sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Elokuvan tekemisestä

Sidney Lumet, Elokuvan tekemisestä. Alkuteoksesta Making Movies (1995) suomentanut Petri Stenman. Like, Jyväskylä, 2004.

Sidney Lumet on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, joka on ollut tekemisissä elokuvien kanssa jo 1930-luvulta lähtien. Ensiohjaus on vuodelta 1957. Kuuluisia ohjauksia ovat mm. Serpico, Verkko (Network), Ratkaisun hetki (The Verdict) ja Idän pikajunan arvoitus. Elokuvan tekemisestä kertoo, miten Lumet tekee ja on tehnyt elokuvia.

Ohjaaja tekee myös tiliä elämäntyöstään kertoen miksi hän on tehnyt jonkin elokuvan, miksi lopputulos on hänestä epäonnistunut tai miksi elokuva on kuvattu juuri tietyllä tavalla. Anekdootit näyttelijöistä ja kuvauksista punoutuvat kolmeksitoista luvuksi, jotka lähtevät päätöksestä tehdä elokuva ja etenevät käsikirjoituksen työstämisestä näyttelijän valintoihin, lavastukseen, kuvauksiin, katselukopioiin, leikkaukseen, musiikkiin ja niin edelleen. Kertojan ääni on omakohtainen, ja kirjoitus kulkee jouhevasti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Ilmastonmuutos. Nyt.

Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta. Otava, Keuruu, 2007.

Akvavitix, tuo gallialaisen pienen kylän viisas päällikkö, tapasi todeta: "jokainen päivä on uusi eilinen". Jokainen päivä todellakin muistuttaa edellistään siinä määrin, että ihminen rutinoituu arkeensa. Suuria muutoksia pidetään epätodennäköisinä, ja tulevaisuuden odotetaan jatkavan totuttua uomaa. Varmin tapa tehdä itsensä naurettavaksi on puhua ympäristöstä ja sen muutoksista. Toki kielteiset ennusteet kiusaavat arkikokemusta tämän tästä, mutta tuhoutuneet eläinlajit tai kutistuvat jäätiköt onneksi unohtuvat sangen pian - viimeistään sarjakuvasivulla. Tämä suojamekanismi toimii niin kauan, kunnes selkeä ja riittävän suuri ilmiö selittää yksittäiset häiriöt. Väistely loppuu, kerta heitolla maailma jäsentyy uudelleen, eikä paluuta autuaaseen henkiseen laiskuuteen enää ole. Tällainen ilmiö voi olla peak oil tai ilmastonmuutos. Molempien ilmiöiden kohdalla ollaan pahasti myöhässä, ja molemmat ovat muuttava ratkaisevasti tuttua ja turvallista arkikokemusta - hitaasti mutta varmasti.

Länsimainen kulttuuri sisältää kertomuksia vaikeuksista ja koettelemuksista, mutta kaikissa niissä vaikeudet voitetaan ja parissa sukupolvessa ongelmista toivutaan entistä uljaampaan loistoon. Länsimaissa ei osata käsitellä tarinoita, joissa jotain hajoaa pysyvästi tai joissa sukupolvesta toiseen vajotaan heikkenevän ympäristön ja niukkenevien resurssien vuoksi alemmaksi ja alemmaksi. Romahdushan ei ole mitenkään väistämätön, vaan määrätietoisin toimin ongelmia voidaan lieventää, tai ne voidaan välttää. Ihmisten keskuudessa ei vain vallitse yhteistä kuvaa maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Yhteiskuntamme on rakennettu kasvun imperatiivin varaan, ja niin nykykulutusta ei haluta vähentää, vaan sen ylläpitämiseksi etsitään vaihtoehtoja. Olemme tehtyjen investointien vankeja.

Pasi Toiviainen opiskeli arkkitehdiksi, mutta lopputyönsä johtopäätöksissä totesi, ettei nykyaika tarvitse uudisrakentamista. Hänestä tuli ympäristötoimittaja. Ilmastonmuutos. Nyt. on osin omaelämänkerrannallinen ja aika säälimätön kertomus kirjoittajan varttumisesta ympäristökysymyksien äärellä ja toisaalta edessämme olevasta mullituksesta. Sivujen mittaan kertojan ääni vaihtuu hieman koomisesti kuvatusta koheltajasta kovaksi ilmastoasiantuntijaksi. Hän tapaa maailman eturivin tutkijoita, ja tuntuu toimittavan pitkälle erikoistuneiden asiantuntijoiden välillä tietoa niin, että tutkijat itsekin ovat yllättyneitä. Loppua kohden Toiviainen lataa tekstiin yhä enemmän tutkimustuloksia, mittauksia ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Kuva on tyly. Kaikki asiantuntijat, jotka ymmärtävät ilmastodataa, ovat korkeintaan varovaisen optimistisia.
Oma käsitykseni luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen kourissa ei ole juuri muuttunut vuosituhannen vaihteen synkistä näyistäni. On päinvastoin ollut karmivaa seurata, kuinka maailman huippututkijat toisensa jälkeen ovat päätyneet pelottavan samanlaisiin ajatuksiin. Samoin lähes kaikki pahimmat aavistukseni vaikuttavat jo alkaneen käydä toteen.(s. 319)
Toiviainen esittelee Maailmanlopun anatomiaksi ristimänsä dokumentaarin käsikirjoituksen. Se on synkkä maalaus ilmaston lämpenemisestä ja yhteiskunnan ponnettomiksi jäävistä yrityksistä sopeutua siihen.

Toiviaisen teos on hyvin muotoiltu argumentti hyvin vaikeasta ja kohtalokkaasta asiasta. Kirjan omaelämänkerrannallisuus tuo kylmään aineistoon lämmintä väriä, mutta se välittää myös kirjoittajan epätoivon. Jotkut voivat epätoivolta suojautua, mutta data on lohdutonta, eikä siitä monenlaista tulkintaa voine tehdä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Venäjän historia

Heikki Kirkinen (toim.), Venäjän historia. Otava, Keuruu, 2004.

Venäjän historia on suomalaisten historioitsijoiden kirjoittama yleisesitys naapurimaan menneisyydestä. Kirja ilmestyi ensiksi nimellä Venäjän ja Neuvostoliiton historia vuonna 1986. Tähän kolmanteen painokseen on otettu mukaan Venäjän tapahtumat Neuvostoliiton sortumisen jälkeen.

Kirja kattaa pitkän aikavälin kivikaudesta 2000-luvulle. Heikki Kirkisen johdanto esihistoriaan ja Novgorodin vahvistumiseen on täynnä heimoja ja käänteitä, eikä tarinassa meinaa pysyä mukana. Laajan maa-alueen poikki liikutaan jokia pitkin, ja niiden varsille muodostuu kauppapaikkoja. Eino Kuujo kertoo, miten Moskova omaksui identiteettinsä kolmantena Roomana ja alkaa kiistansa Ruotsin kanssa 1500-luvulla. Jo tuolloin venäläinen eliitti koki maansa takapajuiseksi, ja lähetti nuoria opiskelemaan länteen. Talonpojat poljetaan maaorjiksi, millä on kauaskantoiset seuraukset.

Jussi T. Lappalainen kirjoittaa suurvallan alkuvuosista ja Pietari Suuren uudistuksista. Venäjästä kasvoi suurvalta. Se sai sataman Itämerelle Ruotsin kustannuksella, ja sen yläluokkaan pyrittiin tuomaan eurooppalainen ilme. Alpo Juntunen jatkaa suurvaltakauden kuvauksella. Katariina II yritti tuoda valistusoppeja Venäjälle, mutta projekti ei saanut tuulta alleen. Mutta taiteisiin ja tieteisiin tuli vaikutteita, ja monet eurooppalaiset arkkitehdit pääsivät toteuttamaan haaveitaan Pietarissa. Osmo Jussila kirjoittaa 1800-luvun keisareista ja poliittisesta valtapelistä, jolla Euroopan kehitystä pyrittiin pitämään aisoissa. Maaorjat vapautettiin, mutta hieno idea ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Heillä ei ollut rahaa ostaa maata, eivätkä he päässeet kyläyhteisöstään irti. Pentti Luntinen jatkaa 1800-luvun lopusta. Venäjän keisarikunta oli jäämässä jälkeen teollistuvasta lännestä. Luonnonrikkauksia maalla oli yllin kyllin, mutta toiminta oli tehotonta ja hallinto korruptoitunutta. Keisarit pelkäsivät kaventaa itsevaltiuttaan, ja niin muutokset jäivät pinnallisiksi. Ensimmäinen maailman sota oli sitten käännekohta. Teknologia ja yhteiskunnallinen kehitys olivat ajaneet Venäjän ohi. Korjausliike oli voimakas.

Seppo Zetterberg ja Timo Vihavainen kuvaavat vallankumousta ja Neuvostoliiton kehitystä ennen toista maailman sotaa. Kuten vallankumouksissa tapaa käydä, osaava virkamiehistö ammutaan tai se pakenee ulkomaille. Sama palkka kaikista töistä johtaa siihen, että kaikki tähtäävät helppoihin hommiin. Idealismi ei tartu talonpoikiin, ja he viljelevät vain omiksi tarpeiksi, mistä seuraa nälänhätä. Seuraa myönnytyksiä ja kovia otteita. Stalin pelkää Saksan voimistumista ja teollistaa Neuvostoliiton väkivaltaisesti. Tuotantoa olisi voitu ehkä tehostaa muillakin tavoin, mutta ilman sitä Saksa olisi todennäköisesti jyrännyt puna-armeijan. Tuomo Polvinen kertaa lyhyesti itärintaman tapahtumat ja taustalla käydyt neuvottelut Euroopan tulevaisuudesta.

Kylmä sota on yksi 1900-luvun jälkipuoliskoa leimannut juonne. Sune Jungar esittelee johtajat Stalinin jälkeen, Hrustsovin, Breznevin ja Tsernenkon ja viimein Gorbatsovin. Venäjä jää jälkeen länsimaiden tuotannon kehittymisestä, ja kansainvälisessä kilpailussa se joutuu vähitellen luopumaan joistain kollektiivi-ihanteistaan. Jyrki Iivonen jatkaa Neuvostoliiton uudistumispyrkimyksistä, perestroikasta ja glasnostista. Järjestelmä ei kuitenkaan kestänyt muutoksia, ja se romahti. (Muistan lukeneeni kommentteja, että Saudi-Arabia pumppasi 1980-luvun puolessa välissä markkinoille niin paljon öljyä, että hinnan lasku aiheutti mittavan vajeen Neuvostoliiton kassassa.) Imperiumi purettiin kohtalaisen rauhanomaisesti, mutta sisäiset kriisit jatkuivat pitkään 1990-luvun lopulle.

Venäjän historia on yli 500-sivuinen, viljalti kuvitettu teos. Lähdeviitteitä ei ole käytetty kuin parissa, kiistanalaisessa kohdassa -- lähteitä on toki lueteltu kirjan lopussa. Asiatyyli ei juuri heilahtele kirjoittajien vaihtuessa. Noin puolet kirjasta kertoo vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ajasta. Kylmän sodan käänteistä olisi toki mielellään lukenut enemmän. Venäjälle ei kehittynyt poliittisesti aktiivista keski- ja työläisluokkaa, ja maallikon näkökulmasta pitkään jatkuneet ja epäonnistuneet yritykset korjata talonpoikien asema aina 1600-luvulta eteenpäin kehittyivät lopulta vallankumoukseksi. Niin se käy.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines

Tami D. Cowden, Caro LaFever, Sue Viders, The Complete Writer's Guide to Heroes and Heroines: Sixteen Master Archetypes. Lone Eagle, New York, NY, USA, 2000.

Arkkityyppi (kreikk. αρχέτυπον, 'alkumalli') on universaali, kaikille ihmisille yhteinen alitajuinen käyttäymismalli, joka ilmenee saduissa, myyteissä ja tarinoissa. Tässä kirjassa kirjoittajat ovat koonneet kahdeksan mies- ja kahdeksan naissankarin arkkityyppiä tarinoista. Aluksi arkkityypit esitellään lyhyesti, ja sitten niiden välistä jännitettä käydään läpi pareittain. Kirjoittajat eivät perustele arkkityyppejään muuten kuin luettelemalla elokuvia -- valitut valtavirtaelokuvat palautuvat arkkityyppeihin pelottavan hyvin. Tarinoiden henkilöhahmot voivat toki muuttua tai he voivat olla yhdistelmä eri arkkityyppejä.

Teksti on sinänsä siistiä, mutta se on pohjimmiltaan listaus kankeista stereotyypeistä. Tarjolla on työkalu, jolla voi systemaattisesti luoda hahmojen välille konfliktin.

lauantai 1. marraskuuta 2008

The Upside of Down

Thomas Homer-Dixon, The Upside of Down - Catastrophe, Creativity and the Renewal of Civilization. Island Press, Washington, DC, USA, 2008.

Thomas Homer-Dixon on kanadalainen valtiotieteen professori, joka on tutkinut kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa ja yhteisöjen sopeutumista talouden, ympäristön ja teknologian muutoksiin. The Upside of Down on kirjoitettu "suurelle yleisölle", kun aiemmin tällä palstalla esitelty Environment, Scarcity, and Violence oli suunnattu enemmän akateemiselle yhteisölle. Verkkosivujensa mukaan kirja on kahminut tukun tietokirjapalkintoja Kanadassa.

Alkuun Homer-Dixon maalaa viisi keskeistä ongelmaa - tai "rakenteellista rasitusta" ("tectonic stresses") - jotka jännittyvät yhteiskunnissamme ja jotka lauetessaan voivat aiheuttaa suurta tuhoa kytkeytyneessä ja erikoistuneessa yhteiskunnassa.
  • Populaation kasvusta syntyy rasitusta, kun kasvu ja sen epätasainen jakautuminen synnyttää kuilun rikkaan ja köyhän maailman osan välille.
  • Energian ja erityisesti öljyn saatavuus tulee kiristymään.
  • Ympäristöongelmat heikentävät viljeltävän maan, makean veden, metsien ja kalakantojen tilaa.
  • Ilmasto muuttuu toimiemme seurauksena.
  • Talousjärjestelmämme synnyttää epätasapainoa ja epävarmuutta eripuolilla maailmaa - erityisesti köyhissä maissa.
Näillä ongelmilla on mahdollisuus vahvistua yhtäältä pitkälle kehittyneen kytkeytyneisyyden (globalisaatio) kautta. Toisaalta nämä viisi ongelmaa kiristävät olosuhteita ja herättävät tyytymättömyyttä kaukana länsimaista, ja nykyinen teknologia on kohottanut pienten ryhmien potentiaalista tuhovoimaa, mikä on riski, jos tyytymättömyys kehittyy väkivallaksi.

Homer-Dixon huomauttaa, että kulttuurissamme on tapana tarkastella ongelmia irrallaan toisistaan. Asiantuntijat pitäytyvät omissa karsinoissaan, eivätkä ulota päätelmiään oman erityisalueensa ulkopuolelle. Ongelmien suhdetta toisiinsa tai riskien kumuloitumista ei juuri pohdita. Ongelmat voivat edetä epälineaarisesti ylitettyään jonkin kynnysarvon. Tästä on saatu näyttöjä Antarktiksella, jossa lämpeneminen kiihtyy. Maapallon jäljellä olevat öljyvarat ovat yhä enenevissä määrin poliittisesti räjähdysherkän Persianlahden alueella. Ilman alueen tuotantoa länsimaiden järjestelmä pysähtyy -- ei ehkä täysin mutta lähes. Ilmastonmuutos on herättämässä Australiaa ja Afrikan sarvea kovin ottein: kuivuus riuduttaa joet ja tappaa karjan. Esimerkkinä samanaikaisesta usean ongelman ketjusta Homer-Dixon muistuttaa elokuusta 2003, jolloin Pohjois-Amerikan koillisosa kärsi laajasta sähkökatkosta. Alkuun shokki tuntui piristävältä vaihtelulta, mutta sitten alkoivat akut hyytyä, bensapumput, raha-automaatit ja tukiasemat sammua, jääkaapit ja pakastimet sulaa. (Samanlainen kehä vaivasi hurrikaanien riepottelemaan rannikkoa Louisianassa tänä vuonna.)

Kytkeytyneisyys on tavallista ekosysteemeissä. Emeritusprofessori Crawford "Buzz" Holling on kehittänyt ekologisia systeemejä koskevan panarkisen teorian, jonka mukaan ekosysteemin adaptiivisuus kiertää syklissä: kasvu, romahdus, uudelleen syntyminen ja taas kasvu. Esimerkiksi metsä ympäristönä muuttuu, kun eliöt kehittyvät. Kasvun alkuvaiheessa biomassan määrän kasvaessa kasvaa myös ravinteiden määrä. Eliölajit tulevat riippuvaisiksi toisistaan. Maatuvat jätökset tarjoavat kasvualusta yhä suuremmalle ja monimuotoisemmalle eliölajistolle. Missä vain elintilaa tai toimintoa tarvitaan, siihen keksii jokin laji keskittyä. Sitten metsä "aikuistuu" ja kasvu hidastuu. Sen tasapaino on herkän itsesäätelyn varassa. Eliölajit toimivat omassa nichessään erinomaisen tehokkaasti. Holling esittää, että tämä kasvu ei voi kestää loputtomiin. Ennen pitkää pitkälle erikoistunut järjestelmä, joka kehittyi runsaan ravinteiden aikana, tuottaa heikkenevän tuoton kehän. Ekosysteemin resilienssi, sen joustavuus ja elinvoimaisuus heikkenevät, kun kaikki sen osat toimivat hyvin pienen marginaalin varassa. Systeemi ei pysty puskuroimaan ulkopuolelta tulevaa shokkia ja sen sisäisten riippuvuuksien ansiosta shokki leviää koko järjestelmään. Samanaikaisesti sen sisäiset riippuvuudet lisääntyvät, sen uudistumispotentia kasvaa, mutta sen resilienssi heikkenee, kun tehokkaasti olosuhteet hyödyntävä systeemi ei jätä uudistumispotentialle energiaa, jolla syntyisi uusia lajeja -- ts. olemassa olevan järjestelmän ylläpito syö yhä suuremman osan potista. Systeemi haurastuu. Tulipalo, myrsky, tuhohyönteisparvi tai kuivuus riittävät romahduttamaan koko ekosysteemin, esim. metsän.

Homer-Dixonin keskeinen ajatus on, että meidän järjestelmämme on tällainen kompleksinen ja kytkeytynyt kokonaisuus, jonka kyky kohdata shokkeja on haurastunut. Hän lainaa Joseph Tainterin ajatuksen Rooman "tuhosta". Rooman kasvu loppui, koska sen pitkälle erikoistunut yhteiskunta alkoi kuluttaa yhä suuremman osan tuotetusta energiasta, ruoasta. Sotaretket toivat pitkään kasvua, mutta mielekkäille huoltoyhteyksille on rajansa. Kun järjestelmä söi yhä enemmän, sivilisaatio aloitti diminishing returns -kiertoajelun.

Meidän talousjärjestelmämme nojaa jatkuvaan kasvuun, ja alkaa olla jo aika selvää, että kasvulla on reunaehdot. Vasta käynnistynyt talouskriisi osoittaa, miten nopeasti ja laajalle tiukkaan kytkeytynyt järjestelmä levittää ongelmansa. Kokonaisuutena kasvuun perustuvaa talousjärjestelmän toimintaa selitetään lisäämään kaiken aikaa selityksiin selityksiä hieman samaan tapaan kuin maakeskeisen maailmankaikkeuden tähtien ratoihin: kiertoratojen sisällä oli kiertoratoja. Järjestelmässä ei ole tasapainoa. Se tuottaa jyrkkää eriarvoistumista. Silti Homer-Dixon ei ole heittämässä kapitalismia romukoppaan, ainoastaan sen globalisoidun muodon, joka haurastuttaa kansainvälisen talouden äärimmäisyyteen viedyllä optimoinnilla.
Taloudellinen ja poliittinen järjestelmä ovat tulosta talouskasvusta ja nojaavat kasvun imperatiiviin. Koska kapitalismi on vallitsevan ideologian mukainen, tarvittavat muutokset muiden ongelmien vaurioiden vähentämiseksi kohtaavat jyrkkää vastustusta. Ideologisesti olemme maalanneet itsemme nurkkaan.

Homer-Dixon lukee auki tilastoja ja maalaa lukijan eteen melko lohduttoman näkymän. Romahdus ei ole kuitenkaan väistämätöntä tai väistämättä huono asia. Erikoistuneisuus purkautuu auki, riippuvuudet katoavat ja metsä voi aloittaa uuden kasvun. Monimuotoisuudelle on lukuisia väyliä toteutua. Tämä katagenesis on kaiketi se upside tässä kaikessa. Lisäksi tähän voi varautua. Jos ihmiset rakentavat uudelleen sen varmennusverkoston, jonka globaali kapitalismi on syönyt, pahimmat ongelmat voidaan välttää, mutta työhön pitää ryhtyä viimeistään nyt. Homer-Dixon kuvaa eri ongelmat hyvin, mutta upside-optimismissa hän hieman kompastelee. Hän tuntuu tavoittelevan "kestävän kasvun" ideaalia, vaikka se on käsitteellinen ristiriita. Ilman "positiivista spinniä" kirja olisi ollut hyvin synkkä, koska ongelmia hallitsisi järjestelmän sisäinen determinismi.

Teksti on moitteetonta asiakieltä. Raunioiden kiertely ja niiden äärellä kontemplointi eivät ole mitenkään loistavia, mutta ehkä ilman omakohtaista kuvausta kirja olisi jäänyt etäiseksi ja kylmäksi. Vaikka kirja on suunnattu "suurelle yleisölle", siinä on yli sata sivua viitteitä ja lähteitä.