sunnuntai 28. lokakuuta 2012

The Emperor of All Maladies

Siddhartha Mukherjee, The Emperor of All Maladies: A Biography of Cancer. Fourth Estate, London, UK, 2011.

Siddhartha Mukherjee on yhdysvaltalainen lääketieteen apulaisprofessori, joka on erikoistunut syöpäsairauksiin. Työskennellessään bostonilaisessa syöpäsairaalassa osana erikoistumistaan Mukherjee alkoi kirjoittaa kirjaa vastauksena toistuviin potilaiden ja näiden omaisten esittämiin kysymyksiin syövän alkuperästä, syövän vastaisesta taistelusta, sen vaiheista ja mahdollisuuksista. The Emperor of All Maladies on kuusisataasivuinen syövän elämäkerta, joka valottaa syövän historiaa lääketieteen näkökulmasta alkaen muinaisesta Egyptistä päätyen tähän päivään.

Vanhin tunnettu kirjallinen viittaus syöpään on egyptiläinen tuhansia vuosia vanha piirtokirjoituskatkelma, joka kuvailee rintasyöpäkasvainta ja sen hoitoa: hoitoa ei ole. Hippokrates kuvaa lukuisia erilaisia syöpäkasvaimia, jotka hän nimeää ravuiksi (kreikk. carcinos, lat. cancer) kasvaimien poikkileikkauspinnan sisältämien ravun jalkojen kaltaisten haarojen vuoksi. Galenoksen humoraalioppi piti lääketiedettä otteessaan aina modernin lääketieteen alkuun asti, eikä se tarjonnut syöpää vastaan kuin yrttejä, elohopeaa ja suoneniskentää.

Vähitellen humoraalioppi joutui kuitenkin ristiriitaan havaintojen kanssa. Yhtäältä nuuskaajien ja toisaalta nokipoikien keskuudessa havaittu erikoisten syöpäsairausten yleisyys johti epäilemään ulkoisia syitä. Kuolleille tehtiin ruumiinavauksia, anatomiasta kirjoitettiin oppikirjoja, ja lääketieteen alati kehittyvä tuntemus ihmiskehon toiminnasta alkoi yhä tarkemmin selittää sairauksien ja niiden syiden välistä suhdetta. Mutta syövän alkuperä pysyi mysteerinä.

Kirurgia kehittyi (kiitos mm. puudutuksen), ja syöpää alettiin hoitaa leikkauksin. Välillä leikkaus toimi, välillä ei, ja kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Niinpä rintasyöpäpotilailta leikattiin luita ja lihaksia, mikä ei kuitenkaan johtanut selkeästi parantuneeseen selviytymisprosenttiin. Kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Myös röntgensäteiden huomattiin tehoavan syöpäkasvaimiin. Niinpä sädehoitoa annettiin säästelemättä, ja joissain tapauksissa potilas parani, toisissa sädehoito aiheutti uuden, entistä pahemman syövän. Molemmat menetelmät löysivät myöhemmin nöyryyttä, mutta alkuun tehtiin yrityksiä ja erehdyksiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huomattiin, että sinappikaasuna tunnettu kemiallinen ase sisälsi solunsalpaaja-aineita (sytostaatteja), jotka tuhosivat valkosoluja. Toisen maailmansodan aikaan näitä kokeiltiin pitkälle edenneen leukemian hoitoon, ja tulokset olivat hyviä. Sodan jälkeen joukko lääkäreitä ja aktiiveja teki syövästä poliittisen kysymyksen, jonka tutkimukseen ja hoitoon haluttiin valtion tukea. Pari vuosikymmentä myöhemmin käynnistetty julkinen rahoitus ei kuitenkaan tuonut toivottuja tuloksia: hoidot eivät olleet parantaneet merkittävästi selviytymistä. Syöpä pysyi mysteerinä.

Niin ikään sodan jälkeen pian sodan jälkeen brittiläiset epidemiologit huomasivat keuhkosyövän ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin nousseen tupakoinnin välisen yhteyden, jonka vahvistivat monet sen jälkeen tehdyt tutkimukset. Meni kuitenkin toistakymmentä vuotta ennen kuin tupakkayhtiöt tunnustivat tuotteidensa haitallisuuden ja tupakan mainontaa alettiin rajoittaa. Niinpä ehkäisystä tuli merkittävä ase syövän vastaisessa taistelussa.

Vasta geenitutkimus on luonut valoa syövän alkuperään. Syöpä on geenisairaus, ja syövän alkuperä on ihmisessä itsessään. Sairastuminen edellyttää hieman tapauksesta riippuen muutaman sopivan geenimutaation tapahtumista yhdessä solussa. Jotkin aineet, karsinogeenit, altistavat mutaatioille, samoin tietyt tulehdukset, ympäristömyrkyt, säteily, lihavuus ja joissain harvoissa tapauksissa perintötekijät. Leikkausmenetelmät, lääkkeet ja sädehoito kehittyvät jatkuvasti, ja potilaiden selviytymisprosentti on noussut hurjasti. Syöpätutkimukseen on satsattu hurjasti rahaa, mutta uusia tutkimussuuntia ovat vaivanneet alkuun suunnaton euforia ja sitten epätoivo, kun uusi suunta ei olekaan tarjonnut lopullista vastausta. Yhtä selkeää hopealuotia ei ole ehkä odotettavissa.

Mukherjeen kieli on kaikkea muuta kuin lakonista ja toteavaa: virkkeissä kulkee sanakirjan verran ilmauksia ja termejä. Kerronta etenee ikään kuin ravun jalkoja esitellen: Mukherjee kattaa yhden tekniikan ja sen historian ja sitten palaa taaksepäin esitelläkseen seuraavan. Näistä huolimatta tai näiden ansioista syövän elämäkerta on kiehtova tarina. Sen rinnalla kulkee kirjoittajan omia kokemuksia, potilaskertomuksia ja onkologian arkea. Mukherjee muiden syöpälääkäreiden tapaan haaveilee hoidosta, joka ei olisi myrkyllinen tai vaarallinen.

The Emperor of All Maladies on voittanut mm. Pulitzer-palkinnon. Kirja on loistava: kerronta kulkee vaikeidenkin yksityiskohtien äärellä sujuvasti, ja esimerkit maustavat syöpätutkimuksen kehityksen käänteet mielenkiintoiseksi tarinaksi.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Practical Programming for Strength Training

Mark Rippetoe, Lon Kilgore, Practical Programming for Strength Training, 2nd edition. The Aasgaard Co, Wichita Falls, Texas, USA, 2010.

Mark Rippetoen ja Loe Kilgoren Starting Strength esitteli levytankoa käyttäviä voimaharjoitteluliikkeitä. Samojen kirjoittajien Practical Programming for Strength Training käsittelee voimaharjoitteluohjelmia. Teos on suunnattu harrastajille ja erityisesti valmentajille, joiden tarvitsee suunnitella urheilijoiden harjoituksia.

Aluksi kirja pohtii voimaharjoittelun tilaa Yhdysvalloissa. Vaikka liikuntaa tutkitaan runsaasti, voimaharjoittelun akateeminen tutkimus on vähäistä, jossain ikä- ja sukupuoliryhmässä saatuja tuloksia yleistetään villisti, eivätkä tutkijat ole yleensä itse voimanoston tai painonnoston asiantuntijoita. Kokeneilta asiantuntijoilta puuttuu tutkijakoulutus ja -kokemus. Niinpä voimaharjoittelussa rehottavat myytit ja puolitotuudet, joita tämä teos lähtee kitkemään. Systemaattisempaa tutkimusta tehtiin aikoinaan Neuvostoliitossa, mutta tuolloin valmentajat saivat käsiinsä aivan eri osan ikäluokasta kuin nykyään (ja tulosten yleistäminen on siten kyseenalaista).

Voimaharjoittelu edellyttää tavoitteiden asettamista ja harjoitusohjelmaa. Kirjoittajien mukaan kaikki urheilijat tarvitsevat voimaharjoittelua. Toki se pitää sovittaa lajia varten, mutta lihasvoima on etu kaikissa lajeissa. Erilaiset toistomäärät tuottavat erilaisia tuloksia. Kaikkien pitäisi kuitenkin tehdä jalkakyykkyä.

Harjoitusten on tarkoitus tuottaa stressiä, joka saa elimistön epätasapainoon ja johon elimistö pyrkii sopeutumaan viime kädessä kasvattamalla stressin sietokykyä -- lihakset kasvavat, kunto paranee. Kehon vahvistuessa elimistön "järkyttäminen" edellyttää suurempaa vastusta, suurempaa määrää toistoja tai useampia harjoituskertoja. Ilman stressiä elimistö ei joudu sopeutumaan, eikä se siten kehity.  Mitä lähemmäksi ihminen pyrkii perintötekijöidensä sanelemaa henkilökohtaista huippuaan, sitä monimutkaisemmaksi harjoittelu muodostuu. Rippetoe ja Kilgore esittelevät lihasharjoitteluun liittyvän fysiologian yleisellä tasolla: miten solut reagoivat stressiin, mitkä (kehon omat) hormonit vaikuttavat mitenkin jne. Lihasharjoittelu palautuu elimistössä siis kemiallisiksi prosesseiksi.

Sitten kirja maalailee harjoitteluohjelman yleiset piirteet ja palautumisen merkityksen. Aloittelijan (novice), harrastajan (intermediate) ja edistyneen harjoittelijan (advanced) harjoitusohjelmat eroavat toisistaan merkittävästi. Aloittelijalle riittää säännöllinen kolme kertaa viikossa tehtävä ohjelma, jossa kuorma kasvaa lineaarisesti. Koska lähtötaso on alhainen, suoraviivaisen harjoittelun tuottamaan stressiin sopeutuminen johtaa merkittävään lihasvoiman kasvuun. Jossain vaiheessa kuitenkin lihasvoiman kasvu pysähtyy, ja ohjelmaa pitää miettiä uusiksi. Harrastajan tulee rakentaa viikon tai kahden viikon jaksolle eri intensiteetein tehtäviä harjoituksia: kovista harjoituksista palautuminen vie kasvaneen kuorman vuoksi pidempään, ja toisaalta ne ovat ehdottoman tärkeitä stressin tuottamiseksi ja sopeutumisen käynnistämiseksi. Niinpä joidenkin harjoitusten tulee olla keveämpiä. Edistyneen harjoittelijan stressiä tuottavat harjoitukset ovat raskaita, ja niistä palautuminen vie viikkoja, joten harjoittelujaksojen intensiteettiä ohjelmoidaan sen mukaan.

Practical Programming for Strength Training tarjoaa paljon asiaa parissa sadassa sivussa. Kirjan avulla maallikkokin ymmärtää harjoitteluun liittyvän logiikan. Rippetoe ja Kilgore laativat esimerkkiohjelmia aloittelijalle, harrastajalle ja edistyneelle harjoittelijalle kuormineen, toistomäärineen ja harjoituskertoineen. 

tiistai 2. lokakuuta 2012

Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen, Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, Latvia, 2012.

Mirkka Lappalainen on Suomen ja Pohjoismaiden historiaan erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut nyt neljä 1600-luvun tapahtumia käsittelevää teosta, joista Jumalan vihan ruoska on viimeisin. Aliotsikon mukaisesti kirja tarkastelee suurta nälänhätää Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n hallituskauden lopulla.

Ruotsia ja erityisesti sen pohjoisia ja itäisiä osia kohtasi kaksi katovuotta peräkkäin osana pientä jääkautta. Ensin talvi venyi pitkälle kesään kaventaen muutenkin lyhyttä kasvukautta, sitten varhainen syyshalla tuhosi juuri kypsyvän viljan.  Seuraava talvi oli lämmin ja kevättyöt aloitettiin monin paikoin etuajassa, kunnes takatalvi peitti pellot lumeen. Sen jälkeen satoi erittäin runsaasti ja pellot pysyivät veden peitossa. Lopulta tuli halla. Siemenviljaa oli vähän, eivätkä avustusviljaa kantaneet laivat pääseet Suomeen jäiden vuoksi riittävän ajoissa kylvöjä varten. Viljan hakeminen muualta oli vaikeaa: Saksan satamiin osaavia perämiehiä ei enää ollut, myöhään syksyllä purjehtiminen oli vaarallista ja Ruotsin vilja-aitoilla, Virolla ja Liivinmaalla, oli sama heikko tilanne.

Suomessa nälänhätä tappoi noin kolmanneksen tuolloisesta väestöstä. Syitä on monia: huonot sääolot, alkeellinen viljelytekniikka, merkantilistinen jäykkä hallintorakenne, heikko tiedonkulku, köyhyys, hätäruoka (pettu, olki, suovehka) ja taudit. 

Jumalan vihan ruoska tarjoaa taustan ilmastomuutokseen, viljelytekniikoihin ja 1600-luvun lopun poliittiseen tilanteeseen Kaarle XI läpiajaman reduktion jälkeen, kun suuraatelin maita oli siirretty takaisin kruunulle. Lappalainen kuvaa talonpoikien arkea, sen taistelua nälkää vastaan ja katovuosien vaikutuksia. Hän kuvaa poliittisen eliitin yrityksiä helpottaa alamaistensa tai alustalaistensa hätää. Samalla kuningas käy taistelua henkilökohtaista ruttoaan vastaan ja kuolee vuonna 1697.

Lappalainen on saanut kiitosta ja palkintoja - syystäkin. Hän valmistelee kiinnostavaa aihetta monelta kantilta ennen kuin tapahtumat lähtevät käyntiin. Laajemmat linjat täyttyvät yksityiskohdista mm. aikalaiskirjeistä, oikeuden pöytäkirjoista ja tilastoista. Kerronta kulkee mainiosti.