maanantai 14. toukokuuta 2012

Maanpakolaisten planeetta

Ursula K. Le Guin, Maanpakolaisten planeetta. Englanninkielisestä alkuteoksesta Planet of Exile (1966) suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, Latvia, 2011.

Maanpakolaisten planeetta on yhdysvaltalaisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin toinen romaani. Gamma Draconis -tähteä kiertävän Werel-planeetan tevarit ja kaukanasyntyneet ovat olleet toistensa vihollisia vuosisatoja. Tevarit ovat planeetan paikallinen paimentolaiskulttuuri, ja kaukanasyntyneet ovat maan ihmisten planeetalle eristäytynyt yhteisö. Planeetta kiertää tähteä 60 maan vuoden sykleissä, ja planeetan kuu kiertää planeettaa 400 päivän sykleissä. Pitkä, maan vuosikymmeniä kestävä talvikausi on alkamassa. Pohjoisen gaali-paimentolaisten on nähty olevan matkalla etelään aikaisempaa järjestyneemmin. Ulkopuolinen uhka luo jännitteitä jo ennestään epämukavaan suhteeseen; sovintoyritykset törmäävät epäluottamukseen ja kunniakäsityksiin.

Le Guin esittelee kulttuureita niistä itsestään tai toisistaan käsin. Hän saa pienessä romaanissa kuvattua kokonaisen maailman vieraine käsityksineen, pelkoineen ja perinteineen. Vaikka suomennos olisi ansainnut tarkemman toimitustyön, käännös kulkee kauniisti.

torstai 10. toukokuuta 2012

Dirty Dealing

Peter Lilley, Dirty dealing - The untold truth about global money laundering, international crime and terrorism. Fully Revised and Updated Third Edition. Kogan Page, London, UK, 2006.

Peter Lilley on brittiläinen talousrikosten asiantuntija, joka kirjoittanut alastaan pari tietokirjaa. Dirty dealing käsittelee rahanpesua eli rikoksin hankituin rahojen alkuperän häivyttämistä ja saattamista lailliseen kiertokulkuun. Rikoksena rahanpesu on melko tuore. Esimerkiksi Suomessa se tuli rangaistavaksi vuonna 1994. Ilmiönä on kuitenkin vanhempi. Termi juontaa juurensa 1920-luvun Yhdysvaltoihin, kun laittoman alkoholin myyntitulot naamioitiin automaattipesuloiden tuloiksi.

Lilley kuvailee alkuun ongelman laajuutta; se on mittava - joidenkin arvioiden mukaan maailmassa pestään noin kaksi biljoonaa dollaria vuosittain. Sitten hän esittelee rahanpesun keinoja, jotka on tapana jakaa kolmeen vaiheeseen. Sijoitusvaiheessa rikollisesti hankittu raha tuodaan laillisen rahoitusjärjestelmän piiriin. Jos rahat talletetaan pankkitilille, valvonnan kiertämiseksi talletukset tavataan tehdä pienissä erissä. Toisaalta esimerkiksi kulissiyrityksen kautta rahat voidaan naamioida normaalin liiketoiminnan tuloksi; käteiskauppaa käyvä yritys sopii tällaiseen erinomaisen hyvin. Harhautusvaiheessa raha erotetaan sen rikollisesta alkuperästään esimerkiksi siirtelemällä sitä kansainvälisesti pankkisalaisuuden suojissa. Palautusvaihe luo rahoille uuden laillisen lähteen esim. yrityksen suojissa. Yleisen johdannon jälkeen kirjoittaja jatkaa erilaisten rahanpesukeinojen esittelyä arvopaperien, pörssimarkkinoiden ja luottokorttien avulla.

Rahat päätyvät usein veroparatiiseihin niiden ulkomaisia sijoittajia suosivien lakien ja vahvan pankkisalaisuussuojan vuoksi. Sinne perustetut yritykset voivat olla olla trustirahastoja, jotka ovat rekisterien ja yhtiölainsäädännön ulkopuolella. Näin rahoja voi hallita nimettömänä. Lilley kuvailee, kuinka helppoa on pankkitilin tai yrityksen perustaminen veroparatiiseihin internetin kautta. Internet on tehnyt rahaliikenteen ja rahanpesun valvonnan vaikeaksi.

Kirja käsittelee myös terrorismin rahoitusta, joka on noussut valokeilaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Terroristien rahaliikenne ei olennaisesti poikkea laillisesta rahaliikenteestä, eikä siinä välttämättä ole edes rahanpesun edellyttämää alkurikosta vaan rahat voivat olla aivan laillisesta lähteestä. Kirjan päättää lista toimenpiteitä ja ohjeita rahanpesun torjuntaan.

Dirty dealing käsittelee hyvin mielenkiintoista aihetta, mutta tietokirjana se ei ole kovin hyvä. Kirja mainostaa olevansa kolmas ja korjattu laitos, mutta tilastotiedot ovat pääosin 1990-luvun loppupuolelta. Jopa kirjoittajan viittaukset omaan uraansa elävät ensimmäisen painoksen maailmassa. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, kerrontaa auttavia kuvia, karttoja, tilastokaavioita tai selkeitä tapausesimerkkejä. Luvuissa tai laajemmin kirjassa ei ole selkeää rakennetta, vaan Lilley puhuu venäläisen mafian harjoittamasta rahanpesusta miltei jokaisessa luvussa. Kerronta on ilmeetöntä kapulakieltä, jota rytmittävät ranskalaisin viivoin rakennetut luettelot. Näin ei kirjoiteta tietokirjaa.



torstai 3. toukokuuta 2012

The Coming of the Third Reich

Richard J. Evans, The Coming of the Third Reich. Penguin Books, London, UK, 2003.

Richard J. Evans on brittiläinen historian professori, joka on tullut tunnetuksi Saksan historian asiantuntijana. The Coming of Third Reich on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta, joka keskittyy kolmannen valtakunnan syntyyn, valtakauteen, sotaan ja romahdukseen. Ensimmäinen osa aloittaa Bismarckin rakentamasta Saksan keisarikunnasta jatkaen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen aikaan mutta keskittyy ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen, erityisesti 1920-luvun Saksaan ja päättyy kansallissosialistien valtaannousun jälkimaininkeihin vuonna 1933.

Ensimmäinen maailmansota ja sen häpeärauha olivat vaikea pala nieltäväksi saksalaisille veteraaneille. Sodan jälkeen perustettu Weimarin tasavalta ei äänestysjärjestelmänsä ja liittovaltiorakenteensa vuoksi pystynyt tuottamaan varsinkaan alkuvuosinaan vakaita vaaliliittoja ja hallituksia. Se kärsi levottomuuksista, joihin väkivaltaan tottuneet rintamalta palanneet miehet syyllistyivät oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeissä. Hyperinflaatio ja lakkoaallot lisäsivät epävakautta. Kommunistit yrittivät vallankaappausta Ruhrin alueella vuonna 1920, mutta se kukistettiin. Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue yritti vallankaappausta Münchenissä vuonna 1923 Mussolinin esimerkin inspiroimana, mutta sekin kukistettiin. Maa oli konservatiivinen ja oikealle kallellaan kommunismin pelossa. Väkivaltaisuudet ja maanpetokset lievenivät tuomioistuimissa, jos niiden motiivien voitiin katsoa olevan isänmaalliset.

Taloudellinen ja poliittinen syöksykierre katkesi hetkeksi 1923-1929 valtakunnankansleri Stresemannin valuuttauudistusten ja onnistuneen ulkopolitiikan myötä, mutta maa edelleen velkaantui ja työttömyys nousi. Hitler kärsi lyhyehkön tuomion ja palasi politiikkaan. Vähitellen hän sai puolueensa pois pannasta ja kasvatti suosiotaan. Vuonna 1928 natsit saivat 18% äänistä, mikä eliminoi maltillisten puolueiden koalition enemmistön valtiopäiviltä.

Stresemannin kuoltua 1929 epävakaus kasvoi rajusti. Puolueilla oli järjestäytyneitä väkivaltajärjestöjä, jotka kahakoivat ja häiritsivät toistensa tilaisuuksia. Valtakunnankansleri Brüning turvautui hätätilalakeihin, mistä muodostui ikäviä ennakkotapauksia. Syksyllä 1929 Yhdysvaltain pörssi romahti, ja ulkomaiset sijoittajat alkoivat vetää pääomiaan takaisin Saksasta.

Vuonna 1932 kansallissosialistit nousivat valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi.Valtakunnanpresidentti Hindenburg ei kuitenkaan tehnyt Hitleristä valtakunnankansleria ja määräsi uudet vaalit, joissa kansallissosialistit menestyivät edelleen. Suurta kansansuosiota nauttiva Hitler ja keskustapuolueen von Papen sopivat hallituskokoonpanosta kahden kesken, ja von Papen myi idean Hitleristä kontrolloitavana valtakunnankanslerina vastahankaiselle Hindenburgille.

Kun Hitler nousi valtakunnankansleriksi tammikuun lopussa 1933, alkoi tapahtua. Valtiopäivätalo paloi helmikuussa. Koska tuhopoltosta pidätettiin kommunisti, Hitler houkutteli Hindenburgin hyväksymään poikkeuslain kommunistisen vallankumouksen pysäyttämiseksi. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien vaalityö kiellettiin, puolueiden johto vangittiin ja niiden sanomalehdet lakkautettiin. Hitler sai läpi poikkeuslain, jonka nojalla valtakunnankansleri saattoi ohittaa valtiopäivät lakeja säädettäessä. Weimarin perustuslaki oli periaatteessa voimassa, mutta poikkeuslakia jatkettiin määräajoin, joten sillä ei ollut merkitystä. Keskustapuolueen rivit rikottiin taitavasti uskonnon ja myöhemmin painostuksen keinoin. Lopulta vain kansallissosialistipuolue oli sallittu.

Sitten paikallishallinnot purettiin tai siivottiin nopeasti samana keväänä. Ammattiliitot murskattiin. Vapaaehtoisjärjestöt, urheiluseurat, kuorot ja naisasiajärjestöt eli koko järjestäytynyt yhteiskunta siivottiin "hallituksen vastaisista aineksista". Vuoden 1933 lopulla natsipuolueen rinnalla olivat jäljellä vain armeija ja kirkko.

Poliittiset vangit täyttivät vankilat siinä määrin, että uusia vankeja varten piti perustaa keskitysleirejä. "Rappiotaide", so. taide, joka ei vahvistanut saksalaista myyttistä kansallisidentiteettiä, tuomittiin ja monet vääränlaisia huonekaluja (Bauhaus), romaaneja (Thomas Mann, Erich Maria Remarque), runoja (Bertolt Brecht, dadaistit), maalauksia (Vassili Kandinsky, Paul Klee), elokuvia (Billy Wilder) ja esimerkiksi sävellyksiä (atonaalinen musiikki, jazz) tekevistä joutuivat epäsuosioon (ja maanpakoon). Yliopistoista, virastoista, hallinnosta ja armeijasta siivottiin juutalaiset. Monet jäljelle jääneet ei-juutalaiset saksalaiset liittyivät nopeasti natsipuolueeseen säilyttääkseen työpaikkansa laman keskellä.

Hitlerin ajatukset eivät olleet omaperäisiä. "Yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja" oli vanha slogani vuosisadan alusta. Saksan konservatiivien piirissä juutalaisvastaisuus periytyi vieläkin kauempaa. Vaikka kansallissosialistien käsitys sukupuolten asemasta oli niin ikään konservatiivinen, merkittävä osa äänistä ennen valtaan nousua tuli naisilta.

Kirjan esipuheessa Evans asettaa tavoitteekseen natsien valtaannousun yleisesityksen. Kerronta kulkeekin siististi ja sujuvasti ilman ammattisanastoa kytkien yhteen kertojan äänen, aikalaiskatkelmia ja tapahtumien analyysin. Saksan sisäpolitiikka sotien välisenä aikana välittyy kirjan kautta erinomaisen mielenkiintoisena. Kirjan akateemisia ansioita on maallikon tietenkin vaikea arvioida, mutta kerronta tyytyy toteamaan asiat suuresti niitä arvottamatta tai värittämättä, mikä ainakin vaikuttaa objektiivisen etääntyneeltä. Oli miten oli, The Coming of the Third Reich on erinomaista luettavaa.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Kaukolaukaus

Lee Child, Kaukolaukaus. Englanninkielisestä alkuteoksesta Without Fail (2002) suomentanut Tero Kuittinen. Karisto, Hämeenlinna, 2012.

Jack Reacher värvätään Yhdysvaltain salaisen palvelun avuksi Lee Childin kuudennessa romaanissa. Hän joutuu selvittämään vielä virkaanastumista odottavaan tulevaan varapresidenttiin kohdistuvia uhkauksia. Siinä, missä erikoisagentit liittovaltion poliisista ja salaisesta palvelusta ovat kaavamaisen siviiliajattelunsa vankeja, Reacherin sotilastausta kuorii ongelman kerroksen kerrokselta.

Reacher on itsevarma. Hän torjuu syytökset ylimielisyydestä verraten itseään lakimieheen, kirurgiin ja villapaitaa kutovaan mummoon, jotka tuskin alkavat väännellä käsiään ja tuskailla vaikeuksia monimutkaisen sopimuksen, vaarallisen leikkauksen tai uudenlaisen paitamallin äärellä.