sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Hawksmoor

Peter Ackroyd, Hawksmoor (1985). Penguin Books, London, UK, 2010.

Brittiläinen Peter Ackroyd (s. 1949) on tuottelias kirjailija, joka on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja -toimittajana. Hän kirjoittanut useita tietokirjoja Lontoon historiasta, ja monet hänen romaaneistaankin sijoittuvat Lontooseen. Hawksmoor ei ole tässä suhteessa poikkeus. Se on hänen varhaisia romaanejaan, ja sitä pidetään yhtenä hänen parhaista teoksistaan.

Hawksmoor kuljettaa kahta eri aikakausiin sijoittuvaa tarinaa. Arkkitehti Nicholas Dyer saa tehtäväkseen suunnitella seitsemän uutta kirkkoa ja johtaa näiden rakentamisen Lontooseen vuonna 1711. Kirkot rakennetaan muinaisten hautausmaiden päälle, ja niistä tulee muodoltaan omaperäisiä. Salaseuran jäsenenä Dyer vihkii kirkot omalla tavallaan mutta joutuu kamppailemaan pitääkseen okkultisminsa omana tietonaan.

Rikosylitarkastaja Nicholas Hawksmoor ratkoo Lontoossa sattuneita selittämättömiä murhatapauksia 1980-luvun puolivälissä. Uhrit on kuristettu, murhat ovat sattuneet kirkkojen läheisyydessä, mutta konkreettisia johtolankoja on hyvin vähän.

Hawksmoor on omituinen romaani. Kirjan kaksi tarinaa kulkevat päällekkäin ja ikään kuin samaan aikaan. Niissä on samannimisiä henkilöitä, ja molemmissa tarinoissa varjo ja valo, mystiikka ja rationalismi ottavat toisistaan mittaa. Ackroyd vääntää lineaarisesti etenevän ajan kieroon, ja samalla vääntyy siististi etenevä kerronta ja tarinassa esiintyvä rationalismi. Varjot eivät ole pelkästään valon puutetta vaan metafyysisiä asioita. Lineaarinen aikakäsitys kyseenalaistetaan monin paikoin. Ackroyd piirtää eri ammattien erilaiset ajalliset horisontit selvästi näkyviin.

Ackroydin kerronta pulppuaa kauniisti. Se maalaa taidokkaan ajankuvan 1700-luvun Lontoosta ja esittää 1980-luvun murhatutkimuksia vaivattomasti. Saatanallinen, ovela mutta sympaattinen Dyer on kirjallisena hahmona ylivertainen yksitotiseen Hawksmooriin. Kirjailijan tekemä investointi herättää odotuksia historiallisesta rikosromaanista, mutta tarinan postmoderni rakenne tuottaakin palapelin, jonka osat  eivät loksahda yhteen ilman mysteeriä. Taidokkaasti tehdyt osat vetävät kirjassa eri suuntiin, ja Hawksmoor on lukukokemuksena hieman hämmentävä.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

The Sportswriter

Richard Ford, The Sportswriter (1986). Teoksessa The Bascombe Novels, Everyman's Library, London, UK, 2009.

Väistelyistään huolimatta yhdysvaltalainen Richard Ford on luettu kirjailijana likaisiin realisteihin, joiden teokset käsittelevät varsin tavanomaisia arkipäiväisiä asioita ilman kerronnallisia koukeroita. Ford oli kirjoittanut pari romaania, jotka eivät olleet suuremmin menestyneet, kun sitten lehti, jossa hän työskenteli urheilutoimittajana parin vuoden ajan, ajautui konkurssiin, ja hän palasi kaunokirjalliselle uralle kirjoittaen lopulta The Sportswriterin. Siitä tuli Fordin läpimurtoteos.

Kirjan kertoja esittelee itsensä näin:
My name is Frank Bascombe. I am a sportswriter.
Kertoja asuu New Jerseyn hiljaisessa nukkumalähiössä, missä tiet ja rakennukset ovat toistensa kaltaisia. Frank kirjoitti nuorempana huomiota herättäneen novellikokoelman, mutta sitten kaunokirjalliset intohimot sammuivat ja hän löysi uran urheilutoimittajana. Hän viihtyy lähiössään ja työssään. Hyvän, seesteisen elämän on katkaissut vanhimman lapsen kuolema ja avioero.

Frankin kertomus kattaa pääsiäisviikonlopun, johon mahtuu vaikea työmatka Detroitiin, tyttöystävän perhe ja kuolemantapaus. Tapahtumien lomassa hänen ajatuksensa harhailevat menneeseen, kirjoittamisen lopettamiseen, avioeroon johtaneisiin syihin ja satunnaisiin tapaamisiin. Oleellisempaa on se, mistä Frank ei puhu.

Frank Bascombe ei katso olevansa sen kummempi kuin kukaan muukaan. Ihmiset eivät ole kovin ihmeellisiä, ja kuka tahansa vastaa ketä tahansa melkein täysin. Ihmiset tarpeettomasti ihastuvat omaan menneisyyteensä, selittävät itsensä sen kautta, jossittelevat ja aivan turhaan.
All we really want is to get to the point where the past can explain nothing about us and we can get on with life. Whose history can ever reveal very much? In my view Americans put too much emphasis on their pasts as a way of defining themselves [...] Most pasts, let's face it, aren't very dramatic subjects, and should be just uninteresting enough to release you the instant you're ready.
Ford rakentaa tästä nihilismistä upean henkilöhahmon. Frank Bascombe kokee, että ihmiset ovat samaan tapaan keskenään vaihdettavissa kuin hänen raportoimansa ottelut, niiden pelaajat tai historiattomat ja persoonattomat lähiöt, missä välimatkat, autoilu ja postimyyntikatalogit eristävät ihmiset toisistaan. Frank haaveilee jatkuvasti uudesta alusta uudessa talossa osana uutta sukua ja uusia harrastuksia, mutta ovi toisensa jälkeen sulkeutuu.

Kertomuksen myötä paljastuu, ettei Frank sitoudu edes omiin mielipiteisiinsä, vaan keksii itseään jatkuvasti uudelleen pudottellen pieniä valheita ja sanoen asioita, joita ei tarkoita. Bascombe pitää itseään mukavana tyyppinä, mutta viikonlopun aikana kaksinaamaisuuteen asti yltyvä myötäily  johtaa kriisiin toisensa jälkeen kunnes romahdus on väistämätön.
 
Mitä ihmisestä jää ilman menneisyyttä? Frank Bascombe on urheilutoimittaja. Hän ei suuresti välitä urheilusta mutta ihailee urheilijoita, joiden identiteetti on sitä, mitä he tekevät. Frank määrittelee itsensä työnsä kautta ja työnsä itsensä kautta. Työssään hän joutuu retusoimaan haastateltaviensa sanomisia toimivan lehtijutun aikaansaamiseksi. Ennen pitkää lukija huomaa hänen tekevän sitä kaikille. Onko hänen nihilisminsä seurausta työstä vai toisin päin?

Likaisen realismin hengessä Richard Fordin kerronta etenee mutkattomasti. Odotin rapisevan kuivaa kerrontaa, mutta se veikin mennessään ensimmäiseltä sivulta asti. Päähenkilön menneisyyden kieltäminen ja toisaalta johonkin kuulumisen nälkä yhdistävät loistavaa draamaa. Normaaliin elämään eristäytyneellä Bascombella ei ole välineitä käsitellä menetystä, joten hän tekee selviytymiskeinoistaan filosofian. Se murenee pala palalta, mutta Ford onnistuu kirjoittamaan ongelmat taka-alalle, eikä uskottava ja sympaattinen kertoja tunnu olevan niistä tietoinen.
 
The Bascombe Novels on kolmen romaanin kokoelma, johon Ford on kirjoittanut esipuheen. Frank Bascomben tarinasta on kasvanut kolmen itsenäisen romaanin trilogia, vaikka se ei Fordin mukaan ollut alun perin suunnitelmissa. Trilogian seuraava osa tulee lukuvuoroon toivottavasti melko pian.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen, Syötäväksi kasvatetut: miten ruokasi eli elämänsä. Atena, Keuruu, 2012.

Elina Lappalainen on tätä nykyä Talouselämän toimittaja. Hän kasvoi maalla, eli maatilan naapurissa ja osallistui sen arkeen. Tehdessään taannoin juttua joulukinkuista Hesarille hän vieraili teurastomoissa ja alkoi mielessään kehittää tietokirjaa suomalaisesta lihantuotannosta. Lopputulos Syötäväksi kasvatetut on kuluttajille suunnattu selvitys lihan elinkaaresta navetasta ruokapöytään.

Vastaavaa kirjaa ei suomeksi ole ilmestynyt. Valtaosa ruokajournalismista on hampaatonta. Tuottajat eivät mieluusti esittele tuotantoaan, mediaa pelätään ja etujärjestöt pyrkivät suojelemaan jäseniään ikävältä julkisuudelta. Länsimainen kuluttaja on etääntynyt kauas lihan alkuperästä. Pelkästään teurastamoiden kuvaaminen on kiellettyä tai vähintäänkin rajoitettua, koska kuva todellisuudesta voisi järkyttää kuluttajia.

Lappalainen ottaa lähtökohdakseen nykytilanteen: lihaa syödään ja eläimiä käytetään ihmisten hyödyksi. Suomalainen syö vuosittain 78 kiloa lihaa. Lihankulutus on kolminkertaistunut 60 vuodessa. Ihmisten lihankulutusta säätelevät keskeisesti ajatukset terveellisyydestä ja painonhallinnasta. Jos toisinaan pisteleekin, ostetaan puhdasta omaatuntoa pikkukaupoista, joissa lihaan on kiinnitetty jokin tarina.

Lappalaisen kirja etsii tapoja, joilla eläinten syöminen voisi olla eettisempää. Tiivisti kirjoitetussa luvussa hän käy nopeasti läpi useimmat puolesta tai vastaan esitetyt moraalifilosofiset argumentit ja muutamat yleiset mielipiteet. Tyypillisesti lihantuottajat ja -kuluttajat suojautuvat pohtimasta tuotantoeläinten asemaa tai oikeuksia kiistämällä niiltä sellaiset samanlaisuuden piirteet, jotka he sijoittavat lemmikkieläimiinsä. Koira on persoona, jolla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta lehmä tai sika on kone, jolla ei ole tunteita. Oikeuksien perustelu on filosofiassa yleensäkin vaikeaa, eikä ihmisen oikeus eläinten hyötykäyttöön ole yhtään helpompaa. Keskustelu on edelleen käynnissä.

Eettinen johdanto pohjustaa analyysia eläinten hyvinvoinnista, joka määritellään usein vapautena ikävistä asioista, kuten nälästä, sairauksista, ahtaudesta, kivusta ja stressistä. Monilla tiloilla eläimet voivat hyvin, mutta lihantuotanto on pääasiassa teollista toimintaa eikä pastoraali-idylli ulotu paketointia syvemmälle. Terveet ja hyvinvoivat eläimet ovat kuitenkin paitsi omistajiensa hyve myös tuottavampaa raaka-ainetta, ja niinpä suhtauminen eläinten hyvinvointiin on Suomessakin hitaasti muuttumassa. Sivumennen sanoen paluu esiteolliseen luomutuotantoon ei ole mahdollista, jos halutaan ylläpitää nykyinen kulutus; luomu ei tuota tarpeeksi.

Kirjaa varten Lappalainen on vieraillut lukuisilla maatiloilla, navetoissa, kanaloissa ja teurastamoilla. Hän kuvaa kanojen, sikojen ja lehmien tuotanto-oloja suomalaisilla tiloilla ja kuljettaa tuotantovaiheiden selostuksen lomassa tietoja perinteestä, tuotannon laajuudesta ja mahdollisista ongelmista. Suomalaiset tuotantoeläimet saavat tai tarvitsevat vähemmän lääkkeitä kuin eläimet muualla. Lehmät voivat Suomessa esimerkiksi eurooppalaisiin lajitovereihinsa verrattuna hyvin. Sikaloiden hoidossa on enemmän hajontaa, ja niinpä "kuluttaja ostaa sikansa säkissä". Kanojen nokkia ei Suomessa typistetä, mutta häkkikanala on edelleen yleisin kanalamuoto.

Kyynikot tapaavat sanoa, että valtaosa maailman ongelmista johtuu siitä, että kuluttaja puhuu arvoista ja periaatteista mutta ostaa lopulta halvinta. Lappalaisen omaa lihansyöntiä ohjaavat lihan alkuperä ja olot, joissa eläin on elämänsä elänyt. Hän ottaa selvää ja tilaa ruokansa suoraan tuottajilta. Hän on myös kirjaprojektinsa seurauksena vähentänyt lihansyöntiään.

Syötäväksi kasvatetut on hyvää journalismia. Se on maltillinen muttei hymistelevä argumentti  lihansyönnin tunnepohjaiseen ääripäiden vuoropuheluun. Kirja käsittelee aihettaan monipuolisesti, ja kirjoittaja asettaa itsensä peliin kovin ladatun aiheen tiimoilta. Maatalous on poliittisesti monin tavoin arka ja säädelty aihe, ja harvan teollisuuden alan tuottajat tekevät investointeja samaan tapaan poukkoilevien säädösten, tukien ja periaatteiden varassa.

Kirjan keskeinen puute on, että se rajaa lihansyönnin eettisen pohdiskelun ulkopuolelle tuotannon ekologiset vaikutukset, sen ulkoistetut kustannukset ja niiden eettisen pohdiskelun. Vaikka kirja käsittelee lukuja ja trendejä, lihansyönnin käsitteleminen nimenomaan kuluttajan näkökulmasta tarkoittaa pääosin kuluttajan ja eläimen tai kuluttajan tuottajan välisen suhteen tarkastelua. Kaltaiseni kasvissyöjän näkökulmasta lihattoman vaihtoehdon moraalinen pohja tulee esiteltyä aika kevyesti.   

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Blue of Noon

Georges Bataille, Blue of Noon. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le Bleu du ciel (1957) englanniksi kääntänyt Harry Matthews. Esipuheen kirjoittanut Will Self. Penguin Books, London, UK, 2001.

Ranskalainen Georges Bataille (1897-1962) oli jonkin aikaa harras katolinen, numismaatikko, sitten surrealisti ja myöhemmin monen kirjallisuuslehden ja -piirin perustaja. Hän kirjoitti viljalti luentoja (engl. readings), runoja, esseitä ja romaaneja. Blue of Noon valmistui alunperin vuonna 1935, mutta Bataille ei löytänyt sille tuolloin julkaisijaa.  Hän kaivoi käsikirjoituksen vastahakoisesti pöytälaatikosta vuosia myöhemmin ystävien pyynnöstä -- maailma ja Bataille olivat ehtineet jo muuttua.

Kirja alkaa päihteistä, verestä, itkusta ja oksennuksesta. Kertoja Henri Troppmann ja tämän rakastajatar Dirty sekoilevat hotellihuoneessa. Pahoinvoiva Dirty muistelee, kuinka samassa hotellissa kymmenen vuotta aikaisemmin hänen äitinsä kompastui ja oksenteli. Kaatumista kerätään paikalle muistelemaan tuolloinen hissipoika ja ujo hotellipalvelija. Hissipoika laastaroi Henrin kättä, johon lasinsiru on viiltänyt haavan.
What was happening, moreover, seemed to me trivial and somehow ludicrous. I myself was empty. I was scarcely even capable of inventing new horrors to fill the emptiness. I felt powerless and degraded. It was in this uncompliant and indifferent frame of mind that I followed Dirty outside. Dirty kept me going; nevertheless, I could not conceive of any human creature being more derelict and adrift.
      This anxiety that never for a moment let the body slacken provided the only explanation for a wonderful ability: we managed, with no respect for conventional pigeonholes, to eliminate every possible urge, in the room at the Savoy as well as in the dive, wherever we had to.
Henri asuu Pariisissa, hänen vaimonsa Brightonissa lasten kanssa. Hän hylkää keskiluokkaisen elämän ja täyttää sisäisen tyhjän tilan päihteillä, prostituoiduilla ja väkivallalla. Hän heiluu epätoivon, kuumeen, raivon ja humalan välillä menettäen hallinnan. Hän ajautuu uusien naisten kanssa suhteisiin, eikä voi sietää heitä eikä kuitenkaan osaa olla heistä erossa. Kuolema, väkivalta ja seksi puristuvat samaksi haluksi, joka ei löydä täyttymystä. Kaikki odottavat jotain. Ympärillä 1930-luvun Eurooppa heiluu saman halun viemänä: fasismi nostaa päätään Saksassa, Espajassa liikutaan kohti sisällissotaa. 

Jos surrealismi on yritys sovittaa unen ja todellisuuden maailmat yhteen, Blue of Noon on surrealistinen teos. Henri Troppman hourailee, näkee unta eikä hereilläkään tunnusta ympäristön normeja. Huuruinen kiihko on aina keskiluokkaista seesteisyyttä parempi. Hän jahkailee, ei osaa päättää, mutta sitten tempautuu hetken mielijohteesta väkivaltaisiin tempauksiin: hän iskee haarukan naisen reiteen, hän päättää osallistua vankilakapinaan. Seksiinkin sekoittuu aina jotain muuta: vallankäyttöä, kuolemaa tai likaa.

Kerronta ei ole erityisen lumoavaa. Kirja maistuu käännökseltä, tai sitten ranskankielinen alkuteos ripottelee proosaan kömpelöitä sivistyssanoja. Blue of Noon on kuitenkin kiusallinen tuttavuus: sen sekava tapahtumaketju ja raivokas vimma jäävät kummittelemaan, eikä kirja päästä irti ihan helposti.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Catch-22

Joseph Heller, Catch-22. Simon & Schuster, 2004 (1961).

Joseph Heller (1923-1999) oli yhdysvaltalainen kirjailija, novelisti ja näytelmäkirjailija. Hän palveli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ilmavoimissa pommikoneen miehistössä. Sodan jälkeen hän opiskeli ja opetti kirjoittamista. Hellerin tuotannosta Catch-22 on tunnetuin teos. Kirjan nimi on jäänyt englannin kieleen tarkoittamaan ristiriitaisten ehtojen säätelemää ongelmaa.

Yhdysvaltalain ilmavoimien 256. lentue on sijoitettu Italiaan Pianosan saarelle, mistä se tekee pommituslentoja eri puolille Etelä-Eurooppaa vuonna 1943. Tapana on, että tietyn pommituslentokiintiön täytyttyä miehet kotiutetaan. Lentueen everstit kuitenkin nostavat miehistöltä edellytettyä kiintiötä jatkuvasti. Kyseessä on miesten kannalta vaarallinen toistokoe, ja väistämättä osa heistä kuolee ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan päähenkilö kapteeni John Yossarian haluaa elää ikuisesti (tai kuolla sitä yrittäessään). Hän ottaa sodan henkilökohtaisesti ja etsii kuumeisesti tapoja tulla tavalla tai toisella kotiutetuksi. Hän viettää aikaa sairaalassa muka maksatulehduksen kourissa, ja, kun se ei tuota tulosta, hän sanoo tulleensa hulluksi.
"They're trying to kill me," Yossarian told him calmly.
"No one's trying to kill you," Clevinger cried.
"Then why are they shooting at me?" Yossarian asked.
"They're shooting at everyone," Clevinger answered. "They're trying to kill everyone."
"And what difference does that make?”
Armeijan byrokratia on kuitenkin absurdi ja siten ylivoimainen. Jos henkilö väittää olevansa hullu,  se tarkoittaa, että henkilö on terve, koska vain terve ihminen väittäisi itseään hulluksi näin välttääkseen lentämästä pommituslentoja.
There was only one catch and that was Catch-22, which specified that a concern for one’s own safety in the face of dangers that were real and immediate was the process of a rational mind. Orr was crazy and could be grounded. All he had to do was ask; and as soon as he did, he would no longer be crazy and would have to fly more missions. Orr would be crazy to fly more missions and sane if he didn’t, but if he was sane he would have to fly them. If he flew them he was crazy and didn’t have to; but if he didn't want to he was sane and had to. Yossarian was moved very deeply by the absolute simplicity of this clause of Catch-22 and let out a respectful whistle. “That’s some catch, that Catch-22,” he observed. “It’s the best there is,” Doc Daneeka agreed.
Hellerin esittämä maailma on hullu. Yossarian ennen pitkää pelkää omaa komentajistoaan enemmän kuin saksalaisia. Sotakoneiston logiikka on epäjohdonmukaista, ja ihmishenkiä haaskataan kasvottoman byrokraattisen koneiston asettamien yhdentekevien päämäärien tai pelkästään komentajien uraa edistävien tavoitteiden vuoksi. Kapitalismia edustava messiupseeri Milo Minderbinder pyörittää absurdia, ensin koko Välimerelle ja sitten koko Eurooppaan levittäytyvää  mustaa pörssiä eli "syndikaattia" ja onnistuu puhumaan kenet tahansa ympäri samastamalla syndikaatin edut, henkilökohtaiset edut ja kansalliset edut. Opportunistinen kapitalismi nousee sodan ja politiikan yläpuolelle, mutta virheet ja ongelmat päätyvät miehistön maksettaviksi. 

Heller kirjoitti kirjaa kahdeksan vuotta. Hän on myöhemmin nimennyt satiirin kohteekseen muutaman yhdysvaltalaisen teollisuuspampun, Korean sodan ja McCarthyn vainot, ei niinkään toisen maailmansodan upseeristoa tai tapahtumia. Catch-22 ei etene kronologisesti vaan täydentyy sieltä täältä kuin palapeli. Kerronta kiertää kehissä, ja lukuja yhdistää vapaa assosiaatio. Yossarianin lentueessa palvelevan miehistön taustat ja tarinat muodostavat lukuisia sivujuonia.  

Catch-22 on kuitenkin ensisijaisesti hauska. Heller rakentaa virkkeisiin ja kohtauksiin odotuksia, jotka hän kääntää päälaelleen. Absurdi byrokratia ja sen mielipuolinen logiikka saavat nauramaan ääneen. Kerronta kuhisee kauttaaltaan vitsintynkää.
The Texan turned out to be good-natured, generous and likable. In three days no one could stand him.
Build-up. Payoff.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Portnoyn tauti

Philip Roth, Portnoyn tauti. Englanninkielisestä alkuteoksesta Portnoy's Complaint (1969) suomentanut Pentti Saarikoski. Esipuheen kirjoittanut Matti Salo. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Porvoo, 1971.

Yhdysvaltalainen kirjailija Philip Roth keräsi kiitosta jo ensimmäisestä romaanistaan. Vuonna 1959 julkaistu Goodbye, Columbus voitti National Book Award -palkinnon novelleillaan, jotka ruotivat newjerseyläisjuutalaisten elämää. Kymmenen vuotta ja kaksi romaania myöhemmin Portnoyn tauti paitsi nosti Rothin kansalliseen valokeilaan myös romutti kuvan harmittomasta ja sovinnaisesta kirjailijasta. Suomennoksen esipuheessa Matti Salo mainitsee erään kriitikon nimenneen kirjan "masturboinnin Moby Dickiksi".

Alexander Portnoy pitää psykologilleen pitkän, kirjan mittaisen monologin itsestään, lapsuudestaan, nuoruudestaan ja ongelmistaan. Ongelmia on oikeastaan kaksi. Ensiksikin Alexin on vaikea yhdistää keskiluokkainen ja pidättäytyvä julkisivu pohjattomaan ja häntä alati riivaavaan seksuaaliseen haluun. Nuoruudessaan hän pyrkii kuumeisesti omin käsin onneen, ja aikuisena kyltymätön vietti kiilaa hänet vakiintumisesta ja perheen perustamisesta. Halu kummittelee takaraivossa jokaisessa kohtaamisessa vastakkaisen sukupuolen kanssa, eikä mikään tuo tyydytystä tai rauhaa.

Toiseksi Alex inhoaa juutalaista taustaansa ja perhettään sekä näiden asettamaa raivostuttavaa uskonnollisen perinteen, sovinnaisuuden, keskiluokkaisuuden, kärsimisen perinteen ja kunnollisuuden taakkaa, jonka alle hän kokee murtuvansa.
Juutalainen mies jolla on vanhemmat elossa on puolet ajastaan avuton lapsi! Kuulkaa, tulkaa minun avukseni, tulettehan -- ja pian! Repikää minut irti tästä nujerretun pojan roolista jota minä esitän juutalaisessa vitsissä! Koska se alkaa kyllästyttää vähitellen, kolmekymmentäkolmevuotiaana! Ja se kismittää, tiedättekö, se on tuskallista, siinä on niin kuin inhimillistä kärsimystä -- mutta se on se minkä Sam Levenson jättää pois! Niin se on, he istuvat Concordin kasinolla, naiset minkeissään ja miehet fosforipuvuissaan, ja että he nauravat, nauravat ja nauravat ja nauravat --
"Apua, apua, minun poikani, hän on tohtori, hukkuu!"
-- hah hah haa, hah hah haa, mutta entä tuska, Myron Cohen! Entä kaveri joka tosiaan hukkuu! Todella vajoaa vanhempien taipumattomuuden valtamereen!
Seksuaalinen onnettomuus ja keskiluokkainen tausta kietoutuvat yhteen. Työläisperheistä hän kokee tulevan estottomia ihmisiä, kun taas hän, varakkaan perheen vesa, joka on nauttinut lämpimän illallisen joka ilta, ei pääse itsenäistymään. Vanhemmat haluavat hänen astuvan muottiin, johon naapuruston pojat ovat itsensä sulloneet. Ei väkivaltaa vaan syyllistämistä.

Rothin kerronta kuohuu raivoa ja turhautumista, eikä säilän iskuilta pelastu ei-juutalaiset amerikkalaisetkaan. Julkaisemisen aikaan yksityiskohtaiset seksikohtaukset ja kuvaukset itsetyydytyksestä herättivät kohua. Juutalaisen identiteetin säälimätön piiskaaminen herätti niin ikään vastarintaa. Portnoyn tauti ei ole suinkaan ainoa seksuaalisuutta käsittelevä Rothin kirjoittama romaani; Roth käyttää kerronnassaan seksuaalisuutta usein jotenkin järkyttääkseen -- siis kontrastina suhteessa tarinaan ja sen kieleen, kerronnan lupaamaan sopimukseen.

Yhtä kaikki, Portnoyn tauti on hauska lukukokemus, ja Saarikosken käännös ainakin kulkee vauhdikkaasti.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Tutkimusmatkoilla arabien parissa

Georg August Wallin, Tutkimusmatkoilla arabien parissa. Otteita matkapäiväkirjasta ja kirjeistä (1966). Suomeksi toimittaneet Jussi Aro ja Armas Salonen. WSOY, Juva, 1989.

Suomen autonomian aika tuotti muutaman merkittävän suomalaisen tutkimusmatkailijan. A. J. Sjögren (1794-1855),  M. A. Castrén (1813-1852) ja G. J. Ramstedt (1872-1950) kiersivät ristiin rastiin Karjalaa ja Siperiaa kansallisaatteen vallassa kooten valtavat määrät tietoa suomensukuisista kielistä. Ruotsissa vaikuttanut naparetkeilijä ja geologi A. E. Nordenskiöld (1832-1901) purjehti ensimmäisenä koillisväylän läpi.

Kuuluisin kuitenkin lienee arabisti ja itämaisen kirjallisuuden professori Georg August Wallin (1811-1852), joka tuli tunnetuksi perehtyneisyydestään arabian kieleen ja pitkistä matkoistaan Egyptiin ja Arabiaan. Hänen tietojensa pohjalta vaikutusvaltainen Englannin Itä-Intian kauppakomppania korjasi Arabian karttojaan, ja Englannin Maantieteellinen Seura myönsi hänelle vuonna 1850 kuninkaallisen palkintonsa, jonka David Livingstone oli saanut edellisenä vuonna.

Tutkimusmatkoilla arabien parissa on alaotsikon mukaan kokoelma päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä, jotka Wallin kirjoitti matkaltaan Lähi-Idässä vuosina 1843-1849.  Matka-apurahaa haettuaan hän opiskeli lääketiedettä aikoen esiintyä kiertelevänä lääkärinä. Hän matkusti Pariisin ja Istambulin kautta ensin Aleksandriaan ja sitten Kairoon, josta tuli hänen matkojensa tukikohta. Hän vähin erin soluttautui paikallisten keskuuteen omaksuen vähitellen heidän vaatetuksensa, puhekielensä ja päivittäisen rutiininsa. Hän hankki itselleen kielen ja koraanin opettajia, sheikkejä, kunnes hän kielitaitonsa puolesta kävi paikallisesta. Vuosien mittaan häntä alettiin pitää oppineena ja sheikkina.

Kairosta Wallin teki matkoja Niiliä ylös aina Assuanin putouksille asti, sitten autiomaan halki Mekkaan, myöhemmin Palestiinaan ja Syyriaan ja lopulta Mesopotamiaan ja Persiaan. Hän ihastui aavikon beduiinien yksinkertaiseen elämään ja matkantekoon, jossa oli omat vaaransa (kuivuus, maantierosvot) ja käytäntönsä (kohtaamisten välttäminen, eläinten kuormaaminen, ruoan jakaminen). Kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään hän kuvailee paikallisia heimoja ja niiden tapoja. Hän perehtyi erityisesti arabian puhekielen ja murteiden tutkimukseen.

Wallin osasi lukuisia kieliä, mutta pääosan tuloksistaan hän julkaisi ruotsiksi, mikä on luonnollisesti rajoittanut niiden leviämistä. Tuotantoa ollaan ilmeisesti kääntämässä englanniksi, joten Wallinin työ saattaa nousta vielä uuteen arvoon.

Edellisestä lukukerrasta on viitisentoista vuotta. Kirja kestäisi varmasti useampiakin lukukertoja, jos Laatukirjat-sarjassa ilmestyneen teoksen liimasidonta pitää. Matkakuvauksena kirja on yksinkertaisesti lumoava. Wallin ei ole relativisti, mutta hän ei tarkastele ympäröiviä kulttuureja erityisesti miltään eurooppalaiselta korokkeelta. Kertojan äänestä paistaa arvostus kieltä ja kulttuuria kohtaan. Laiskat ja huonosti käyttäytyvät (köyhät) saavat kirjoituksissa toki tylyn tuomion, samoin hengettömät ja tyhjät kulttuurin muodot mutta esimerkiksi beduiinien tavat ja fyysinen kovuus kiitosta.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Poliisi

Jo Nesbø, Poliisi. Norjankielisestä alkuteoksesta Politi (2013) suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga, Helsinki, 2013.

Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø jatkaa Harry Holen tarinaa. Edellinen romaani Aave tuntui päättäneen tämän romuluisen ja maanisesti työskentelevän rikosetsivän sarjan, mutta Nesbø kääntää hieman kameraa ja jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jäi. Lukijaa Nesbø harhauttaa ja johdattaa väärille jäljille komeasti pariin otteeseen.

Joku tappaa oslolaispoliiseja. Vaikka tutkimusten taakse valjastetaan kaikki käytettävissä olevat voimat, tuore poliisimestari Mikael Bellman joutuu tarjoamaan samoja väisteleviä vastauksia kaupunginjohdolle kuin lehdistöllekin. Tutkimuksista vastaava poliisipäällikkö Gunnar Haag kokoaa toisen, itsenäisesti toimivan tutkimusryhmän vanhoista tutuista -- vain Holen tuoli jää tyhjäksi.

Poliisi on vauhdikas dekkari, joka imaisee mukaansa. 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Susipalatsi

Hilary Mantel, Susipalatsi. Englanninkielisestä alkuteoksesta Wolf Hall (2009) suomentanut ja jälkisanoin varustanut Kaisa Sivenius. Teos, Juva, 2011.

Hilary Mantel on brittiläinen kirjailija ja kriitikko. Hän on kirjoittanut tusinan verran romaaneja ja yhden muistelmateoksen. Hänen kymmenes romaaninsa Susipalatsi voitti mm. Booker-palkinnon, mikä ei liene aivan tavallista historialliselle romaanille. Myös Susipalatsin jatko-osa voitti Bookerin.

Susipalatsi sijoittuu Englantiin Henrik VIII:n hallituskauteen 1500-luvun alkupuoliskolle. Tudorin sukuun naitu espanjalainen Katariina päätyy Henrikin puolisoksi tämän veljen kuoltua. Perimysjärjestyksen ja perinteen vuoksi kuningas haluaa pojan, miespuolisen jälkeläisen, mutta avioliitossa syntyy vain yksi hauras tyttö. Ahkera kuningas alkaa katsella muualle.

Mantel kuljettaa tarinaansa aikakauden kuuluisimman virkamiehen Thomas Cromwellin kautta. Historia tuntee Cromwellin synkkänä hahmona, mutta Mantel maalaa hänet inhimillisemmin ja myönteisemmin värein. Cromwell on lakimies kardinaali Wolseyn palveluksessa ja käyttää mannereurooppalaisia kontaktejaan järjestellessään lainoja kauppiaille ja aatelisille (rahoitusmarkkinat määräävät kansain kohtaloita jo tuolloin). Hänen rakentamansa vastapalvelusten verkosto laajenee, ja Wolseyn jouduttua epäsuosioon Cromwell löytää itsensä hovin ja erityisesti Boleyn siskosten pauloista taistelemassa kuninkaan ensimmäisen avioliiton mitätöimiseksi. Avioero uhkaa ajaa tavalla tai toisella kiilaa Euroopan uskonnolliseen eheyteen.

Uskonnollista kiistaa Mantel käsittelee kolmella näyttämöllä. Euroopassa paavi ja keisari ovat samalla puolella, mutta edellinen on kiinni Apenniinien niemimaan sisäpolitiikassa, jälkimmäinen sidottu sotaan Itä-Eurooppaan puskevia turkkilaisia vastaan. Ranskan ja Englannin välinen ystävyys epävarmaa: taustalla kummittelee ikivanha perimyskiista ja kymmenien ja taas kymmenien vuosien sodankäynti. Samaan aikaan katolinen kirkko tiivistää rivejään Saksasta leviäviä harhaoppeja vastaan. Kirjapainot tuottavat teoksia yhä laajemmalle yleisölle, Raamattua käännetään salaa kansankielille, ja katolista kirkkoa koskeva arvostelu leviää erityisesti kaupunkien keskiluokan piirissä.

Vahvistuvan kaupan myötä talouskasvu jakaa vaikutusvaltaa uudella tapaa, sodankäynti ammattimaistuu ja yläluokan keskiaikaiset perinteet joutuvat puristuksiin. Englannissakin katolisen kirkon ote kansasta on tiukka, ja uskonnollinen kiista uhkaa jakaa yhtenäisen valtakunnan kahtia.

Kansainvälisen ja kansallisen näyttämön ohella kiistaa setvitään myös Cromwellin kotitaloudessa. Ihmiset puhuvat ja muodostavat omia käsityksiään kolminaisuusopista ja sakramenttien asemasta. Cromwell joutuu oikaisemaan lastensa ja holhokkiensa suusta kuulemiaan tulkintoja.

Jälkisanoissaan kääntäjä Kaisa Sivenius kertoo kaikkien kirjan henkilöiden olevan historiallisia. Susipalatsi ei ole kuitenkaan raskasta poliittista vuodatusta tai vuosilukuja. Toimintaa on vähän, henkilöitä on paljon ja kerronta kulkee enimmäkseen dialogina, jonka jännitteet, huumori, loukkaukset ja hienovaraiset vihjaukset ponnistavat kirjan kuvaamasta maailmasta käsin, mikä tekee kohtauksista monin herkullisin tavoin ladattuja ja mikä on varmasti edellyttänyt kirjoittajalta valtavaa määrää työtä. Vaikka kirjan kuvaama aikakausi on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen, tarina antaa uskottavan äänen myös naisille ja lapsille, jotka poliittinen historia on jättänyt paljolti huomiotta. Cromwellin koti ja taloudenpito on merkittävä osa tarinaa.

Hovi on täynnä juonia ja draamaa. Keskustelut ja kertojan välittämät mutta Cromwellin lausumatta jättämät ajatukset piirtävät monipuolisen ajankuvan, enkä osaa sanoa, miten historiallinen romaani voisi olla mielenkiintoisempi.