perjantai 29. heinäkuuta 2011

Varjo

Karin Alvtegen, Varjo. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Skugga (2007) suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY, Juva, 2008.

Karin Alvtegen on ruotsalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja lavastaja. Varjo on hänen viides suomennettu kirjansa. Se kertoo Nobel-palkitusta kirjailijasta Axel Ragnerfeldtistä ja hänen perheestään. Perhettä palvellut kotiapulainen kuolee vanhuuteen, ja testamentti kaivaa esiin vanhat synnit, joita perhe on hautonut vuosikymmeniä. Takakansi mainostaa kirjaa psykologiseksi "huippujännäriksi", mutta jännitystä syntyy vasta loppupuolella. Alkutilanne on niin ladattu, että kirja on ennalta-arvattava.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Lumiukko

Jo Nesbø, Lumiukko. Norjankielisestä alkuteoksesta Snømannen (2007) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2009.

Norjalaisen Jo Nesbøn dekkarissa Oslossa katoaa perheenäiti. Talon pihalle jää selittämätön lumiukko. Kun tulee esiin toinen samantyyppinen katoamistapaus, apulaispoliisipäällikkö Harry Hole tietää jahtaavansa sarjamurhaajaa. Hole saa tasapainoilla vuotavan poliisilaitoksen ja nälkäisen lehdistön välillä.

Nesbøn kerronta on edelleen napakkaa. Tällä kertaa tarinassa on vähemmän Holea ja enemmän juonenkäänteitä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Pelastaja

Jo Nesbø, Pelastaja. Norjankielisestä alkuteoksesta Frelseren (2005) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen Jo Nesbøn oslolainen apulaispoliisipäällikkö Harry Hole saa selvitettäväkseen Pelastusarmeijan sotilaan murhan. Miestä ammuttiin päähän joulupadan vieressä vilkkaalla kadulla, mutta kukaan ei tunnu pystyvän antamaan ampujasta tuntomerkkejä eikä muistamaan kasvoja.

Nesbø kirjoittaa vakuuttavaa rikosdraamaa. Harry Hole kompastelee poliisijohdon, rikollisten, läheistensä ja itsensä kanssa olematta typerä, itsekäs tai kylmä.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

The Maritime Paintings of Montague Dawson

Ron Ranson, The Maritime Paintings of Montague Dawson. David & Charles, Newton Abbot, UK, 2008 (1993).

Montague Dawson (1895-1973) oli englantilainen taidemaalari, Henry Dawsonin pojanpoika. Taideharrastuksensa hän aloitti varhain, ja myi ensimmäisiä töitään jo ennen teini-ikää. Sitten hän päätyi kuvittajaksi Lontooseen, kunnes ensimmäinen maailmansota alkoi. Sodan ajan hän palveli Laivastossa pienillä aluksilla, kuten troolareilla ja miinanraivaajilla. Samaan aikaan hän teki mustavalkoista lehtikuvitusta sodan tapahtumista. Sodan jälkeen Dawson päätyi Charles Napier Hemyn oppiin ja kaupallinen kuvitus jäi sivuun. Toisen maailmansodan aikaan hän teki pikkutarkkaa lehtikuvitusta kiertäen telakoita, haastatellen silminnäkijöitä ja syynäten Laivaston tarjoamia piirustuksia.

Dawson oli hyvin ahkera ja tuottelias, ja hänen työnsä hallitsi ja sääteli myös perhe-elämää. Hän oli parhaina vuosinaan tiettävästi Picasson jälkeen parhaiten ansaitseva taidemaalari. Erityisen haluttuja olivat hänen maalauksensa klippereistä, yhdysvalloissa kehitetyistä erittäin nopeista purjelaivoista, joilla rikottiin nopeusennätyksiä kaikilla reiteillä.

The Maritime Paintings of Montague Dawson käsittää yli 80 maalauksen lisäksi piiroksia, luonnoksia ja muutamia valokuvia. Aaltoilevan meren, pilvisen taivaan ja vanhojen purjealusten käsittely on lumoavaa.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

A Celebration of Marine Art

A Celebration of Marine Art: Sixty Years of the Royal Society of Marine Artists. Bounty Books, London, UK, 2008 (1996).

Royal Society of Marine Artists, l. Kuninkaallinen meriaiheisen taiteen yhdistys, perustettiin 1939 vahvistamaan meriaiheisen taiteen arvostusta Britanniassa. Yhdistys on vuosien ajan järjestänyt lukuisia näyttelyitä, esitelmiä ja työpajoja. A Celebration of Marine Art on kuusikymmenvuotisjuhlakirja ja esittelee meriaiheisia maalauksia vuosikymmenten varrelta. Maalaukset on jaoteltu purjelaivoihin, sota-ajan taiteilijoihin ja laivostotöihin, jokia, rannikkoa ja suistoja esittäviin tauluihin ja lopulta höyrylaiva-aikakauteen, johon lasketaan myös modernit tankkerit. Jokaisen luvun aloittaa esipuhe, joka luotaa muutoksia yhdistyksen historian ajoilta.

Purjelaivoja ei ole enää kaupallisessa käytössä, eikä "eläviä malleja" ole entiseen tapaan tarjolla. Yhdistyksen perustamisen aikoihin jäseninä oli maalareita, jotka olivat aloittaneet uransa viktoriaanisella aikakaudella ennen höyrylaivoja. Juhlakirjan tyyliin Mark Myers ylistää maalareiden autenttisuuden halua ja hinkua merille: mahdollisuuksien mukaan he hakeutuvat opetuskäytössä oleville purjelaivoille. Toisaalta kenties vanhin meriaiheinen maalaustaide on kuvannut meritaisteluita ilman malleja tai edes tarkkaa tietoa aikakauden laivoista. Historiallisten laivojen maalausperinne voi edelleen hyvin.

Toisen maailmansodan aikana Britannian laivasto piti riveissään muutamia taidemaalareita, joiden tehtävä oli ikuistaa operaatiota Välimerellä ja Atlantilla. Esipuheessaan John Worsley mainitsee jääneensä sotavangiksi Sisiliassa. Laivaston maalausperinne on sittemmin jatkunut mutta laimeampana.

Jokien, rannikoiden ja suistojen maalaus on dokumentoinut aaltojen iskeytymistä rantakiviin, laskuveden maalle jättämiä purjeveneitä, kalastusalusten aamuista lähtöä. Toki teknologia on muuttunut, kalastus on vähentynyt, ja mustaa savua tuksuttavat hinaajat on poistettu käytöstä.

Höyrylaiva-aikauden esimerkeiksi poimitut maalaukset esittävät usein kuivatelakoita, vanhoja, ruosteisia troolareita tai risteilijöitä. Esipuheessa Colin Verity toteaa, että nykyiset tankkerit ovat satamissa hyvin lyhyen aikaa, eivätkä ne ole vanhojen tai rapistuvien laivojen tapaan helposti käännettävissä mielenkiintoisiksi maalauksiksi.

Kirjassa esitellyt maalaukset ovat pääosin öljyvärein maalattuja, mutta mukana on myös akvarelleja ja muutama erinomainen pastellityö.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Häirikkötehdas

Ville Vuorela, Häirikkötehdas: nörttinä koulussa ja töissä. Finn Lectura, Saarijärvi, 2011.

Internet on tarjonnut alakulttuureille elintärkeän kanavan. Internetissä pelattavien moninpelin ympärille on muodostunut yhteisöjä. Kanssakäyminen (ja kiusaaminen) on saanut uudenlaisia muotoja. Samaan aikaan nörttien taidot ovat muuttuneet yhteiskunnan kannalta kullanarvoisiksi (jos nördeiksi ei lasketa kaikkia tietokonepeleihin uppoutuvia hedonisteja). Kulttuuri on monin tavoin nördeistynyt.

Peliteollisuus on nopeasti kasvava viihteen muoto, joka perinteisten arvojen suunnalta näyttää rappiolta. Pelien vaarallisuutta lapsille korostetaan, vaikka keskimääräinen peliharrastaja on 30-vuotias mies ja peleissä kuten elokuvissa kulkee ikärajat. Peliharrastus ei ole tehnytkään pelaajista saatananpalvojia tai väkivaltaisia huumehörhöjä, kuten valtavirta halusi pitkään ajatella. Monet pelialalla toimivat ammattilaiset ovat toki poikkeavuuksia, jotka nähneet peruskoulun huonot puolet hyvin läheltä, mutta ohjelmistoala ja erityisesti pelifirmat ovat ehkä muita suvaitsevaisempia.

Ville Vuorela on suomalainen pelisuunnittelija. Vuorela on toiminut monessa tietokonepeliyhtiössä suunnittelijana ja julkaissut viisi perinteistä pöytäroolipeliä. Häirikkötehdas on kokoelma kirjoituksia peruskoulusta, internetin tuomasta murroksesta ja peliteollisuudesta. Peruskoulua tuskin kukaan muistaa lämmöllä, mutta Vuorela joutui pahasti luokanvalvojain yhdenmukaistamisvimman hampaisiin. Oma lukunsa on koulukiusaaminen, ja yksi Vuorelan pointti tuntuukin olevan, että opettajat ovat lasten ja nuorten edesottamuksista pahasti pihalla. Niinpä lapset ja nuoret pitkälti kasvattavat toisensa, jolloin kaikki poikkeavuudet pääsevät osaksi Kärpästen Herrasta. Vuorela pohtii pelien ja pelikäsitteiden soveltuvuutta opetukseen, mutta kaikki näyttäisi edellyttävän pienempiä luokkakokoja.

Häirikkötehdas on omaelämänkerrannallinen selvitys ja jonkinlainen pamfletti. Koulun ja pelien käsittely vuorottelee luvusta toiseen ilman ilmiselvää rakennetta. Betonibunkkereihin rakennettujen koulujen jäykät otteet ovat helposti tunnistettavia kaikille historiattomien lähiöiden kasvateille. Yhdenmukaistamisessa tulee uhreja, mutta 1980-luvun jälkeen kulttuuri on pirstoutunut, eikä se entiseen tapaan tarjoa jaettuja arvoja, joita vasten systeemi voisi lapsia jauhaa. Ohjelmajulistus jää epäselväksi ja samoin julistuksen kohdeyleisö. Kenties kirja on tarkoitettu opettajille tai sosiologeille muistutukseksi erilaisuudesta, joka väärin tulkitaan häiriköinniksi.

Veritimantit

Jo Nesbø, Veritimantit. Norjankielisestä alkuteoksesta Marekors (2003) suomentanut Outi Menna (2006). WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen dekkarikirjailijan Jo Nesbøn luoma apulaispoliisipäällikkö Harry Hole on ratkennut ryyppäämään. Sitten löytyy murhattu nainen, jonka otsassa on luodinreikä ja silmäluomen alla punainen, hiottu timantti. Hole yrittää päästä tolpilleen samaan aikaan, kun murhaaja kiihdyttää vauhtiaan.

Nesbøn tarina imaisee mukaansa, vaikka hetkittäin kiekkoa haetaan aika kaukaa; kielikuvat ja sivujuonteiden koristeet kasvavat koukeroisiksi. Silti impulsiivinen Hole, eteenpäin puskevat juonenkäänteet ja helteinen Oslo poliiseineen, katuineen ja ihmisineen lumoavat.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Post mortem

Patricia Cornwell, Post mortem - Kay Scarpettan tutkimuksia. Englanninkielisestä alkuteoksesta PostMortem (1990) suomentanut Erkki Jukarainen (1994). Otava, Keuruu, 2009.

Patricia Cornwell on yhdysvaltalainen rikoskirjailija. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi mm. rikostoimittajana, teknisenä kirjoittajana ja tietojärjestelmäsuunnittelijana. Post mortem on Cornwellin ensimmäinen julkaistu romaani. Tätä ennen hän ehti kirjoittaa kolme romaanikäsikirjoitusta.

Richmondia piinaa raaka sarjamurhaaja, jonka uhrit ovat kaikki nuoria naisia. Päähenkilö poliisiylilääkäri Kay Scarpetta johtaa oikeuspatologista virastoa ja seuloo ruumiineritteet ja rikospaikalta löydetyt kuidut. Murhien jatkuessa paineet kasvavat ja käynnistävät poliisin sisäisen poliittisen pelin. Kaksikymmentä vuotta vanha Post mortem on kuvaus ajalta ennen tietokoneiden laajaa yleistymistä, kännyköitä ja internettiä. 

Cornwellin kerronta kulkee ihan dekkareiden tapaan. Maallikko jäi hämmästelemään motiivia.

torstai 21. heinäkuuta 2011

The Saga of King Hrolf Kraki

The Saga of King Hrolf Kraki. Toimittanut ja muinaisnorjasta englanniksi kääntänyt Jesse L. Bryock. Penguin Books, London, UK, 1998.

Kalifornian yliopiston muinaisnorjan ja keskiajan skandinavian tutkimuksen professori Jesse L. Bryock on kääntänyt saagoja ja kirjoittanut viikinkeihin liittyvää tietokirjallisuutta. Kuningas Hrolf Krakin saaga on ns. muinaissaagoja: sen tapahtumien arvellaan sijoittuvan kansainvaellusten ajalle n. 400-500 -luvuille. Useimmista myöhemmistä saagoista poiketen Kuningas Hrolf Krakin saagassa esiintyy fantasia-aiheita, haltioita, noitia ja hirviöitä. Bryock toteaa esipuheessaan, että tarinassa esiintyvien kuninkaiden uskotaan viittaavan vanhoihin klaani- tai heimopäälliköihin.

Saaga kertoo Hrolfin suvusta ja edesottamuksista sekä Hrolfin seurueeseen liittyvistä, toinen toistaan urheammista sotureista, joista merkittävin on karhun ja naisen ristisiitos Bodvar Bjarki. Saagojen tyyliin kuuluu, että miehet uhoavat ja ovat herkkiä kunniastaan. Kun istumajärjestys on viimein selvitetty, kuningas ja soturit lähtevät Uppsalaan oikaisemaan noitakuningas Adilin tekemiä vääryyksiä.

Bryockin käännös on kevyt ja helposti luettava. Kirjassa on mittava, saagan taustoja ja yhteyksiä mm. Beowulfiin selvittävä esipuhe, selityksiä, nimenselvennyksiä, kartta ja sukupuita.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Taivaan pilarit

Ken Follett, Taivaan pilarit. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pillars of Earth (1989) suomentanut Anu Niroma. WSOY, Juva, 2008.

Ken Follett tuli tunnetuksi toisen maailmansodan ja kylmän sodan vakoilujännäreistään. Follettin läpimurto oli vuonna 1978 julkaistu Neulansilmä. Näiden lisäksi Follett on kokeillut crichtonilaista huipputeknologiajännäriä ja historiallisia romaaneja, joista jälkimmäiset, esim. Taivaan pilarit, ovat onnistuneet.

Taivaan pilarit sijoittuu 1100-luvun Englantiin. Kuningas Henrik kuolee ilman miespuolista jälkeläistä. Epäselvä perimysjärjestys johtaa kilpaileviin vallantavoittelijoihin ja sisällissotaan. Tarina keskittyy Kingsbridgen luostariin, jonka katedraali on osin romahtanut. Muurari haaveilee katedraalin rakentamisesta, priori luostarin kunnostamisesta ja jaarlin jälkeläiset menetetystä läänityksestä.

Follett kirjoittaa suoraa, yksinkertaista proosaa, mutta kirja lumoaakin keskiaikaisen ajankuvansa ja monivaiheisen tarinansa kautta. Ihmisten kohtalot törmäävät yhteisöjen ennakkoluuloihin, elinkeinon ja toimeentulon vaikeuksiin, kirkon lujaan otteeseen seurakunnastaan ja ylimysten liki rajoittamattomaan valtaan sisällissodan vaikeina vuosina. Keskiaikaisen kivirakentamisen yksityiskohdat liukuvat hienosti  tarinan seassa.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Musta mies

Richard Morgan, Musta mies. Englanninkielisestä alkuteoksesta Black Man (2007) suomentanut Einari Aaltonen. Like Kustannus, Keuruu, 2011.

Richard Morgan on kirjoissaan yhdistänyt synkän tulevaisuuden ja synkät rikosromaanit. Musta mies kertoo maapallon tulevaisuudesta 2100-luvulla, kun Mars on pysyvästi asutettu, YK toimii jonkinlaisena kansallisvaltioiden todellisena kattojärjestönä ja Yhdysvallat on hajonnut fundamentalistiseen Jesuslandiin, progressiiviseen Länsirannikkoon ja perinteiseen koillisosan Unioniin. Marsista palaava automaattiohjaukselle kytkeytynyt avaruusalus syöksyy yllättäen mereen Kalifornian edustalla, ja sen hylystä löytyy silvottuja ruumiita.

Tappajaa jäljittämään houkutellaan geneettisen manipuloinnin ja kovan kasvatuksen tuottama äärimaskuliininen palkkionmetsästäjä Carl Marsalis, joka muiden kaltaistensa kanssa lasketaan miltei eri lajiksi. Seuraa väkivaltaa, upeaa kyberpunk-scifiä ja vauhdikkaita käänteitä. Tapahtumien välittömän vyöryn taustalla Morgan kuvaa kulttuurin ja erityisesti teknologian tuomia uudenlaisia rasismin ja ennakkoluulojen muotoja.

Morganin kerronta napsuu kohdalleen heti alusta. Vieras maailma tulee kohti hienosti puheissa, välineissä, instituutioissa ja asenteissa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Numeropeli

John Verdon, Numeropeli. Englanninkielisestä alkuteoksesta Think of a number (2010) suomentanut Marja Luoma. Gummerus, Juva, 2011.

Jäätyään mainosalalta eläkkeelle John Verdon päätti kirjoittaa ajankulukseen dekkarin. Numeropeli kertoo eläkkeelle jääneestä rikosetsivästä David Gurneystä, jonka opiskelukaveri alkaa saada merkillisiä, ontuvaan runomittaan kirjoitettuja uhkauskirjeitä. Ensimmäisessä  käsketään ajattelemaan jotain lukua ja toisessa kerrotaan juuri se sama luku. Tarina saa vauhtia, kun opiskelukaveri löytyy talonsa pihalta tuoreen lumen keskeltä murhattuna.

Numeropeli ei aivan imaise mukaansa, mutta dekkarina se on ihan mukiinmenevää kesäluettavaa.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Druidit

Tom Sjöblom, Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.

Tom Sjöblom on uskontotieteen dosentti, teologian tohtori ja keltologi, eli kelttien historian, kielen ja kulttuurin tutkija. Druidit on parisataasivuinen johdanto kelttiläisen kulttuurin mystisiin tietäjiin. Esipuheessa Sjöblom mainitsee altistuneensa Asterix-sarjakuvalle lapsena, mikä myöhemmin kasvoi tieteelliseksi kiinnostukseksi.

Alkuun Druidit selventää kelttiläisyyttä, joka voi tarkoittaa monta asiaa. Antiikin kirjoittajille keltti (lat. Celtae, kr. Κελτοί) oli barbaari, joka asui lännessä. Keltti voi olla myös kelttiläistä kieltä, kuten vaikka gaelia, iiriä, kymriä tai bretonia puhuva henkilö. Keltti voi myös kuulua rautakautisen esineistön kautta tunnistettuun kulttuuriin (Hallstatt ja La Tène), joiden kulttuuripiiri levisi Reinin ja Tonavan yläjuoksujen ympärille. Irlannin varhaiskeskiaikaista kulttuuria sanotaan niin ikään kelttiläiseksi. Myös nykyirlantilaiset pitävät itseään keltteinä, vaikka katolinen identiteetti on kovin kaukana esikristillisestä, rautakautisesta perinteestä. Sjöblom pureskelee näitä ja muita määritelmiä lähdeaineiston, antiikin tekstien, sankarikertomusten ja arkeologisten löytöjen voimin ja esittää vielä yhden määritelmän: keltit ovat joukko ihmisiä, joilla on yhteinen mentaliteetti ja uskontoperinne.

Sjöblom jatkaa myyttisistä kertomuksista ja uskontoperinteestä. Indoeurooppalaisia kieliä puhuvien kulttuurien tapaan kelteilläkin on tarina kosmisesta alkuolennosta, joka uhrataan ja jonka ruumiista luodaan maailma ja maailmankaikkeuden järjestys. Missä germaanien Edda puhuu Ymir-jättiläisestä, irlantilainen kansalliseepos Táin Bó Cuailgen puhuu Findbennach-härästä. Kelttien sankarikertomuksissa jumalten kähnäämisen lisäksi muistetaan karjanajamista eli -ryöstöä, mikä välitti paimentolaisheimojen sotureille identiteettiä ja ihanteita. Sjöblom esittelee kelttien kalenteria, aikakäsitystä ja uhraamista, jotka kaikki liittyivät toisiinsa.

Vaikka roomalaiset hyväksyivät ja joissain tapauksissa osin omaksuivat valloittamiensa kansojen jumalat, he eivät suvainneet druidismia. Ilmeisesti he näkivät, että druidien suuri poliittinen valta oli ongelma. Niin sanottu poseidonioslainen perinne -- Poseidonios Apamaelaisen mukaan -- korosti kelttien ja druidien barbaarisuutta. Yksi tärkeimpiä kelteistä ja druideista kertova lähde on Caesarin Gallian sota, joka lasketaan poseidonioslaiseen perinteeseen. Sen mukaan druidit muodostivat soturien rinnalle oppineiden luokan, johon saattoi kouluttautua. Kelttien keskuudessa druidit opettivat, johtivat rituaaleja ja toimivat tuomareina. Druidit eivät kirjoittaneet oppejaan peläten niiden leviämistä ja muistinsa heikkenemistä.

Myöhempi aleksandrialainen perinne piti puolestaan druideja jaloina villeinä ja mystisen viisauden vaalijoina. Kirjassaan Naturalis Historia Plinius vanhempi kuvaa druidit maageina ja parantajina sivuuttaen mahdollisen poliittisen vaikutusvallan. Käsitys valkoisiin kaapuihin verhoutuneista druideista leikkaamassa misteliä on peräisin Pliniukselta. Dion Khrysostomos puolestaan samastaa druidit kuninkaita neuvoillaan hallitseviin persialaisiin maageihin, egyptiläisiin pappeihin ja intialaisiin brahmiineihin, mutta ei puhu uskonnollisesta roolista mitään. Myöhemmin kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen nostaa druidit itse Pythagoraan opettajiksi.

Keskiajalla keltit kirjoittivat itse itsestään -- tosin kirjoittajina olivat kirkonoppineet. Tekstit ovat joko epiikkaa, eli epähistoriallisia kertomuksia, tai pyhimyselämäkertoja. Sjöblom esittelee muutaman irlantilaisen druideja sisältävän kertomuksen. Eepoksissa soturit hakevat druideilta apua, pyhimystarinoissa papit mittaavat voimiaan druidien pahoja voimia vastaan.

Sitten Sjöblom siirtyy tarkastelemaan druidi-sanan etymologiaa. Plinius katsoi sen johtuvan kreikan tammea tarkoittavasta sanasta drus, jolloin dru+wid olisi tammen tietäjä. Ilmeisesti kuitenkin drus on aluperin tarkoittanut puita yleensä, kuten germaanisten kielten sananjuuri dreu (vrt. ruotsin träd, englannin tree). Kuitenkin dreu tarkoitti alunperin lujaa ja voimakasta (liett. druvas, persian druva). Täten dru+wid olisi voimakas tietäjä. Sjöblom sijoittaa druidit kelttien uskonnollisten asiantuntijoiden jatkumoon, jossa bardit viihdyttivät tarinoillaan, runonpuhujat ennustivat ja opettivat ja druidit tämän lisäksi tunsivat sotataitoa, ennusmerkkejä ja magiaa. Sjöblom käy läpi tekstikatkelmia, joissa viitataan druidien ja uskonnon tai jumalten suhteeseen. Druidit näyttävät hoitaneen heimon suhdetta jumaliin muiden toimiensa ohella asuen ja ylläpitäen jumalten taloa, jossa jumalat asuivat. Druidien shamanismia Sjöblom epäilee, koska shamanismille olennaisesta transsikokemuksista tai -matkoista ei ole tietoa siinä merkityksessä kuin shamaanit niitä tekivät eli siirtyäkseen henkitodellisuuteen. Tietäjiä druidit kuitenkin olivat; sen todistavat säilyneet lakitekstit, jotka samastavat heidät "taitajien" joukkoon. Uhripappeina druidit johtivat eläin- ja ihmisuhrauksia, jotka eivät olleet tavattomia tuona aikana.

Kiinnostus druideihin elpyy renessanssin aikaan, kun galleista ja germaaneista haluttiin tehdä arvostettuja esi-isiä ja kansallisten myyttien takuumiehiä. Oppineet kynäilivät traktaatteja 1500- ja 1600-luvuilla, ja mainittakoon tässä kohtaa, että Stonehengellä ja druideilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, vaikka 1600-luvulla niin esitettiinkin. Kelttien saapuessa Brittein saarille rituaalielämä Stonehengen ympärillä hiipui. 1700-luvulla maallikot perustivat druidiseuroja, jotka pyrkivät vahvistamaan paikallishenkeä ja -ylpeyttä. Ohessa syntyi myös monenlaista keinotekoista ja keksittyä rituaalitraditiota. Druidiseuroja on edelleen, mutta monet niistä tunnustavat, ettei kelttien druidismilla ole enää mitään tekemistä niiden kanssa. Monet uuspakanalliset liikkeet ovat ammentaneet varhaisten druidiseurojen tavoista ja rituaaleista omiin tarpeisiinsa.

Sjöblomin kerronta on selkeää ja akateemisen varovaista -- mitä vaikeasti lähestyttävä aihe edellyttääkin. Kirjan luvuissa kulkee mukana kiitettävä määrä pitkiä, käännettyjä lainauksia alkuteksteistä. Mielenkiintoista.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Kahvakuulalla kuntoon

Tuomo Kilpeläinen, Kahvakuulalla kuntoon. Suomen Urheiluliiton Julkaisut, 2010.

Kahvakuula on metallimöhkäle, jossa on tukeva kahva. Harjoitusvälineenä se on ikivanha, mutta tuotekehitys jätti sen unholaan kaikkialla muualla paitsi Itä-Euroopassa. Viime vuosina kahvakuula on nähnyt uuden tulemisen etunaan harjoittelun monipuolisuus ja helppous; ulkoilmassa ei tarvita kuin kuulat. Liikkeissä on mukana koko keho -- monet liikkeistä muistuttavat painonnostoliikkeitä.

Tuomo Kilpeläinen on vuodesta 2006 toiminut eräänlaisena kahvakuulien maallikkosaarnaajana. Kahvakuulalla kuntoon (adessiivi ei ilmaise tekemisen tapaa!) on lyhyt johdanto historiaan, harjoitteluun ja kilpailuun. Kirjassa on nelisenkymmentä vaiheittain kuvattua esimerkkiliikettä sekä harjoitusohjelmia eritasoisille ja -taustaisille harrastajille. Kirjassa on myös painonnoston ja pesäpallon kilpaurheilijoiden ja erilaisten aktiiviharrastajien kertomuksia harrastuksestaan.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Suruton

Jo Nesbø, Suruton. Norjankielisestä alkuteoksesta Sorgenfri (2002) suomentanut Outi Menna. WSOY, Juva, 2008.

Norjalaisen kirjailijan Jo Nesbøn kehittämä apulaispoliisipäällikkö Harry Hole saa tutkittavakseen pankkiryöstön valvontakameravideoita. Ryöstäjä antaa pankinjohtajalle 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatin, mutta johtajalta kuluukin 31 sekuntia. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle sormillaan luvun kuusi ja ampuu panttivangin. Tästä käynnistyy viisisataasivuinen dekkari, jossa Hole joutuu ikävään valoon itsekin.

Tällä kertaa tarina loksahtelee jo paremmin. Suruton on koukuttavaa luettavaa.