maanantai 16. elokuuta 2010

Väkivalta ja pyhä

René Girard, Väkivalta ja pyhä. Ranskankielisestä alkuteoksesta La violence et la sacré (1972) suomentanut Olli Sinivaara. Tutkijaliitto, Helsinki, 2004.

René Girard on ranskalainen Yhdysvalloissa uransa tehnyt Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin professori, historioitsija, kirjallisuuskriitikkoja ja filosofi. Hän on pitää jäljittelyä kaiken inhimillisen kulttuurin perustana. Rituaalit ovat jonkin "ensimmäisen kerran" jäljittelyä, eli osallistujat emuloivat jotain mahdollisesti kauan sitten tapahtunutta tärkeää tilannetta, muutosta tai muuta sellaista. Väkivalta ja pyhä tarkastelee uhrirituaaleja, jotka puhdistavat yhteisön vihantunteesta.

Girard on tyytymätön antropologien ja psykologien yrityksiin selittää uskonto ja siihen liittyvät käsitteet. Kuten muutkin, hän tarkastelee uskontoa nimenomaan primitiivisissä yhteisöissä. Teoriansa lähtökohdaksi hän ottaa verikoston: primitiivinen yhteisö on jatkuvassa vaarassa ajautua vastavuoroisen väkivallan kierteeseen. Girard pitää ihmisiä lähtökohtaisesti väkivaltaisina ja väkivaltaa tarttuvana. Pitkään pidätelty väkivalta leviää aina ympärilleen, mutta väkivaltaa voi siirtää eteenpäin. Esimerkiksi Iliaassa sotauhrot tappavat suutuspäissään karjaa tai sivullisia, kun varsinaisen vihan kohde on tavoittamattomissa (vrt. My Lai).

Yhteisö voi suojautua vastavuoroisen väkivallan kierteeltä rituaalisin varotoimin. Uhraamisen rituaali "puhdistaa" väkivallan, ts. huijaa sitä ja haihduttaa sen sellaisiin uhreihin, joissa ei ole verikoston riskiä (karja, sotavangit, orjat). Yhteisö toistaa uhrausrituaalia säännöllisesti ohjatakseen väkivaltansa vaarattomaan kohteeseen ja muistuttaakseen itseään siitä, miten kävi "ensimmäisellä kerralla". Girard esittelee lukuisia uhrauksen perustelevia myyttejä (väärän kuninkaan päivä, Oidipus ja Sfinksi, Dionysos jne). 

Uskonnon tehtävä on estää vastavuoroisen väkivallan paluu. Keskeistä on uhraamisen yksimielisyys ja osallistuminen. Uhraaminen on väkivaltaa. Se, mikä liittyy uhraamiseen, on pyhää. Girardin mukaan pyhä on siis ensisijaisesti ihmisten omaa väkivaltaa, jonka ihmiset olettavat itsensä ulkopuoliseksi. Aikaa myöten uhrit tietenkin muuttuvat symbolisemmiksi, ja samalla niiden teho laimenee.

Primitiivisissä yhteisöissä ihmisen identiteetti, asema ja suhteet muihin määräytyvät kulttuurin rekisteröimien erojen (kuollut/elävä, mies/nainen, puhdas/epäpuhdas jne) kautta. "Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä." Primitiivinen yhteisö joutuu ongelmiin, kun erot syystä tai toisesta katoavat (tabujen rikkomus, kulttuurinen eroosio). Kieltojen rikkomisestä seuraa erojen katoamista (lapset eivät tottele vanhempiaa, palkolliset eivät tottele isäntiään, ), erojen katoamisesta syntyy riitaa, kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Kulttuurin eroja kaatava "jumalallinen" kriisi voi olla esimerkiksi rutto, nälkä tai sota.

Girardin teorian keskeinen käsite on uhrikriisi.
"Uhrikriisi, toisin sanoen uhraamisen menettäminen, tarkoittaa epäpuhtaan ja puhdistavan väkivallan välisen eron katoamista. Kun tämä ero on kadonnut, ei puhdistautuminen enää ole mahdollista ja yhteisöön leviää epäpuhdas ja tarttuva, toisin sanoen vastavuoroinen väkivalta.

Epäpuhtaan ja puhtaan välistä eroa tarkoittava uhriero ei voi hävitä viemättä mukanaan kaikkia muita eroja. Kyse on yhdestä ja samasta valloitusprosessista, jossa vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle. Uhrikriisi täytyy määritellä erojen kriisiksi, toisin sanoen koko kulttuurisen järjestyksen kriisiksi. [...]

Jos uhrikriisin aluksi kätketty väkivalta tuhoaa erot, tämä tuhoaminen puolestaan saa väkivallan etenemään. Uhraamiseen ei kertakaikkiaan voi kajota vaarantamatta yhteisön tasapainon ja harmonian perusperiaatteita. [...] Uhraamisen ansioista väkijoukot pysyvät rauhallisina." (s. 74-75)
Esimerkkejä uhrikriisistä Girard lukee ulos etnologiasta ja kreikkalaisista tragedioista, koska hänen mukaansa primitiivisissä uskonnoissa ja tragedioissa toimivat samat periaatteet: järjestys, rauha ja hedelmällisyys perustuvat kulttuurisille eroille (moderni pitää eroja yksinkertaisesti esteinä tiellä kohti harmoniaa). Rituaalit rikkovat näytä eroja tarkoituksellisesti, jotta puhdistautuminen voi tapahtua.
"Sofokleen kahdessa Oidipus-aiheisessa tragediassa tulee esiin kieltojen rikkomisen ja pelastuksen skeema, joka on kaikille asiantuntijoille tuttu: se löytyy loputtoman monista mytologian ja kansanperinteen kertomuksista, saduista, legendoista ja jopa kaunokirjallisista teoksista. Ihmisten keskuudessa oleilessaan sankari kylvää väkivaltaa ja epäjärjestystä, mutta heti kun hänet hävitetään, mikä aina tapahtuu väkivalloin, hän näyttäytyy eräänlaisena lunastajana" (s. 122)
Usein myyttien kiistat ovat veljesten välisiä, ja heidän kulttuurin tunnustamat eronsa ovat lähtökohdiltaan jo pienet. Kaksoset ovat ylitsepääsemätön ongelma: kaksi ihmistä ovat samat ja siten tabu. Insesti rikkoo kulttuurin erojen järjestelmää räikeästi. Joissain kulttuureissa kuninkaiden tehtävä on rikkoa ensin tabuja (esim. insesti) ja sitten sijaisuhrin kautta lunastaa rauha yhteisölleen.

Monessa kohdin Girard manaa meidän tietämättömyyttämme rituaalien (esim. juhlat, askeesi) alkuperästä. Monissa juhlissa on kyse kieltojen rikkomisesta, siitä seuraavasta uhrikriisistä, sijaisuhrista ja puhdistautumisesta. Deritualisoituun juhlaan on jäänyt vain kieltojen rikkominen.

Juhlat voivat päättyä huonosti, kuten Euripideen Bakkantit-näytelmässä. Dionysos ei ollut alun perin leppoisa, viiniä kittaava duudsoni, vaan murhanhimoinen raivo ja jumala, joka heilutti sotajoukkojen moraalia sekä väkijoukkojen mielialaa. Bakkanteissa thebalaisten naisten rauhanomainen juhla myrkyttyy väkivaltaiseksi. Dionysos kiertää kaupunkia ja ovelasti kannustaa ihmisiä rikkomaan kieltoja ja tarttumaan hurmokseen. Sukupuolten roolit sekoittuvat, ihmisten ja jumalten erot horjuvat, ja pahinkin väkivalta on sallittua. Vain Theban kuningas pysyy erossa: hän ei halua "tartuntaa". Kuoro leimaa hänet vääräuskoiseksi. Kun kuningas murhataan (spontaani yksimielinen väkivalta), mustasukkainen jumala on tyytyväinen ja rauha voi palata kaupunkiin. Dionysoksen kultti muistaa osallistumisensa väkivaltaan, ja riiteissään emuloi tapahtunutta, jotta se ei toistuisi. Pyhä on viime kädessä väkivaltaa.

Girard rajaa edellä esitetyn nimenomaan primitiivisiin yhteiskuntiin. Nykyaikaisissa yhteiskunnissa on oikeuslaitos ja sillä väkivaltamonopoli. Niinpä nykyaikainen yhteiskunta ei ole verikostokierteen vaarassa (niin kauan kuin oikeuslaitos toimii). Samalla sen yhteisöjen rituaalit laimenevat ja uskonnollisuus heikkenee.

Girardin teksti on sujuvaa, ja Sinivaaran käännös kulkee hyvin. Kirjan argumentti rakentuu polveillen vähä vähältä, ja Girard ehtii piiskaamaan Freudin ja psykoanalyysin epäjohdonmukaisesta väistelystä, väärinymmärretystä oidipaalisesta isänmurhasta ja dogmatisoinnista (joskin Girardin mukaan Freud oli lähellä "oikeaa" ratkaisua) yhden luvun verran. Osansa saa myös strukturalistit ja Levi-Strauss.

Väkivalta ja pyhä jättää luultavasti jopa maallikkolukijaansa pysyvät jäljet. Myyttejä ja tragedioita on lukija tulkitseva toisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...