tiistai 28. joulukuuta 2010

Muad'Dib

Frank Herbert, Dyyni. Toinen osa: Muad'Dib. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dune - book two: Muad'Dib (1965) suomentanut Anja Toivonen (1983). WSOY, Juva, 2010.

Frank Herbertin kolmeksi kirjaksi jaetun Dyynin toinen osa jatkaa tarinaa Atreides-suvun kohtalosta. Paul ja hänen äitinsä Jessica harhailevat Arrakisin autiomaassa etsien fremen-kansaa. Toisaalla Arrakisin valloittanut paroni Harkonnen jatkaa kaksinaamaista peliään mahtisukujen parissa.

Englanninkielisenä laitoksena Muad'Dib ilmestyi yhdessä niteess' kahden muun osan kanssa, joten se ei ole itsenäinen tarina. Edellisen osan hyveet ja ansiot kantautuvat toiseen osaan.  Herbertin kehittelemän fremen-kansan tavat ja kieli heijastelevat hienolla tavalla äärimmäisen kuivia elinolosuhteita. Mystiikka ja tekniikka sulautuvat upeiksi juonteiksi.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

The Comics Journal Library 6: The Writers

Tom Spurgeon (toim.), The Comics Journal Library 6: The Writers. Fantagraphics Books, Seattle, WA, USA, 2006.

The Comics Journal on yhdysvaltalainen sarjakuvia käsittelevä aikakauslehti, joka on tunnettu pitkistä haastatteluista ja hyvin kriittisistä ja happamista amerikkalaisen valtavirtasarjakuvajulkaisujen arvosteluista. The Comics Journal Library 6: The Writers on kokoelma sarjakuvakäsikirjoittajien haastatteluita 1970-luvun lopusta ja 1980-luvun alusta. Haastateltavat, Steve Gerber, Marv Wolfman, Harlan Ellison, Steve Engelhart, Dennis O'Neil, Gerry Conway, Chris Claremont, Archie Goodwin, Len Wein ja Alan Moore, ovat nimekkäitä kirjoittajia, jotka työskentelivät haastatteluiden aikaan joko Marvelilla tai DC Comics:lla -- poikkeuksena Harlan Ellison. Monet kirjoittajista ovat sittemmin kirjoittaneet jotain muutakin,  esim. romaaneja ja televisio- tai elokuvakäsikirjoituksia.

Haastatteluiden lähtökohta tuntuu olevan, että valtavirtasarjakuvan tekeminen muuttui ratkaisevasti 1970-luvun aikana. Kirjan kannen puhekupla kertoo lehden sävyn: "Something is wrong! Something is killing us all... ! Some hideous moral cancer is rotting our very souls!" Tämä sielua jäytävä syöpä on Comics Code:n hallitsema sarjakuvateollisuus, joka polkee maahan sarjakuvan taiteelliset arvot. Haastattelijat sitten yrittävät houkutella lehden linjan mukaisia mielipiteitä kirjoittajilta. Stan Leen demonisointi ei onnistu, koska hän on kaikkien mielestä mukava mies. Kaikki ovat silti samaa mieltä, että haastatteluiden aikoihin amerikkalainen sarjakuva oli murroksessa. Isot kustantajat palkkasivat riveihinsä ennemmin keskinkertaisuuksia, jotka saivat käsikirjoituksen valmiiksi aikataulussa, kuin luovia, uusia uria kokeilevia taiteilijoita. Kokeiluja jarruttivat myös isojen kustantajien 22-sivuinen formaatti ja haluttomuus ottaa riskejä.

Monin paikoin haastattelijoiden kysymykset ovat johdattelevia, ja osa haastateltavista lankeaa ansaan ja päätyy mollaamaan joitakuita kollegoitaan. Esimerkiksi alun perin vuonna 1979 julkaistu Harlan Ellisonin pitkä haastattelu on johtanut oikeusjuttuun viimeksi 2007.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Dyyni

Frank Herbert, Dyyni. Ensimmäinen osa: Dyyni. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dune: book one -- dune (1965) suomentanut Anja Toivonen (1982). WSOY, Juva, 2010.

Yhdysvaltalainen Frank Herbert (1920-1986) toimi mm. sanomalehtitoimittajana ennen tieteiskirjailijan uraansa. Hän kirjoitti pulp- ja scifi-novelleja 1940- ja 1950-luvulla päivätyönsä ohella, ja vuonna 1955 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa. Herbert heittäytyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi vaimonsa tuella neljä vuotta myöhemmin, ja monen vuoden työ huipentui 1965, kun useiden kieltävien päätösten jälkeen löytyi pieni kustantamo, joka julkaisi Dyynin. Palkinnoista ja kriitikoiden ylistyksestä huolimatta kirja turvannut kokopäiväistä kirjoittamista heti ilmestymisensä jälkeen. Herbert jätti sanomalehtityönsä vasta 1970-luvun alussa.

Dyyni on scifiromaanien sarja, jonka alkaa samannimisellä ensimmäisellä osalla, jonka suomalainen kustantaja on jakanut edelleen kolmeen osaan. Dyynin tarina sijoittuu kauas tulevaisuuteen, missä tähtien välisen keisarikunnan aatelissuvut taistelevat poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Tarina alkaa siitä, kun Atreides-suku saa Arrakis-planeetan läänityksenä. Tämä kuiva, hiekan peittämä planeetta on siitä erikoinen, että se tuottaa ainutlaatuista melanssirohtoa, joka pidentää elämää, parantaa tauteja ja laajentaa henkisiä kykyjä. Se on arvokkain aine tunnetussa universumissa.

Herbert yhdistää politiikkaa, ekologiaa, antropologiaa ja uskontoja kiehtovaksi tieteisromaaniksi. Maailma, sen kulttuuri ja tavat avautuvat mutkattomasti henkilöiden puheiden ja käytöksen kautta, kertojan näkökulma vaihtuu luvun aikana monta kertaa, ja petos seuraa toistaan. Kirjan henkilöt jäävät  hieman etäisiksi, mutta ehkä pääosassa ovatkin muutos, jonka nuori Paul Atreides kokee, ja Arrakis-planeetta. Lukijankaan varttuminen ei ole himmentänyt Dyynin lumoa.

lauantai 20. marraskuuta 2010

White Jazz - Musiikkia pimeästä

James Ellroy, White Jazz - Musiikkia pimeästä. Englanninkielisestä alkuteoksesta "White Jazz" (1992) suomentanut Juha Ahokas. Like, Helsinki, 2007.

Yhdysvaltalaisen James Ellroyn L.A. -kvartetit päätösosa huipentuu liittovaltion poliisin käynnistämiin tutkimuksiin Los Angelesin poliisilaitoksen toiminnasta. Kirjassa seikkailee tuttuja nimiä aikaisemmista osista, mutta tällä kertaa tarinassa on vain yksi päähenkilö. Komisario David Klein, joka kulkee lain kahta puolta, saa tehtäväkseen selvittää sinänsä mitättömän näköistä murtoa. Aika nopeasti taustalta paljastuu hirvittävää perhehistoriaa, poliittista valtataistelua, poliisilaitoksen korruptiota, huumekauppaa jne. Likaista, sekaista ja raakaa rikospulppia.

Kirja ei aivan yllä sarjan edellisten osien tasolle (Musta Dahlia, Hollywood - Suuri tyhjyys ja L.A. - Langennut kaupunki). Alkuun tuntui, että Ellroy on kehittänyt maneerinsa äärimmilleen ja kirjoittanut proosaa lähes luentomuistiinpanoja muistuttavalla kielellä. Ilmeisesti käsikirjoitus oli 900-sivuinen, ja kustantajan painostuksesta se piti lyhentää alle puoleen. Ellroy teki sen poistamalla verbit. Hieno temppu, mutta kirja kärsi.

perjantai 19. marraskuuta 2010

L.A. - Langennut kaupunki

James Ellroy, L.A.- Langennut kaupunki. Englanninkielisestä alkuteoksesta L.A. Confidential (1990) suomentanut Juha Ahokas (1997). Like, Helsinki, 2003.

Itseään dekkarikirjallisuuden Tolstoina pitävän yhdysvaltalaisen James Ellroyn L.A. -kvartetin kolmas osa jatkaa poliisien, roistojen ja raakojen rikosten saagaa 1950-luvun Los Angelesissa. Edellinen osa, Hollywood - Suuri tyhjyys, toimitti Mickey Cohenin vankilaan, ja nyt uudet tekijät haalivat itselleen pelitilaa. Kuten sarjan aikaisemmissakin teoksissa, Ellroy rakentaa tarinan todellisten historiallisten tapahtumien ympärille. Poliisit hakkaavat putkassa puolentusinaa epäiltyä jouluna 1951. Tapaus antaa päähenkilöille mehevän taustan, joka värittää kaikkea laitoksella tapahtuvaa yhteistyötä 1950-luvun lopulle asti.

Varsinainen tarinan käynnistävä rikos on Nite Owl -yökahvilassa tehty raaka kuuden ihmisen murha, ja nopeasti löydetyt epäillyt eivät osoittaudukaan kiistattomiksi syyllisiksi. Ellroylla on kyky juonia eri tahoilla toimivien poliisien jalkatyöstä monitasoinen palapeli, jonka ajankuva ja yksityiskohdat vyöryvät lukijaa kohti sivu toisensa jälkeen. Hän yhdistää järjestäytyneen rikollisuuden, poliittisen korruption, huumekaupan, prostituution, rasismin, pornografian ja kiristyksen vauhdilla eteneväksi mustaksi dekkariksi, jossa kukaan ei ole hyvä eikä puhdas. Upeaa.

Kirjasta on tehty elokuva, joka luonnollisesti suoraviivaistaa kirjan juonivyyhteä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

The Vikings

Else Roesdahl, The Vikings. Tanskankielisestä alkuteoksesta Vikingernes Verden (1987)  englanniksi kääntäneet Susan M. Margeson ja Kirsten Williams. Guild Publishing, London, UK, 1991.

Tanskalainen Else Roesdahl on keskiajan arkeologian professori Århusin yliopistossa ja viikinkitutkimuksen professori Nottinghamin yliopistossa. The Vikings on yleisesitys skandinaavien kulttuurista ja niistä 300 vuotta kestäneistä valloitusretkistä ja valtapelistä, jotka ratkaisevasti muuttivat Euroopan poliittista karttaa. Otava on julkaissut kirjasta suomennoksen vuonna 1994, ja englanninkielistä laitosta on korjattu ja päivitetty 1999.

Kirja käsittelee ensin lähteitä, joiden pohjalta viikingeistä voi ylipäätään sanoa mitään. On olemassa kirjallisia lähteitä, mutta ne ovat harvoin aikalaisten kirjoittamia. Saagat kirjoitettiin pääasiassa vuosien 1200 ja 1400 välillä. Historiikkeja ja annaaleja on jäänyt normanneilta, irlantilaisilta ja sakseilta, mutta ne on kirjoitettu kauan tapahtumien jälkeen, jolloin fiktion ja tapahtumien todellisen kulun välistä eroa on vaikea tunnistaa. Aikalaiskuvauksia löytyy viikinkien riimukivistä ja kristittyjen pappien ja lähetyssaarnaajien kertomuksista, joista edelliset ovat hajanaisia ja jälkimmäiset värittyneitä.  Tekstien tueksi pitkin Länsi-Euroopan ja erityisesti Englannin rannikkoa viikinkien jättämää paikannimistöä ja sanastoa. Sitten arkeologisia löytöjä: rahoja, koruja, hautoja, laivoja, kyliä ja taloja.

Sitten Roesdahl kuvaa maantieteellisesti laajaa seutua, josta viikingit olivat kotoisin. Skandinavian, so. Tanskan, Norjan ja Ruotsin, luonnonolot vaihtelevat, ja niin vaihtelevat myös viikingeiksi kutsuttujen kansojen kulttuurit. Kansat koostuivat orjista, (vapaista) talonpojista ja sotapäälliköistä, rakensivat talonsa puusta, savesta, kivestä ja turpeesta, puhuivat muista germaanisista kielistä eroavia skandinaavisia kieliä ja palvoivat suunnilleen samoja jumalia. Miesten ollessa matkoilla, naiset pyörittivät kotitaloutta palvelusväkineen ja orjineen. Kodin ja maatilan ulkopuolella naisilla on huomattavan vähän mahdollisuuksia. Avioeron saattoi ottaa kumpi tahansa osapuoli, ja uskottomuudesta rankaistiin miehiä ja naisia. Tyttäret perivät veljiään vähemmän, osin myötäjäisten vuoksi. Kuningas oli ensisijaisesti ylin sotapäällikkö ja jonkinlainen uskonnollinen johtaja, mutta hän oli myös johtaja suhteissa muihin kansoihin. Vallankäyttöä ohjasi käräjät, mutta käytännössä myös aristokraateista muodostunut lähipiiri.

Viikingit viljelivät maata, kalastivat, paimensivat karjaa ja kävivät kauppaa riippuen paikallisista olosuhteista. Metsästys oli pääasiassa huvi. Kauppa oli vain yksi vaihdannanmuoto. Lahjojen vaihto/anto oli hyvin tärkeä palkitsemistapa, jolla vahvistettiin lahjan antajan ja saajan välistä suhdetta. Maksut, verot ja ryöstöt olivat kaupankäynnin ohella tietenkin tärkeämpiä. Rahojen, tuotteiden, elintapojen ja asuinolojen kohdalla Roesdahl esittää ensin yleiset linjat, ja sitten käy läpi paikallisia eroja Tanskan, Ruotsin ja Norjan välillä.

Kirjan toinen osa käsittelee laajentumista. Roesdahlin mukaan syitä valloituksille ja ryöstöretkille oli monia.  Hyvien laivojensa ja erinomaisen purjehdustaitonsa ansiosta viikingit saattoivat liikkua pitkiä matkoja, ja yhteydet eri puolille Eurooppaa olivat jo olemassa ennen "viikinkiaikaa" (n. 750-1050). Kaupankäynti oli vilkastumassa varhaiskeskiajan notkahduksen jälkeen, ja siten ryöstettävää riitti. Kirkot ja luostarit olivat erityisen hyviä kohteita, koska niihin oli keräytynyt varallisuutta. Toisaalta Eurooppa oli vielä poliittisesti hyvin hajanainen ja epävakaa, mitä viikingit osasivat käyttää hyväkseen. Näistä syistä ryöstöretket olivat hyvin tuottoisia. Airojen ja matalan pohjansa ansiosta laivoilla saattoi purjehtia jokia pitkin sisämaahan ja tilaisuuden tullen ryöstää kylä ja poistua paikalta ennen kuin paikalliset ehtivät järjestää vastarintaa. Toisaalta viikinkien kulttuuri lietsoi itseluottamusta, seikkailuhenkeä ja kohtalonuskoa. Pakanallisten viikinkien raakuudet eivät suuresti poikenneet tuon ajan kristittyjen toisilleen tekemistä raakuuksista, mutta sekä saagat että kristittyjen kertomukset ovat paisuttaneet tapahtumia. ("Verikotka", jossa uhrin keuhkot revitään selkäpuolelta ulos, keksittiin vasta 1100-luvulla ja vieläpä todennäköisesti käännösvirheenä. [s. 196])

Sitten Roesdahl esittelee viikinkien retket ja valloitukset mantereella Länsi-Euroopassa (Friisinmaalla, Bretagnessa ja Normandiassa), Brittein saarilla (Skotlanti, Shetlanti, Hebridit, Man-saari, Englanti, Irlanti), pohjoisessa (Islanti, Färsaaret, Grönlanti, Viinimaa) ja idässä (Novgorod). Viikingit saivat pysyvästi haltuunsa Normandian mutta sulautuivat ranskalaiseen kulttuuriin. He pitivät hetken aikaa koko Englantia hallussaan, mutta lopulta normannit valloittivat sen. Englantiin kuitenkin jäi paljon skandinaaveja, ja merkittävä osa Itä-Englannin paikannimistöä on skandinaavista perua. Irlannissa viikingit sotkeutuivat paikallisten pikkuruhtinaiden valtapeliin, perustivat Dublinin, mutta lopulta saari jäi irlantilaisten valtaan, ja seudulle jääneet viikingit sulautuivat paikalliseen väestöön. Viikingit saivat haltuunsa myös alueita Baltiasta ja Venäjältä, ja perustivat Kiovan Venäjän Dnepr-joen laaksoon.

Kirjassa mustavalkoisia karttoja, valokuvia ja piirroksia. Roesdahl kytkee systemaattisesti esittämiensä tapahtumien tueksi arkeologisia löytöjä ja nimistöä. The Vikings on erinomainen johdanto.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Islanninkielestä kääntänyt ja saatesanoin varustanut Antti Tuuri. Otava, Keuruu, 2006.

Antti Tuurin ansiokas käännöshanke jatkuu neljän lyhyen tarinan tai "lyhytsaagan" voimin. Tarinoista ensimmäinen, Hrafnkellin saaga (Hrafnkels saga Freysgoða), sijoittuu 900-luvun alkupuolelle. Soturi Hrafnkell perustaa nuorena oman tilansa, mutta varttuessaan ylimielisenä ja joustamattomana hän joutuu ennen pitkää riitoihin ja lopulta menettää häpeällisesti maansa, Freyrin temppelin ja samalle jumalalle omistamansa kauniin hevosen. Kostettuaan  ja luovuttuaan jumalastaan hän alkaa kohdella alustalaisiaan paremmin.

Tarinoista pisin, Tappaja-Glúmrin saaga (Víga-Glúms saga), sijoittuu 900-luvun  puolivälin paikkeille. Glúmr niittää mainetta miekkamiehenä, sitten kantaa ja vääntää suurmaanomistajana käräjillä annettavaa oikeutta. Ajan mittaan syntyy tietenkin kitkaa, ja lopulta muut maanomistajat uskaltavat nousta Glúmria vastaan. Hän ottaa kasteen ennen kuolemaansa.

Gísl Illuginpojan saaga (Gísls Tháttr Illugasonar) kertoo lyhyesti nuoresta islantilaisesta, joka tulee Norjaan kostamaan isänsä kuolemaa. Kirjan nimeä kantava saaga, Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (Gunnlaugs saga ormstungu), kertoo kahdesta runoilijasta, jotka päätyvät Egill Kalju-Grímrinpojan pojantyttären Helgan kilpakosijoiksi. Tarina on kerronnaltaan rajattu, siisti ja eheä.

Tuuri on kääntänyt paikannimistön ja sankareiden lisänimet suomeksi. Saagoissa on toimintaa, huumoria ja kunniantunnostaan sekä muiden puheista herkkiä miehiä.
Glúmr lähti kotiin ja sai sellaisen naurukohtauksen, että kävi aivan harmaaksi kasvoiltaan ja rakeiden kokoiset kyyneleet valuivat hänen silmistään. Samanlaisen kohtauksen hän sai usein myöhemminkin, kun hänessä nousi tappomieli.
Erinomaista luettavaa.


maanantai 15. marraskuuta 2010

Fantasy Workshop

Claire Howlett (toim.), Fantasy Workshop: Mastering Digital Painting Techniques. Collins & Brown, London, UK, 2009.

ImagineFX on digitaalisen scifi- ja fantasiakuvittamisen aikakauslehti, joka julkaisee eri taiteilijoiden haastatteluita ja vaiheittain eteneviä "työpajoja". Fantasy Workshop on puolestaan Claire Howlettin toimittama kooste, joka sisältää vajaat parikymmentä eripituista eri taiteilijan tekniikkaa käsittelevää artikkelia, jotka ovat ilmestyneet ImagineFX-lehdessä. Artikkelit käsittelevät kaikki digitaalista maalaamista käyttäen yleensä joko Adobe Photoshopia tai Corel Painteria.

Kannen kuva antaa rehellisen näytteen kirjan sisällöstä: ihan kiva. Artikkeleissa on kokemattomammalle monta kullan arvoista vinkkiä ja ohjetta, mutta itse työt eivät herätä suuria tunteita tai edes ihastusta.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Pohjoisen valtiaat

Bernard Cornwell, Pohjoisen valtiaat. Englanninkielisestä alkuteoksesta Lords of the North (2006) suomentanut Outi Huovinen. Bazar, Helsinki, 2009.

Pohjoisen valtiaat on toinen jatko-osa Bernard Cornwellin Englantiin 800-luvun lopulle sijoittuvaan tarinaan. Sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Viimeinen kuningaskunta ja Kalpea ratsastaja. Northumbrialainen soturi Uhtred törmäilee jääräpäisine käsityksineen nopeasti liikkuvaan poliittiseen peliin ja sen vaihtuviin liittolaisuuksiin. Hän tosin pystyy korvaamaan fyysisellä työllä poliittisen pelisilmänsä puutteet. Cornwell kirjoittaa edelleen hienoa ajankuvaa ja viikinkisaagoja muistuttavaa toimintaan keskittyvää tarinaa.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kalpea ratsastaja

Bernard Cornwell, Kalpea ratsastaja. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pale Horseman (2005) suomentanut Outi Huovinen. Bazam, Helsinki, 2009.

Jatko-osa Viimeiselle kuningaskunnalle, Cornwellin 800-luvun lopun Englantiin sijoittuvalle tarinalle, liikkuu paljolti ensimmäisen osan merkeissä. Tanskalaiset hyökkäävät ja Wessexin kuningas Alfred taistelee vastaan. Päähenkilö Northumbrian Uhtred on edelleen kahden kulttuurin välissä, erityisesti uskonnollisesti, mutta kriisiaikoina väkivaltainen tanskaa osaava pakanasoturi osoittautuu hyödylliseksi. Cornwell kirjoittaa juonittelevista sakseista, kieroista kirkonmiehistä, uljaista tanskalaisista ja verisistä taisteluista.  Ajankuva on edelleen upea ja tarina viihdyttävä.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Viimeinen kuningaskunta

Bernard Cornwell, Viimeinen kuningaskunta. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Last Kingdom (2004) suomentanut Outi Huovinen. Bazar, Helsinki, 2007.

Englantilainen Bernard Cornwell on kirjoittanut pitkän liudan historiallisia romaaneja, joista maailmalla parhaiten tunnettuja ovat Napoleonin sodissa rymyävästä kapteeni Sharpesta kertovat tarinat. Viimeinen kuningaskunta aloittaa romaanisarjan, jonka kuvaamat tapahtumat sijoittuvat 800-luvun lopun Englantiin. Tanskalaiset valloittavat saksien kuningaskunnan toisensa jälkeen kunnes lopulta viimeisenä on Alfred Suuren hallitsema Wessex. Tarinan päähenkilö on northumbrialainen kreivi Uhtred, josta tulee orpo kymmenen vuotiaana, kun hänen isänsä johtamat armeijat kärsivät karvaan tappion tanskalaisille Yorkin taistelussa. Uhtred varttuu kahden kulttuurin parissa ja taistelee vuoroin englantilaisia ja vuoroin tanskalaisia vastaan.

Cornwellin kerronta on sujuvaa. Tarina kertoo viikinkisaagojen tapaan toiminnasta eikä "psykologisoi" henkilöiden sisäistä maailmaa. Keskeiset henkilöhahmot ovat monitahoisia ja, vaikka väkivalta ja kilpimuurit näyttelevät merkittävää osaa tarinassa, tarina on ensisijaisesti kiehtova ajankuva varhaiskeskiajan Englannista.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Tie Intiaan

Björn Landström, Tie Intiaan: Löytöretkistä maitse ja meritse alkaen Puntin retkikunnasta v. 1493 eKr. päätyen Hyväntoivonniemen löytämiseen v. 1488 jKr. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Vägen till Indien : upptäcktsresor till lands och sjöss från expeditionen till Punt 1493 f.Kr. till upptäckten av Godahoppsudden 1488 e.Kr. (1964) suomentanut Aatu Leinonen. Otava, Tukholma, 1964.

Björn Landström oli suomalainen kuvittaja ja graafikko, jonka keskeiset työt liittyivät merenkulun historiaan. Kenties kuuluisin hänen teoksistaan on Laiva, joka kertoo merenkulun historiaa Niilin kaislaveneistä ydinsukellusveneisiin. Tie Intiaan on sen sijaan katsaus löytöretkeilyyn. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo, ensimmäinen kirjan tarkastelema retki on Egyptin kuningattaren Hatsepsutin rahoittama matka Punaiselta Mereltä Afrikan itärannikkoa etelään Puntin maahan eli luultavasti Somalian tai Kenian tietämille. Landström kuvaa foinikialaisten merenkävijöiden matkat Afrikan ympäri 600-luvulla eKr., Tinasaarille (Britanniaan) 500-luvulla eKr. ja samanaikaisen matkan Välimereltä Afrikan länsirannikkoa nykyisen Kamerunin alueelle. Näistä matkoista on vähäisiä, pääasiassa toisen käden tietoja. Näitä seuraavat mm. Aleksanteri Suuren valloitukset, viikinkien matkat pohjoisella Atlantilla, kiinalaisten laivastojen matkat Intian Valtamerellä, kristittyjen lähetyssaarnaajien matkat Aasiassa ja portugalilaisten tutkimusretket.

Landström nojaa alkuperäisteksteihin sikäli, kun niitä on käytettävissä. Matkakertomusten rinnalla hän kuvailee maailmankuvan, karttojen ja navigoinnin kehittymistä. Kerronta ei sinänsä ole mitenkään lumoavaa, mutta Landströmin tekstin rinnalla kuljettama kuvitus on yksinkertaisesti upeaa.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Mechanika

Doug Chiang, Mechanika: Creating the Art of Science Fiction with Doug Chiang. Impact, Cincinnati, Ohio, USA, 2008.

Doug Chiang on yhdysvaltalainen elokuvasuunnittelija ja taiteilija, jonka tunnetuin työ on ehkä uuden Star Warsin (osat I ja II) visuaalisen ilmeen ja robottien suunnittelu. Hän on johtanut usean elokuvan tehosteiden suunnittelua, mm. elokuvien Terminator 2 sekä Forrest Gump.

Mechanika on johdanto scifi-konseptisuunnitteluun. Chiang esittelee työkaluja, joista monet ovat perinteisiä kyniä, tusseja ja viivottimia, ja konseptisuunnittelun periaatteita. Kirjassa on runsaasti kuvia työskentelyvaiheista ja viimeistellyistä lopputuloksista. Chiangin kädenjälki on lumoavaa.

Bold Visions

Gary Tonge, Bold Visions: A Digital Painting Bible. Impact, Cincinnati, Ohio, USA, 2008.

Gary Tonge on brittiläinen konseptisuunnittelija ja kuvataiteilija, joka hyppäsi digitaalisen aallon kyytiin jo 1990-luvulla, kun tietokoneet ja niiden ohjelmistot olivat vielä hitaita ja yksinkertaisia. Tonge toimi tietokonepelialalla graafisena suunnittelijana, kunnes kymmenen vuotta sitten alkoi maalailla vieraita maisemia töidensä lomassa.

Bold Visions on johdanto digitaaliseen maalaamiseen erityisesti Adobe Photoshop:ia käyttäen. Tonge esittelee digitaalisen maalaamisen perusasioita. Tekstin rinnalla etenevät Tongen omat maalaukset vaiheittain. Vaikka monet Tongen kuvalliset maneerit pitävät tätä lukijaa etäällä, fotarin kanssa pelaamiseen ja digitaalisen maalausprosessin ymmärtämiseen kirja tarjoaa monia hyviä neuvoja.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Arthur Gordon Pymin selonteko



Edgar Allan Poe, Arthur Gordon Pymin selonteko. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket (1838) suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Teos, Jyväskylä, 2008.

Edgar Allan Poe (1809-1849) oli yhdysvaltalainen romantiikan ajan kirjailija, jonka kauhu- ja jännitysromaanit loivat jälkipolville kirjallisen tyylisuunnan, mitä jatkaa.  Poe kirjoitti myös novelleja ja runoja. Arthur Gordon Pymin selonteko on Poen ainoa valmiiksi tullut romaani. Se julkaistiin vuonna 1838, ja tuohon aikaan jotkut lukijat ottivat kirjan vastaan todenperäisenä matkakertomuksena.

Vastoin vanhempiensa tahtoa Arthur Gordon Pym lähtee ystävänsä kanssa merille. Seuraa kapinaa, haaksirikkoa, nälkää, janoa ja kurjuutta, kunnes englantilainen valaanpyyntialus Jane Guy noukkii henkiinjääneet kyytiinsä. Sitten seilataan eteläisen napapiirin yli, ja samalla siirrytään tieteisfiktion pariin.

Arthur Gordon Pymin selonteko on erikoinen romaani. Se on matkakertomus, jonka tapahtumat eivät välttämättä jäsenny selkeäksi suunnaksi tai juoneksi. Romantiikan ajan hengessä päähenkilö liikkuu äärimmäisen epätoivon syvimmän kuilun ja silmiä häikäisevän, koko taivaan valaisevan toivon välillä yhdessä kappaleessa, mikä vaatii totuttelua. Poe kuljettaa tarinassaan paljon purjehtimiseen, eläimiin ja tutkimusmatkoihin liittyvää tietämystä ja erikoissanastoa.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Lang

Kjell Westö, Lang. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Lang (2002) suomentanut Katriina Savolainen. Otava, Viborg, Tanska, 2004.

Kjell Westö on suomenruotsalainen Finlandia-palkittu kirjailija. Lang on hänen kolmas romaaninsa. Kirja kertoo kirjailijasta ja televisiokasvosta, Christian Langista, jonka tähti on nopeasti muuttuvassa ja alati nälkäisessä mediamaailmassa kääntymässä laskuun. Tarinaa kertoo Langin kirjailijaystävä Konrad Wendell, jonka "psykologisen realismin" kautta Westö kuljettaa kertomusta ja tarjoilee ajankuvaa 2000-luvun vaihteen pääkaupungista. Lang on ihminen nautinnon kautta: opetellut viinit ja ruoat tekevät hänestä sen, joka hän on. Elämä on turistimatka, jossa noudatetaan odotuksia.

Langin ykkösluokka kuitenkin häiriintyy: hän tapaa sattumalta kauniin nuoren naisen, rakastuu päätä pahkaa ja suistuu säätynsä alapuolelle onnettomaan kolmiodraamaan. Kulttuuri tai sen paremmin ihmissuhteet eivät olekaan ihanaa ja viatonta osallistumista vaan kuluttamista ja raakaa hyväksikäyttöä. Vain hulluus, keskinkertaisuus tai eristäytyminen tarjoaa rauhan.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Neljä ruumista

Kustaa H. J. Vilkuna, Neljä ruumista. Teos, Jyväskylä, 2009.

Kustaa H. J. Vilkuna on kulttuurihistorian dosentti ja Suomen historian yliassistentti Jyväskylän yliopistossa. Vilkuna on kirjoittanut Ruotsin vallan ajalta muutaman teoksen, mm. Viha (2005) ja Paholaisen sota (2006). Vilkunan viimeisin teos, Neljä ruumista, käsittelee neljää 1600-luvun lopulla tehtyä henkirikosta uhreineen, syytettyineen ja oikeusprosesseineen.

Kirjan kuvaamana aikana Suomi on Ruotsin valtakunnan periferia, missä talvi, köyhyys ja etäisyydet tekevät tapahtumista paikallisia, mutta jonne maailman suuret tapahtumat lyövät laimeina aaltoina. Sodat kaukana jossain nielevät kylien nuoria miehiä mutta toisaalta pätevöittävät maan hallintokoneistoa. Tervan, merkittävän vientituotteen, ympärille kytkeytyy monenlaista kähmintää, josta kaikki haluavat saada osansa. Hallintovirat ovat erinomaisen verkostoituneen eliitin käsissä. Ruotsin valtakuntaan istutetaan 1600-luvulla tuomarilaitos, joka systematisoi oikeuskäytännöt ja -asteet. Eri oikeusasteiden välillä liikkuu merkittävä määrä puhtaaksikirjoitettua dokumentaatiota, josta osa on säilynyt muodossa tai toisessa tähän päivään.

Vilkuna kokoaa aikakauden useista eri lähteistä osin dialogimuotoon neljä henkirikostapausta. Uudessakaarlepyyssä tervaporvari menettää henkensä virkamiehen kanssa käydyn yhteenoton jälkeen. Viipurissa vänrikki ja vääpeli selvittelevät välejään miekat kädessä. Ruoveden suurpitäjässä paimenpoika löytyy tapettuna. Kiteellä väkivaltaisen sairauskohtauksen uhrina on perheen äiti.

Tapauksia käsitellessään Vilkuna vyöryttää lukijan eteen 1600-luvun lopun ajankuvaa, vanhoja sanoja, sukuja, nimiä, tapoja, ilmiöitä ja tarinan muassa jännitystä. Dialogimuoto tekee historiasta elävää, mutta paikoin Vilkunan proosa tukkeutuu adjektiiveista ja yksityiskohdista.  Yhtä kaikki, maallikolle Neljä ruumista on mitä herkullisin lukukokemus.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Empires of the Word

Nicholas Ostler, Empires of the Word: A Language History of the World. Harper Perennial, London, UK, 2005.

Nicholas Ostler on brittiläinen kielitieteilijä ja kirjailija. Empires of the Word on selvitys olosuhteista ja mekanismeista, jotka vaikuttavat kielten leviämiseen ja katoamiseen. Ostler ei tarkastele kielten evoluutiota tai vaikutusta toisiinsa vaan kielten historiaa (otsikon Language History). Samalla hän "joutuu" kertaamaan kieliä puhuneiden kulttuurien historian, ja tämä tekee kirjasta maallikolle erittäin herkullisen. Aihe on valtavan laaja, ja Ostler rajaakin tarkastelunsa kieliin, jotka ovat olleet maailmanlaajuisesti merkittäviä, kuten mm. sumeri, akkadi, egypti, kiina, sanskriitti, kreikka, latina, espanja, saksa, portugali, hollanti ja erityisesti englanti. Ennen vuotta 1492, kun Kolumbus löysi tiensä Amerikkaan, kielet levisivät maitse. Ostler jakaakin kirjan kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan maitse levinneitä kieliä.

Lähi-Idän suurilla kulttuureilla, Babylon, Assyria, Foinikia, Lyydia ja Persia, ei ollut kulttuurisia perillisiä huolimatta niiden mahtavuudesta. Alueella ei ole luonnonrajoja ja siten poliittinen vakaus on ollut ohimenevää. Pysyvää oli kirjoitustaito. Toisaalta myös seemiläiset kielet ovat pitäneet pintansa: arabia on alueella aramean ja akkadin perillinen. Tähän liittyen Raamatun tarina Baabelin tornista kertoo, kuinka ihmisten ylpeys johti yhteisen kielen ja yhteisen mielen lopulliseen menetykseen. Ehkä maanpaossa olleiden paimentolaisten näkökulmasta kaupunkien kaduilla kuului monta kieltä, mutta todellisuus poikkeaa tarinasta: Babylonissa puhuttiin akkadia noin 2000 vuoden ajan. Sen korvasi väestönsiirroissa paikalle osuneiden paimentolaisten aramea (koska heitä meni armeijaan, koska väestönsiirrot sotkivat väestön suhteita ja koska aramealaisia oli usein paikallisesti enemmän). Arabia jää alkuinnostuksen jälkeen pääosin uskonnolliseksi kieleksi.

Erityisen sitkeitä kieliä ovat olleet egypti, jota puhutaan tänä päivänä koptina, ja kiina. Molemmilla kielillä on tuhansien vuosien historia, ja molempien valtakunnat on valloitettu moneen kertaan. Egyptiä haastoivat samantyyppiset kielet (libyan suunnalta), kiinaa erityyppiset (altailaiset pohjoisesta), joten samanlaisuus tai erilaisuus ei ollut niiden vahvuus. Ostlerin mukaan molemmissa oli vahva keskusvalta, jota identifioi keisari, ja molemmissa oli korkea väestöntiheys, jolloin valloittavan kielen täytyy tehdä todella töitä vaikuttaakseen arkikieleen. Nämä ovat suojanneet kieliä. Molemmissa oli kirjoitusjärjestelmä, joka oli jäykkä, mutta joka palveli asiaansa. Kiinalainen merkkikirjoitus toimii useilla murteilla. Vaikka ääntämys muuttuu, merkki pysyy samana.

Sanskriitti levisi uskonnon ja runouden kielenä, kreikka siirtokuntien ja valloitusten myötä. Kreikka selvisi Rooman valtakunnassa latinan rinnalla ja päätyi jopa korvaamaan sen Bysantin kielenä. Latina korvasi kelttikielet Galliassa ja Hispaniassa, mutta Britanniassa se jäi kaupunkien kieleksi. Latina on sellaisenaan kuollut, mutta se elää puhekielistyneissä muodoissaan romaanisissa kielissä -- tähän Ostler viittaa latinan ensimmäisenä kuolemana. Roomalaisen hallinnon väistyessä Rooman läntisiltä alueilta kieli jäi. Kansainvaellukset eivät muuttaneet suuresti kielikarttaa. Germaaniset kielet eivät tarttuneet goottien, frankkien tai vandaalien asuttamille alueille. Heitä oli todennäköisesti kuitenkin aika vähän. Nuoret soturit etsivät vaimonsa paikallisista, jotka opettivat heidän lapsilleen äidinkieltään.

Germaanisilla kielillä näyttää olevan jonkinlainen kirous: ainoastaan Englantiin on tarttunut germaanisten valloittajien kieli. Onkin hyvä kysymys, miten anglit, saksit, juutit ja friisit juurruttivat niin täydellisesti kielensä Englantiin. Ostler viittaa David Keysin ajatukseen, että saari oli kärsinyt ruton vaivoista 500-luvun puolessa välissä, mikä oli heikentänyt kelttiläisväestöä.

Kirjapainotaidon kehittyminen 1400-luvun puolitiessä johti ennen pitkää latinan toiseen kuolemaan. Kieli oli säilynyt oppineiden kielenä, mutta pian 1500-luvulla kirkonmiehet alkoivat vaatia katolisessa kirkossa uudistuksia, mm. kansankielen käyttämistä jumalanpalveluksissa, Raamatun kääntämistä jne. Kun tiede piirit, esim. Ranskan Akatemia, alkoivat käyttää kansankieltä, latinalta kapeni käyttäjäkunta rajusti. Sanskriitti koki latinan tapaan ensimmäisen kuoleman. Siitä syntyi lukuisia uusia kieliä, mutta sen puhujat kapenivat harvalukuiseksi eliitiksi.

Valtamerien yli ensimmäiseksi levisi portugali. Kauppa-asemien ja lähetystyön myötä portugalia puhuttiin pitkin Kaakkois-Aasiaa. Saaristojen kielellisiin tilkkutäkkeihin tuotiin näin lingua franca. Hollantilaiset veivät myöhemmin Portugalin apajat Aasiassa, mutta hollantilaiset eivät opettaneet ja levittäneet omaa kieltään vaan malaijia. Portugali jäi pysyvästi Brasiliaan, minne suuntautui muuttoliikettä Portugalista. Uuden mantereen kansat eivät olleet kehittäneet vastustuskykyä tauteihin, joita eurooppalaiset toivat muassaan. Tykit, taudit ja itsenäisesti toimivat laivoja käyttävät seikkailijat ottivat Väli- ja Etelä-Amerikan pian haltuunsa. Espanjalaiset conquistadorit saivat joissain tapauksissa erityisoikeuksia ottaa useamman vaimon. Avioliittojen ja siirtolaisuuden myötä syntyi espanjankielinen eliitti. Uudisasutus on ollut keskeinen onnistumisen edellytys valloittajien kielen juurtumisessa.Venäjä levisi tämän lisäksi armeijan ja koulutuksen voimin.

Ranska, Venäjä ja Espanja vetäytyivät Pohjois-Amerikan uudisasutuksesta, ja niin valtakieleksi muodostui englanti. Tosin tällä hetkellä Yhdysvalloissa espanjaa puhuva väestö kasvaa nopeammin kuin englantia puhuva. Maailman puhutuimpien kielten joukossa englanti on tätä nykyä toisena mandariinikiinan jälkeen. Ostler muistuttaa, että moni laajalle levinnyt kieli on sittemmin hiipunut unohduksiin yllättäen (ottaen huomioon niiden laajuuden ja vaikutusvallan huippuaikaan).

Ostler pitää lukijaa otteessaan tarjoten lukuisia esimerkkejä eri kielistä ja valtakunnista (kustantajan sivuston mukaan Ostler pystyy työskentelemään 27 eri kielen kanssa). Kerronnan tueksi kirjassa on lukuisia karttoja, jos ei sattuisi muistamaan Väli-Amerikan siirtokuntia.Vaikka Ostler yrittää systematisoida, kielten leviämiseen liittyviä tekijöitä on melkein yhtä monta kuin on tarkasteltuja kieliä. Maallikolle lukukokemuksena Empires of the Word on mitä maittavin. Se tarjoaa historiaan hieman toisenlaisen, jos kohta mielenkiintoisen perspektiivin.

torstai 2. syyskuuta 2010

Life in a Medieval Castle

Joseph Gies, Frances Gies, Life in a Medieval Castle. Perennial, New York, NY, USA, 1974.

Yhdysvaltalaiset Joseph ja Frances Gies ovat historioitsijapariskunta, jonka kynästä on lähtöisin tusinan verran keskiaikaa käsitteleviä teoksia. Life in a Medieval Castle keskittyy pääosin 1100-1300 -lukujen Englantiin ja Walesiin, vaikka hetkittäin Giesit piipahtavat mantereen puolella.

Kirja esittelee linnojen historiaa ja "evoluutiota" maavallien ympäröimistä torneista monimutkaisiksi kivilinnoituksiksi. Normannit valloittaessaan Englantia rakensivat kiivaasti linnoja saavutustensa varmistamiseksi. Aikaa myöten jotkut paikalliset aateliset mittavine maa-alueineen nousivat sitten kapinaan kruunua vastaan näistä linnoista käsin.

Linnat muodostivat alueellaan paitsi sotilaallisen myös hallinnollisen keskuksen. Giesit esittelevät aatelisperheiden lisäksi linnojen palvelusväkeä sekä kyläläisiä, jotka ylläpitivät paikallisen aateliston elämäntapaa. Kirja tarkastelee niin huonekaluja kuin oikeuskäytäntöjä ja metsästystekniikoita. 

Life in a Medieval Castle on sujuva ja helppolukuinen silmäys keskiaikaisen aatelisen elämäntapaan. Giesit ovat liittäneet tekstiin paljon katkelmia aikalaiskuvauksista. Ilmiöiden ja instituutioiden perusteeksi Giesit kokoavatkin nimenomaan yksittäistapauksia, ja jää epäselväksi, miten laajalti esitellyt asiat pitävät paikkaansa. Kaltaisilleni maallikoille kirja on ihan omiaan.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

The World of Late Antiquity: AD 150–750

Peter Brown, The World of Late Antiquity: AD 150-750. Thames & Hudson, London, UK, 2006 (1. painos 1971).

Irlantilaissyntyinen professori Peter Brown on myöhäisantiikin tutkimuksen raskassarjalainen, ja The World of Late Antiquity on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan. Kirjassaan hän tulkitsee uudelleen Rooman valtakunnan romahduksen: raivoavien barbaarien, sortuvien temppeleiden ja pohjattoman kadotuksen sijaan hän korostaa valtavaa sosiaalista, kulttuurista ja uskonnollista murrosta, joka tapahtuu samaan aikaan. Roomalaisen "kultaisen aikakauden" päättyminen ei Brownin mukaan ollut lainkaan niin vakavaa kuin minä länsimaiset antiikin palvojat ovat sitä pitäneet Gibbonsista lähtien.

The World of Late Antiquity koostuu kahdesta osasta: edellinen tarkastelee myöhäisantiikin yhteiskunnallista murrosta, ja jälkimmäinen eri suuntiin kehittyviä Rooman valtakunnan perillisiä. Alkuun Brown kuvailee vuoden 200 AD ikään kuin muutosten taustaksi. Rooman valtakunta on nauttinut Välimerestä sisävesialueena. Kuitenkin valtakunnan levittäytyessä sotaisten kansojen etupiireihin pitkälle sisämaihin, kuljetus- ja sitä myötä valtakunnan hallinnointikustannukset kasvavat. Ruoka on valtakunnan keskeisin hyödyke: sitä laivataan suuriin kaupunkeihin tonnikaupalla joka päivä. Yläluokka on valtakunnan alueella kulttuurisesti yhtenäinen ja erillinen talonpojista.

Vähin erin kulttuurinen painopiste alkaa siirtyä itään Vähän-Aasian kreikkalaisiin kaupunkeihin. Kreikkalainen kieli ja kulttuuri nauttivat arvostusta. Sitten rajoilla paine kasvaa, ja vuosien 240-270 välillä kaikki rintamat murtuvat. Senaattorisuvut saavat väistyä armeijoiden komennosta, ja upseeristo ammattimaistuu. Ratsuväkeä aletaan käyttää yhä enemmän. Syntyy uusi yläluokka, joka haluaa paikata vaatimatonta taustaansa Antiikin ihannoinnilla mutta joka on kuitenkin paikallinen. Myöhäisantiikin monet nimekkäät henkilöt tulevat periferian pieniltä paikkakunnilta.

Brown korostaa, että 300-luvun muutokset eivät tapahtuneet käsien vääntelyn ja katastrofin tunnelmissa. Yhteiskunta oli edelleen rikas ja muutoskykyinen, mutta se, mitä oli pidettävä roomalaisuutena, muuttui. Verouudistus johti kasvaviin tuloeroihin: rikkaat saattoivat väistää verotusta, ja talonpoikien kuorma kasvoi. Keisarit saattoivat toki silloin tällöin antaa anteeksi veroja tai velkoja, mutta keisarilliseen oikeuteen vedottiin yhä harvemmin. Uusi yläluokka istui oikeusistunnossa tuomarin vieressä ja nautti paikallista vaikutusvaltaa ja arvostusta. Antiikin "standardoitujen" mosaiikkien, veistosten ja maljakoiden massatuotanto ja käsityö alkoi saada paikallista leimaa.

Valtakunnan länsiosat, kuten Gallia, pysyivät köyhinä ja kehittymättöminä verrattuna itäisiin osiin. Siinä missä itäosien kauppa ylläpiti tasapainoista yhteiskuntaa, länsiosien talous ei pystynyt sopeutumaan uuteen verotuskäytäntöön, ja niin maat päätyivät muutaman mahtisuvun käsiin. Kun 400-luvulla länsiosissa talonpojat kapinoivat, heidän syyrialaiset kollegansa rakensivat kivitaloja.

Samanaikainen uskonnollinen muutos löi sekin leimansa aikakauteen. Ennen kolmatta vuosisataa Välimeren ympäristö oli monen uskonnon tilkkutäkki. Aikakauden oppineet pakanat uskoivat ylijumalaan, josta ei voinut oikein tietää mitään, ja jumaliin, joita palvottiin temppeleissä ja joiden tehtäväksi oli langennut ihmisten kanssa pelaaminen. Kristityt olivat tässä erilaisia. He eivät uhranneet edes muodon vuoksi perinteisille jumalille, minkä vuoksi heidän uskollisuuttaan keisaria yms. kohtaan epäiltiin. Kristinusko toi muassaan uuden ilmapiirin. Kasteessa ihminen todella syntyi uudelleen, kun hän pääsi todellisen jumalan, jonkin itseään suuremman, yhteyteen. Pyhä ei ollut enää perinteiden, riittien, patsaiden tai oraakkelien luomaa tunnelmaa, vaan todellisten ihmisten välittämää oppia. Paha oli puolestaan paholaisten johtamien demonien työtä, jota vastaan voitiin taistella manauksin (myöhemmin "vähäisemmät" pakanalliset jumalat tulkittiin niin ikään demoneiksi, ks. Kieckhefer).

Brown huomauttaa, että 200-luvulla tapahtunut nopea kristinuskon leviäminen oli yllättävää. Vainot sekä yksityisiä henkilöitä että kirkkoa kohtaan eivät taltuttaneet sitä. Muut orientin kultit ja uskonnot olivat pääosin sisäänpäin kääntyneitä, eivätkä ne haastaneet vallitsevia oloja; ne vain tarjosivat toivoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinusko oli sen sijaan elämäntapa ja tasa-arvoinen, avoin yhteisö tässä maailmassa. Kun kauppa hiipui Välimerellä 200-luvun lopulla, itämaiset kultit kuihtuivat lännen kaupungeista, mutta kristinusko piispoineen ja yhteisöineen jäi. Inflaation aikana kristityt investoivat ihmisiin, raakuuksien aikana kristityt menivät pelotta leijonien kitoihin, hätätilanteiden aikana kristityt papit näyttivät olevan ainoita, joilla oli tilanne edes jotenkin hallussa. Kristittyjen asema vakiintui, kun Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja kun hänen poikansa aikana kristityt piispat liittyivät osaksi valtakunnan hallintoeliittiä ja kun Julianus, Konstantinuksen veljenpoika, hellenismin kannattaja ja kristittyjen vastustaja, kuoli nuorena. Asema vakiintui entisestään, kun askeettiset erakot alkoivat muodostaa yhteisöjä, joista kasvoi luostareita. Paikallisen luostarin munkkien kautta uskonto jäsentyi ja levisi entisestään. Idässä palvottiin eläviä ja lännessä kuolleita pyhimyksiä. Yhtä kaikki, kirkon vauraus kasvoi, mitä todistavat 400- ja 500-lukujen kirkkotaide.

Kirjan toinen osa käsittelee Rooman valtakunnan perintöä ja sen kolmea erilaista kehityslinjaa. Marcus Aureliuksen ajoista 300-luvun puoleen väliin mennessä Rooman kulttuurinen painopiste oli siirtynyt Välimeren itärannikolle. Lännen keisarit jäivät germaanien jalkoihin 400-luvulla, mikä on laskettavissa taloudellisen ja sosiaalisen heikkouden piikkiin. Oli eripuraa: kristityt ja pakanat eivät löytäneet yhteistä säveltä, eivätkä senaattorit ja barbaarit mahtuneet samaan pöytään. Brown alleviivaa, että "barbaarien hyökkäykset" eivät olleet ensisijaisesti valloitus- tai ryöstöretkiä, vaan yksinkertaisesti kehittymättömästä pohjoisesta muutettiin sankoin joukoin etelän kehittyneille alueille. Germaanit olivat eripuraisia ja hajanaisia heimoja, joiden soturieliitti kuitenkin samastui roomalaiseen aristokratiaan. Germaanit eivät voineet kuitenkaan sulautua paikalliseen väestöön, koska he olivat pakanoita (arianistikristittyjä) ja "barbaareita". Niin syntyivät uudet kuningaskunnat. Frankit tulivat Reinin yli pienissä ryhmissä ja pysyivät kaukana Välimeren äänekkäistä kansoista jääden Pohjois-Galliaan. Etelän senaattoreille ja piispoille kaukaiset ja vähäväkiset barbaarit eivät olleet uhka, ja niin frankit kääntyivät katolilaisuuteen.

Roomalainen yhteiskunta ei romahtanut barbaarien invaasioon, mutta valtakunnan vaikutuspiiri pieneni ja paikallistui merkittävästi. Ajan oloon barbaaripäälliköt tunnustettiin poliittisina toimijoina, joilla oli asekuntoisia miehi. Piispat (merkittäviä maanomistajia) kitkivät kelttiläisen perinteen korvaten sen kristillisellä. Klassisesta koulutuksesta oli kapean eliitin osin hengetön tunnusmerkki.

Idässä Rooman valtakunta jatkoi elämäänsä aina vuoteen 1453. Rooman romahdus koski siten vain länsiosia. Ojennettuaan pitkään pienempiä valtioita, Attilan paimentolaisvaltakunta osoitti itäroomalaisille, että Rooma oli imperiumi muiden joukossa ja että maailmaa piti aktiivisesti seurata. Seurasi diplomatian nousu: keisarit pitivät sitä asevoimien veroisena välineenä, jota piti rahoittaa vastaavasti.

Konstantinopolista tuli uusi pääkaupunki, mutta rakennetun loiston lisäksi se tarvitsi vertaisensa doktriinin. Chalcedonin ekumeeninen neuvosto vuonna 451 jäsensi teologisia kiistoja. Neuvosto päätyi kiistimään monofysitistisen (monos, yksi; physis, luonto) opin, jonka mukaan Jeesuksella vain yksi luonto, joka oli jumalallinen ihminen, ja esitti, että Jeesuksella oli yhdessä persoonassa kaksi luontoa: inhimillinen ja jumalainen, joista jumalainen oli pyhä henki. Lisäksi neuvosto siirsi kirkon keskuksen Aleksandriasta Konstantinopoliin.Vaikka neuvoston päätöksiä on pidetty valtakunnan yhtenäisyyden kannalta murskaavina, virkamiehistö oli tuottanut yhdenmukaisen valtakunnan, missä verot maksettiin, sekkejä kirjoitettiin ja ihmiset saattoivat liikkua. Huoli, jota 400-luvun lopun ja 500-luvun keisarit kokivat kirkon sisäisistä opillisista kiistoista, koski Brownin mukaan kirkon eripuraisten piirien saattamista sen yhdenmukaisuuden piiriin, joka koski kaikkia muita alueita. Keisarista tuli jopa kirkkorauhan vakuus.

Justinianuksen aikana Itä-Rooma kokee kovia. Persia rikkoo aselevon, slaavit ryöstelevät ja rutto tappaa ainakin neljänneksen populaatiosta. Eloonjäämiskamppailussa Justinianus tekee rajuja leikkauksia "saavutettuihin etuihin". Virkamiehistö ja upseeristo ammattimaistuu ja keskittyy entisestään, ja paikallinen päätöksenteko rapistuu. Ihmiset identifioituivat kirkon tai suurmaanomistajien kautta, mistä seurasi rauhattomuutta. Hevosvaljakkokilpailuiden tallit, Vihreät ja Siniset, saivat poliittisen ja uskonnollisen sävyn. Niin kauan kuin verot maksettiin, valtakunta selvisi ongelmista. Linnoituksiin riitti rahaa, mutta kansalaisyhteiskunta ei tuottanut tarpeeksi sotilaita.

Justinianuksen aikalainen idässä, Khusro I Anoshirwan, nosti Persian uuteen loistoon. Valtakunta oli vuosisatojen saatossa joutunut Turkistanin tasankojen paimentolaiskansojen piinaamaksi; barbarian ja sivistyksen ero oli yhtä terävä kuin Roomassa. Mesopotamia oli valtakunnan taloudellinen keskus. Sen kautta kulki tavaroita ja ideoita idän ja lännen välillä. Bysantin tapaan siellä teki nousuaan uusi eliitti, dekkan, joka oli merkittävä maanomistaja, sotilas ja hovimies.

Khusro I käytti armeijaansa kiristääkseen Bysantilta rahaa, ja parasiitin tavoin Persia kasvoi "sairaasta miehestä" haastajaksi. Khusro I on jäänyt historiaan erityisen oikeuden mukaisena kuninkaana. Khusro I sanoikin:
Kuningaskunta on riippuvainen armeijasta, armeija rahasta ja raha on peräisin maan verotuksesta; maan verotus on riippuvainen maanviljelystä. Maanviljely on riippuvaista oikeudesta, oikeus virkamiehistön rehellisyydestä ja luotettavuudesta. Rehellisyys ja luotettavuus ovat riippuvaisia hallitsijan herkeämättömästä valppaudesta. (s. 166)
Molemmat valtakunnat joutuivat uuden, aavikolta nousevan valtakunnan jalkoihin. 

Antiikin ja erityisesti myöhäisantiikin keskeinen piirre oli ollut yläluokan ja valtaväestön kulttuurien selkeä ero. Sitten 500-luvun lopulla kadunmies ja piispa olivat saman kulttuurin jäseniä. Lännessä maallinen eliitti surkastui, ja piispat ottivat vallan. Kulttuuri etääntyy antiikista, ja kirjasta itsestään tulee pyhä koristeineen kaikkineen. Lisäksi kirjoja tuottivat kiivaimmin sellaiset oppineet, joilla ei ollut siteitä Välimerelle (irlantilaiset ja northumbrialaiset).  Kaarle Suuren hovissa kulttuuria jatkoivat germaanit ja keltit, joilla ei heilläkään ollut kosketusta antiikkiin.

Bysantissa klassinen kulttuuri säilyy, mutta se muuntui vuosikymmenten ja -satojen mittaan. Konstantinopoliin koottiin klassisia tekstejä, jotka olisivat muuten säilyneet meille papyruskatkelmina. Justinianuksen valtakaudesta aristokratian kulttuuri ei kuitenkaan enää toipunut. Paikallinen hallintokulttuuri kuoli, ja pian perässä meni paikallinen eliitti. Kun kirjallinen kulttuuri vetäytyi kuoreensa, 500-luvun lopun uusi kulttuuri oli 'keskiaikainen', sillä sen musiikki, saarnat, mosaiikit ja ikonimaalaus olivat kaikkien säätyjen nautittavissa. Sen ajan mattimeikäläinen saattoi tuntea olevansa jäsen kristityssä valtakunnassa. Uskonto oli määräävä tekijä.

Arabien saapuminen pelikentälle katkaisi Lähi-Idässä viimeiset langat Rooman valtakuntaan. Arabien imperiumissa kukaan ei ollut kansalainen klassisessa mielessä. Beduiiniheimojen valloitusretket synnyttivät valtatyhjiön Lähi-Itään. Islam piti kaikkia käännynnäisiään samanarvoisina, eivätkä arabit pystyneet pitämään valtaa kovin pitkään. Valloitusaallon laannuttua heidät syrjäytettiin islamin huipulta. Bagdad nousi uudeksi keskukseksi. Ylpeä perinteikäs oligarkia joutui astumaan sivuun, ja beduiinikulttuuri korvaantui persialaisella hallintokulttuurilla 700-luvulla. Vaikka arabialaisella kulttuurilla ei ollut suoraan kosketusta antiikin kreikkaan, Bagdadissa luettiin ja kommentoitiin kreikkalaista antiikin filosofiaa. Brown väittää, että Bysantin kreikkalainen tuli tai Kaarle Vasara eivät pysäyttäneet islamin leviämistä Eurooppaan vaan nimenomaan Bagdad. Abbasidien kalifaatti vaihtoi sapelin diplomatiaan.

The World of Late Antiquity sisältää runsaasti kuvia rakennuksista, maalauksista, mosaiikeista, kohokuvista ja esineistä, jotka pyrkivät alleviivaamaan aikakauden kulttuurista monimuotoisuutta, muutosta ja loistoa. Brown kirjoittaa hyvin. Teksti on huolellista ja sujuvaa mutta tiivistä. Lukukokemuksena kirja on herkullinen.

maanantai 30. elokuuta 2010

Tales of Darkness

Robert Ellwood, Tales of Darkness: The Mythology of Evil. Continuum, London, UK, 2009.

Robert Ellwood toimii 30 vuotta uskontotieteen professorina ja on kirjoittanut parisenkymmentä kirjaa. Tales of Darkness on jatkoa kirjalle Myth. Se esittelee eri mytologioiden ja uskontojen pahuuskäsityksiä ilman sen ihmeempää filosofointia.

Maailmassa kaikki ei mene nappiin. Hyviksi koetut tavatkaan eivät aina toimi. Syyksi esitetään myyttiä pahasta. Myytit ovat kertomuksia, jotka pukevat maailmankuvan tarinoiksi. Kertomukset pahasta ja sen alkuperästä tekevät ihmisen kannalta maailmasta mielekkään. Tarinoiden kautta pystytään ymmärtämään julman ympäristön antamat kolhut. Kertomukset pahasta pitävät ryhmiä ja yhteisöjä kasassa.

Myyteissä paha on usein jonkilaista pilaantumista (defilement). Rikoksista tai synneistä langennut kirous tai epäpuhtaus tekee joistain paikoista hedelmättömiä ja ihmiselle vaikeita. Toisaalta jotkut ihmiset ovat pahoja. Saastuminen tai kirous lankeaa tabun rikkomisesta (vrt. Girard) tai rikoksesta.

Pahuus on usein lähtöisin ihmisten ulkopuolelta: kristillisessä perinteessä paha on ulkopuolinen Saatana, joka tekee maailmasta ja ihmisestä hetkittäin pahan. Joissain myyteissä paha on maailmassa heti alussa, kun maailman luoneet jumalat joutuvat keskenään riitoihin tai kun ihmiset tekevät jonkin ratkaisevan virheen.

Sulawesissa Indonesiassa kerrotaan, että Luoja laski taivaasta kaksi köyttä. Toisen päässä oli kivi, toisen banaani. Ihmiset valitsivat banaanin. Luoja sanoi, että heidän elämänsä oli nyt muistuttava banaania, joka kypsyy ja mätänee. Jos he olisivat valinneet kiven, ihmiset olisivat pysyneet kiven lailla kuolemattomina. Myyteissä uteliaisuus -usein naisten uteliaisuus- johtaa kieltojen rikkomiseen: Pandora avaa lippaan, Eeva syö hedelmän, aboriginaalinainen alkaa kaataa pyhää puuta, bugandalainen kuningatar unohtaa ruokkia kanat. Seurauksena ihmiset ovat kuolevaisia. Ellwood esittelee erilaisia uhrauksia ja sankartekoja, joiden avulla pahasta on päästy eroon.  

Tales of Darkness on kaikkiaan kovin kevyt ja helppolukuinen johdatus myytteihin. Se on osin päällekkäinen kirjan Myth: Keys Concepts in Religion kanssa.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

The Lies of Locke Lamora

Scott Lynch, The Lies of Locke Lamora. Gollancz, London, UK, 2006.

Scott Lynch on wisconsinilainen fantasiakirjailija. Hän teki kaikenlaisia töitä ennen esikoisteostaan The Lies of Locke Lamora.

Kirja kertoo varkaiden piinaamasta 1500-luvun Venetsiaa tai Firenzeä muistuttavasta Camorrin kaupungista. Rikollisuus on organisoitunut hierarkisiksi järjestöiksi, jotka ryöstävät rikkaita hallinnon hiljaisen hyväksynnän piirissä. Nuori ja nokkela Locke Lamora on pienen ja piskuisen rikollisjengin pää. Ulkopäin jengi näyttää joukolta näpistelijöitä, mutta tosiasiassa Locke pyörittää mittavia huijauksia. Arki sitten muuttuu, kun verikosto hiipii kaupunkiin.

The Lies of Locke Lamora fantasiakirjaksi pieni: taustalla ei ole mitään ikiaikaista hirviötä, eivätkä sankarit kasva eeppisiin mittoihin. Lynchin kerronta on rikasta ja erinomaisen sujuvaa.

perjantai 27. elokuuta 2010

The Darkness that Comes Before

R. Scott Bakker, The Darkness that Comes Before. Orbit Books, London, UK, 2003.

R. Scott Bakker on kanadalainen filosofiasta melkein väitellyt kirjailija. The Darkness that Comes Before on hänen esikoisteoksensa.

Fantasiakirjallisuudessa kirjoitetaan paljolti sarjoja yksittäisten teosten sijaan. Liki 650-sivuinen The Darkness that Comes Before vain raapaisee The Prince of Nothing -trilogian käyntiin. Eärwa-mantereen valtakunnat kerääntyvät uskonnollisen sotaretken lippujen alle. Sekalaisen seurakunnan tavoitteet eivät ole täysin yhdensuuntaiset, mutta taustalla väijyy vuosituhantinen paha.

Bakker kirjoittaa hetkittäin upeaa poliittista draamaa, mutta mittava vieras nimistö ja laaja henkilökaarti eivät palkitse ainakaan vielä ensimmäisessä osassa.  Kerronta ei viivy asioissa, esineissä tai maisemissa vaan keskittyy päähenkilöiden sisäiseen pohdintaan, mikä tekee varsinkin dialogista hidasta ja raskasta.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Old English

Jeremy J. Smith, Old English: A Linguistic Introduction. Cambridge University Press, Cambridge, UK, 2009.

Old English tarkoittaa vanhaa englantia, jota puhuttiin ja joka kehittyi Brittein Saarilla noin 400-luvulta Vilhelm Valloittajan saapumiseen asti vuonna 1066. Se on germaaninen, pääosin saksien, anglien, friisien, juuttien ja osin norjalaisten maahan juurruttama kieli, jossa ei ole vielä paljoakaan vaikutteita (normannien) ranskasta.

Jeremy J. Smith on Glasgown yliopiston Englanninkielisen filologian professori. Hänen helppolukuinen Old English -johdanto ei edellytä kielitieteen tuntemusta, mutta kieliopin käsitteiden tuntemuksesta on apua. Alkuun Smith esittelee kielen yleisesti, sitten pureudutaan rakenteeseen, ääntämykseen, leksikkoon ja kielioppiin. Kirjan lopussa on alkukielisiä tekstikatkelmia ja lyhyehkö Old English - Present Day English -sanasto.

Old English pitää sisällään paljon sellaista morfologiaa, joka nykyenglannista on hioutunut pois. Sanoilla on suku (maskuliini, feminiini, neutri), ja attribuutit taipuvat pääsanansa mukaan. Kielessä on neljä sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi. Monin paikoin sanojen maistelu tuo mieleen ruotsin vastaavat sanat. Olisipa lukion Hej på dig:ssä ollut tällaisia esimerkkilauseita:
Se goda wer band þone yflan mid stangum rapum.
'The good man bound the evil (one) with strong ropes'.
Sanojen ja kielten etymologia on kiehtovaa. Old English on maallikolle mielenkiintoinen näkymä nykyenglantiin ja historiaan.

lauantai 21. elokuuta 2010

The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers

Christopher Vogler, The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers, 3rd Edition. Michael Wiese Productions, Studio City, CA, USA, 2007.

Christopher Vogler on yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja käsikirjotuskonsultti. The Writer's Journey on Joseph Campbellin ideoista kokoon leivottu helppotajuinen ja yleiskäyttöinen tarinan runko. On sankari, joka käy läpi kaksitoistavaiheisen prosessin (sovelletuin osin). Vogler soveltaa esittelemäänsä runkoa elokuviin Titanic, Lion King ja Pulp Fiction.

Asian olisi voinut esittää tiiviimmin. Sivuja palaa jaarittelussa ja Voglerin ansioiden ja melkein ansioiden listaamisissa. Vogler on ollut läsnä, kun jotkut ovat tehneet elokuvia.

perjantai 20. elokuuta 2010

Gardens of the Moon

Steven Erikson, Gardens of the Moon. Bantam Books, Reading, UK, 2000. Alunperin julkaistu 1999.

Steven Erikson, oikealta nimeltään Steven Lundin, on kanadalainen fantasiakirjailija. Hän toimi parisenkymmentä vuotta antropologina ennen kirjailijan uraansa. Gardens of the Moon on hänen ensimmäinen fantasiaromaaninsa, ja se aloittaa kymmenosaisen sarjan. Lisäksi Erikson ehti kirjoittaa omalla nimellään pari kaunokirjallista teosta.

Gardens of the Moon kertoo Malazanin keisarikunnan valloitussodasta Genabackisin mantereella. Kun Palen kaupunki on vallattu veristen taisteluiden jälkeen, keisarin armeijan katse kääntyy vanhaa ja rikasta Darujhistania kohti. Henkilöitä on paljon. Poliittisista puhdistuksista selvinneet keisarin armeijan "Sillanpolttajat" epäilevät, että sodanjohto yrittää tarkoituksella tapattaa heitä. Darujhistanissa kaupunkia hallitsevan neuvoston sisäiset kiistat ratkotaan osin väkivaltaisesti, mutta salamurhaajat huolestuvat, kun joku alkaa tappaa heitä. Tämän kaiken seassa kulkee eri tavoin riivattuja ihmisiä, jumalia ja puolijumalia.

Erikson kirjoittaa sujuvasti, mutta odotin antropologilta enemmän kulttuurista ja uskonnollista herkuttelua. Muutamissa kohdin moderni hallintojargon ja termit, kuten 'rendezvous' tai 'stoalainen', hieman särähtävät. Esipuheessa Erikson uhoaa kunnianhimoisesta fantasiavisiosta, ja kirja on kiistatta eeppistä high-fantasya: aitaa kaatuu ja tanner tömisee kun maagit, jumalat ja demonit ottavat yhteen. Näin epätasaisessa liigassa ihmisten osa on maallikolle epäselvä. Erikson joutuukin retuuttamaan tarinaansa näkymättömistä iskevin deus ex machinoin.

maanantai 16. elokuuta 2010

Väkivalta ja pyhä

René Girard, Väkivalta ja pyhä. Ranskankielisestä alkuteoksesta La violence et la sacré (1972) suomentanut Olli Sinivaara. Tutkijaliitto, Helsinki, 2004.

René Girard on ranskalainen Yhdysvalloissa uransa tehnyt Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin professori, historioitsija, kirjallisuuskriitikkoja ja filosofi. Hän on pitää jäljittelyä kaiken inhimillisen kulttuurin perustana. Rituaalit ovat jonkin "ensimmäisen kerran" jäljittelyä, eli osallistujat emuloivat jotain mahdollisesti kauan sitten tapahtunutta tärkeää tilannetta, muutosta tai muuta sellaista. Väkivalta ja pyhä tarkastelee uhrirituaaleja, jotka puhdistavat yhteisön vihantunteesta.

Girard on tyytymätön antropologien ja psykologien yrityksiin selittää uskonto ja siihen liittyvät käsitteet. Kuten muutkin, hän tarkastelee uskontoa nimenomaan primitiivisissä yhteisöissä. Teoriansa lähtökohdaksi hän ottaa verikoston: primitiivinen yhteisö on jatkuvassa vaarassa ajautua vastavuoroisen väkivallan kierteeseen. Girard pitää ihmisiä lähtökohtaisesti väkivaltaisina ja väkivaltaa tarttuvana. Pitkään pidätelty väkivalta leviää aina ympärilleen, mutta väkivaltaa voi siirtää eteenpäin. Esimerkiksi Iliaassa sotauhrot tappavat suutuspäissään karjaa tai sivullisia, kun varsinaisen vihan kohde on tavoittamattomissa (vrt. My Lai).

Yhteisö voi suojautua vastavuoroisen väkivallan kierteeltä rituaalisin varotoimin. Uhraamisen rituaali "puhdistaa" väkivallan, ts. huijaa sitä ja haihduttaa sen sellaisiin uhreihin, joissa ei ole verikoston riskiä (karja, sotavangit, orjat). Yhteisö toistaa uhrausrituaalia säännöllisesti ohjatakseen väkivaltansa vaarattomaan kohteeseen ja muistuttaakseen itseään siitä, miten kävi "ensimmäisellä kerralla". Girard esittelee lukuisia uhrauksen perustelevia myyttejä (väärän kuninkaan päivä, Oidipus ja Sfinksi, Dionysos jne). 

Uskonnon tehtävä on estää vastavuoroisen väkivallan paluu. Keskeistä on uhraamisen yksimielisyys ja osallistuminen. Uhraaminen on väkivaltaa. Se, mikä liittyy uhraamiseen, on pyhää. Girardin mukaan pyhä on siis ensisijaisesti ihmisten omaa väkivaltaa, jonka ihmiset olettavat itsensä ulkopuoliseksi. Aikaa myöten uhrit tietenkin muuttuvat symbolisemmiksi, ja samalla niiden teho laimenee.

Primitiivisissä yhteisöissä ihmisen identiteetti, asema ja suhteet muihin määräytyvät kulttuurin rekisteröimien erojen (kuollut/elävä, mies/nainen, puhdas/epäpuhdas jne) kautta. "Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä." Primitiivinen yhteisö joutuu ongelmiin, kun erot syystä tai toisesta katoavat (tabujen rikkomus, kulttuurinen eroosio). Kieltojen rikkomisestä seuraa erojen katoamista (lapset eivät tottele vanhempiaa, palkolliset eivät tottele isäntiään, ), erojen katoamisesta syntyy riitaa, kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Kulttuurin eroja kaatava "jumalallinen" kriisi voi olla esimerkiksi rutto, nälkä tai sota.

Girardin teorian keskeinen käsite on uhrikriisi.
"Uhrikriisi, toisin sanoen uhraamisen menettäminen, tarkoittaa epäpuhtaan ja puhdistavan väkivallan välisen eron katoamista. Kun tämä ero on kadonnut, ei puhdistautuminen enää ole mahdollista ja yhteisöön leviää epäpuhdas ja tarttuva, toisin sanoen vastavuoroinen väkivalta.

Epäpuhtaan ja puhtaan välistä eroa tarkoittava uhriero ei voi hävitä viemättä mukanaan kaikkia muita eroja. Kyse on yhdestä ja samasta valloitusprosessista, jossa vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle. Uhrikriisi täytyy määritellä erojen kriisiksi, toisin sanoen koko kulttuurisen järjestyksen kriisiksi. [...]

Jos uhrikriisin aluksi kätketty väkivalta tuhoaa erot, tämä tuhoaminen puolestaan saa väkivallan etenemään. Uhraamiseen ei kertakaikkiaan voi kajota vaarantamatta yhteisön tasapainon ja harmonian perusperiaatteita. [...] Uhraamisen ansioista väkijoukot pysyvät rauhallisina." (s. 74-75)
Esimerkkejä uhrikriisistä Girard lukee ulos etnologiasta ja kreikkalaisista tragedioista, koska hänen mukaansa primitiivisissä uskonnoissa ja tragedioissa toimivat samat periaatteet: järjestys, rauha ja hedelmällisyys perustuvat kulttuurisille eroille (moderni pitää eroja yksinkertaisesti esteinä tiellä kohti harmoniaa). Rituaalit rikkovat näytä eroja tarkoituksellisesti, jotta puhdistautuminen voi tapahtua.
"Sofokleen kahdessa Oidipus-aiheisessa tragediassa tulee esiin kieltojen rikkomisen ja pelastuksen skeema, joka on kaikille asiantuntijoille tuttu: se löytyy loputtoman monista mytologian ja kansanperinteen kertomuksista, saduista, legendoista ja jopa kaunokirjallisista teoksista. Ihmisten keskuudessa oleilessaan sankari kylvää väkivaltaa ja epäjärjestystä, mutta heti kun hänet hävitetään, mikä aina tapahtuu väkivalloin, hän näyttäytyy eräänlaisena lunastajana" (s. 122)
Usein myyttien kiistat ovat veljesten välisiä, ja heidän kulttuurin tunnustamat eronsa ovat lähtökohdiltaan jo pienet. Kaksoset ovat ylitsepääsemätön ongelma: kaksi ihmistä ovat samat ja siten tabu. Insesti rikkoo kulttuurin erojen järjestelmää räikeästi. Joissain kulttuureissa kuninkaiden tehtävä on rikkoa ensin tabuja (esim. insesti) ja sitten sijaisuhrin kautta lunastaa rauha yhteisölleen.

Monessa kohdin Girard manaa meidän tietämättömyyttämme rituaalien (esim. juhlat, askeesi) alkuperästä. Monissa juhlissa on kyse kieltojen rikkomisesta, siitä seuraavasta uhrikriisistä, sijaisuhrista ja puhdistautumisesta. Deritualisoituun juhlaan on jäänyt vain kieltojen rikkominen.

Juhlat voivat päättyä huonosti, kuten Euripideen Bakkantit-näytelmässä. Dionysos ei ollut alun perin leppoisa, viiniä kittaava duudsoni, vaan murhanhimoinen raivo ja jumala, joka heilutti sotajoukkojen moraalia sekä väkijoukkojen mielialaa. Bakkanteissa thebalaisten naisten rauhanomainen juhla myrkyttyy väkivaltaiseksi. Dionysos kiertää kaupunkia ja ovelasti kannustaa ihmisiä rikkomaan kieltoja ja tarttumaan hurmokseen. Sukupuolten roolit sekoittuvat, ihmisten ja jumalten erot horjuvat, ja pahinkin väkivalta on sallittua. Vain Theban kuningas pysyy erossa: hän ei halua "tartuntaa". Kuoro leimaa hänet vääräuskoiseksi. Kun kuningas murhataan (spontaani yksimielinen väkivalta), mustasukkainen jumala on tyytyväinen ja rauha voi palata kaupunkiin. Dionysoksen kultti muistaa osallistumisensa väkivaltaan, ja riiteissään emuloi tapahtunutta, jotta se ei toistuisi. Pyhä on viime kädessä väkivaltaa.

Girard rajaa edellä esitetyn nimenomaan primitiivisiin yhteiskuntiin. Nykyaikaisissa yhteiskunnissa on oikeuslaitos ja sillä väkivaltamonopoli. Niinpä nykyaikainen yhteiskunta ei ole verikostokierteen vaarassa (niin kauan kuin oikeuslaitos toimii). Samalla sen yhteisöjen rituaalit laimenevat ja uskonnollisuus heikkenee.

Girardin teksti on sujuvaa, ja Sinivaaran käännös kulkee hyvin. Kirjan argumentti rakentuu polveillen vähä vähältä, ja Girard ehtii piiskaamaan Freudin ja psykoanalyysin epäjohdonmukaisesta väistelystä, väärinymmärretystä oidipaalisesta isänmurhasta ja dogmatisoinnista (joskin Girardin mukaan Freud oli lähellä "oikeaa" ratkaisua) yhden luvun verran. Osansa saa myös strukturalistit ja Levi-Strauss.

Väkivalta ja pyhä jättää luultavasti jopa maallikkolukijaansa pysyvät jäljet. Myyttejä ja tragedioita on lukija tulkitseva toisin.

lauantai 14. elokuuta 2010

The Electric Church

Jeff Somers, The Electric Church. Orbit Books, London, UK, 2007.

Jeff Somers on newjerseyläinen scifi-kirjailija. The Electric Church on Somersin läpimurtoteos.

Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin. Länsimainen yhteiskunta on romahtanut, ja merkittävä määrä populaatiota kuollut. Jäljellä olevista onnekkaimmilla on työpaikka; muut maleksivat edestakaisin nälkäisinä  kaduilla dokaten ja tappaen toisiaan. New Yorkin ympärillä leviävät raunioituvien lähiöiden matto. Pelastusta ja iänkaikkista elämää tarjoaa kirkko, joka tekee seurakunnastaan kirjaimellisesti robotteja. Kirjan päähenkilö, katujen kasvatti Avery Cates, tappaa ihmisiä rahasta. Sitten hän saa kohteekseen kirkon perustajan.

The Electric Church ei suuresti sykäytä. Asetelma ja kaduilla hiihtävien massojen näköalattomuus ihan toimii, mutta tarinan osat eivät loksahda kohdilleen. Kirjailijan ääni on hieman epävireinen jo esipuheessa. 

tiistai 10. elokuuta 2010

Daily Life in the World of Charlemagne

Pierre Riché, Daily Life in the World of Charlemagne. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie Quotidienne dans L'Empire Carolingien (1973) englanniksi kääntänyt Jo Ann McNamara. Liverpool University Press, Liverpool, UK, 1978.

Pierre Riché on ranskalainen keskiajan historian professori, joka tutki erityisesti ensimmäisen vuosituhannen vaihdetta. Daily Life in the World of Charlemagne käsittelee Kaarle Suuren ajan maailmaa ja arkea. Kirja kuuluu Hachetten La Vie Quotidienne -sarjaan, josta tässä blogissa on aiemmin mainittu Perikleen Ateena ja atsteekit.

Riché jakaa kirjansa vajaat 300 sivua viiteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Euroopan maantiedettä ja kansoja 700- ja 800-luvuilla. Tuolloin valtaosa Euroopasta on vielä metsien peitossa, joten liikkuminen muualla kuin vesistöjä myöten oli vaivalloista. Kansat (kirkonmiesten kirjallisten lähteiden perusteella) suhtautuivat toisiinsa ennakkoluuloisesti leimaten toistensa juomatavat ja seksuaalisen käyttäytymisen. Latinan murteita puhuttiin eri puolilla hieman eri tapaan. Esim. Francian alueella kommunikointi oli vaikeaa eri alueiden välillä: baskit ja bretagnelaiset puhuivat vanhoja kieliään, akvitanialaiset puhuivat lingua romanaa ja pohjoisosissa puhuttiin germaanisia kieliä.

Kielet olivat tietenkin vain pieni osa paikallisista eroista. Karolingit kunnioittivat paikallisia lakeja, ja siten oikeutta hakevat saivat päättää, minkä lain mukaan oikeutta tuli jakaa. Vaikeat kulkuyhteydet ja merkittävät paikalliset erot tekivät hallinnosta vaikeaa. Niinpä kuninkaat joutuivat matkustamaan kaiken aikaan, ja jossain mielessä karolingien valtakunta oli olemassa vain siellä, missä kuningas (tai keisari vuodesta 800) kulloinkin oli.

Toinen osa käsittelee yhteiskuntasäätyjä. Keskiajalla maa oli vaurauden lähde. Koska aristokratia piti hallussaan maata, sillä oli hallussaan tuon ajan vauraus.  Kaarle Suuren aikaan keskeiset uskonnolliset ja maalliset virat olivat valtaosin noin kolmenkymmenen austrasialaisen suvun hallussa. Suvut olivat tietoisia juuristaan, koska se oli ratkaisevaa vaikutusvallan kannalta. Sukuja johtivat germaaniseen tapaan isät tai sedät, ja ainakin aristokratian piirissä sukuun laskettin myös avioliittojen ulkopuolella syntyneet lapset. Tyttäriä naitettiin hyödyllisten liittolaisuuksien vahvistamiseksi -- joskin munkit ja papit alkoivat vaatia, että avioliitto edellyttäisi myös tytön suostumusta. Pojat päätyivät sotilaalliselle tai uskonnolliselle uralle, ja koulutus alkoi varhain.

Kansan syvät rivit muodostuivat pien- ja vuokraviljelijöistä, rengeistä, piioista ja orjista. Vuokra maksettiin osin hopeassa ja osin luontaistuotteissa, eli viljassa, karjassa, kananmunissa ja työpäivissä. Joskus alustalaiset pakkasivat tavaransa ja pakenivat paremmille seuduille -- muutama joukkopakokin on kirjattu. Sitten oli kauppiaita, jotka nauttivat kuninkaan erityistä suojelua: he olivat vapaita sotapalveluksesta ja monista veroista. Kruunu yritti yhtenäistää painomittoja ja vaikeina aikoina asettaa hintakatot peruselintarvikkeisiin.

Kolmannessa osassa Riché pureutuu teknologiaan ja ammatteihin. Hän esittelee maanviljelijän, käsityöläisen ja rakentajan työkalut sekä menetelmät. Uudet tekniikat levisivät usein hitaasti. Esimerkiksi lannoittaminen oli maanviljelijöiden mielestä ylimääräistä työtä eivätkä siksi siihen ryhtyneet. Erikoistuminen (sepät, kultasepät) oli harvinaista (yhteiskunnassa ylijäämää oli vähän). Suuressa määrin työkalut olivat puisia. Ruoka ja vaatteet olivat yksinkertaisia.

Neljäs osa käsittelee kultteja ja kulttuureita. Kristinusko on Kaarle Suuren aikaan vasta juurtumassa Eurooppaan, ja siten monet pakanalliset tavat ovat laajalti voimissaan. Pyhiä lehtoja, kiviä ja lähteitä palvovia kultteja on laajalti, eivätkä kuninkaan tai kirkon lähetyssaarnaajat onnistu kaikkia kitkemään. Esimerkiksi Saksinmaalla polttohautauksesta pakanalliseen tapaan saa kuolemanrangaistuksen.

Kaarle Suuri käynnisti ohjelman, jonka oli määrä tuottaa oppineita kirkonmiehiä valtakunnan kristillistämiseen. Tätä ohjelmaa jatkettiin aina 900-luvulle asti.  Koulutuksen myötä myös kirkon oppeja ja rituaaleja pyrittiin yhtenäistämään. Kasteet ja saarnat ulottivat kirkon otteen vähitellen tavallisten ihmisten elämään. Sympaattisen magian hengessä katedraalit haalivat pyhäinjäännöksiä vahvistamaan jumalallista voimaa. Kirkon harjoittama kirjallinen kulttuuri - latina, kirjeet, kirjojen kopiointi - koski vain eliittiä. Muu osa kansasta lauloi ja tanssi kuten se oli aina tehnyt. Kirkko ei pyrkinyt kitkemään tätä vaan valjastamaan perinteet kirkon perinteiksi.

Viides ja viimeinen osa käsittelee ihmisten kohtaamia uhkia ja yrityksiä suojautua niiltä. Normannit, "Jumalan ruoska", piinasivat jokien varsia kunnes kaupungit ehdittiin linnoittaa. Kirkonmiesten pitämät annaalit antavat tylyn kuvan 800-luvusta. Kuivuus, kulkutaudit, tulvat ja nälkä ovat toistuvia vieraita. Ne, joilla oli enemmän maata, saattoivat suojautua huonoilta ajoilta, mutta osattomille jäi vaihtoehdoiksi kerjääminen ja rosvous. Kuningas pyrki kitkemään germaaniset oikeusperinteet, verikoston ja itseavun, ja korvaamaan ne kuninkaan oikeudella, jota jakoivat paikalliset hallitsijat. Kaarle Suuri halusi alamaisiltaan uskollisuuden valan, jossa luvattiin myös kunnioittaa kirkkoa ja tuomioistuinta.

Kuninkaan tarjoama suojelu ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Ammattikunnat järjestäytyivät killoiksi jakaakseen keskenäistä apua. Vastavuoroiset kahdenväliset suhteet kehittyivät paikoin vasallisuhteiksi: magnaatti otti joitakuita suojelukseensa ja tarjosi näille maata hallittavaksi palvelusta vastaan.  Myös kirkko tarjosi jäsenilleen turvaa -- jopa maallista vallankäyttöä vastaan.

Richén kuvaus varhaiskeskiajasta on kiehtovaa luettavaa. Hän välittää kuvan maailmasta, jonka laajoja, petojen ja rosvojen asuttamia erämaita pilkuttavat linnat ja kylät ja jossa luonnon, niukkuuden ja toisten ihmisten aiheuttamia uhkia vastaan on tarjolla vain latinaa tai taikauskoa.

maanantai 9. elokuuta 2010

The Apothecary Rose

Candace Robb, The Apothecary Rose. Arrow Books, London, UK, 1993.

Brittiläinen Candace Robb on kirjoittanut noin tusinan verran keskiaikaiseen Englantiin sijoittuvia murhamysteereitä. Robb toimi vuosia merentutkimusalan tieteellisten julkaisujen toimittajana ja on väitöstä vaille keskiajan kirjallisuuden tohtori.

The Apothecary Rosen päähenkilö on walesilainen Owen Archer, Henry Grosmontilaisen jousiampujakapteeni, joka toisen silmänsä menetettyään päätyy ensin Lancasterin herttuan ja sitten Yorkin arkkipiispan palvelukseen vakoojaksi. Kun Yorkissa tapahtuu kaksi toisiaan muistuttavaa kuolemantapausta, arkkipiispa lähettää Archerin selvittämään tapahtumia.

Robb loihtii uskottavan ajankuvan 1300-luvun Englannista. Paikoin tekstissä vilahtaa Ellis Petersin Cadfael-tarinoiden vaikutus, paikoin tarina ottaa muutaman askeleen romantiikan puolella. Toimiva dekkari, yhtä kaikki.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

The Blade Itself

Joe Abercrombie, The Blade Itself. Gollancz, London, UK, 2007.

Brittiläinen Joe Abercrombie opiskeli psykologiaa ja toimi  televisiokäsikirjoittajana ennen kuin sai julkaistuksi esikoisteoksensa The Blade Itself. Kirja on ensimmäinen osa The First Law -trilogiaa, joka kertoo eurooppalaista keskiaikaista kuningaskuntaa muistuttavan valtioliiton kohtaloista pohjoisten barbaarien ja eteläisen Gurka-imperiumin puristuksessa. Keskeiset päähenkilöt ovat inkvisiittori Glokta, aatelinen miekkamies Luthar ja yhdeksänsorminen barbaari Logen.

Abercrombie ei väistele kirosanoja tai kaihda väkivaltaa.  Hän kirjoittaa sujuvasti, mutta The Blade Itself jää tarinana hieman ilmaan. Toki se on trilogian ensimmäinen osa, mutta itsenäisenä kirjana se on toiminnan ryydittämää lämmittelyä. Kaikki toiminta odottaa varsinaista päämääräänsä, eikä siitä lukija saa kuin ohimeneviä viitteitä. Kaikki kirjan henkilöt ovat eri tavoin vastenmielisiä, mikä sekin pitää veriroiskeet käsivarren mitan päässä.

Kirja ei ole amerikkalaista fantasiaa: brittikirjailija sijoittaa maailmaansa yhteiskuntasäädyt, jotka määräävät, kuka saa ja kenelle annetaan, sekä hallintokulttuurin, jota paikalliset pitävät normaalina mutta jota nykyaikainen lukija pitää sortavana. Tämä ei ole uudisraivaajien kaikki-ovat-samanarvoisia -Länsi, vaan degeneroituneen eliitin hallitsema keskiaika.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Vangittu mieli

Czesław Miłosz, Vangittu mieli. Puolankielisestä alkuteoksesta Zniewolony umysł (1953) suomentanut Riitta Koivisto. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva, 1983.

Runoilija, kääntäjä ja esseisti Czesław Miłosz syntyi puolalaiseen perheeseen nykyisen Liettuan, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella 1911. Hän opiskeli lakia ja kirjoitteli runoja Vilnassa, toimi vastarintaliikkeessä Varsovassa toisen maailmansodan aikaan ja edusti Puolaa sodan jälkeen kulttuuriattaseana Ranskassa kunnes loikkasi länteen 1951 ja myöhemmin sai slaavilaisen kirjallisuuden professuurin Kaliforniasta Berkeleyn yliopistosta. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1980. Vangittu mieli on kokoelma esseitä, jotka muodostavat selonteon loikkaukseen johtaneistä syistä. Puolassa rautaesiripun takana kirjasta tai sen kirjailijasta ei saanut puhua edes esittääkseen eriävän mielipiteen.

Esseekokoelma alkaa näin:
Vasta 1900-luvun puolivälissä monien Euroopan maiden asukkaille valkeni -- yleensä ikävällä tavalla -- että sekavat ja tavalliselle kuolevaiselle liian vaikeaselkoiset filosofiset teokset vaikuttivat suoranaisesti heidän kohtaloihinsa. 
Vangitun mielen keskeinen teema on dialektisen materialismin ja sille rakennetun totalitarismin vaikutus ihmisiin ja ennen kaikkea älymystöön. Menestyäkseen esimerkiksi kirjailijan tai runoilijan pitää osata ylläpitää kahta tapaa ajatella ja estää yksityisten ajatusten vuotaminen julkisesti nähtäväksi. Kääntäen, julkisesti esitetyt ajatukset ja hymynkareet piti olla vallitsevan ideologian mukaisia. Tätä julkista tekopyhyyttä voi kutsua orwellilaisittain kaksoisajatteluksi, mitä Miłosz puolestaan kutsuu arabialaisella sanalla ketman, koska taito kehittyi aikoinaan myös islamilaisissa hoveissa. Kun rituaalien voima ja ilmitulemisen pelko hiertävät ihmistä pitkään, itsenäinen ajattelu surkastuu. Keskustelutilaisuuksissa vallitseva ideologia ja asema on valttia. Niinpä kirjailijat sortuvat itsesensuuriin ja joissain tapauksissa vallitsevaan ideologiaan. Miłosz kirjoittaa neljästä tuntemastaan kirjailijasta ja heidän erilaisista poluistaan kommunistipropagandan äänitorviksi. Aina kyse ei ole pelosta. Kansandemokratia osaa myös palkita parhaat pelaajansa.

Länsikään ei pääse aivan puhtain paperein. Itäeurooppalaisen silmin Länsi näyttää hengettömältä, sivistymättömältä ja vähän hölmöltä. Toisaalta hämmästellessään idän ja lännen eroja länsimaiden kansalaiset eivät ymmärrä, miten nopeasti "uusi normaali" syntyy. Erityisesti yhdysvaltalaiset pitävät Miłoszin mukaan "luonnottomana" yhteiskunta- ja arvojärjestelmää, joka ei ole heidän omansa. Kuten Lännessa, myös Varsovassa ja Budapestissa hämmästeltiin Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Kun sota talloi alleen itäeurooppalaisia kaupunkeja, niiden käsitys normaalista muuttui hyvin nopeasti. Kommunismin vyöryessä normaali muuttui edelleen.

Vaikka Miłosz teki vastarintaliikkeen aikana yhteistyötä kommunistien kanssa, hän ei liittynyt puolueeseen. Hänellä ei ollut harhakuvitelmia stalinismin autuudesta. Kaupoissa on merkittävissä määrin vuodenaikaan nähden hyödyttömiä asioita, niitäkin vähän ja huonolaatuisia. Itsenäinen toiminta tai vaihtokauppa voidaan tulkita porvarillisuudeksi ja taantumuksellisuudeksi. Surkeimpina Miłosz pitää länsimaiden kommunisteja, jotka valittavat länsimaisten massojen pinnallisuutta ja henkistä köyhyyttä, mutta eivät tajua, että heidän ihailemassaan järjestelmässä aineellinen köyhyys yhdistyy tekniikan puutteeseen ja stalinismiin.
Ihmisten kärsimykset kansandemokratioissa ovat uutta, aiemmin tuntematonta laatua. Ihmiskunta on löytänyt tehokkaat keinot ruttoon, lavantautiin ja syfilikseen jotka olivat ennen suuria vitsauksia. Mutta elämä suurissa yhteisöissä synnyttää uusia tauteja. Jotain samansuuntaista tapahtui Venäjän vallankumouksellisille. He keksivät tehokkaiksi väittämänsä keinot saada hallintaan Historian voima ja toteuttaa ihanneyhteiskunnan. Ja Historia maksaa heille ivanauruin. (s. 230)
Miłosz kirjoittaa konstailematta, suoraan, ja suomennos kulkee helposti. Hän vertaa itseään ja näkemyksiään ystäviinsä, jotka ovat kansandemokratian ja sen vallitsevan ideologian palveluksessa, eikä näe vaihtoehtoa loikkaukselleen. Hänelle pieni henkilökohtainen pelitila kirjastoissa ja yliopistokammioissa ei olisi riittänyt. Niinpä hän joutui elämään runoilijana eristyksissä puolankielisestä yleisöstä. 

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

The Name of the Wind

Patrick Ruthfuss, The Name of the Wind. Gollancz, London, UK, 2008. 

Yhdysvaltalainen Patrick Rothfuss toimii englannin lehtorina wisconsinilaisessa yliopistossa. The Name of the Wind on Rothfussin vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaani ja trilogian ensimmäinen osa. Kiertävän näyttelijäpariskunnan lahjakas poika Kvothe kertoo tarinansa kirjurille. Kvothesta liikkuu monenlaista huhua ja palkkiota -- hänestä kehkeytyy sankari, tietäjä, tuhopolttaja, murhaaja ja roisto riippuen siitä, keneltä kysytään.

Ensimmäiseltä sivulta käy ilmi, että Rothfuss osaa kirjoittaa. Tarinoiden sisällä kulkee tarinoita, joita värittävät huhut, kertojat ja myytit. Maailma on amerikkalaisen fantasian tapaan uudisraivaajien Länsi. Paikoin dialogi on hidasta ja vähän imelää, mutta kielten, tarujen ja tieteiden mysteerit pitävät tarinan mielenkiintoisena. Kirja on lupaus monitahoisesta päähenkilöstä, vaikka ensimmäinen osa ei vielä suuresti hänen karmaansa tallo. Tämä voisi olla ihan hyvän trilogian alku.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

The Crystal Shard

R. A. Salvatore, The Crystal Shard. Forgotten Realms: The Icewind Dale Trilogy, Book 1. Wizards of the Coast Publishing, 2009. Alunperin julkaistu 1988. 

Tolkienin kirjoista kimmokkeen saanut R. A . Salvatore on tuottelias yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, jolta 1990-luvulla julkaistiin pari kirjaa vuodessa.  The Crystal Shard on Salvatoren ensimmäinen julkaistu teos. Se sijoittuu Forgotten Realms -fantasiamaailmaan ja aloittaa trilogian, joka on suomennettu Jäätuulen laakso -sarjana. Yksi päähenkilöistä on musta haltia Drizzt Do'Urden, joka tämän jälkeen seikkailee parissakymmenessä kirjassa. 

Kirja on amerikkalaista fantasiaa: pohjoisilla syrjäseuduilla kalastajakylät joutuvat barbaarien ja hirviöarmeijoiden hampaisiin. Koska alueella ei ole esivaltaa, kylät (tai lähinnä niiden valitut johtajat) joutuvat selvittämään ongelmansa itse. Ne eivät tosin selviä ilman päähenkilöiden ratkaisevaa panosta. 

The Crystal Shard on häpeilemätöntä fantasiapulppia: kyliä palaa, örkkien kalloja halkeaa ja luolia sortuu. Sähinää, magiaa ja ohuelti kuvattu maailma. Salvatore selittää auki henkilöiden käsittelemät sisäiset ongelmat, eikä vauhdikkaan toiminnan takana ole mitään välittömän ylittävää tarinaa.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Legend

David Gemmel, Legend. Orbit Books, London, UK, 2009. Alunperin julkaistu 1984.

Brittiläinen David Gemmell (1948-2006) kynäili ensimmäiset teoksensa toimittajan työnsä ohessa. Kirjoitettuaan kaksi jatko-osaa esikoisteokselleen Legend, hän ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi tuottaen kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä teosta.

Kuten valtaosa Gemmellin tuotannostakin, Legend on mahtipontista sankarifantasiaa. Pohjoisten Nadirien mahtava armeija uhkaa Drenain keisarikuntaa, jonka mahtavin linnoitus Dros Delnoch kärsii taitamattomasta johdosta ja miespulasta. Paikalle saapuu laulujen sankari Druss sotakirveineen ja levittää ympärilleen toivoa ja järjestystä. Kirjan toinen päähenkilö Regnak ajautuu sankariksi vastentahtoisesti kohtalon oikusta mutta kantaa kohtalonsa loppuun asti velvollisuuden tunnosta. Dros Delnochin muurit peittyvät vereen, ja väsyneet puolustajat nousevat vastustamaan ylivoimaista vihollista päivästä toiseen.

Tarina kulkee hieman harhaillen. Puolet sivuista palaa tilanteen lämmittelyssä. Monet kohtauksista ja käydyistä keskusteluista tuntuvat liittyvän vain väljästi tapahtumiin. Taisteluiden jälkeen ihmiset päätyvät antamaan toisilleen sivukaupalla tunnustusta ja ihmettelemään sitkeytensä mielettömyyttä. Kirja on tavallaan fantasiakirjallisuuden Teräsbetonia ja sen herooista metallitotuutta. Sellaisena ihan hauska.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Syvä uni

Raymond Chandler, Syvä uni. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Big Sleep (1939) kääntänyt Seppo Virtanen. WSOY, Porvoo, 1966.

Syvä uni on yhdysvaltalaisen Raymond Chandlerin ensimmäinen Philip Marlowe -kirja. Upporikas kenraali Sternwood pyytää Marlowea selvittämään tyttäreensä liittyvää pelivelkakiristystä. Kiristäjän takaa paljastuukin pornokirjarinki, ja Marlowe saa selittää poliiseille ruumiin toisensa jälkeen. Kuten Nainen järvessä, tämäkin on siistiä, toimivaa perusdekkaripulppia.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat 1960-luvun SaPo-sarjassa ilmestyneen kirjan häikäisevät kannet.