tiistai 28. lokakuuta 2008

Broken Angels

Richard Morgan, Broken Angels. Gollancz, London, UK, 2003.

Muuntohiilen kirjoittaja Richard Morgan jatkaa dystooppisen maailmansa tarinaa. Entinen erikoisjoukkojen upseeri Kovacs sotkeutuu Sanction IV -planeetan arkeologisiin kaivaustöihin. Samalla ympärillä riehuu sota. Marsilaisten teknologian kaivuuseen sekaantuvat korporaatiot, poliitikot ja kapinalliset.

Tietoisuus on edelleen siirrettävissä kehosta toiseen, ja aisteja sekä kykyjä voidaan tehostaa algoritmisin simulaatioin ja huumein. Koska ihminen voidaan ladata periaatteessa mihin tahansa kehoon, ei ole varmaa, kuka on kukin. Rotu menettää merkityksensä, mutta toisaalta kulttuurit korostavat identiteettiä. Hahmojen reaktioiden kautta Morgan onnistuu luomaan harlanilaisuuden ja erityisesti quellismin ympärille lähes myyttisen sävyn.
"War is like any other bad relationship. Of course you want out, but at what price? And perhaps more importantly, once you get out, will you be any better off?"
--Quellcrist Falconer, Campaign Diaries
Tarina vyöryy eteenpäin vauhdilla, eikä Morgan häpeile heittää peliin bioaseita, ydinkärkiä tai marsilaista huipputeknologiaa. Hetkittäin tekstissä vilahtaa filosofisia ongelmia, mutta pian ne peittyvät lääkkeisiin ja ruudinsavuun. Morganin toinen kirja ei ole edeltäjänsä tavoin puhdasta cyberpunkkia mutta on edelleen toimivaa scifiä.

torstai 23. lokakuuta 2008

Keisari

Ryszard Kapuściński, Keisari. Puolankielisestä alkuteoksesta Cesarz (1978) suomentanut Tapani Kärkkäinen. Like, Keuruu, 2006.

Ryszard Kapuściński on puolalainen lehtimies ja kirjailija, joka on todistanut monen 1900-luvun päämiehen tai valtion romahdusta. Keisari käsittelee Etiopian hallitsijaa Haile Selassieta, joka piti maata otteessaan vuodesta 1916 vuoteen 1974. Vuonna 1930 hän nousi keisariksi keisarinna Zewditun kuoltua.

Kapuścińskin kirja koostuu Selassien hallinnon virkamiesten, palvelijoiden ja muiden haastatteluista ja kirjoittajan omista kommenteista. Selassie piti ohjat tiukasti omissa käsissään tehden valtakunnassaan pienimmätkin nimitys- ja investointipäätökset. Hovin ilmapiiri oli vainoharhainen; keisari keräsi tietoja laajan ilmiantajaverkostonsa kautta, eikä kukaan voinut olla varma paikastaan hallinnossa. Hän ei kirjoittanut mitään muistiin, vaan nojasi toimissaan ja päätöksissään muistiinsa. Korruptio ja nepotismi rehotti valtoimenaan takapajuisessa ja pysähtyneessä Etiopiassa, mutta ongelmista syytettiin virkamiehistöä. Keisari nautti suurta suosiota kansan parissa. Hänen persoonaansa liitettiin jumalaisia ominaisuuksia, ja hän oli Etiopian kirkon päämies.

Vähitellen kuitenkin 1900-luvun tapahtumat alkavat vaikuttaa myös anakronistiseen keisarikuntaan. Kun kapinalliset julistavat vallankumouksen alkaneeksi radiopuheessaan 1960-luvun alkupuolella, se jää suurelta osalta kuulematta, koska radiot olivat harvinaisia. Vallankumouskin kukistetaan nopeasti.

Sitten 1970-luvun alussa Etiopiaa koettelee nälänhätä, joka pääsee otsikoihin länsimaissa. Korruptoituneet virkamiehet keräsivät viljan omiin varastoihinsa, mistä he myivät sitä roimalla katteella. Köyhin kansanosa vajosi teiden varsille. Länsimaiden avustusoperaatiot tyrehtyivät samoihin virkamiehiin. Opiskelijaoppositio muuttuu äänekkäämmäksi, kun hallitus vähättelee nälänhätää. Upseereista koostuva marxistis-leninistinen derg junailee vallankumouksen välttäen hyökkäämästä suoraan keisarin persoonaa vastaan. Kun virkamiehet keisarin ympäriltä on siivottu pienemmissä erissä, Selassie syrjäytetään 1974.

Kapuścińskin kirjoittamat etiopialaisten haastattelut avaavat uskomattoman urkinnan, korruption ja nepotismin maailman. Sanat asetellaan "virallisen" linjan mukaan, mutta rivien välissä istuu ironia.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Hi-Fi Color for comics

Brian Miller, Kristy Miller, Hi-Fi Color for comics: digital techniques for professional results. Impact, Cincinnati, Ohio, USA, 2008.

Brian Miller pyörittää Hi-Fi Design -yritystä yhdessä vaimonsa Kristyn kanssa värittäen sarjakuvia ja kuvitusta digitaalisesti. Hän tekee hommia mm. DC:lle ja Marvelille, ja nyt Miller ikään kuin raottaa ammattisalaisuuksiaan tämän kirjan muodossa laajemmalle yleisölle. Hi-Fi tulee englannin kielen sanoista High Fidelity, mutta lukija miettii, mille tässä ollaan uskollisia? Äänentoistossa uskollisuuden kohde on selvä, mutta sarjakuvissa ei ehkä niinkään.

Kirja alkaa piirroksen skannaamisella, kuten monet digitaalisen tekniikan oppaat. Sitten esitellään pohjavärien maalaaminen ("flats"), valonlähteet ja varjostukset, musteiden sävyttäminen ("color holds"), skriptien tallettaminen, erikoistehosteet, loisteet ja värien toiminta painoprosessissa. Jokainen vaihe on sangen tiukasti ankkuroitu Adobe Photoshopin käyttöön, vaikka tekijä luetteleekin vaihtoehtoja. Kirjan mukana tulee CD, jolta löytyy siveltimiä, esimerkkejä ja Photoshop-skriptejä. Kirjalla on myös sivusto.

Kirjassa on maallikolle paljon uutta, hyvin käyttökelpoista tietoa. Kirja herätti myös diagnosoimaan, mikä aiheuttaa Photoshop-allergiani. Miller toimii tyypillisesti osana Stan Leen kehittämää työositusta, jossa joku piirtää lyijykynillä pohjan, joku toinen piirtää sen musteilla, joku kolmas värittää. Nyt digitaalisen tekniikan myötä väritystä voidaan hinkata loputtomasti erilaisin gradient-sävyin ja loiste-efektein aina niin pitkään, että sivu näyttää kiiltävältä joulupaperilta. Ongelma ei ole pelkästään amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa, vaan myös ranskalaisen perinteen uudet teokset ovat samojen liukuvien sävyjen ja efektien vallassa. Kun eri vaiheiden taiteilijat viilaavat omaa suoritustaan äärimmilleen, kokonaisuus kärsii.

Yhtä kaikki, kirja on ihan hyvä johdanto photoshoppaamiseen.

Webcomics

Steven Withrow, John Barber, Webcomics: tools and techniques for digital cartooning. Ilex Press, Lewes, UK, 2005.

Steven Withrow kirjoittaa ja piirtää paria verkkosarjakuvaa. Hän on myös kirjoittanut muutaman sarjakuvanteko-oppaan -- erityisesti digitaalisia työkaluja käyttäen. John Barber kirjoittaa ja piirtää Vicious Souvenirs -verkkosarjakuvaa, jota julkaisee Modern Tales -sivusto.

Withrow ja Barber ovat nyt kirjoittaneet kirjan verkkosarjakuvan tekemisestä. Kirjassa haastatellaan noin tusinaa verkkosarjakuvan tekijää, jotka edustavat tyyleiltään ja tekniikoiltaan kattavaa otosta laidasta laitaan. Kultakin heistä kysellään jokseenkin samat peruskysymykset, mikä sai tekemään verkkosarjakuvaa, mitkä ovat printin ja verkon erot, tekeekö verkkosarjakuvilla rahaa, ja mitä tavoitteita tekijällä on. Kukaan ei tunnu tienaavan mitenkään merkittävästi, vaan verkkosarjakuvaa tehdään päivätyön ohessa. Haastattelun lisäksi lähes jokainen esittelee prosessin, jolla sarjakuvasivu syntyy. Haastettelujen ja haastateltavien antamien vaiheittaisten opastusten lomassa Withrow ja Barber esittelevät lyhyesti verkkosarjakuvan keskeisiä käsitteitä ja tekniikoita, kuten skannaaminen, resoluutio, verkkodomainit, ansaintamallit jne.

Kirja ei tarjoa mitään suurta viisautta tai oikotietä sarjakuvan tekemiseen. Photoshop-temput ovat toki käyttökelpoisia, ja haastateltavien näkemykset ja tekniikat ovat ihan kiinnostavia.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Kirjoittamisesta

Stephen King, Kirjoittamisesta: Muistelma leipätyöstä. Englanninkielisestä alkuteoksesta On Writing. A Memoir of the Craft (2000) suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi, Juva, 2006.

Kauhukirjailija Stephen King ei esittelyjä kaivanne. Hän on kirjoittanut huomattavan määrän romaaneja, joita on myyty kaikkiaan yli 350 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut myös novelleja ja elokuvakäsikirjoituksia -- hänen töistään on tehty yli sata elokuvaa. Kriitikot eivät ole olleet yhtä suopeita kuin yleisö.

Kirjoittamisesta
on omaelämänkerrannallinen teos siitä, miten Kingistä tuli kirjailija ja mitä kirjoittaminen hänen mukaansa on. Omaelämänkerta, tai "ansioluettelo" kuten King sen nimeää, on ihan kiinnostava selvitys kirjailijan lapsuuteen ja kirjoittamisuraan. Ne 1970- ja 1980-lukujen kirjat, jotka minä olen lukenut, on kirjoitettu ensin alkoholin ja sitten huumeiden vaikutuksen alaisena. Mies sittemmin raitistui.

Ohjeet kirjoittamiseen eivät tarjoa mitään ihmeellistä. King puhuu keskustelevaan sävyyn lukemisen tärkeydestä, kuvauksesta, dialogista, kieliopista, teemasta ja agenteista, mutta ohjeet ovat pääosin ympäripyöreitä ja Kingin ote hieman ponneton tai veltto. Ehkä maanisen kauhukirjailijan resepti ei ole helposti siirrettävissä Kingin ulkopuolelle -- todennäköisemmin kirjoittamiseen ei ole reseptiä. Oli miten oli, kirjoittamiskursseja King ei suosittele, vaan lukemista ja kirjoittamista; oikotietä ei ole.

Käännös anglismeineen tuntuu huolettomalta, miltei huolimattomalta. Osa esimerkkitekstikatkelmista on jätetty kääntämättä tykkänään.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Kun öljy loppuu

Paul Roberts, Kun öljy loppuu -- uuden energiatalouden vaihtoehdot. Alkuteoksesta The End of Oil -- on the edge of a perilous new world (2004) suomentanut Riitta Kankkunen. Edita, Helsinki, 2006.

Paul Roberts on yhdysvaltalainen, pitkään ympäristön, teknologian ja talouden vuorovaikutuksesta kirjoittanut ja luennoinut toimittaja. Kun öljy loppuu on hänen ensimmäinen kirjansa, ja se käsittelee halvan öljyn tulevaisuutta ja vaihtoehtoja.

Ensimmäiseksi maallikko jää miettimään kirjan nimeä.  Öljy ei ole loppumassa, sillä sitä on noin puolet jäljellä. Öljyn  tuotanto on saavuttamassa huippunsa, jonka jälkeen tuotantoluvut laskevat vääjäämättä. Peak oil -skenaariossa ei ole kyse öljy varannoista vaan tuotannosta. It's all about the flow.  Samaan aikaan, kun tuotanto on kääntymässä laskuun, populaatio lisääntyy, elintaso nousee ja energian kulutus kasvaa. Kysyntä siis kasvaa ja tuotanto hiipuu. Jäljellä olevat lähteet ovat pieniä, vaikeissa paikoissa ja huonolaatuisia.  Niinpä energian hinta nousee väistämättä tulevaisuudessa, eikä mikään näköpiirissä oleva teknologia tule muuttamaan tätä. No jaa, kylmäfuusio voisi kyllä muuttaa...

Joka tapauksessa Roberts ei esitä peak oil -tilannetta mitenkään ansiokkaasti. Kirjassa ei ole tilastoja, kuvaajia tai kaavioita selvittämään sangen monimutkaista ja usein väärin ymmärrettyä asiaa. Ehkäpä Roberts ottaakin peak oilin lähtökohdakseen ja luotaa öljyn vaihtoehtoja. Asiaa ruoditaan erityisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta.

Vaihtoehtojen esittely alkaa vedystä. Roberts esittelee vetyä käyttävän polttokennofirman nousun, hypen, ja hiipumisen. Lupauksia ei voitu lunastaa ja niin seuraavilla firmoilla on oleva vaikeuksia voittaa sijoittajat puolelleen. Polttokennot voisivat soveltua teollisuuskäyttöön, mutta esimerkiksi ajoneuvojen energialähteinä ne ovat hankalia. Lisäksi, vaikka vety on universumin yleisin alkuaine, vetyä on saatavilla kaikkein kätevimmin hiilivedyistä, maakaasusta ja öljystä.

Maakaasu on hyvin houkutteleva vaihtoehto, mutta sekin on rajallinen, fossiilinen polttoaine ja sitä löytyy jokseenkin samoista maista kuin öljyä. Geologia on suosinut Venäjää. Maakaasu voi soveltua siirtymävaiheen energiaksi, mutta pysyvää ryhtiliikettä siitä ei saa. Sen kuljettaminen muuten kuin putkia pitkin on taloudellisesti raskaampaa. Putket kulkevat usein ilmastollisesti tai poliittisesti vaikeiden alueiden halki.

Kivihiili on todennäköinen ratkaisu. Keskeisillä teollisuusmailla, kuten USA, Saksa ja Kiina, on sitä omasta takaa, ja teoriassa sitä olisi mahdollisuus polttaa puhtaasti -- joskin parhaat kivihiililaadutkin alkavat olla finito. Vaikka "parempaa ja puhtaampaa" teknologiaa on olemassa, kilpailuasetelma vaikeuttaa niiden valjastamista. Yhdysvalloissa monet kivihiilivoimalat on lobattu ympäristösäädösten ulkopuolelle, koska puhtaampi teknologia vaatisi lisäinvestointeja, jotka pidentäisivät hiilivoimalan takaisinmaksuaikaa. Voimalat nielevät miljardeja, ja niiden kuoletus kestää vuosikymmeniä. Poliitikot eivät uskalla painostaa "kivihiiliosavaltioita". Kiinan ongelma on räjähdysmäisesti kasvava energian kysyntä. Vuodessa siellä rakennetaan arvioilta 60 kivihiilivoimalaa. Energian puute ja sähkökatkokset ovat endeemisiä. Uuden, paremman teknologian käyttöönotto on haave.

Keskeinen ongelma vaihtoehtojen käyttöönotossa on, että ne kilpailevat halvan energian kanssa. Vaihtoehdot ovat poikkeuksetta kalliimpia kuin öljy ja maakaasu. Kaikki energiamuodot eivät ole edes korvike öljylle. Kivihiili liikuttaa autoja tai lentokoneita aika heikosti. 

Robertsin mukaan yksi parhaista energian lähteistä on säästäminen. Länsimaat ja erityisesti Yhdysvallat ovat eläneet huolettomasti ilman käsitystä tai tuntemusta siitä, mistä energia tulee, miten paljon sitä kuluu mihinkin ja miten energia mahdollistaa ns. länsimaisen arkikokemuksen. BKT:n ja energian kulutuksen välillä on vahva positiivinen korrelaatio. Hinnoittelumekanismit pitäisi nyt suunnitella palkitsemaan kestävää kehitystä (Prof. Bartlettin mukaan kestävää kehitystä ei ole suljetussa järjestelmässä, ja niin kestävä kehitys on käsitteellinen ristiriita). Auton hinnassa pitäisi näkyä koko elinkaaresta koituvat kustannukset, jotka tällä hetkellä on ulkoistettu tuleville sukupolville ympäristöongelmien muodossa.

Kokonaisuutena tulevaisuuden energiaratkaisu tulee Robertsin visioissa olemaan hajautettu ja monipuolinen. Sähköverkko on kaksisuuntainen siinä mielessä, että kotitaloudet voivat tuottaa energiaa esim. aurinkopaneelein ja myydä ylijäämänsä verkkoon. Osa energiasta tulee vesi-, tuuli- ja vuorovesivoimasta. Siinä sitten tasapainoillaan hiilidioksidipäästöjen ja kulutuksen välillä. Fossiilisia polttoaineita käytetään todennäköisesti niin kauan kuin se on taloudellisesti suinkin mahdollista.

Roberts on toimittaja ja hän kertoo tarinaa. Niinpä luvusta toiseen siirtyessään hän saattaa vaihtaa etäisestä tyylistä omakohtaiseen kerrontaan. Hän vierailee Saudi-Arabian ja Kaspianmeren öljykentillä, Kalifornian leväplantaaseilla ja kaasusatamissa. Hän puhuu ilmastonmuutoksen uhkista, Kiinan energian puutteesta ja Bushin hallinnon haluttomuudesta rajoittaa energiankulutusta.

Suomennos on siistiä ja täsmällistä. Amerikkalainen ja suomalainen triljoona taitavat mennä kerran sekaisin, muutoin teksti on napakkaa.

perjantai 3. lokakuuta 2008

L'Art de la BD

B. Duc, L'Art de la BD, Tome 1: Du scénario à la réalisation graphique, tout sur la création des bandes dessinées. Glénat, Lucon, Ranska, 1982.

Ranskan sarjakuvaa tarkoittavassa sanassa - bandes dessinées - ei ole samaa infantilismin stigmaa kuin englannin kielen sanassa comics. Nimi ei tietenkään tee ranskalaisista sarjakuvista parempia tai huonompia kuin esimerkiksi amerikkalaisista, mutta kieltämättä 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen sarjakuvan valtavirta tuntuu hieman monipuolisemmalta kuin Atlantin takainen vastine. Oli miten oli, tämä L'Art de la BD on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen, hieman alle 200-sivuinen opas sarjakuvan tekemiseen. Toinen osa käsittelee enemmän piirtämistä, valoa, jne. Tässä osassa keskitytään sarjakuvan kerronnan tekniikkaan, kuinka ruudut toimivat, millaisia tarinoita tai sarjakuvahahmoja on, millaisia piirteitä tyypillisillä tyylilajeilla on ja niin edelleen. Kirjoittaja Duc (Bernard Ducourant) teki 1960- ja 1970-luvuilla sarjakuvia Spirou- ja Pif-lehtiin, ja on sittemmin toiminut sarjakuvaopettajana Académie Charpentierissa, Pariisissa.

Kirjan ensimmäinen osa esittelee sarjakuvan peruskäsitteet. Sarjakuvat soveltavat kirjallisuuden, graafisen taiteen ja elokuvien tekniikoita tarinankerronnassaan. Erityisesti rajaus, näkökulma ja ruudun muoto Ducin mukaan kommunikoivat tarinan tunnelmaa ja toimintaa. Esimerkkejä eri vaihtoehdoista tuodaan sivu toisensa jälkeen: sankareita, päähenkilöitä, tyylejä ja lukuisia esimerkkejä rajauksista, ruuduista ja näkökulmista.

Toinen osa keskittyy kerrontaan kuvien kautta. Edellisen osan tekniikkoja esitellään nyt sivujen kokonaisuuksina: miten näkökulma siirtyy, miten rajaus muuttuu, miten kuvataan liikettä ja miten esitetään toimintaa. Eri kerrontatyylien (tai genrejen) piirteitä tuodaan esiin muutaman sivun verran: komiikka, realismi, jännitys, mysteeri jne. Kokonainen aukeama uhrataan erilaisille onomatopoeettisille sanoille, joilla kuvataan sarjakuvan äänimaailmaa.

Kolmas osa keskittyy toteutukseen. Duc esittelee siveltimen ja mustekynän eroja, taustatutkimusta, ruutujen kompositiota, musteen ja rasterin käyttöä ja lopuksi väritystä.

Tekstiä on kohtalaisen vähän, ja siitä selviää sanakirjan, unohtuneen lukioranskan ja pienen sitkeyden avulla. Kirjassa ei ole mitään suurta viisautta, mutta esimerkit ja muiden tekijöiden töiden analysointi avaavat tottumattomalle erityisesti ruutujen käytön kohdalla uuden maailman. Niin, kirjassa on noin 400 kuvaa, joista pääosa on mustavalkoisia. Taiteilijoina ovat Giraud/Moebius, Pratt, Uderzo, Fraquin, Comés, Prentice, Bilal, de la Fuente, Hergé, Leloup, Martin jne. Kirja tarjoaa siten hienon valikoiman pääosin ranskalaista sarjakuvaa, joka varmasti inspiroi.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

The Hero with a Thousand Faces

Joseph Campbell, The Hero with a Thousand Faces. Princeton University Press, Princeton, New Jersey, USA, 1972 (1949).

Yhdysvaltalainen Joseph Campbell (1904-1987) seikkaili pitkin Eurooppaa, teki itsenäistä tutkimusta ja toimi lopulta professorina Sarah Lawrence Collegessa. Vuosien varrella hän kirjoitti vertailevasta uskontotieteestä. The Hero with a Thousand Faces on suomennettu Sankarin tuhannet kasvot (1990), mutta nyt käsillä on englanninkielinen laitos.

Kirjan keskeinen ajatus on monomyytti. Campbell esittää, että kaikkien kansojen myyttiset sankaritarinat noudattavat samaa rakennetta, joka jakautuu vaiheisiin: Ensin sankarit saavat "kutsun" seikkailuun, jonka esittää usein airut. Sankari saattaa alkuun kieltäytyä, mutta lopulta antautuu seikkailun vietäväksi (muutenhan ei olisi tarinaa). Paikallisella yhteisöllä on ongelma, joka vaatii toimintaa. Sankari voi myös joutua seikkailuun yllättäen, ilman omaa valintaa. Kun hän ylittää rajan tuntemastaan maailmasta tuntemattomaan, alkaa koettelemusten tie. Koettelemukset seuraavat toisiaan kunnes sankari kohtaa jumalhahmon, jota usein kuvataan naiseksi tai äidiksi. Hän ratkaisee annetun tehtävän, mutta kokemukset muuttavat hänen näkemystään maailmasta (apotheosis), ja joissain tapauksissa hän uhraa itsensä. Viimeinen vaihe on paluu. Tarinat päättyvät eri tavoin, eikä sankari välttämättä palaa takaisin yhteisöönsä, vaan jää kahden maailman (näkyvän ja näkymättömän, tämän- ja tuonpuoleisen) väliin.

Campbell kahlaa sitten tarinan kehyksensä tueksi esimerkkejä juutalais-kristillisestä perinteestä, antiikin kreikkalaisesta perinteestä, Amerikan intiaanien tarinoista, intialaisista, afrikkalaisista ja polynesialaisesta perintestä. Sivulla 245 Campbell tiivistää monomyytin tai sankarmyytin seuraavaan kaavioon:



Koska kertomukset ovat samantyyppisiä eri puolilla maailmaa, Campbell purkaa niitä auki psykologian tai psykoanalyysin käsittein ihmismielen tuotoksina. Hän nojaa erityisesti Jungin käsitteeseen arkkityypeistä, jotka ovat ihmismielen heijastumia. Mytologia on metafora, ja niinpä tarinat kertovat meistä ihmisistä.

Kirjassa on runsaasti katkelmia eri kansojen myyteistä ja mytologioista. Itse asiassa sivut miltei täyttyvät suorasta lainauksesta, joiden väliin Campbell liimaa omaa tekstiä. Lukeminen on siten erilaisten katkelmien sekamelskaa, ja vaatii punaisen langan seuraaminen vaatii keskittymistä tai useamman lukemisen. No, kaikki myytit eivät tietenkään sisällä kaikkia näitä vaiheita, mutta kirja on mielenkiintoinen yhtä kaikki. Luke Skywalker, Sandman ja moni muu nykyaikainen sankari noudattaa tietoisesti Campbellin viitoittamaa tietä.