vauhdilla, eikä Morgan häpeile heittää peliin bioaseita, ydinkärkiä tai marsilaista huipputeknologiaa. Hetkittäin tekstissä vilahtaa filosofisia ongelmia, mutta pian ne peittyvät lääkkeisiin ja ruudinsavuun. Morganin toinen kirja ei ole edeltäjänsä tavoin puhdasta cyberpunkkia mutta on edelleen toimivaa scifiä.

torstai 23. lokakuuta 2008

Keisari

Ryszard Kapuściński, Keisari. Puolankielisestä alkuteoksesta Cesarz (1978) suomentanut Tapani Kärkkäinen. Like, Keuruu, 2006.

Ryszard Kapuściński on puolalainen lehtimies ja kirjailija, joka on todistanut monen 1900-luvun päämiehen tai valtion romahdusta. Keisari käsittelee Etiopian hallitsijaa Haile Selassieta, joka piti maata otteessaan vuodesta 1916 vuoteen 1974. Vuonna 1930 hän nousi keisariksi keisarinna Zewditun kuoltua.

Kapuścińskin kirja koostuu Selassien hallinnon virkamiesten, palvelijoiden ja muiden haastatteluista ja kirjoittajan omista kommenteista. Selassie piti ohjat tiukasti omissa käsissään tehden valtakunnassaan pienimmätkin nimitys- ja investointipäätökset. Hovin ilmapiiri oli vainoharhainen; keisari keräsi tietoja laajan ilmiantajaverkostonsa kautta, eikä kukaan voinut olla varma paikastaan hallinnossa. Hän ei kirjoittanut mitään muistiin, vaan nojasi toimissaan ja päätöksissään muistiinsa. Korruptio ja nepotismi rehotti valtoimenaan takapajuisessa ja pysähtyneessä Etiopiassa, mutta ongelmista syytettiin virkamiehistöä. Keisari nautti suurta suosiota kansan parissa. Hänen persoonaansa liitettiin jumalaisia ominaisuuksia, ja hän oli Etiopian kirkon päämies.

Vähitellen kuitenkin 1900-luvun tapahtumat alkavat vaikuttaa myös anakronistiseen keisarikuntaan. Kun kapinalliset julistavat vallankumouksen alkaneeksi radiopuheessaan 1960-luvun alkupuolella, se jää suurelta osalta kuulematta, koska radiot olivat harvinaisia. Vallankumouskin kukistetaan nopeasti.

Sitten 1970-luvun alussa Etiopiaa koettelee nälänhätä, joka pääsee otsikoihin länsimaissa. Korruptoituneet virkamiehet keräsivät viljan omiin varastoihinsa, mistä he myivät sitä roimalla katteella. Köyhin kansanosa vajosi teiden varsille. Länsimaiden avustusoperaatiot tyrehtyivät samoihin virkamiehiin. Opiskelijaoppositio muuttuu äänekkäämmäksi, kun hallitus vähättelee nälänhätää. Upseereista koostuva marxistis-leninistinen derg junailee vallankumouksen välttäen hyökkäämästä suoraan keisarin persoonaa vastaan. Kun virkamiehet keisarin ympäriltä on siivottu pienemmissä erissä, Selassie syrjäytetään 1974.

Kapuścińskin kirjoittamat etiopialaisten haastattelut avaavat uskomattoman urkinnan, korruption ja nepotismin maailman. Sanat asetellaan "virallisen" linjan mukaan, mutta rivien välissä istuu ironia.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Hi-Fi Color for comics

Brian Miller, Kristy Miller, Hi-Fi Color for comics: digital techniques for professional results. Impact, Cincinnati, Ohio, USA, 2008.

Brian Miller pyörittää Hi-Fi Design -yritystä yhdessä vaimonsa Kristyn kanssa värittäen sarjakuvia ja kuvitusta digitaalisesti. Hän tekee hommia mm. DC:lle ja Marvelille, ja nyt Miller ikään kuin raottaa ammattisalaisuuksiaan tämän kirjan muodossa laajemmalle yleisölle. Hi-Fi tulee englannin kielen sanoista High Fidelity, mutta lukija miettii, mille tässä ollaan uskollisia? Äänentoistossa uskollisuuden kohde on selvä, mutta sarjakuvissa ei ehkä niinkään.

Kirja alkaa piirroksen skannaamisella, kuten monet digitaalisen tekniikan oppaat. Sitten esitellään pohjavärien maalaaminen ("flats"), valonlähteet ja varjostukset, musteiden sävyttäminen ("color holds"), skriptien tallettaminen, erikoistehosteet, loisteet ja värien toiminta painoprosessissa. Jokainen vaihe on sangen tiukasti ankkuroitu Adobe Photoshopin käyttöön, vaikka tekijä luetteleekin vaihtoehtoja. Kirjan mukana tulee CD, jolta löytyy siveltimiä, esimerkkejä ja Photoshop-skriptejä. Kirjalla on myös sivusto.

Kirjassa on maallikolle paljon uutta, hyvin käyttökelpoista tietoa. Kirja herätti myös diagnosoimaan, mikä aiheuttaa Photoshop-allergiani. Miller toimii tyypillisesti osana Stan Leen kehittämää työositusta, jossa joku piirtää lyijykynillä pohjan, joku toinen piirtää sen musteilla, joku kolmas värittää. Nyt digitaalisen tekniikan myötä väritystä voidaan hinkata loputtomasti erilaisin gradient-sävyin ja loiste-efektein aina niin pitkään, että sivu näyttää kiiltävältä joulupaperilta. Ongelma ei ole pelkästään amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa, vaan myös ranskalaisen perinteen uudet teokset ovat samojen liukuvien sävyjen ja efektien vallassa. Kun eri vaiheiden taiteilijat viilaavat omaa suoritustaan äärimmilleen, kokonaisuus kärsii.

Yhtä kaikki, kirja on ihan hyvä johdanto photoshoppaamiseen.

Webcomics

Steven Withrow, John Barber, Webcomics: tools and techniques for digital cartooning. Ilex Press, Lewes, UK, 2005.

Steven Withrow kirjoittaa ja piirtää paria verkkosarjakuvaa. Hän on myös kirjoittanut muutaman sarjakuvanteko-oppaan -- erityisesti digitaalisia työkaluja käyttäen. John Barber kirjoittaa ja piirtää Vicious Souvenirs -verkkosarjakuvaa, jota julkaisee Modern Tales -sivusto.

Withrow ja Barber ovat nyt kirjoittaneet kirjan verkkosarjakuvan tekemisestä. Kirjassa haastatellaan noin tusinaa verkkosarjakuvan tekijää, jotka edustavat tyyleiltään ja tekniikoiltaan kattavaa otosta laidasta laitaan. Kultakin heistä kysellään jokseenkin samat peruskysymykset, mikä sai tekemään verkkosarjakuvaa, mitkä ovat printin ja verkon erot, tekeekö verkkosarjakuvilla rahaa, ja mitä tavoitteita tekijällä on. Kukaan ei tunnu tienaavan mitenkään merkittävästi, vaan verkkosarjakuvaa tehdään päivätyön ohessa. Haastattelun lisäksi lähes jokainen esittelee prosessin, jolla sarjakuvasivu syntyy. Haastettelujen ja haastateltavien antamien vaiheittaisten opastusten lomassa Withrow ja Barber esittelevät lyhyesti verkkosarjakuvan keskeisiä käsitteitä ja tekniikoita, kuten skannaaminen, resoluutio, verkkodomainit, ansaintamallit jne.

Kirja ei tarjoa mitään suurta viisautta tai oikotietä sarjakuvan tekemiseen. Photoshop-temput ovat toki käyttökelpoisia, ja haastateltavien näkemykset ja tekniikat ovat ihan kiinnostavia.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Kirjoittamisesta

Stephen King, Kirjoittamisesta: Muistelma leipätyöstä. Englanninkielisestä alkuteoksesta On Writing. A Memoir of the Craft (2000) suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi, Juva, 2006.

Kauhukirjailija Stephen King ei esittelyjä kaivanne. Hän on kirjoittanut huomattavan määrän romaaneja, joita on myyty kaikkiaan yli 350 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut myös novelleja ja elokuvakäsikirjoituksia -- hänen töistään on tehty yli sata elokuvaa. Kriitikot eivät ole olleet yhtä suopeita kuin yleisö.

Kirjoittamisesta
on omaelämänkerrannallinen teos siitä, miten Kingistä tuli kirjailija ja mitä kirjoittaminen hänen mukaansa on. Omaelämänkerta, tai "ansioluettelo" kuten King sen nimeää, on ihan kiinnostava selvitys kirjailijan lapsuuteen ja kirjoittamisuraan. Ne 1970- ja 1980-lukujen kirjat, jotka minä olen lukenut, on kirjoitettu ensin alkoholin ja sitten huumeiden vaikutuksen alaisena. Mies sittemmin raitistui.

Ohjeet kirjoittamiseen eivät tarjoa mitään ihmeellistä. King puhuu keskustelevaan sävyyn lukemisen tärkeydestä, kuvauksesta, dialogista, kieliopista, teemasta ja agenteista, mutta ohjeet ovat pääosin ympäripyöreitä ja Kingin ote hieman ponneton tai veltto. Ehkä maanisen kauhukirjailijan resepti ei ole helposti siirrettävissä Kingin ulkopuolelle -- todennäköisemmin kirjoittamiseen ei ole reseptiä. Oli miten oli, kirjoittamiskursseja King ei suosittele, vaan lukemista ja kirjoittamista; oikotietä ei ole.

Käännös anglismeineen tuntuu huolettomalta, miltei huolimattomalta. Osa esimerkkitekstikatkelmista on jätetty kääntämättä tykkänään.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Kun öljy loppuu

Paul Roberts, Kun öljy loppuu -- uuden energiatalouden vaihtoehdot. Alkuteoksesta The End of Oil -- on the edge of a perilous new world (2004) suomentanut Riitta Kankkunen. Edita, Helsinki, 2006.

Paul Roberts on yhdysvaltalainen, pitkään ympäristön, teknologian ja talouden vuorovaikutuksesta kirjoittanut ja luennoinut toimittaja. Kun öljy loppuu on hänen ensimmäinen kirjansa, ja se käsittelee halvan öljyn tulevaisuutta ja vaihtoehtoja.

Ensimmäiseksi maallikko jää miettimään kirjan nimeä.  Öljy ei ole loppumassa, sillä sitä on noin puolet jäljellä. Öljyn  tuotanto on saavuttamassa huippunsa, jonka jälkeen tuotantoluvut laskevat vääjäämättä. Peak oil -skenaariossa ei ole kyse öljy varannoista vaan tuotannosta. It's all about the flow.  Samaan aikaan, kun tuotanto on kääntymässä laskuun, populaatio lisääntyy, elintaso nousee ja energian kulutus kasvaa. Kysyntä siis kasvaa ja tuotanto hiipuu. Jäljellä olevat lähteet ovat pieniä, vaikeissa paikoissa ja huonolaatuisia.  Niinpä energian hinta nousee väistämättä tulevaisuudessa, eikä mikään näköpiirissä oleva teknologia tule muuttamaan tätä. No jaa, kylmäfuusio voisi kyllä muuttaa...

Joka tapauksessa Roberts ei esitä peak oil -tilannetta mitenkään ansiokkaasti. Kirjassa ei ole tilastoja, kuvaajia tai kaavioita selvittämään sangen monimutkaista ja usein väärin ymmärrettyä asiaa. Ehkäpä Roberts ottaakin peak oilin lähtökohdakseen ja luotaa öljyn vaihtoehtoja. Asiaa ruoditaan erityisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta.

Vaihtoehtojen esittely alkaa vedystä. Roberts esittelee vetyä käyttävän polttokennofirman nousun, hypen, ja hiipumisen. Lupauksia ei voitu lunastaa ja niin seuraavilla firmoilla on oleva vaikeuksia voittaa sijoittajat puolelleen. Polttokennot voisivat soveltua teollisuuskäyttöön, mutta esimerkiksi ajoneuvojen energialähteinä ne ovat hankalia. Lisäksi, vaikka vety on universumin yleisin alkuaine, vetyä on saatavilla kaikkein kätevimmin hiilivedyistä, maakaasusta ja öljystä.

Maakaasu on hyvin houkutteleva vaihtoehto, mutta sekin on rajallinen, fossiilinen polttoaine ja sitä löytyy jokseenkin samoista maista kuin öljyä. Geologia on suosinut Venäjää. Maakaasu voi soveltua siirtymävaiheen energiaksi, mutta pysyvää ryhtiliikettä siitä ei saa. Sen kuljettaminen muuten kuin putkia pitkin on taloudellisesti raskaampaa. Putket kulkevat usein ilmastollisesti tai poliittisesti vaikeiden alueiden halki.

Kivihiili on todennäköinen ratkaisu. Keskeisillä teollisuusmailla, kuten USA, Saksa ja Kiina, on sitä omasta takaa, ja teoriassa sitä olisi mahdollisuus polttaa puhtaasti -- joskin parhaat kivihiililaadutkin alkavat olla finito. Vaikka "parempaa ja puhtaampaa" teknologiaa on olemassa, kilpailuasetelma vaikeuttaa niiden valjastamista. Yhdysvalloissa monet kivihiilivoimalat on lobattu ympäristösäädösten ulkopuolelle, koska puhtaampi teknologia vaatisi lisäinvestointeja, jotka pidentäisivät hiilivoimalan takaisinmaksuaikaa. Voimalat nielevät miljardeja, ja niiden kuoletus kestää vuosikymmeniä. Poliitikot eivät uskalla painostaa "kivihiiliosavaltioita". Kiinan ongelma on räjähdysmäisesti kasvava energian kysyntä. Vuodessa siellä rakennetaan arvioilta 60 kivihiilivoimalaa. Energian puute ja sähkökatkokset ovat endeemisiä. Uuden, paremman teknologian käyttöönotto on haave.

Keskeinen ongelma vaihtoehtojen käyttöönotossa on, että ne kilpailevat halvan energian kanssa. Vaihtoehdot ovat poikkeuksetta kalliimpia kuin öljy ja maakaasu. Kaikki energiamuodot eivät ole edes korvike öljylle. Kivihiili liikuttaa autoja tai lentokoneita aika heikosti. 

Robertsin mukaan yksi parhaista energian lähteistä on säästäminen. Länsimaat ja erityisesti Yhdysvallat ovat eläneet huolettomasti ilman käsitystä tai tuntemusta siitä, mistä energia tulee, miten paljon sitä kuluu mihinkin ja miten energia mahdollistaa ns. länsimaisen arkikokemuksen. BKT:n ja energian kulutuksen välillä on vahva positiivinen korrelaatio. Hinnoittelumekanismit pitäisi nyt suunnitella palkitsemaan kestävää kehitystä (Prof. Bartlettin mukaan kestävää kehitystä ei ole suljetussa järjestelmässä, ja niin kestävä kehitys on käsitteellinen ristiriita). Auton hinnassa pitäisi näkyä koko elinkaaresta koituvat kustannukset, jotka tällä hetkellä on ulkoistettu tuleville sukupolville ympäristöongelmien muodossa.

Kokonaisuutena tulevaisuuden energiaratkaisu tulee Robertsin visioissa olemaan hajautettu ja monipuolinen. Sähköverkko on kaksisuuntainen siinä mielessä, että kotitaloudet voivat tuottaa energiaa esim. aurinkopaneelein ja myydä ylijäämänsä verkkoon. Osa energiasta tulee vesi-, tuuli- ja vuorovesivoimasta. Siinä sitten tasapainoillaan hiilidioksidipäästöjen ja kulutuksen välillä. Fossiilisia polttoaineita käytetään todennäköisesti niin kauan kuin se on taloudellisesti suinkin mahdollista.

Roberts on toimittaja ja hän kertoo tarinaa. Niinpä luvusta toiseen siirtyessään hän saattaa vaihtaa etäisestä tyylistä omakohtaiseen kerrontaan. Hän vierailee Saudi-Arabian ja Kaspianmeren öljykentillä, Kalifornian leväplantaaseilla ja kaasusatamissa. Hän puhuu ilmastonmuutoksen uhkista, Kiinan energian puutteesta ja Bushin hallinnon haluttomuudesta rajoittaa energiankulutusta.

Suomennos on siistiä ja täsmällistä. Amerikkalainen ja suomalainen triljoona taitavat mennä kerran sekaisin, muutoin teksti on napakkaa.

perjantai 3. lokakuuta 2008

L'Art de la BD

B. Duc, L'Art de la BD, Tome 1: Du scénario à la réalisation graphique, tout sur la création des bandes dessinées. Glénat, Lucon, Ranska, 1982.

Ranskan sarjakuvaa tarkoittavassa sanassa - bandes dessinées - ei ole samaa infantilismin stigmaa kuin englannin kielen sanassa comics. Nimi ei tietenkään tee ranskalaisista sarjakuvista parempia tai huonompia kuin esimerkiksi amerikkalaisista, mutta kieltämättä 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen sarjakuvan valtavirta tuntuu hieman monipuolisemmalta kuin Atlantin takainen vastine. Oli miten oli, tämä L'Art de la BD on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen, hieman alle 200-sivuinen opas sarjakuvan tekemiseen. Toinen osa käsittelee enemmän piirtämistä, valoa, jne. Tässä osassa keskitytään sarjakuvan kerronnan tekniikkaan, kuinka ruudut toimivat, millaisia tarinoita tai sarjakuvahahmoja on, millaisia piirteitä tyypillisillä tyylilajeilla on ja niin edelleen. Kirjoittaja Duc (Bernard Ducourant) teki 1960- ja 1970-luvuilla sarjakuvia Spirou- ja Pif-lehtiin, ja on sittemmin toiminut sarjakuvaopettajana Académie Charpentierissa, Pariisissa.

Kirjan ensimmäinen osa esittelee sarjakuvan peruskäsitteet. Sarjakuvat soveltavat kirjallisuuden, graafisen taiteen ja elokuvien tekniikoita tarinankerronnassaan. Erityisesti rajaus, näkökulma ja ruudun muoto Ducin mukaan kommunikoivat tarinan tunnelmaa ja toimintaa. Esimerkkejä eri vaihtoehdoista tuodaan sivu toisensa jälkeen: sankareita, päähenkilöitä, tyylejä ja lukuisia esimerkkejä rajauksista, ruuduista ja näkökulmista.

Toinen osa keskittyy kerrontaan kuvien kautta. Edellisen osan tekniikkoja esitellään nyt sivujen kokonaisuuksina: miten näkökulma siirtyy, miten rajaus muuttuu, miten kuvataan liikettä ja miten esitetään toimintaa. Eri kerrontatyylien (tai genrejen) piirteitä tuodaan esiin muutaman sivun verran: komiikka, realismi, jännitys, mysteeri jne. Kokonainen aukeama uhrataan erilaisille onomatopoeettisille sanoille, joilla kuvataan sarjakuvan äänimaailmaa.

Kolmas osa keskittyy toteutukseen. Duc esittelee siveltimen ja mustekynän eroja, taustatutkimusta, ruutujen kompositiota, musteen ja rasterin käyttöä ja lopuksi väritystä.

Tekstiä on kohtalaisen vähän, ja siitä selviää sanakirjan, unohtuneen lukioranskan ja pienen sitkeyden avulla. Kirjassa ei ole mitään suurta viisautta, mutta esimerkit ja muiden tekijöiden töiden analysointi avaavat tottumattomalle erityisesti ruutujen käytön kohdalla uuden maailman. Niin, kirjassa on noin 400 kuvaa, joista pääosa on mustavalkoisia. Taiteilijoina ovat Giraud/Moebius, Pratt, Uderzo, Fraquin, Comés, Prentice, Bilal, de la Fuente, Hergé, Leloup, Martin jne. Kirja tarjoaa siten hienon valikoiman pääosin ranskalaista sarjakuvaa, joka varmasti inspiroi.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

The Hero with a Thousand Faces

Joseph Campbell, The Hero with a Thousand Faces. Princeton University Press, Princeton, New Jersey, USA, 1972 (1949).

Yhdysvaltalainen Joseph Campbell (1904-1987) seikkaili pitkin Eurooppaa, teki itsenäistä tutkimusta ja toimi lopulta professorina Sarah Lawrence Collegessa. Vuosien varrella hän kirjoitti vertailevasta uskontotieteestä. The Hero with a Thousand Faces on suomennettu Sankarin tuhannet kasvot (1990), mutta nyt käsillä on englanninkielinen laitos.

Kirjan keskeinen ajatus on monomyytti. Campbell esittää, että kaikkien kansojen myyttiset sankaritarinat noudattavat samaa rakennetta, joka jakautuu vaiheisiin: Ensin sankarit saavat "kutsun" seikkailuun, jonka esittää usein airut. Sankari saattaa alkuun kieltäytyä, mutta lopulta antautuu seikkailun vietäväksi (muutenhan ei olisi tarinaa). Paikallisella yhteisöllä on ongelma, joka vaatii toimintaa. Sankari voi myös joutua seikkailuun yllättäen, ilman omaa valintaa. Kun hän ylittää rajan tuntemastaan maailmasta tuntemattomaan, alkaa koettelemusten tie. Koettelemukset seuraavat toisiaan kunnes sankari kohtaa jumalhahmon, jota usein kuvataan naiseksi tai äidiksi. Hän ratkaisee annetun tehtävän, mutta kokemukset muuttavat hänen näkemystään maailmasta (apotheosis), ja joissain tapauksissa hän uhraa itsensä. Viimeinen vaihe on paluu. Tarinat päättyvät eri tavoin, eikä sankari välttämättä palaa takaisin yhteisöönsä, vaan jää kahden maailman (näkyvän ja näkymättömän, tämän- ja tuonpuoleisen) väliin.

Campbell kahlaa sitten tarinan kehyksensä tueksi esimerkkejä juutalais-kristillisestä perinteestä, antiikin kreikkalaisesta perinteestä, Amerikan intiaanien tarinoista, intialaisista, afrikkalaisista ja polynesialaisesta perintestä. Sivulla 245 Campbell tiivistää monomyytin tai sankarmyytin seuraavaan kaavioon:



Koska kertomukset ovat samantyyppisiä eri puolilla maailmaa, Campbell purkaa niitä auki psykologian tai psykoanalyysin käsittein ihmismielen tuotoksina. Hän nojaa erityisesti Jungin käsitteeseen arkkityypeistä, jotka ovat ihmismielen heijastumia. Mytologia on metafora, ja niinpä tarinat kertovat meistä ihmisistä.

Kirjassa on runsaasti katkelmia eri kansojen myyteistä ja mytologioista. Itse asiassa sivut miltei täyttyvät suorasta lainauksesta, joiden väliin Campbell liimaa omaa tekstiä. Lukeminen on siten erilaisten katkelmien sekamelskaa, ja vaatii punaisen langan seuraaminen vaatii keskittymistä tai useamman lukemisen. No, kaikki myytit eivät tietenkään sisällä kaikkia näitä vaiheita, mutta kirja on mielenkiintoinen yhtä kaikki. Luke Skywalker, Sandman ja moni muu nykyaikainen sankari noudattaa tietoisesti Campbellin viitoittamaa tietä.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Drawing Words & Writing Pictures

Jessica Abel ja Matt Madden, Drawing Words & Writing Pictures. First Second, New York, USA, 2008.

Jessica Abel ja Matt Madden ovat yhdysvaltalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ovat opettaneet sarjakuvan tekemistä vuosikaudet. Abel on palkittu sarjakuvanovelleistaan, ja Madden tunnetaan hieman kokeilevampana sarjakuvataiteilijana. Drawing Words & Writing Pictures on pariskunnan synteesi sarjakuvan tekemisestä. Viidessätoista luvussa käydään läpi, mistä sarjakuva koostuu ja miten sarjakuvaa tehdään. Teos on suunniteltu oppikirjaksi, ja kuhunkin lukuun liittyy tehtäviä ja viitteitä muuhun kirjallisuuteen.

Aluksi luonnollisesti haetaan sarjakuvalle määritelmää. Ongelmaksi koetaan, että amerikkalainen perinne on jäänyt kiinni sanaan comics, joka viittaa hauskuuteen. Sitten tarkastellaan kuvan ja tekstin sekä peräkkäisten ruutujen suhdetta. Ihmisillä on luontainen tapa rakentaa kahden kuvan välille koheesiota, tarinaa, minkä varassa sarjakuva toimii. Ruutujen väliset siirtymät on poimittu Scott McCloudilta; joukkoon on tosin liitetty uusi, symbolinen siirtymä.

Sitten opastus siirtyy teknisempään suuntaan. Lyijykynien käytöstä, sommitelmasta, ruutujaosta, tekstauksesta ja musteiden käytöstä on ytimekäs opastus esimerkkeineen. Musteiden kohdalla terien ominaisuuksista ja myöhemmin siveltimistä ohjeet ovat hyvin käytännöllisiä. Itse asiassa keksin Kolinsky-siveltimet vasta nyt -- aikaisemmin "kaupan" näädänkarvasiveltimissä ei ole kärki pysynyt terävänä, ja ihmettelin omaa kyvyttömyyttäni. Kerrankin ongelma oli välineessä. Kolinskyt ovat aika suolaisen hintaisia. Siveltimet ja elävä viiva esitellään vasta myöhemmin, vaikka ne olisivat niveltyneet hyvin osaksi tätä teknistä osaa.

Tarinan kerronnan kohdalla ponnistetaan samalta pohjalta kuin kaikessa muussakin kerronnassa. Aristoteleen ja McKeen käsitteistö esitellään lyhyesti: hahmot, konflikti, kasvava jännite, kliimaksi ja loppuratkaisu. Abel kertoo omalta kohdaltaan, miten kukaan ei ole seppä syntyessään ja miten tarinoiden rakenne aukesi vasta, kun asiaan osasi perehtyä. Sitten käydään läpi lyhyesti, minkälaisia sommitelmia on tapana jäsentää, miten rytmi, rajaus ja esimerkiksi tyhjä tila toimivat ruutujen sisällä. Kirjoittajat tekevät nopean silmäyksen sarjakuvien maailman luontiin, referenssikuvien käyttöön, ilmeisiin ja käsiin. Lopuksi luodaan lyhyt katsaus digitaaliseen käsittelyyn ja 24 tunnin sarjakuvaprojektiin.

Kirjan taitto on upea; musta, harmaa, valkoinen ja oranssi tekevät kirjasta raikkaan. Negatiivisen (tyhjän) tilan käyttö toimii hienosti. Yli A4-koon sivut on sidottu vaakasuuntaan siten, että kukin sivu vastaa melkein kahta pokkarisivua. Niinpä aukeamalla saadaan esitettyä kokonaisuuksia ruutujaottelun tai sivellintekniikan kohdalla. Toisaalta kirjaa (282 sivua) on vaikea lukea muuten kuin pöydän äärellä.

Kirjan sävy on kannustava, eikä lukijalta ei oleteta juuri muuta kuin kiinnostusta. Tekijöiden kuvitustekniikka ei kikkaile vaan pysyy helposti lähestyttävänä. Kokeneemmalle harrastajalle kirjassa on vähän uutta. Jos pääsee koskaan opettamaan sarjakuvan tekemistä, tässä on kohtuullinen runko tuntien sisällölle.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

How To Make Webcomics

Brad Guigar, Dave Kellett, Scott Kurtz ja Kris Straub, How To Make Webcomics. Image Comics, Berkeley, CA, USA, 2008.

Internet on muuttanut maailmaa ainakin länsimaissa. Monikaan asia ei ole kehittynyt visionäärien viitoittamaa uraa, vaan uudet kuviot ovat tulleet yleensä yllätyksenä kalliiden tuotekehityslafkojen ulkopuolelta. Internet on muuttanut ennen kaikkea lehdistön asemaa; nuori polvi ei tilaa lehtiä vanhempien tapaan, ja lehtien mainostulot pienenevät. Lehdistön ote paikallisista markkinoista lipsuu, eivätkä verkkoversiot toimi painetun lehden logiikalla. Digitalisointi on mahdollistanut lähes maksuttoman kopioinnin ja Internet maailmanlaajuisen jakelun. Ihmiset eivät halua maksaa mistään mitään, ja niin liiketoimintamalli toisensa jälkeen kupsahtaa kuolleena maahan.

Sarjakuvat voivat kuitenkin hyvin, vaikka painettujen supersankarilehtien levikki on murto-osan esim. 1990-luvun huipuista ja sanomalehtien levikki hiipuu. Aikaisemmin omakustanteiden tekeminen vaati kopiokoneen ja vaivalloisen jakelukierroksen. Nyt web-sarjakuvilla on vaivattoman jakelun ansiosta - kielestä riippuen - miljardien potentiaalinen yleisö. Niinpä julkaisukynnys on käytännössä enää tekijällä.

How To Make Webcomics on käytännönlähteinen teos webbisarjakuvien tekemiseen. Kirjoittajat ovat konkareita. Brad Guigar oli vuonna 2006 julkaissut Evil Inc. -sarjaa jo reilusti yli 2000 strippiä. Dave Kellettin Sheldon on hyvin suosittu. Scott Kurtz on tehnyt Player vs. Player -sarjakuvaa jo kymmenen vuotta saaden noin 100,000 päivittäistä osumaa. Kris Straub piirtää mm. Starslip-sarjakuvaa. Tekijät ovat liittoutuneet HalfPixel-sivuston alle, jossa he julkaisevat mm. sarjakuvan tekemisestä podcasteja.

How To Make Webcomics olettaa, että lukija tuntee jo sarjakuvan tekemisen perusasiat. Kirja käsittelee muotoseikkoja, kuvankäsittelyä, sivustosuunnittelua ja -hallintaa ja liiketoimintamalleja. Tekijöiden mukaan ainoa tunnettu toimiva malli on julkaista sarjakuvat ilmaiseksi kaikkien nähtäville, ja luottaa t-paidoista, kirjoista ja mainoksista tulevaan kassavirtaan. Suosittu websarjakuva voi riittää kantamaan täysipäiväisen tekemisen, jos osaa tehdä yksinkertaisia laskutoimituksia, tuotteistaa itsensä, sitoutuu ja näkee vaivaa. Liiketoimintamallia enemmän tekijät kuitenkin korostavat asennetta, jolla vierailijoihin ja faneihin suhtaudutaan, ja sarjakuvan tekemisestä saatavaa nautintoa.

Teksti on helppolukuista, keskustelevaa englantia. Sivuilla on paljon tekijöiden strippejä. Useimmat ovat teräviä, mutta joillain sivuilla piirrokset tuntuvat olevan harmaata rasteria. Kussakin luvussa on yksi kirjoittaja, mutta muut tekijät kommentoivat (tai myrkyttävät) väliin puhekuplamaisissa kappaleissa. Näin formaatti muistuttaa hieman keskustelevaa podcastia.

Jos webbisarjakuville on ylipäätään julkaisukynnystä jäljellä, tekijöiden neuvot, hyvä asenne ja realistiset näkemykset laskevat sitä edelleen. Tekeminen ei ole vaikeaa, mutta se edellyttää sitoutumista.

4/5

maanantai 15. syyskuuta 2008

Ihmissudet

Pekka Kilpinen, Ihmissudet: asiakirjoja ja kertomuksia. Yliopistopaino, Helsinki, 2002.

Pop-kulttuuri ja Hollywood hallitsevat nykykäsityksiä ihmissusista, ja Kilpinen on kirjoittanut lyhyehkön kirjan ihmissusista kumotakseen tämän vallalla olevan sarjakuvasuden. Kirjaan hän on liittänyt kuulustelupöytäkirjoja 1500- ja 1600-luvuilta, myöhempiä ihmissusitraktaatteja ja suomalaisia kansantarinoita. Kertomukset susiksi (tai paikoin karhuiksi) muuttuvista ihmisistä ovat vanhoja. Jo Herodotos mainitsee skyyttien mailla eläneen neurien kansan, joka saattoi muuttua susiksi. Ihmissusitarinoita on hyvin yleisesti eri kansanperinteissä, mutta noitavainojen aikaan kirjataan ihmissusien tekemiä rikoksia ja niistä tuomittuja ihmisiä. Noitavainojen hiipuessa myös ihmissusioikeudenkäynnit alkavat vähetä. Britanniasta ei tunneta vastaavia oikeudenkäyntejä lainkaan, siellä kun suhtauduttiin muodonmuutoksiin epäilyksellä. Sudet metsästettiin Euroopasta sukupuuttoon, ja niin tarinatkin alkavat kuolla. Niinpä vainot siirtyvät 1600-luvulla itään.

Suomessa tarinat kertovat susiksi noidutusta hääväestä tai rikollisisista, mutta Lapissa pahojen ihmisten kerrottiin muuttuneen susiksi tehdäkseen pahaa syöden karjaa ja poroja. Itä-Euroopassa ihmissusilla oli puolestaan yhteys vampyyreihin. Joissain tarinoissa susi ottaa ihmisen muodon (wylkolek). Ukrainassa ihmissusi (vovkulak, volkolak) muuttui vampyyriksi (vopyr) ennen kuolemaansa. Serbiassa ne ovat olleet sama asia. Itä-Euroopassa oikeaoppisuus ja demonologian vähäisyys ei herättänyt Länsi-Euroopan kaltaisia vainoina.

Ihmissudet olivat teologeille opillinen ongelma: miten järjellinen ihminen saattoi asettua järkeä vailla olevan eläimen ruumiiseen? Niinpä syntyy erilaisia teorioita paholaisen, ihmisen ja suden syyllisyydestä.

Kilpisen kirja on hauska kuriositeetti. Kirjan kuvitus koostuu vanhoista puupiirroksista, mutta joidenkin kuvien resoluutiossa on toivomisen varaa.

perjantai 12. syyskuuta 2008

Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa

Robert Flacelière, Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta La vie quotidienne a Grèce au siècle de Péricles (1959) kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Juva, 2004.

Robert Flacelière on ranskalainen antiikin tuntija ja professori. Tämä kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu johdanto Perikleen ajan kreikkalaisten arkielämään viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Paikoin kuvaus siirtyy käsittelemään spartalaisia, mutta pääosin kirja koskee Ateenaa. Antiikin Kreikkaan on totuttu liittämään kaikki inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys. Siellä kehittyivät demokratia (δημοκρατία, 'kansanvalta') ja filosofia (φιλοσοφία, 'viisauden rakastaminen'). Siellä jalostuivat upea kuvanveisto, näytelmätaide, arkkitehtuuri ja urheilullisen ihmisen ihanne. Flacelière riisuu nämä kulissit, ja kertoo aikalaislähteiden ja arkeologisten löytöjen pohjalta, miltä arki tuona aikana näytti.

Kirjan antama kuva on lumoava. Esiteollinen Ateena avautuu silmien eteen värikkäänä, haisevana ja äänekkäänä. Kreikkalaiset paljastuvat ennakkoluuloisiksi ja taikauskoisiksi, heidän demokratiansa aristokratiaksi ja yhteiskuntansa patriarkaaliseksi tyranniaksi. Ateena on Akropoliin loiston ulkopuolella sokkeloinen ja ahdas hökkelikylä. Sen keskiluokka valvoo mustasukkaisesti naisiaan ja orjiaan. Juhlia säestävät keskustelut, viini ja huilut.

Teksti on sujuvaa, ja kirja on hyvin jäsennetty. Flacelière ei pysähdy, vaan kuvaus rullaa koko ajan eteenpäin. Oma niteeni on kirjan kuudes painos. Harmittelen, että olen jostain syystä karsastanut näitä Flacelièren Kreikkaa ja Carcopinon Roomaa koskevia teoksia - muistan hypistelleeni näitä jo vuosia sitten, mutta pistänyt syystä ne syystä tai toisesta sivuun. Kirjan myötä herää uudelleen kiinnostus klassikoihin ylipäätään ja erityisesti Aristofaneen komedioihin.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Small Places, Large Issues

Thomas Hylland Eriksen, Small Places, Large Issues: An Introduction to Social and Cultural Anthropology, Second edition. Pluto Press, London, UK, 2001.

Thomas Hylland Eriksen on Oslon yliopiston sosiaaliantropologian professori. Hän on tehnyt kenttätutkimusta Trinidadissa ja Mauritiuksella ja on ollut aktiivinen antropologian popularisoija erityisesti Norjassa. Small Places, Large Issues on antropologian oppikirja, jota käytetään johdantokursseilla yliopistoissa, mutta joka käy yhtä hyvin maallikon harjoittamaan itseopiskeluun. Hieman yli kolmeensataan sivuun Eriksen upottaa valtavan määrän ilmiöitä, teorioita ja tutkijoita. Tulos tarjoaa lukuisia uusia käsitteitä ja avaa lumoavan näkymän uutisten ja maailman tapahtumien taakse.

Kirja alkaa luonnollisesti antropologian määritelmistä, historiasta ja menetelmistä. Näitä ei voi kovin kätevästi käsitellä erikseen, sillä määritelmät ovat muotoutuneet vuosien varrella heijastellen alan tutkijoiden oman maailman muutoksia. Antropologia tutkii siis ihmistä sosiaalisessa ympäristössään. Se pyrkii tunnistamaan sosiaalisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden maailman eri yhteisöissä ja ymmärtämään sekä vertailemaan sosiaalisten järjestelmien ja ihmisten vuorovaikutusten muotoja. Lyhyesti: antropologia pyrkii ymmärtämään, miten erilaisia ihmiset voivat olla, ja samalla kartoittamaan, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä. Historiassa antropologiaa on käytetty lyömäaseena selittämään "valkoisen miehen" ylivertaisuutta muihin kulttuureihin. Sittemmin mittatikut ovat muuttuneet, mutta antropologit yrittävät edelleen piiskata (huolimatta kulttuurirelativismista) esiin tuottamaansa vinoumaa ilmiöiden tulkinnassa.

Sitten päästään peruskäsitteisiin: yksilö, organisaatio, sukulaisuus (kinship). Inhimillisyys on sosiaalista, koska ihmiseksi tullaan sosiaalistumisen kautta, so. yhteisön jäsenet koulivat vastasyntyneen ihmiseksi. Sosiaalisesta luonteesta johtuen ihmisen status, identiteetti tai rooli ei ole täysin hänen hallinnassaan. Ne voivat vaihtua eri tilanteissa yhteisön sisällä tai vuorovaikutuksessa eri yhteisöjen välillä. Identiteetin, roolin ja statuksen muutoksen on joissain tapauksissa ritualisoitu: täysivaltaiseksi aikuiseksi tuleminen, avioliitto jne. Eriksen tarkastelee sen jälkeen yhteisöjen hierarkioita (kasti-, sääty- ja luokkajärjestelmät), politiikkaa ja vaikutusvaltaa, miten se jakautuu klaanipohjaisissa ja teollisissa yhteisöissä.

Kaikissa kulttuureissa on vaihtoa. Kapitalistinen yhteiskunta laatii yksinkertaisia malleja varhaisemmasta vaihdosta, ja mittaa historiaa itsensä mittapuulla. Niinpä päädytään pitämään tätä järjestelmää ylivertaisena ja ainoana mahdollisena. Kulttuureissa, jotka rakentuvat sukulaisuuden varaan, ei kuluttamisessa ja oman tuotannon maksimoinnissa ole samaa mieltä. Marshall D. Sahlins onkin sanonut: Money is to the west what kinship is to the rest. Rahatalous on muuttanut yhteiskunnan rakennetta, ihmisten välisiä suhteita ja velvollisuuksien verkostoa rajusti. Teknologia ja tuotantotavat ovat globaalissa käytössä, tavarat liikkuvat koko maailman kattavassa järjestelmässä (ainakin vielä). Tehomaatalous on tehnyt talonpojista ja vuokraviljelijöistä työläisiä tai proletaareja, ja nyt yli puolet maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Eriksen esittelee sitten vielä lyhyesti uskonnon rituaaleineen, etnisyyden ja nationalismin antropologian näkökulmasta.

Kirja on tiiviisti ladottu. Pitkiä kappaleita rikkovat tekstilaatikot, joissa esitellään merkittäviä antropologeja tai keskeisiä ilmiöitä. Maallikon on vaikea arvioida kirjan ansioita antropologian johdantona. Kirjan esimerkit ja yleistykset vievät mukanaan, mutta on vaikea sanoa, onko se Eriksenin vai antropologian ansioita. Yhtä kaikki, maallikon maailmankuva on kuitenkin hieman jäsentyneempi.

lauantai 16. elokuuta 2008

A Short History of the Future

W. Warren Wagar, A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA, 1999.

Yhdysvaltalainen historian professori W. Warren Wagar luonnostelee yhden kehityskulun seuraavaksi 200 vuodeksi. Kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin vuonna 1989, kun Neuvostoliitto oli vielä jossain määrin voimissaan. Vaikka Wagar ei ole varsinaisesti halunnut uudelleen kirjoittaa historiaansa, joitain korjauksia tässä uudemmassa laitoksessa on.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen projisioi nykykehityksen 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan puoliväliin. Kestämättömän kulttuurin oireet kriisiytyvät ympäristöongelmina ja poliittisina konflikteina. Wagar ei peittele kapitalismin vastaisuuttaan: kapitalismi tuottaa vastakkainasettelua, eriarvoisuutta ja ongelmia. Lisäksi ihmisen kyky rakentaa ydinaseita johtaa väistämättä niiden käyttöön jossain vaiheessa. Kriisejä voidaan väistää vuosikymmeniä, mutta joku painaa nappia jossain vaiheessa. Wagarin maailmassa sotilaallinen kriisi kehittyi pitkään jatkuneessa heikossa taloustilanteessa.

Toinen osa käsittelee sodan jälkeistä maailmaa. Kolmannessa maailman sodassa, joka alkaa 2044, kuolee yli 7 miljardia ihmistä. Henkiin jääneet 2 miljardia yrittävät rakentaa uudenlaisen maailman keskitetyn sosialistisen hallinnon alle. Ihmisiä ei valtaa mikään ylimaallinen solidaarisuus tai veljesrakkaus, joten hallinto turvautuu koviin otteisiin. Väestönkasvua rajoitetaan, teollista tuotantoa ohjataan kulutuksen maksimoinnista käytettävyyteen ja kestävyyteen. Kansalaispalkka, koulutus ja yhdenvertaisuus pohjustavat uudenlaisen kulttuurin.

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä. Kolmas osa kehittelee säröjä, jotka ilmestyvät maailman hallituksen pintaan. Ennen pitkää oppositio saa vallan, ja maailma jakautuu pienten autonomisten paikallisyksiköiden tilkkutäkiksi. Väestönkasvun rajoitukset puretaan, mutta kellään ei ole tilaa kasvaa kovasti suuremmaksi. Tämä ei kuitenkaan johda sotiin vaan rauhanomaiseen yhteiseloon.

Wagar keskittyy poliittiisiin linjoihin. Teknologinen kehitys kulkee rinnalla, mutta Wagar ei esittele mitään uutta, muista vastaavista narratiiveista poikkeavaa. Lukujen päätteeksi Wagar liittää käsitellyn aikakauden kirjeitä.

4/5

Yksinäisyys ja uhma

Erno Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma. Otava, Keuruu, 1985.

Kirjailija ja toimittaja Erno Paasilinna oli yksi harvoista suomalaisista toisinajattelijoista. Hänen teoksensa Yksinäisyys ja uhma on kokoelma esseitä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta, joka sai Suomen ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1985. Paasilinna kirjoittaa tiiviisti - lauseet ovat monin paikoin lyhyitä ja sanat harkittuja. Paasilinnan tekstissä on voimaa. Hän kirjoittaa sanoista, kirjoittamisesta, kirjailijana olemisesta, kirjailijaksi tulemisesta ja totuudesta. Hän esittelee ristiriitaisen Eino Leinon, yksinäisen Pentti Haanpään ja pelottavan johdonmukaisen Pentti Linkolan. Hän suomii kirjallisuuspiirien kirjalistoja, kirjailijakoulutusta ja klassikoiden tyrkyttämistä lapsille ja nuorille.

Jos pelkää omaa ääntää, ajatuksiaan tai epäilee rohkeuttaan, kannattaa palata tämän kirjan ääreen.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

The Medieval Economy and Society

M. M. Postan, The Medieval Economy and Society: An Economic History of Britain in the Middle Ages. Weidenfield and Nicolson, London, UK, 1972.

M. M. Postan (1889-1981) oli keskiajan Euroopan talouteen erikoistunut historioitsija. Kirja The Medieval Economy and Society on kokoelma Britannian keskiajan talouteen liittyviä esseitä, joiden lähdeviitteissä vilahtaa myös Postanin itsensä 1930-luvulta eteenpäin kirjoittamia papereita. Kirja voinee siis pitää koosteena Postanin ajatuksista hänen itsensä kirjoittamana. Postan kyseenalaistaa monia aikansa näkemyksiä tilastojen kautta, mutta todistusaineiston puutteessa ei tietenkään pysty kumoamaan kaikkia vastakkaisia näkemyksiä. Teksti on akateemistä ylätyyliä, retoriikaltaan suostuttelevaa ja hieman raskasta.

Postan aloittaa pöyhimällä Britannian roomalaisia juuria. Hän kyseenalaistaa germaaneja painottavan tutkimuksen lähtökohdan, joka aloittaa Britannian keskiajan sosiaali- ja taloushistorian anglosakseista, koska roomalainen vaikutus arvioitiin heikoksi. Postan ei pidä todennäköisenä, että germaanivalloittajat olisivat aloittaneet tyhjästä vaan että he rakensivat olemassa olleen roomalaisen kulttuurin päälle. Jatkuvuuden tueksi hän nostaa arkeologiset löydöt -- peltoalan kasvu, tiet, ojat ja kanaalit, kolikot, asutuskaivausten ajoittamisen osin ajalle ennen anglosaksien tuloa -- ja terveen järjen -- miksi anglosaksit olisivat tuhonneet olemassa olleen roomalais-brittiläisen työvoiman ja viljelykset? Kuitenkin normannien saapuessa Britannia on anglosaksinen yhteiskunnan, kulttuurin, kielen, nimistön, lakien jne. suhteen.

Toinen luku käsittelee maata, asutusta ja uudelleen asutusta. Roomalaisen ja anglosaksisen asutuksen laajuudesta voidaan esittää vain arvioita, mutta lähtökohdaksi voidaan ottaa 1000-luvun lopun tilanne niin kuin Domesday-maakirja sen esittää, ja regressoida tuloksia ajassa taaksepäin. Vuonna 1086 paras viljeltävä maa oli jo käytössä ja samoin valtaosa toissijaisesta maasta niin kuin aikalaiset maata arvioivat. Niinpä on syytä olettaa, että Englannin taloushistoria ei ala normannivalloituksesta, vaan maankäyttö ja kauppa ulottuvat kauemmas taaksepäin. Keskiajalla suomaita kuivattiin ja, kun teknologia sen mahdollisti, savipeltoja käännettiin. Niinpä 1300-luvulla laajeneminen tyrehtyi, kun kartanoilla ja kylillä ei ollut minne laajeta.

Kolmannessa luvussa Postan keskustelee Britannian väestöstä, jonka suuruutta voi estimoida Domesday-maakirjan (1086) ja henkiverokirjasta (Poll Tax, 1377). Näiden antamia lukuja täytyy tietenkin täydentää ja muokata, mistä seuraa - tavasta riippuen - mittavia eroja. Jos maattomat kotitaloudet lasketaan mukaan, Domesday arvio kasvaa 50%. Kotitalouksien koko voi olla jotain 3.6 (Russell) ja viiden välillä. Populaatio vuonna 1086 on siis ehkä jotain 1.25 miljoonan ja 2-3 miljoonan välillä. 1200-luvun lopulla maasta alkaa olla pula, ja nälkä niittää populaatiota. Niinpä se ei ole voinut katkotta kasvaa läpi vuosisatojen, ja Postan puhuu suhteellisesta ylikansoittumisesta. Mustasurma sitten niittääkin väestöä eri näkemysten mukaan 20%, 40% jopa 50%. Rutto vaelsi sen jälkeen pitkin poikin palaten vuosien päästä uudelleen.

Neljäs luku yhdistää teknologian ja maankäytön. Miten Britanniassa keskiajalla parannettiin maatalouden tuottavuutta? Postan vastustaa ajatusta, että talonpojat eivät tienneet tai osanneet, ja kysyykin, miksi uusia menetelmiä ei otettu käyttöön (laajemmin ja aikaisemmin) vaikka niitä tunnettiin? Jos syynä on niukat pääomat, miksi talonpojat eivät upottaneet useampia työtunteja esim. kitkemiseen kartanonherran esimerkin mukaan? Raskas aura muuttaa viljelyrutiineja ja peltojakoa, mikä edellyttää sosiaalisia muutoksia, kun perheiden pitää työskennellä yhdessä. Kahdeksan härän vetämällä auralla ei pieniä tilkkuja kynnetä. Kalkkia, lantaa ja merkeliä (marl, karbonaatista ja savesta muodostunut sedimentti/-kivi) käytettiin lannoittamiseen. Suomessakin kirjoitettiin 1800-luvun lopulla:
Yksi wanhimmista keinoista maan hedelmällisyyden edesauttamiseksi, josta maanwiljelyksen historia tietää kertoa, on kalkki eli kiwekset, joiden pääaineena on kalkkio.
Lannoitteiden ja erityisesti lannan käyttöä rajoitti niukkuus. Lanta edellytti karjaa ja laidunmaita. Kasvava populaatio nosti laidunmaiden vuokria ja hintoja, ja moni laidun kynnettiin pelloksi. Lisäksi kiusana olivat eroosio ja maan köyhtyminen huolimatta kiertoviljelystä. Väestönkasvu johti elinolojen heikentymiseen erityisesti köyhempien kohdalla, mikä kavensi mahdollisuuksia menetelmien parantamiseen. Nämä heikensivät maatalouden tuottoa ja jarruttivat parempien menetelmien käyttöön ottoa. Inertia oli siis paitsi kulttuurista myös taloudellista. Tämä muistuttaa Thomas Homer-Dixonin neuvokkuuden käsitteestä: pelkkä teknologinen neuvokkuus ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalista neuvokkuutta, eikä yhteiskuntajärjestystä tai maanomistusta voida ratkaista pelkän teknologian avulla.

Lisäksi taloudelliseen kehitykseen vaikutti kartanotalous. Viidennessä luvussa Postan alleviivaa kartanoilmiön vaihtelevuutta paikan ja ajan mukaan. Saksalainen 1800-luvun tutkimus värittyi senaikaisista ihanteista, primitiivisestä kommunismista ja teutonisesta demokratiasta, mikä vaikutti keskiajan tutkimukseen. Postan korostaa, että germaanit, jotka muuttivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat kaukana perinteistään, ja kaivaukset puoltavat kasvavaa eriarvoistumista: rikkaille kasaantui omaisuutta. Germaaniylimyksillä ei ollut vaikeuksia sopeutua Galliassa vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen, jossa vapaat roomalaiset 'asettuivat' magnaattien alaisuuteen. Niinpä syntyi suurtilojen verkosto, eikä Britannian ole syytä olettaa olleen poikkeus. Normannit jakoivat keskenään anglosaksien maat siistien olemassa ollutta jakoa. Kartanon taloudellinen ja sosiaalinen merkitys nojasi sen asemaan läänityksenä ja osana paitsi keskiaikaista sotalaitosta myös merkittävissä määrin keskiaikaista hallintoa. Sotilaalliset tarpeet muuttivat yhteiskuntaa pudottaen vapaiden miesten statusta, mutta sosiaaliset luokat, joihin ihmiset jakaantuivat, olivat olemassa jo tätä ennen. Kartanoverkosto oli pystyssä Britanniassa anglosaksisen ajan lopulla.

Kuudes luku jatkaa kartanoiden monimuotoisuudesta. Ideaalikartanohan koostui kahdenlaisista maista ja sitä kautta tuloista: yhtäältä kartanon omista maista (demesne) ja toisaalta maista, joita talonpojat vuokrasivat. Kuitenkin maanomistajia oli monenlaisia, ja siten järjestelyt vaihtelivat. Oli eri tavoin organisoituja kirkollisia kartanoita (benediktiini-, cisteriläis-, temppeliherra- ja piispa). Oli eri tavoin organisoituja ja eri kokoisia maallisia kartanoita, eikä kaikissa ollut maaorjia (villein). Vähitellen suurmaanomistajat uskoivat hallinnon virkamiestensä käsiin ja kartanon omista maiden viljelystä siirryttiin enemmän vuokraamisen suuntaan, koska se oli hallinnollisesti tehokkaampaa. Niinpä maaorjiakin 'vapautettiin' vuokraviljelijöiksi; raha korvasi aikaisemman velvollisuussuhteen. Vaikka kartanoiden taloudellista hallintoa kehitettiin (mm. kirjanpito), syntynyttä tuottoa ei laajalti investoitu maahan uudelleen, vaan se kului aateliston muihin menoihin. Villan ja työn hinta sekä vuokratulot heilahtelivat, poliittiset olosuhteet vaihtuivat, ja nämä kaikki muuttivat kartanon rakennetta vuosisatojen kuluessa.

Postan tarkastelee kylää seitsemännessä luvussa. Kartanon tavoin sekin oli kaikkialle levinnyt instituutio. Kuten kartanosta, kylästäkin on ihanneabstraktio, jota data ei sellaisenaan tunnusta. Sen rakenne vaihteli maaston mukaan: karussa maastossa paimennettiin, mikä ei suosinut tiiviitä ryhmäkyliä eikä edellyttänyt mittavaa yhteistyötä laajojen sarkojen tapaan. Paikallinen teollisuus (kaivos-, kudonta-) johti merkittävään käsityöläisedustukseen maatyöläisten joukossa. Kylän ja kartanon suhde vaihteli myös hyvin paljon, samoin kylien kyky ja halu järjestää itse oma hallintonsa, järjestyksen pito jne.

Kahdeksas luku esittelee kyläläisten taloudelliset olosuhteet. Euroopan keskiaika on tunnettu maaorjuudestaan, ja Postan huomauttaa, että historiantutkimus on keskittynytkin enemmän talonpoikien vapauteen kuin heidän varauteen tai tuloihin. Jauhatusveron (multure) perusteella talonpojat jauhoivat enimmäkseen kauraa ja ohraa, ja kuitenkin veroihin riitti vehnää. Niinpä talonpojat eivät syöneet kaikkea viljaansa, eivätkä viljelleet vain ruoaksi. Postan jakaa talonpojat kolmeen luokkaan heidän hallussaan olevan maan perusteella: isot (22%), keskikokoiset (33%) ja pienet (45%). Sitten oli vielä maattomia, jotka asuivat muiden nurkissa tai hökkeleissä. Paljon maata hallussaan pitävät nojaavat vuokratyövoimaan, samoin keskikasti joissain tapauksissa. Vähän maata hallussaan pitävät eivät elä pelkästään oman maansa (keskimäärin 4-6 hehtaaria) tuotolla, vaan joutuvat tekemään muita töitä (käsityöläiset, kankurit, sepät, paimenet, rakennusmiehet, kivenhakkaajat jne) tai töitä muille (rengit), ja joissain tapauksissa lordit joutuivat laien turvaamaan työvoimansaannin merkittävien maanomistajien kilpailulta. Väestömäärä laskiessa alimmasta kastista noustiin ylemmäksi, ja kylänloppulaisten määrä väheni. Postan esittääkin, että 1300-luvun loppu ja 1400-luku pitäisi nähdän kahden alimman ryhmän taloudellisten olojen paranemisena, joskin valtakuntien talous heikkeni 1200-luvun nousun jälkeen.

No, mikä vaikutus tällä taloudellisella kehityksellä oli talonpoikien vapauteen? Yhdeksäs luku pureutuu maaorjuuteen. Postan väittää, että aikalaiset talonpojat eivät kiinnittäneet huomiota niinkään vapauteensa kuin maa-alaan ja sitä kautta taloudellisiin olosuhteisiin. Taloudellisten olosuhteiden parantuessa saattoi tietenkin ostaa itsensä vapaaksi, mutta tämä ei ollut mitenkään tavattoman yleistä. Vapaat talonpojat saattoivat mennä naimisiin maaorjan tyttären kanssa nimenomaan maaomaisuuden vuoksi välittämättä statuksen heikkenemisestä. Epävapauksista päästiin maksulla (fine) ja maaorjakin saattoi ostaa, myydä ja vuokrata maata ja karjaa. Keskeisin maaorjan (villein) aseman heikkous suhteessa vapaisiin talonpoikiin oli taloudellinen; vuokra oli korkeampi kuin vapaaviljelijöiden (freeholder) ja vapauksista piti maksaa. Lordien ylivoima ei ollut niinkään juridista kuin taloudellista: he saattoivat ostaa tarvittavan työn joltakulta muulta, vaatia alustalaisiltaan rahakorvauksen taksvärkin sijaan, ja pistää erotuksen taskuunsa -- tai siis kirstuunsa. Pula maasta tarjosi neuvotteluaseman, jolla sopimuksia voitiin vääntää edullisempaan suuntaan. Näissä kiistoissa laki oli sitten maanomistajan puolella. Mustan surman jälkeen palkat nousivat. Toimet nousun hillitsemiseksi johtivat ainoastaan vastarintaan; kysynnän ja tarjonnan mekaniikka ohitti hintakatot. Vastarinta kärjistyi talonpoikaiskapinaksi vuonna 1381, mutta se kukistettiin nopeasti.

Kymmenes luku käsittelee maanomistajia. Niin polarisoitunut kuin keskiajan Britannia olikin, ääripäiden - aateliston ja maattoman rahvaan - väliin mahtui monenlaisia maanomistajia. Yleensä on ajateltu, että kauppiassukujen omaisuus olisi muuttunut maaomistukseksi, mutta tämä on sangen vähäistä. Pikemminkin aatelissuvuista siirryttiin kauppaan. Lakimiesten sosiaalinen nousu sen sijaan on ilmiömäistä, kun yhteiskunta tarvitsee oppinutta virkamiehistöä. Joistakuista vapaista talonpojista kasvaa merkittäviä maanomistajia, joiden tulot vastaavat alemman ritariston tuloja mutta jotka väistelevät aatelointia uusien velvollisuuksien takia. Yhtä kaikki, 1200-luvulla suurmaanomistajat ostavat pienempien maita. Sotilaiden varustaminen kävi kalliimmaksi, ja alemman ritariston kyky pysyä mukana kustannuskehityksessä heikkeni. Velkaantuminen ei parantanut tilannetta. Paronien määrä laski, ja maanomistus keskittyi. Maanhinnan ja -vuokran lasku ja samanaikainen palkkojen nousu heikensi joitakuita maanomistajia. Karjan kasvattaminen pysyi kannattavana, kun laidunmaita oli tarjolla ja esim. villan kysyntä lähti nousuun. Sodat olivat arpapeliä, jossa taloudelliset voitot ja tappiot olivat onnesta kiinni.

Postanin mukaan Englannin keskiajan kauppa ei ole jatkuvaa kasvua vaan ajoittaista muuntumista paikallisten ja laajempien taloudellisten ja sosiaalisten muutosten vaikutuksesta. Yhdestoista luku luotaa aluksi kaupankäyntiä myöhäisantiikista normannivalloituksiin. Sitten Flaamin ilmiömäinen taloudellinen kasvu 1100- ja 1200-luvuilla kiihdytti taloutta myös Englannissa, ja sen villaa päätyi paitsi Kanaalin yli Flaamiin myös kauemmas Firenzeen. Sitten 1300-luvun puolen välin tuntumassa flaamilainen kysyntä hiipuu, mitä Englanti päättyy kompensoimaan omalla tuotannolla, mikä mahdollistaa jalostetun tuotteen myymistä mantereen sisäosiin. Kaikki ei mene kuitenkaan nappiin. Pohjoisessa Hansa estää englantilaisten kauppiaiden etenemisen, Satavuotisen sodan tappiot johtivat satamien menettämiseen Ranskassa. Valtakunnan sisällä alhainen agraariyhteiskunta ja erikoistuminen eivät tarjoa samanlaisia markkinoita. Juuri ennen Mustaa Surmaa kasvun rajat aika tavalla saavutetaan lammaslaidunten osalta. Sitten populaatio laski. Postan pyörittää upeasti koko tähänastista rakennelmaansa kuvaillessaan talouden käänteitä, sosiaalisia muutoksia, laidunmaita, laumakokoja ja villakauppaa.

Sitten luvussa 12 käännytään katsomaan kaupunkeja ja kiltoja. Valtaosa kaupasta ja tuotannosta oli suurten kaupunkien ammattilaisten käsissä. Maaseudulla toimi kulkukauppiaita, mutta keskeisimmät kaupat tehtiin säännöllisesti järjestetyillä markkinoilla (fair). Vaikka kaupungit heräsivät kaupan myötä, Postan ei usko sen selittävän kaikkea. Hänelle kaupungit ovat feodaalisuhteiden ulkopuolisia saarekkeita, joissa kaupanteko saattoi kehittyä. Kaupunkien perustamiskirjat takasivat veronkanto-oikeuden, vapauden tulleista, paikallisen markkinamonopolin ja osin itsemäärämisoikeuden -- poliittisesti riippumattomiksi Englannin kaupungit eivät kehittyneet. Monopolit jäsentyivät ammattikunniksi, killoiksi, jotka hallinnoivat oman alansa toimintaa, työvoimaa ja markkinoita paikallisesti. 1400-luvulla ulkomaan kauppa alkaa keskittyä kauppakomppanioille, jotka toimivat kiltojen tapaan. Esimerkiksi villakauppa oli Company of Staple of Calaisin käsissä. Kangaskauppaa hallinnoi Company of Merchant Adventurers, jolla sitten meni sukset ristiin Hansan kanssa.

Viimeinen, kolmastoista luku käsittelee hintoja ja niiden muutoksia. Kirkko julisti hintojen oikeudenmukaisuuden puolesta, mikä tarkoitti hintaa, jolla yhteiskuntajärjestys pysyi entisellään. Toisinaan korkea kysyntä ylitti hetkittäisesti niukan tarjonnan, jolloin turvauduttiin hintasäännöstelyyn. Edellä on nähty, että työvoima, palkat ja maanhinta heilahtelivat. Erityisen volatiili oli viljan hinta jopa satokauden sisällä. Markkinoilla oleva viljan määrä oli pieni suhteessa väestöön, ja häiriöiden kohdalla hinnat nousivat rajusti. Osaltaan myös rahan arvon heikkeneminen nosti nimellishintoja (rahan metallipitoisuus laski). Tosin, vaikka 1200-luvulla Keski-Euroopan hopeakaivokset kasvattivat rahavarannon määrää ja markkinoiden ollessa pienet, hinnat nousivat, ennen kuin se vaikutti Englantiin, hopeaharkon piti päätyä sinne kaupan mukana. Lisäksi hopea sinänsä oli käypä kaikkialla, ja hopeapitoisuus johti valuuttamarkkinoihin. Suuri osa kaupasta käytiin maksusitoumusten ja luoton avulla. Postan esittää, että pelkkä rahan arvo tai määrä ei riitä selittämään hintoja ja erityisesti 1200-luvulta 1400-luvulle kestänyttä hintojen nousua. Vaihtoehtona Postan tarjoilee väestönkasvun ja resurssien välisen jännitteen, niukkuuden. Hän ei puhu Malthusista, vaikka siihen hidastuva maataloustuotannon kasvu suhteessa väestönkasvuun viittaa.

Kirjan teksti on huolellista akateemista ylätyyliä. Sitä on vaikea lukea nopeasti, koska virkkeet ja kappaleet on ladattu äärimmilleen. Postan taistelee keskiajan yleistyksiä vastaan. Vanhat rakenteet, abstraktiot ja ideaalit kaatuvat luku toisensa jälkeen tiukan aineistolähtöisen argumentoinnin painosta. Oppikirjojen yleistysten takaa Postan avaa alati muuttuvan ja vaikeasti jäsentyvän todellisuuden. Ehkä maaorjuus oli vahvaa aikana, jolloin oli vielä minne paeta. Populaation kasvaessa ja maan arvon noustessa kartanon herrojen ei tarvinnut enää kahlita ketään mihinkään, vaan oli parempi antaa markkinoiden hinnoitella työt, joita aiemmin säätelivät perinteet ja velvollisuudet. Raha ja sen tuoma osin lyhytnäköinen järkevyys tai optimointi näkyy uskomattomalla tavalla ihan matalan tuottavuuden esiteollisessa maataloudessa. Historian kirjat ovat kuvauksia poliittisista kahinoista ja sodista, mutta tämän ja Pirennen kirjan jälkeen maallikon käsitys keskiajasta muuttuu.

Mediakontrolli

Noam Chomsky, Mediakontrolli. Alkuteoksesta Media Control (1991) suomentanut Sami Heino. Sammakko, Turku, 2003.

Professori Noam Chomsky on paitsi uurtanut uraa kieli- ja tietojenkäsittelytieteessä myös amerikanvastaisuudellaan. Mediakontrolli on pieni opus, joka koostuu yhdestä puheesta vuodelta 1991 ja artikkelista Propagandan mahtavat saavutukset. Chomsky piiskaa säälimättä Yhdysvaltojen mediaa vaikenemisesta, vääristelystä ja valehtelusta, joilla amerikkalaiset pidetään vallan ikeessä. Esimerkkejä vyöryy kolmelta vuosikymmeneltä; sota terrorismia vastaan alkoi jo 1980-luvulla.

Chomsky tuntuu ajattelevan, että ihmisten fiksaatio materiaan, uusin keittiönkalusteisiin, merkkivaatteisiin ja kulutukseen ylipäätään on jotenkin juontuu tästä median puolueellisuudesta. Poliittinen hampaattomuus johtuu heikosta mahdollisuudesta järjestäytyä poliittisesti (ammattiyhdistys). Kuitenkin samat ongelmat on meillä täällä Euroopassakin, vaikka meillä on ammattiliittoja ja yhdysvaltoihin verrattuna monipuolisempi lehdistö.

2/5

maanantai 11. elokuuta 2008

Ilmestysten avaruus

Alastair Reynolds, Ilmestysten avaruus. Alkuteoksesta Revelation Space (2000) suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Helsinki, 2003.

Tämä Alastair Reynoldsin ensimmäinen tieteisromaani on yhdistelmä tulevaisuuden arkeologiaa, tähtitiedettä ja lennokasta avaruusoopperaa. Liha ja kone ovat yhtä: ihmisten aisteja, fysiikkaa ja motoriikkaa on jatkettu lukuisin implantein, ja vahva tekoäly liikkuu orgaanisen ja epäorgaanisen välillä vaivattomasti. Reynolds virittää teknologian varaan niin kehittyneen maailman, etteivät laitteiden ja ohjelmien mahdollisuudet tai mahdottomuudet piirry kovin selvästi, vaikka Reynolds pudottelee väliin laskelmia tähtitieteellisistä nopeuksista, ilmiöistä ja etäisyyksistä. Kirjailija toki taluttaa lukijaa taitavasti, ja Hannu Tervaharjun käännös on toimiva ja vaivattoman tuntuinen, mutta täyteen ladattu maailma jättää tämän lukijan hieman etäälle.

perjantai 8. elokuuta 2008

Imperiumin jälkeen

Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen. Rasalas, Helsinki, 2003. Ranskankielisestä alkuteoksesta Après l'empire: Essai sur la décomposition du système américain (2002) suomentanut Inkeri Koskinen.

Emmanuel Todd on antropologi, historioitsija ja väestötieteilijä, joka ennusti Neuvostoliiton romahtamisen vuonna 1976 väestötilastojen pohjalta. Tässä kirjassa hän ruotii Yhdysvaltain tulevaisuutta. Voisi ajatella, että USA:n piekseminen on perinteinen ranskalaisen älymystön huvi, mutta Todd on väitellyt Cambridgessa ja pitää brittiläistä empirismiä parempana kuin periranskalaista tutkimusperinnettä, ja sanojensa mukaan häntä pidetään kotimaassaan yhdysvaltalaismielisenä.

Francis Fukuyama ennusti historian loppumista Neuvostoliiton romahdettua. Liberaali demokratia marssisi voittoon, eivätkä menestyvän keskiluokan hallitsemat demokratiat todennäköisesti julista toisilleen sotaa (Doylen laki). Toddin mukaan tämä nojaa kahteen asiaan: lukutaidon leviämiseen ja syntyvyyden laskuun.

Syntyvyys maailmassa lähestyy Toddin mukaan vääjäämättä lukua 2,1, joka takaa yksinkertaisen suvunjatkamisen. Monissa kehittyvissä maissa syntyvyys on korkeampi, mutta se laskee. Lukutaidon leviäminen (erit. naisten lukutaidon) ja siitä seuraava syntyvyyden lasku synnyttää alkuun poliittista epävakautta, kun yhteiskunta irtautuu alikehittyneisyyden, korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden tasapainosta. Suomessa tämä siirtymävaiheen kriisi kärjistyi sisällissodaksi. Viime aikoina epävakautta on esiintynyt erityisesti juuri muslimimaissa, mutta joukko muslimimaita on saavuttanut vakauden fundamentalistisen kriisin jälkeen. Lukutaitoisia ihmisiä on vaikea hallita autoritaarisella tavalla. Lukutaitoiset kansat, joissa syntyvyys laskee, ovat rauhantahtoisia. Kuitenkin media ja USA lietsoo näkemystä, että olemme vaarassa ja hyökkäysuhan alla. Rauhantahtoisessa maailmassa ei ole mitään sijaa Yhdysvaltain sotakoneistolle, eikä sen tyhjälle pullistelulle.

Todd uskoo, että USA menettää hallitsevan asemansa. Vapaakaupan ideologia, joka on yksi USA:n keskeisimmistä vientituotteista, nojaa symmetrian periaatteelle, vaikka todellinen maailmankauppa perustuu epäsymmetriaan. Maailma tuottaa, ja USA kuluttaa. Yhdysvalloilla ei ole minkäänlaista tasapainoa tuonnin ja viennin välillä, eikä se ole enää muutamaa alaa lukuunottamatta merkittävä tuotantonsa vaan kulutuksensa vuoksi. Keynesiläisessä talousjärjestelmässä valtion tehtävä on ylläpitää kysyntää, ja Toddin mukaan Yhdysvallat on ottanut tämän aseman. Yhdysvallat ikään kuin verottaa koko maailmaa Egyptin faaroiden tapaan ylläpitääkseen kysyntää: faaraot rakennuttivat pyramideja, yhdysvaltalaiset amerikkalaista elämäntapaa.

Sijoittajat maailmassa kaatavat rahaa Yhdysvaltoihin, sen joukkovelkakirjoihin, osakemarkkinoille, luottojohdannaisiin ja muihin arvopapereihin -- kirjan kirjoittamisen aikaan rahavirta oli noin miljardi päivässä, nykyisin se lienee kahden ja kolmen miljardin välissä, päivittäin. Yhdysvallat pitää hallussaan hallitsevaa ideologiaa, mittavaa sotilaallista voimaa ja varantovaluuttaa, dollaria. Jotenkin kauppatasenegatiivinen maa onnistuu kääntämää sijoitukset varallisuudeksi, joilla voi ostaa tuontitavaraa. Todd ennustaa, että suuri osa näiden ulkomaisten sijoitusten arvosta haihtuu jossain vaiheessa:
"Mystisellä tavalla reuna-alueiden etuoikeutettujen sijoituksista johtuva rahan liike muuttuu maksuvälineiksi joita amerikkalaiset voivat käyttää jopäiväiseen eri puolilta maailmaa tuotujen hyödykkeiden kulutukseen. Pääomasijoitukset siis tavalla tai toisella haihtuvat. [...] Jokainen yhdysvaltalainen konkurssi merkitsee eurooppalaisille tai japanilaisille pankeille vastaavaa rahan haihtumista. [...] Emme tiedä vielä miten ja mihin tahtiin eurooppalaiset, japanilaiset ja muut sijoittajat tullaan kynimään, mutta niin tulee käymään. Todennäköisintä on ennennäkemättömän laaja paniikki pörssissä, jota seuraa dollarin arvon romahtaminen, tapahtumaketju, joka panisi päätepisteen Yhdysvaltain 'imperiaaliselle taloudelliselle asemalla."
Vertaukset Yhdysvaltain ja Rooman välillä ovat jossain määrin houkuttelevia, mutta USA:lla ei suuresta armeijastaan huolimatta ole Rooman sotilasmahtia, ja se saa "veronsa" provinsseistaan vapaaehtoisuuden (ideologian) nojalla. Yhdysvalloilla on kiistatta uljain laivasto ja uljaimmat ilmavoimat. Sen sotilaallinen pelote nojaa teknologiaan, jota käytetään pienten, ilmapuolustusta vailla olevien maiden pommitukseen. Se välttää omat tappiot, mikä on fiksua, mutta sen maajoukoilla ei ole kykyä miehittää alikehittyneintäkään valtiota. USA lietsoo erilaisuutta (intiaanit, mustat, arabit), mikä ei helpota maailmassa toimimista tai alueiden miehittämistä.

Sitten Todd pohtii Venäjän ja Euroopan tulevaisuutta. Putinin Venäjä haki lähempiä suhteita Eurooppaan. Yhdysvaltalaiset yrittävät sotkea lähentymistä NATO:n laajentamisella, ohjuspuolustuksella jne. ja eheytymistä sotilaallisella toiminnalla Kaukasiassa. Eurooppa ei ole oikein tiedostanut omaa mahtiaan. Euro on vahvistunut kirjan kirjoittamisen ajoista rajusti, mutta ulkopoliittisesti Eurooppa on edelleen hajanainen. Perinteiset kiistakumppanit Saksa ja Ranska ovat löytäneet yhteisen sävelen joissain asioissa, ja tulevaisuus riippuu Toddin mukaan paljon siitä, mihin suuntaan Britannia kohdistaa katseensa.

Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon, ja kirja on osin hieman vanha. Kirjassa esitetyt argumentit ovat toki vahvistuneet: USA:n kaksoisvaje syvenee ja rahavirrat uhkaavat kääntyä, keskiluokka on yhä kovemmassa puristuksessa, tuloerot kasvavat jne. Nyt syksyllä (2008) voi olla edessä tilanne, jossa ulkomaisten sijoittajien omaisuutta haihtuu rahoitus- tai pörssikriisissä. Toddin esittämät näkemykset hukkuvat tekstin sekaan; olisi ollut ehkä parempi kirjoittaa auki muutama keskeinen ajatus sen sijaan, että sotkee kuvaan myös Euroopan ja Venäjän. Terävöittäminen olisi ollut tarpeen erityisesti syntyvyyden ja lukutaidon suhteesta Yhdysvaltain tulevaisuuteen. Mitä ilmeisemmin ristiriita on se, että maailma rauhoittuu mutta jenkit eivät.