torstai 29. toukokuuta 2008

Water

Marq de Villiers, Water: The fate of our most precious resource. Mariner Books, New York, N.Y., USA, 2000.

Marq de Villiers on kanadalainen journalisti, toimittaja ja tietokirjailija, joka on tätä kirjaa ennen kirjoittanut apartheidista, Yhdysvaltojen vapaussodasta, Venäjästä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jne. Käsillä oleva teos sai Kanadassa kenraalikuvernöörin palkinnon. Se on helppolukuinen ja sujuvasti kirjoitettu johdanto maailman vesitilanteeseen.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa käsittelee vesitilannetta laajemmin: mistä vesi tulee ja kuinka paljon sitä on jäljellä? Vastaus on periaatteessa helppo: vesi syntyi kenties jossain alkuräjähdyksen kaasupilvien nesteytyessä, ja sitä on täsmälleen jäljellä yhtä paljon kuin maapallon syntyessä -- 1.4 miljardia kuutiokilometriä. Noin 97% koostuu valtamerien suolapitoisesta vedestä, n. 2,4 % on ns. jäätiköiden makeasta vedestä ja loput vesistöjen (joet, järvet, pohjavedet) vettä. Vain noin kolme prosenttia makeasta vedestä (90,000 kuutiokilometriä) on ihmisen käytettävissä. Makea vesi on uusiutuva luonnonvara siinä mielessä, että veden kiertokulku haihduttaa merivettä, joka sitten lankeaa sateena osin myös mantereiden ylle. Vettä on maapallolla siis runsaasti, mutta vesi ja erityisesti käyttökelponen vesi on epätasaisesti jakautunut ja tämä jakauma muuttuu ihmisen toiminnan seurauksena. Niukkuus riippuu tietenkin populaatiosta: Kiinan ja Kanadan vesivarat ovat jokseenkin identtiset, mutta Kiinassa on 30 kertaa enemmän asukkaita.

Toisessa osassa de Villiers tarkastelee ilmaston, sään ja vesitilanteen vaikutuksia toisiinsa. Aavikoituminen on luonnollinen ilmiö, mutta se voi käynnistyä myös ihmisen toimien ansiosta. Ilmasto muuttuu jatkuvasti, joskus jopa nopeasti, mutta viimeaikaiset muutokset antaisivat syyn olettaa ihmisen aiheuttaman muutoksen käynnistyneen. Yhtä kaikki, lämpimässä vettä haihtuu nopeammin.

Ihminen pilaa käytettävissä olevaa vettä saastein ja myrkyin. Jokia, kuten Rein, ehdittiin käyttää viemäreinä vuosikymmeniä ennen kuin saastuttamista alettiin suitsia. Maanviljelyn torjunta-aineet, lannoitteet, kaupunkien puhdistamattomat viemärijätteet, teollisuuden myrkyt jne. kaikki kasautuvat johonkin - usein jokien pohjamutaan, kaloihin tai pohjavesiin. Maailman joista yli puolet on niin saastuneita, että ne ovat ihmisen terveydelle haitallisia. Kiinan joista 80% on niin saastuneita, ettei niissä elä kalaa. Samaan aikaan kuitenkin kaupungit nostavat juomavetensä paljolti näistä vesistöistä; putket työnnetään vain vuosi vuodelta syvemmälle. Siellä, missä käytetään pumpattua pohjavettä, alipaine uhkaa niellä pohjaveteen jokien ja järvien saastunutta vettä. Lisäksi pohjavesitaso laskee, mikä on erityinen ongelma kuivilla seuduilla, missä pohjavesivaranto uusiutuu kovin hitaasti.

Ihminen tietenkin yrittää muuttaa paikallisia oloja itselleen edullisiksi. Patoaminen, kastelu ja pohjavesien pumppaus vakauttavat arvaamattomia oloja ja mahdollistavat ruoantuotannon alueilla, jotka eivät luonnostaa sovellu viljelyyn. Ehkä suurin yksittäinen ihmisen aiheuttama ekokatastrofi on Araljärvi. Neuvostoliiton valjasti luonnonvaransa kovin ottein saavuttaakseen läntisen tuotantotason. Araljärvi saa vetensä Amur- ja Syr-joista, jotka bolshevikit ohjasivat kastelemaan autiomaahan perustettuja puuvillapeltoja. Niinpä Araljärven pinta alkoi laskea, kalasaalit pienetä ja paikallinen ilmasto muuttua.

Patoaminen katkaisee hedelmällisen maa-aineksen valumisen tulvien mukana alavirran pelloille. Assuan kaikessa siunauksellisuudessaan kerää Niilin ylävirralta tulevan maa-aineksen padon juurelle, köyhdyttäen jokisuiston ja Niilin varrella tuhansia vuosia jatkuneen viljelyn. Padot myös muuttavat jokien virtausta, joissain tapauksissa veden lämpötilaa ja lähes aina nostavat patoallasta ympäröivän maaperän suolapitoisuutta, mitkä vaikuttavat kalakantoihin. Kuivilla alueilla pohjavesien pumppaus puolestaan muistuttaa kaivostoimintaa: Libya nostaa Saharan alta pohjavettä ja kuljettaa sen kaupunkeihinsa. Keski-Lännen vilja-aitta Yhdysvalloissa on Ogallalan kastelema. Kastelu nostaa maaperän suolapitoisuutta ja pitkään jatkuessaan tekee maaperästä hedelmättömän. Myös Saudi-Arabia, Indonesia, Australia pumppaavat vettä laajalti.

Kirjan kolmas osa käsittelee viittä veden käytöstä syntynyttä kansallista tai kansainvälistä konfliktia. Israel on saanut autiomaan kukoistamaan. Sen politiikka ja ennen kaikkea vedenkäyttö on johtanut konflikteihin naapurimaiden kanssa. Miehitetyillä Golanin kukkuloilla on toki sotilaallista merkitystä, mutta niiden arvo on ennen kaikkea veden lähteenä. Jordan-joen pinta laskee, pohjavedet laskevat, ja niukkuus lisääntyy. Eufrat ja Tigris saavat alkunsa Turkista, joka pitää vettä omanaan saamaan tapaan kuin Irak pitää sen alueelta löytyvää öljyä omanaan. Jokien patoaminen ja käyttäminen kasteluun vähentää käytettävissä olevaa vettä alajuoksulla. Erityisesti Syyria on kiusallisessa tilanteessa. Egyptin, Etiopian ja Sudanin välillä on kolmiodraama. Egypti on antanut sotilaallisen ultimatumin Niilin juoksutukseen koskemisesta, ja tähän asti Sudan ja Etiopia ovat olleet sisällissotien ja muun sisäisen sekasorron vaivaamia niin, etteivät ne ole päässeet valjastamaan Sinistä ja Valkoista Niiliä omiin tarpeisiinsa. USA on perustanut monia kaupunkeja autiomaalle, sen veden käyttö on huoletonta ja vuosi vuodelta kulutuksen kiinni juokseminen käy näillä seuduin tukalaksi. Kiinan ongelma on samansuuntainen: vettä on runsaasti, paitsi siellä, missä sitä tarvittaisiin kipeimmin. Kolme neljäsosaa käytettävästä vedestä on etelässä, ja kolme neljäsosaa maataloudesta on pohjoisessa.

Neljännessä osassa de Villiers tuo pöytään jotain keinoja, joilla niukkuutta voitaisiin lieventää. Yksinkertaisuudessaan vaihtoehdot ovat: (1) säästeliäämpi käyttö, (2) teknologiset keksinnöt (esim. suolan poisto merivedestä) ja (3) veden ryöstäminen joltakulta muulta. Säästeliäämpi käyttö syntyisi helposti oikealla hinnoittelulla ja julkisten tukien niittämisellä. Uudet teknologiat tulisivat uuden hinnoittelun kautta taloudellisesti järkeviksi. Sodat vedestä eivät ole todennäköisiä laajalti: Thomas Homer-Dixonin mukaan alavirralla pitäisi olla niukkuutta ja toisaalta sotilaallinen ylivoima, ja ainoa paikka, missä näin on, on Niili.

De Villiers kirjoittaa siistiä asiatekstiä. Pitkin kirjaa de Villiers palaa tämän tästä takaisin lapsuutensa Etelä-Afrikkaan, jossa vesi oli arvokasta, ja heijastelee isoisänsä sukupolven kokemuksia kuivuudesta nykyiseen asenteeseen. Teknologian ja poliittisen tarmon suhteen de Villiers on neljännessä osassa miltei optimistinen tai optimisen toiveikas. Numeroina tilanne on tyly.

4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...