lauantai 31. elokuuta 2013

Omegapiste

Don DeLillo, Omegapiste. Englanninkielisestä alkuteoksesta Point Omega (2010) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 2011.

Yhdysvaltalainen Don DeLillo on tehnyt uran kirjailijana, joka piiskaa kulutusyhteiskuntaa ja purkaa auki sen merkityksiä ja merkityksen muodostusmekanismeja. Omegapisteen alku ja loppu esittelee Douglas Gordonin teosta 24 Hour Psycho, joka hidastaa Hitchcockin esityksen kahteen kuvaan sekunnissa ja koko elokuvan 24 tunnin mittaiseksi. Kun elokuva hidastuu, katsoja alkaa nähdä kuvasekvenssistä aivan eri asioita. Samaan tapaan ei ole todellisuutta vaan havaintoja todellisuudesta.

Jim Finley on nuori elokuvaohjaaja, joka on halunnut tehdä kahden vuoden ajan dokumentaaria Robert Elsteristä, entisestä Pentagonin uuskonservatiivisesta neuvonantajasta ja merkitysten luojasta, joka oli rakentamassa tarinaa Irakin miehityksestä. Kun Elster viimein kutsuu Finley luokseen kalifornialaiseen autiomaahan etäälle kaikesta, Finleyn toiveet heräävät. Elster kuitenkin väistelee keskustelua elokuvasta ja kertoo haaveistaan Irakin sodan osalta.
   Viimein hän sanoi: "Haiku."
   Nyökkäilin mietteliäästi, typerästi, hitaan liikesarjan oli määrä osoittaa että ymmärsin täydellisesti.
   "Haiku ei tarkoita mitään muuta kuin sitä mitä se on. Lampi kesällä, lehti tuulessa. Ihmistietoisuus luonnossa. Se on vastaus kaikkeen tietyllä määrällä säkeitä, tietyllä määrällä tavuja. Minä halusin haikusodan", hän sanoi. "Halusin kolmisäkeisen sodan. Siinä ei ollut kyse voimista eikä logistiikasta. Halusin nimenomaan, että tietyt ideat yhdistetään katoaviin asioihin. Se on haikun sielu. Pelkistä kaikki yksinkertaiseen näkymään. Näe mitä siinä on. Sodan asiat ovat ohimeneviä. Katso näkymää ja valmistaudu näkemään, kuinka se katoaa."
Miehet istuvat mökin terassilla ja porisevat olemisesta aamusta iltaan. Elster kertoo maailmankaikkeuden kulkevan kohti omegapistettä, jossa organismi luopuu tietoisuudestaan, muuttuu kiveksi. Tämä on päinvastainen lopputulos kuin Teilhard de Chardinin omegapisteessä.

Finleyn vierailu venyy ensin viikkoon, kahteen, kolmeen ja lopulta hän lakkaa ajattelemasta asiaa. Ympärillä ei ole rakenteita, autiomaassa ei ole aikaa. Kerronta mataa. Miehet puhuvat ajasta.
Kaikessa on kyse ajasta, tylsämielisestä ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme. Kaupungit rakennettiin mittaamaan aikaa, loitontamaan aika luonnosta. Käynnissä on loputon lähtölaskenta, hän sanoi. Kun koko pinta kuoritaan pois, kun katsotaan suoraan ytimeen, jäljellä on kauhu. Kauhu on juuri se joka kirjallisuuden oli tarkoitus parantaa. Se oli eeppisen runoelman ja iltasadun tarkoitus. 
Sitten Elsterin tytär Jennie tulee vierailulle. Huokaillessaan makuuhuoneen ovensuussa Jim tietämättään emuloi Norman Batesia. Kun Jennie sitten katoaa, eksistentiaalinen haikeus väistyy ja miesten aika vaihtuu nopeasti aavikon ajasta kaupungin aikaan.

DeLillo on ollut minulle vaikea laji. Kirjoissa on teräviä havaintoja, mutta niiden kerronta on jotenkin sekavaa, romaanin muotoon puettua julistamista. Tämän myöhäisemmän kauden teoksen kerronta ei pidä samaan tapaan etäällä kuin Valkoinen kohina tai Mao II. Kirjassa ei ole aristoteelisia juoniloita vaan alku, yksi käänne ja loppu. Ihmiset käyvät kuitenkin samaa keskustelua, mistä syntyy dialogia.

DeLillo on varmaankin taidetta, koska se on ovelaa, sitä voi auttavasti ymmärtää mutta siitä ei todennäköisesti pidä (mutta kuka tässä nautinnokseen näitä lukee?). Tai ei kait taidetta nykyään enää tarvitse ymmärtää - se riittää kokea. Omegapisteen kokemus oli parempi kuin monen huonomman.

tiistai 27. elokuuta 2013

Virgin Suicides

Jeffrey Eugenides, Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. Englanninkielisestä alkuteoksesta Virgin Suicides (1993) suomentanut Juhani Lindholm. Otava, Keuruu, 2003.

Grosse Pointessa Michiganissa asuvilla Lisboneilla on viisi kaunista tytärtä, mutta kirjan ensimmäisestä virkkeestä käy ilmi, että tämä ei ole Pikku naisia.
Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan -- kyseessä oli Mary, ja hän teki sen unilääkkeillä kuten Therese aikaisemmin -- ambulanssimiehet tiesivät täsmälleen, missä heidän talossaan säilytettiin veitsiä, missä sijaitsi kaasu-uuni ja missä oli se kellarikerroksen kattoparru, johon saattoi sitoa hirttoköyden.
Yhdysvaltalainen Jeffrey Eugenides syntyi ja kasvoi Detroitissa. Hän innostui kirjailijan urasta jo varhain ja on urallaan voittanut mm. Pulitzer-palkinnon, vaikka on julkaissut kirjoja varsin säästeliäästi. Virgin Suicides on hänen esikoisteoksensa.  Sofia Coppola on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Ensin Lisbonin nuorin tytär yrittää itsemurhaa viiltämällä ranteensa kylpyammeessa. Kun haavat paranevat, hän syöksyy huoneensa ikkunasta pihaa ympäröivään piikkiharjaiseen metalliaitaan kesken vanhempiensa järjestämien mehubileiden. Kuolema on shokki naapurustolle ja koululle. Spekulaatiot motiiveista kiertävät villeinä ja vanhemmat tyttäret vetäytyvät kuoreensa, mikä pelkästään kohottaa heidän myyttistä asemaansa. Harva käynyt keskustelua heidän kanssaan, vielä harvempi käynyt heidän kotonaan. Rouva Lisbon on torjunut ulkopuolisen maailman tytärtensä ympäriltä. Ensimmäisen itsemurhan jälkeen perhe sulkeutuu ulkopuoliselta maailmalta. 

Kirjan kertoja on keski-ikään ehtinyt "me", joukko Lisbonien naapurustossa kasvaneita poikia, jotka jumaloivat Lisbonin sisaruksia. Kertoja on viettänyt vuosia yrittäen selvittää tyttöjen kohtaloa, keräten todistusaineistoa ja haastatellen ihmisiä. Siten kerronta on melkein kauttaaltaan toisen tai kolmannen käden tietoa, mikä jättää tarinaan aukkoja mutta tuo siihen uskottavuutta kertomuksena. Tarkkailijoille jää keskiluokkaisen hyvinhoidetun kadun varrella ränsistyvä talo, joka huutaa kuin Dorian Grayn muotokuva. Vaikka naapuritalojen verhot heilahtelevat, harva yrittää puuttua Lisbonien kohtaloon. Kun kadun sairaat puut kaadetaan, eivätkä ihmiset liiku enää pihoillaan haravoimassa, myös naapurusto koteloituu.

Vaikka kirja tarjoilee tarinan lopun heti alussa, tyttöihin liittyvä mysteeri pitää tarinaa otteessaan. Synkästä aiheestaan huolimatta tai juuri sen takia Eugenides viljelee mustaa huumoria.

maanantai 26. elokuuta 2013

Kerjäläistyttö

Alice Munro, Kerjäläistyttö: Tarinoita Flosta ja Rosesta. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Beggar Maid (1978) suomentanut Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki, 1985.

Alice Munro on kanadalainen kirjailija, joka äskettäin hieman 80-vuotiaana ilmoitti jäävänsä eläkkeelle (Kerjäläistytön takakannessa esitetään virheellisesti syntymävuodeksi 1951). Munro tunnetaan erityisesti novellistina, ja häntä onkin sanottu Kanadan Tšehoviksi. Kerjäläistyttö on novellimaisista luvuista koostuva romaani, jonka punaisena lankana kulkee päähenkilön Rosen elämä lapsuudesta keski-ikään.

Hanratty on pieni kylä eteläisessä Ontariossa. Rosea kasvattavat jyrkkä isä, suoraviivainen äitipuoli Flo ja kyläläisten omaksumat käsitykset hyvästä elämästä. Rose on fiksu ja kekseliäs, mutta kurkistukset aikuisten elämään ja ajatteluun eivät tunnu avaavan mitään väylää omalle identiteetille. Vanhempien lasten horjuvat askeleet aikuisten maailmaan paljastuvat Rosen silmissä umpikujiksi. Elämä nyt oli yhtä hämmentävää muutosten sarjaa, sen hän oli jo tullut tietämään. Sodanjälkeinen pohjoisamerikkalainen maaseutu ei osaa tarjota Roselle mitään mielekästä osaa. Toisaalta äitipuoli on vallitsevan naiskuvan täydellistymä.
Flo oli isän ihannenainen. Rose tiesi sen ja kyllähän isä sen monesti sanoi ääneenkin. Naisen piti olla tarmokas, käytännöllinen, näppärä ja säästäväinen, naisen piti olla terävä, hyvä kaupanhieroja ja työnteettäjä ja nähdä ihmisten ulkokuoren läpi. Ja samalla naisen piti olla älyllisesti naiivi, lapsenomainen, hänen piti ylenkatsoa karttoja ja pitkiä sanoja ja kaikkea kirjoihin liittyvää, olla hurmaava sekoitus päähänpistoja, taikauskoa, perinteisiä uskomuksia.
Rose ei ole tällainen ihannenainen.Vastoin odotuksia hän lähtee opiskelemaan ensin joen toiselle puolelle oppikouluun ja sitten Torontoon collegeen. 

Kirjan Kanadassa julkaistu laitos oli ehkä osuvammin nimetty Who Do You Think You Are? Se on paitsi identiteettiä koskeva kysymys myös tapa pitää ihmiset kategorioissaan. Kerjäläistytön tarina kuvaa Rosen taistelua hänen ylleen lankeavien odotusten kanssa: maailma ei tunnu pystyvän kohtelemaan häntä yksilönä vaan aina jonkin kategorian edustajana. Hanratty odottaa hänestä Flon kaltaista arkkimatroonaa. Oppikouluopiskelu herättää ympärillä odotuksia opettajanurasta, mitä Rose ei jaksa kiistää, koska ei halua keskustella asiasta. Collegessa hän huomaa olevansa köyhä, koska stipendi riittää vain opiskeluun.
Hän näki itsensä töissä kafeteriassa. Vihreä puuvillainen työpuku levensi hänen jo muutenkin leveitä muotojaan, naama punoitti kuumuudesta ja tukka hapsotti. Siellä hän tarjoili pihviä ja paistettua kanaa itseään älyllisesti alempitasoisille, joilla oli enemmän rahaa. Heitä erottivat lämpöpöydät, työpuku, rehellinen kova työ, jota kenenkään ei tarvitse häpeillä, julkisesti tunnustettu älykkyys ja köyhyys. Pojat selvisivät noillakin eväin, niukin naukin. Tyttöjen laita oli huonommin. Tytöissä köyhyys ei ole puoleensa vetävä ominaisuus muutoin kuin yhdistettynä söpöön pimumaisuuteen tai typeryyteen. Älykkyys ei ole puoleensavetävää muutoin kuin yhdistyneenä eleganssiin: se oli luokkakysymys.
Työtä löytyy kuitenkin kirjastosta. Rosesta tulee "tiedenainen", jonka ei tule olla kiinnostunut urheilusta tai pinnallisesta juhlimisesta. Länsirannikolta Torontoon muuttaneen Patrickin silmissä Rose on työväenluokasta noussut kerjäläistyttö. Patrick, rikkaita vanhempiaan vastaan kapinoiva,  identiteetistään epävarma mies, rakastuu Rosen kategoriaan. Kun he kihlautuvat, Rosesta tulee rahaa naiva nousukas. Synnytyssairalaassa naapurivuoteen malliäiti opettaa luennoi maustehyllynsä sisältöä ja imurointitekniikkaansa. Rose ei yllä tämäntyyppiseen äiteyteen. 

Rose etsii kuumeisesti tietä menneisyytensä ja onnellisuuden välisen kuilun yli. Vaikka onnistumisia ja menestystä osuu kohdalle, rakkaus pysyy vaikeana lajina. Ehkä tiellä esteinä on  kohtalo tai vaikeat kategoriat.

Munro paljastaa tarinan kulkua heittelemällä kerronnan sekaan myöhempiä tapahtumia ikään kuin naaraa edellään. Kirja ei pureudu merkittäviin käänteisiin, kuten avioeroon tai tiehen kohti kuuluisuutta. Esitys on vaivatonta, se ei vatkaa, esitä, hapuile tai kompastele vaan sanoo mutkattomasti asiansa. Ihmisten välinen mekaniikka pyörii hienosti, ja Rosen tulkinta ympäristöstään on tarkkanäköistä.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kivenkantajat

Anne Michaels, Kivenkantajat. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fugitive Pieces (1996) suomentanut Tiina Ohinmaa. WSOY, Juva, 1998.

Anne Michaels on kanadalainen runoilija ja kirjailija. Kivenkantajat on hänen esikoisromaaninsa. Sitä ennen hän oli julkaissut kaksi runokokoelmaa, jotka keräsivät runsaasti palkintoja ja ehdokkuuksia. Kivenkantajat voitti mm. Orange ja Guardian-kirjallisuuspalkinnot. Kirjasta on tehty samanniminen elokuva.

Ensimmäisen osan kertoja muistelee. Juutalaispoika Jakob onnistuu välttämään natsien etsinnät ja piilottelemaan tuhotussa kotikylässään Puolassa. Biskupinin arkeologisiin kaivauksiin osallistunut kreikkalainen geologi Athos ottaa hänet suojelukseensa ja vie hänet mukanaan Kreikkaan. Saksalaismiehitys on kuitenkin raaka Kreikassakin, ja ihmiset näkevät nälkää. Athos ja Jakob pakenevat kurjuutta kielten, historian, geologian, myyttien, antiikin klassikoiden ja runojen pariin. Sodan päätyttyä Kreikan politiikka kiehuu yli äyräiden ja Athos muuttaa Jakobin kanssa Torontoon.

Athos ja Jakob nojaavat toisiinsa yrittäessään selittää itselleen menneisyyttä. 
Yksikään väkivallan teko ei katoa. Kun se joka voisi antaa anteeksi ei pysty puhumaan, jää jäljelle vain hiljaisuus. Historia on myrkytetty kaivo. 
Jakob oppii, että juutalaisessaan perinteessä historian tapahtumat sattuvat "meille", ei "heille". Menneisyys on alati läsnä, sitä muistellaan, siihen samastutaan, eivätkä sen tapahtumat laimene ajan myötä. Koko elämänsä Jakob yrittää selvittää välejään menneisyyteensä, hänen silmiensä alla tapettuun perheeseensä ja erityisesti kadonneeseen, musikaalisesti lahjakkaaseen siskoonsa. Kun pyhän vuoren mukaan nimetyn liki munkin elämää viettävä Athos kuolee, Jakob perii oppineisuuden, elintavat, keskeneräisen teoksen ja yksinäisyyden, jonka puhkaiseminen ei onnistu nykyhetkessä elävältä ympäristöltä. "Jokainen hetki on kaksi hetkeä." Yksi nykyisyydessä, toinen menneisyydessä. Historiaton uusi manner ja sotaa vain etäisesti kokenut maa hiertää hänestä kääntäjän ja runoilijan.

Kirjan toinen osa jatkaa vanhan taakan kantamisesta uudella mantereella. Ben on Kanadassa syntynyt, tuhoamisleireiltä selvinneiden vanhempien ainoa poika. Hänen lapsuuttaan eivät värittäneet perinteiset sadut vaan kauhutarinat keskitysleireiltä. Yrittäessään ymmärtää vanhempiensa kokemuksia Jakobin runokokoelma osoittautuu korvaamattomaksi tueksi.

Tarina kertoo holokaustin perinnöstä mutta pureutuu historian ja muistamisen suhteeseen. Edellinen on ketju tapahtumia, jälkimmäinen sen moraalinen tulkinta, joka vahvistuu jokaisen ilmaisun myötä. Kieli ja erityisesti runous ovat muistamisen välineitä, jotka muokkaavat niiden käyttäjiä.

Kivenkantajissa näkyy Michaelsin runoilijatausta. Jakobin muistelmien kerronta on koukeroista, vertauskuvin ladattua, mikä hetkittäin tuntuu pakotetulta mutta muutoin kantaa erinomaisesti.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pikku teurastaja

Patrick McCabe, Pikku teurastaja. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Butcher Boy (1992) suomentanut Markku Päkkilä. Otava, Keuruu, 1998.

Francie Brady kertoo tarinaa lapsuudestaan pienessä kylässä 1960-luvun Irlannissa. Franciella on ystävä Joe ja piilopaikka joenrannassa. Francien elämä häiriintyy, kun Nugettit muuttavat naapurustoon ja heidän heiveröinen poikansa Philip alkaa viettää aikaa Francien ja Joen kansa. Pojat ovat vieneet Philipin sarjakuvat ja rouva Nugent leimaa Francien perheineen sioiksi.
Sen jälkeen äiti alkoi pitää minun puolta ja loppujen lopuksi riita päättyi siihen että Nugent pisteli pitkin kujaa ja huusi mennessään että Sikoja koko sakki - koko kylähän sen tietää.
Francien alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja äidillä on mielenterveysongelmia, mutta Francie ei kiinnitä juuri huomiota. Hän nauraa naapureille, poliiseille ja luostarikoulun papeille ja oppilaille. Hänellä on kohtaamisissa alkuun henkinen yliote,  mutta tämä lapsuusvuosien kusipää muuttuu ajan mittaan järjiltään kiusatuksi uhriksi. Francie etsii tietä takaisin idylliseen lapsuuteen Joen kanssa, mutta vuodet ajavat ohi. Vastoinkäymisten kohdalla Francie heittää isomman vaihteen silmään, mutta kyläyhteisö ja erityisesti Nugentit tuntuvat heittävän jatkuvasti kapuloita rattaisiin.
Minä sanoin Kuplalle mitä sylki suuhun toi että se pieksäisi minut. Minä sanoin että tervetuloa sikakouluun. Minä työnsin naaman sen naamaa vasten ja väänsin sen kärsän näköiseksi. Minä röhkin. Anna tulla vaan minä sanoin leuka tanassa. Mutta ei se käynytkään päälle vaan perääntyi ja tuijotteli minua naskalisilmillään. Se ei pelännyt eikä mitään. Se vain katseli mitään puhumatta ja niin minä lopetin. Joko sinä lopetit se sanoi, ja minä sanoin että lopetin. Väsytti ja päätä särki. Puhelinlangoilla oli vieri vieressä variksia. Mitä siinä kyräilette senkin mulkut, minä mietin.
Irlantilainen Patrick McCabe on vammaishoitaja, joka on kirjoittanut työnsä ohella muutaman romaanin. Pikku teurastaja oli ilmestyttyään Booker -ehdokkaana ja kahmi palkintoja. Kirjan kerronta etenee Francien hurjana, kiihtyvänä tajunnanvirtaa muistuttavana monologina, joka ei tee juuri eroa dialogin ja ajatusten välillä. Kertoja on epäluotettava ja epävakaa. Vaikka tarinassa kulkee huumoria mukana, se on karua ja julmaa. Pikku teurastaja ei ole mukavaa tai kaunista. Markku Päkkilän suomennos pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. 

Kafka rannalla

Haruki Murakami, Kafka rannalla. Japaninkielisen alkuteoksen Umibe no Kafuka (2002) englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore (2005) suomentanut Juhani Lindholm. Tammi, Jyväskylä, 2009.

Viisitoistavuotias Kafka Tamura karkaa kotoa Shikokun saarelle mahdollisimman kauas Tokiosta. Hän pakenee isäänsä, enteitä ja kohtaloaan. Kafka osuu ainutlaatuiseen yksityiskirjastoon ja tutustuu sen omaperäiseen hoitajaan ja erikoiseen johtajaan, jotka auttavat alaikäistä karkulaista.

Kuusikymppinen Nakata ei pysty lukemaan, kirjoittamaan tai ajattelemaan yläkäsittein mutta osaa keskustella kissojen kanssa. Hän törmää mielipuoliseen Johnny Walkeriin, joka tappaa kissoja ja pakastaa niiden päitä. Tilanne karkaa käsistä, ja Nakata joutuu pakenemaan paikalta.

Haruki Murakamin Kafka rannalla ammentaa kreikkalaisesta tragediasta. Ihminen ei voi paeta hänelle asetettua kohtaloa vaan toteuttaa sitä haluamattaankin nimenomaan hyveidensa vuoksi. Näin tekivät Oidipus, Eichmann ja Beethoven. Mutta rakkaus, jumalten lähettämä hulluus, voi vääntää ajan raiteiltaan ja sekoittaa unen ja todellisuuden, jolloin kohtalo on jonkinlainen monitasoinen metafora. Kun tarinassa sekoittuvat uni ja todellisuus, nykyisyys ja menneisyys, kuka on silloin tragedian sijaisuhri? Kenen kohtaloa kukakin toteuttaa?

Kirjaa on kehuttu eikä se ollut varsinaisesti pettymys, mutta loppua kohden tapahtumien kiihtyessä kirjan harsoista, unenomaista tunnelmaa, rinnakkaistodellisuuksia ja käänteitä alkoi olla vaikea seurata. Maallikko tyytyy istumaan kyydissä ja raapimaan päätään. Myytit pysyvät myytteinä ja magia magiana.

perjantai 16. elokuuta 2013

Suomi öljyn jälkeen

Rauli Partanen, Harri Paloheimo, Heikki Waris. Suomi öljyn jälkeen. Into, Riika, Latvia, 2013.

Törmäsin öljyhuipun (peak oil) käsitteeseen vuonna 2005. Seurauksena maailma ja erityisesti 1900-luvun historia jäsentyivät uudelleen, eikä paluu mukavaan ja huolettomaan tietämättömyyteen ollut sen jälkeen mahdollista. Luin ensin tuolloin uudehkoja Simmonsin, Heinbergin ja Deffeyesin teoksia, sitten Strahanin, Leggettin ja Robertsin kirjoja, tein laskelmia tupakka-askin kanteen, katselin aiheesta tehtyjä dokumenttielokuvia ja etsin kuumeisesti perusteltuja vasta-argumentteja, jotka todistaisivat, että geologian reunaehdot on tulkittu väärin ja maailma, jossa kasvoin, jatkuu samanlaisena pitkälle tulevaisuuteen. Vasta-argumentteja löytyi lähinnä ekonomisteilta, joiden mukaan ongelma ratkeaa markkinoiden hinnoittelumekanismin ja uuden teknologian kautta.

Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen kokoaa kattavasti öljyn tuotantohuippuun liittyvän keskustelun yksiin kansiin. He käyvät läpi öljyn geologisen taustan, erilaiset öljylähteet, öljyn aseman energianlähteenä, kulutuksen jakauman ja energiantuotannon tärkeyden modernin yhteiskunnan ylläpitämisessä. Kirjoittajat esittelevät vaihtoehtoiset energialähteet ja niiden ongelmat, erityisesti nettoenergian kannalta, eli kuinka paljon energiaa saadaan tuotantoon käytettyä energiaa vastaan. He esittelevät myös öljyn hinnanmuodostuksen, markkinamekanismit ja niissä piilevät ongelmat.
Maailmassa kulutetaan yli 89 miljoonaa tynnyriä öljyä joka päivä. Suomessa siitä käytetään pari prosentin kymmenystä, 200 000 tynnyriä päivässä. Suomen oma raakaöljyntuotanto on nolla litraa päivässä. Keskimäärin jokainen suomalainen vauvasta vanhukseen käyttää liikkumiseen kolmisen litraa joka päivä, ja toiset kolme litraa kuluu lämmittämiseen, rakentamiseen, maatalouteen, muoveihin ja muihin teollisuuden prosesseihin. Kerran poltettua öljyä ei saada koskaan takaisin.

Kasvava öljyntuotanto on yksi tärkeimpiä elintason nousun taustalla olevia tekijöitä. Historian osoittama trendi on, että talous kasvaa käsi kädessä öljynkulutuksen kanssa. Mutta mitä tapahtuu, kun öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja alkaa ennen pitkää supistua. Tiedossa on talouden vaikeuksia, resurssisotia, öljynhintojen nousua ja kiristyvä geopoliittinen ilmapiiri. Uutisia katsomalla voi huomata, että nämä kaikki ovat jo käynnissä.
Öljy ei siis ole loppumassa; sitä on noin puolet jäljellä. Halpa öljy sen sijaan on loppumassa. Jäljellä oleva öljy on huonompilaatuista ja vaikeammin tavoitettavissa kuin tähän asti. Öljyhuippu tarkoittaa nimenomaan tuotantohuippua -- siis sitä hetkeä, jolloin öljyntuotanto saavuttaa korkeimman mahdollisen nopeuden ja jonka jälkeen tuotanto alkaa hidastua peruuttamattomasti. Huipun taustalla on geologisia ja teknisiä tosiasioita: öljyä ei voi lähteistä pumpata mielivaltaista vauhtia, lähteen elinkaaren aikana tuotantonopeus muistuttaa normaalijakaumaa ja uutta öljyä löytyy yhä pienempinä lähteinä yhä vaikeammista paikoista.

OECD:n alaisen energiajärjestön IEA:n mukaan maailman laajuinen perinteisen raakaöljyn tuotantohuippu saavutettiin todennäköisesti vuonna 2006. Perinteisen raakaöljyntuotanto killuu siellä 74 miljoonan tynnyrin hujakoilla; loput 15 miljoonaa tynnyriä päivittäisestä tuotannosta on nesteytettyjä kaasuja, öljyhiekkoja, -liuskeita ym., joiden kaikkien tarjoama nettoenergia on heikompi kuin perinteisen raakaöljyn. Energian tuottaminen alkaa kuluttaa kasvavan määrän energiaa.

Öljyä on vaikea korvata erityisesti teollisuuden raaka-aineena ja liikenteen energianlähteenä. Kaasuissa on käytännöllisiä ongelmia, biopolttoaineet eivät skaalaudu, hiilen polttoaineeksi muuttaminen tehotonta jne. Vaikka lupaava teknologia olisi tuotantovalmis, kestää helposti vuosikymmenen tai kaksi, kunnes ajoneuvokalusto ja jakeluketju on uusittu ja vanhat sijoitukset kuoletettu. Kirjoittajien mukaan tämä on liian hidasta. Niinpä uusi teknologia tai vaihtoehtoinen energialähde (jos sellainen olisi) ei pelasta energiakriisiltä. Hinnoittelumekanismillakin on muutama näköeste, jonka vuoksi kysyntä on pysynyt korkeana ja hinta maltillisena.
Jos öljyn tuotantohuipun pitkäaikaiset vaikutukset olisi aidosti huomioitu markkinoilla, öljyn hinta olisi olisi jo aikaa sitten noussut huomattavasti nykyistä korkeammalle ja siten pudottanut tuotantoa ja kulutusta ennen kuin geologiset ja teknologiset rajat olisivat tulleet vastaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Miksi?

Yksi syy on aikaperspektiivin rajallisuus. Öljyn käytöstä ja tuottamisesta päättävät poliitikot omalla vaalikauden aikajänteelläään, kvartaalitaloudessa toimivat yritykset vuositason tavoitteillaan ja kuluttajat usein seuraavaan palkanmaksuun[...]. Toinen syy on yksinkertaisesti taloudellinen hyöty. Öljyyn keskittyvät ja sillä rahansa tekevät ja valtansa keränneet tahot luultavasti haluavat edelleen pitää nämä saavutetut asemansa ja etunsa, ja se on helpointa nykytilannetta venyttämällä.

Kolmas syy on öljyn helppous tulonlähteenä. Öljyä tarvitaan aina, kaikkialla ja koko ajan enemmän. Toisin kuin maataloustuotteissa, sääolosuhteet eivät yleensä vaikuta öljyn tuotantoon. Tuottajan ei tarvitse kehittää joka vuosi uutta versiota öljystä kilpaillakseen muiden tuottajien kanssa. [...] Näistä syistä öljyä on kannattanut tuottaa kuin viimeistä päivää.
Hinnoittelu kärsii myös heikosta ja epävarmasta datasta, markkinoiden ulkopuolisesta kaupankäynnistä (maiden kahdenväliset kauppasopimukset), kustannusten ulkoistamisesta ja ylipäätään heikosti ymmärretystä nettoenergiasta (kaikki öljylähteet eivät ole samanarvoisia) ja turvallisuuspolitiikasta. Länsimaissa laskeva kulutus korvautuu Aasian kasvavalla kulutuksella. Siellä yksinkertaisesti pystytään maksamaan uusiutumattomasta energialähteestä kovempia hintoja, koska Aasiassa yhdestä öljybarrelista saadaan enemmän hyötyä kuin esimerkiksi Euroopassa. Eivätkä markkinat aina toimi. 1970-luvun energiakriisin aikaan tiedetään käyneen niin, että Suomeen tilattu öljytankkeri myikin lastinsa Rotterdamissa parempaan hintaan ja vähempään vaivaan.

Suomi öljyn jälkeen on ansiokas herätys ja keskustelun avaus energiakeskusteluun. Paikoin kerronta sortuu helppoon tai särähtää, mutta muutoin kirja on siistiä asiaproosaa. Kirjoittajat eivät suuresti moralisoi, vaan tyytyvät esittämään asiat, ennakoimaan useimpia vasta-argumentteja ja vyöryttämään lukijan päälle dataa, turvallisuuspolitiikkaa ja laskelmia. Jos energian tulevaisuudesta pitäisi lukea yksi kirja, suomalaisen -- ja erityisesti öljystä ja öljyhiekasta uutisoivan toimittajan -- kannattaisi lukea tämä.

torstai 15. elokuuta 2013

Nöyryytys

Philip Roth, Nöyryytys. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Humbling (2009) suomentanut Arto Schroderus. WSOY, Helsinki, 2011.

Simon Axler menettää teränsä näyttelijänä kuusissakymmenissä. Tämä palkittu ja menestynyt näyttelijä on aina työssään luottanut vaistoonsa ennemmin kuin metodeihin. Kun hän sitten alkaa tarkkailla näyttelemistään kesken esityksen, hänen itsevarmuutensa karisee, hänen äänensä värisee ja tuloksena on hermoromahdus. Vaimo ei kestä masentunutta miestään ja lähtee.

Simonin ajatusten alkaessa kiertää mustaa kehää hän hakeutuu hoitoon ja selviää pahimman yli. Sitten sattumalta kollegojen pirteä nelikymppinen tytär Pegeen kyläilee, mistä käynnistyy hieman epäsopiva muttei tavaton suhde, joka alkaa kuitenkin viettää luisuun.

Nöyryytys on lyhyt ja armoton kuvaus vanhenevasta miehestä, jonka ote kirpoaa selviytymiskeinosta toisensa jälkeen. Vanheneminen on kipua ja luopumista. Missä Jokamies hakee sovintoa menneen ja nykyisyyden välille, Simon Axler etsii paluuta menneeseen ja elinvoimaan. Suhde nuorempaan naiseen lupaa näitä molempia, mutta pian Simon ottelee vaikealla vieraskentällä. Kuten usein Rothin romaaneissa, seksin tai seksuaalisuuden kuvaus on muuhun kerrontaan nähden raakaa, epäromanttista ja säälimätöntä, mikä rikkoo palkittuun kirjailijaan liittyvän turvallisuuden.

Roth on erittäin taitava kirjoittaja, mutta nyt sivuhenkilöt jäävät haaleiksi, Pegeenin motiivit hämmentäviksi ja Simonin epätoivo raa'aksi, eikä Nöyryytys ole aivan Rothin amerikkalaisen trilogian veroinen.

tiistai 13. elokuuta 2013

Mao II

Don DeLillo, Mao II. Englanninkielisestä alkuteoksesta Mao II (1991) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 1993.

Lauluin ylistettyä Don DeLilloa pidetään yhtenä merkittävimmistä sodanjälkeisen ajan yhdysvaltalaiskirjailijoista. Hänen teoksensa ruotivat modernia yhteiskuntaa ja sen keinoja muokata ihmisten identiteettiä ja tajuntaa.

Mao II alkaa häistä ja loppuu häihin. Häiden välissä valokuvaaja Brita käy tapaamassa julkisuudesta vetäytynyttä kirjailijaa Billiä, joka sitten tempautuu mukaan kulttuuri-ihmisten hankkeisiin pelastaa Beirutissa panttivangiksi joutunut sveitsiläisrunoilija. Kirjan tapahtumat tai ihmiset eivät ole kuitenkaan tärkeitä, vaan oleellista on heidän suhteensa tapahtumiin. Henkilöiden harjoittama tapahtumien ja ilmiöiden ylitulkinta kiskoo kirjan sävyn satiirin puolelle. Vasta kranaattien runtelemassa Beirutissa todellisuus välittyy ilman koukeroista tulkintaa, ja kerrontakin muistuttaa hetken ajan perinteistä proosaa.

Kirjan kannessa näkyy osa Andy Warholin Kiinan suuren johtajan Mao Tse-Tungin silkkipainomuotokuvaa. Warhol pyrki monistamisen ja kopiointia muistuttavan tuotantotavan kautta tuhoamaan taideteoksesta alkuperäisyyden ja siten taiteilijoihin liittyvän pyhyyden käsitteen (mutta epäonnistui). DeLillon tarinassa todellisuus on ainutlaatuisuuden ja sarjojen vastakkainasettelua. Monistamalla arkinen (valokuva) tai pyhä (häät) tuotetaan sarja, jolla uusia ainutlaatuisia merkityksiä. Näin mikä tahansa kokoelma tai keräilyharrastus kääntyy kiehtovaksi yksilöllisyyttä vahvistavaksi ominaisuudeksi. Sarja on masentavaa, yksilöllisyys ylevää. Brita ei esimerkiksi pysty käymään henkevää keskustelua automatkan aikana, koska se on sarjamatka.

DeLillon henkilöt ovat mannermaisen filosofian kyllästämiä. Kidutettu runoilija tunnustaa olevansa sidottu ikään kuin hänen tilansa todellistuisi vasta eksistentiaalisesta radikaalin vapauden mahdollistamasta valinnasta. Kirjailijan vieressä räjähtävä pommi saa hyväksynnän ikään kuin tapahtuman tulkinta vasta todellistaisi sen. On vain tulkintaa. Kuka tai mikä tahansa voidaan nostaa tulkinnan kohteeksi.
 - Minusta on tullut materiaalia. Sinun, Brita. On elämä ja on kuluttajatapahtuma. Kaikki ympärillämme pyrkii kanavoimaan elämämme kohti jotakin painetussa sanassa tai filmillä olevaa todellisuutta. [...] Mitään ei tapahdu ennen kuin se on kulutettu.
Mao II kuten Valkoinen kohinakin nostavat median tuottamat katastrofiuutiset todellisuutta tuottavaksi mekanismiksi. "Mitä pahempi sitä parempi." Media tuottaa sen todellisuuden, jossa esimerkiksi mainosten kuvaama maailma on mahdollinen. Keinot ovat narratiivisia, ja uutismedia, kuten kirjallisuuskin, kuuluu tarinankerronnan perinteeseen. Vaikka kirjailija on pyhä ykseys, kirjallisuus kuitenkin jää median kanssa painiessaan toiseksi.
Scott ei nostanut katsettaan Britasta.
- Billillä on käsitys, että uutistulva apokalyptisena voimana kuluttaa kirjailijat.
- Hän sanoi sen minullekin kutakuinkin noin.
- Romaani ruokki ennen meidän tarkoituksenetsintäämme. Billin mukaan. Se oli suuri maallinen ylimaallisuus. Kielen, luonteen, ohikiitävän uuden totuuden katolinen messu. Mutta meidän epätoivomme on vienyt meidät kohti jotain suurempaa ja synkempää. Niinpä me turvaudumme uutisiin, jotka tarjoavat herpaantumattomia katastrofitunnelmia. Me löydämme siitä tunne-elämyksen, jota ei saa mistään muualta. Me emme tarvitse romaania. Billin mukaan. Me tarvitsemme vain raportteja ja ennustuksia ja varoituksia.
DeLillon kirjallista suuruutta on ollut vaikea lukea ulos Putoavasta miehestä tai Valkoisesta kohinasta. Mao II tuntuu paikoin tarinaksi verhoillulta esseeltä. DeLillon henkilöhahmot tai tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia. Ihmiset puhuvat toistensa ohi pudotellen pseudo-aforismeja tai kulttuurikritiikkiä käymättä varsinaista keskustelua. Kirjan ihmiset tai tapahtumat eivät ole tärkeitä, mutta vähäpätöisistä aineksista syntyy kuitenkin mielenkiintoinen, kulttuurikriittinen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta pureskeleva kokonaisuus. En voi sanoa pitäväni DeLillosta, mutta tämä oli jo lähellä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Pikku Pietarin piha

Aapeli, Pikku Pietarin piha. WSOY, Porvoo, 1958.

Pietari Jormalainen asuu isänsä kanssa Kuopiossa joskus sisällissodan jälkeen. Isä on torikauppias ja punikki. Äiti on kuollut "tuperkkeliin", ja vähän myöhemmin uusi äiti, Karoliina, saapuu junalla etelän kaupungista.

On kesä, ja Pietari istuskelee katolla tarkkaillen pihapiirin tapahtumia ja aikuisten edesottamuksia. Pihapiirissä asuvat mm. valokuvaaja, peltiseppä, kelloseppä, parturineitejä ja kangaskauppias. Iltaisin Pietari keskustelee kaikin puolin mukavan Jumalan kanssa yrittäen päästä tapaamaan äitiään.

Kirja on lyhyehkö, ja sen tapahtumat liikkuvat arkisten asioiden ympärillä. Pihapiirin aikuiset riitelevät, miehet juopottelevat. Lapset yrittävät ymmärtää aikuisten maailmaa näytelmien, leikkien ja urahaaveiden kautta.

Kirja on mukiinmenevä ajankuva, mutta lukemisen jälkeen ei ole ilmiselvää, miksi Pikku Pietarin piha oli Keskisuomalaisen yleisöäänestyksen sadan parhaan teoksen joukossa.

torstai 8. elokuuta 2013

Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami, Sputnik-rakastettuni. Japaninkielisen alkuteoksen englanninkielisestä Philip Gabrielin käännöksestä Sputnik Sweetheart (2001) suomentanut Ilkka Malinen. Tammi, Jyväskylä, 2003.

K on nuori, kaikin puolin tavanomainen mies. Hän on opettaja, pitää yllä salasuhdetta vanhempaan naiseen ja on toivottaman rakastunut entiseen opiskelukaveriinsa Sumireen, joka yrittää kuumeisesti kirjoittaa romaania. Ystävyys on molemminpuolista, mutta Sumire ei ole kiinnostunut romanttisesta suhteesta, kunnes hän rakastuu vanhempaan naiseen Miuhun. Hän siirtää kirjoittamishaaveensa sivuun ja alkaa Miun sihteeriksi.
- Muistan hyvin ensimmäisen kerran, kun tapasimme ja puhuimme sputnikeista. Sumire puhui beatnikkikirjailijoista, ja minä erehdyin sanasta ja sanoin: "Sputnik". Nauroimme asialle, ja se mursi jään. Tiedättekö mitä "sputnik" tarkoittaa venäjän kielessä? "Matkakumppania". Etsin sen äskettäin sanakirjasta. Oikeastaan kummallinen yhteensattuma, kun asiaa oikein ajattelee. Miksikähän venäläiset antoivat satelliitilleen sellaisen oudon nimen?
Sitten pienellä Kreikan saarella Sumike selittämättömästi katoaa, ja Miu kutsuu K:n auttamaan etsinnöissä. Aigeianmeren saaristossa tietoliikenteen tavoittamattomissa unet ja todellisuus sekoittuvat. Ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan ja paremman puutteessa täydentävät kuvaa unelmin. Tarinan Japani on yllättävän kallellaan länteen: päähenkilöiden mielenkiinto kohdistuu eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin kirjailijoihin, juomiin ja musiikkiin. Henkilöt osaavat englantia, italiaa ja ranskaa, mutta miten paljon heidän tuntemansa Eurooppa on sekin unelmien ja kuvitelmien varassa? Turistioppaissakin Kreikan saariston myytit kulkevat osana historiaa.

Murakamin haikea tarina kertoo ajelehtivista ihmisistä, jotka eivät tunne suurta sidettä sukuunsa, perinteeseen tai kollegoihinsa. Ystävyys on harvinaista matkakumppanuutta ja aina vähän epätasapainoista. Onko niin, että ihmisen osa on olla pitkälti yksin? Läheisetkin ihmiset pysyvät toisilleen vieraina, mitä kuvitelmat ja unelmat voivat näyttää kaventavan, mutta vaarana on jäädä niiden lumoihin.

PostgreSQL: Up and Running

Regina Obe ja Leo Hsu, PostgreSQL: Up and Running. A Practical Guide to the Advanced Open Source Database. O'Reilly Media, Sebastobol, CA, USA, 2012.

PostgreSQL on relaatiotietokannan hallintajärjestelmä. Sitä on kehitetty avoimen lähdekoodin projektina ammoisista ajoista; viimeisin julkaistu versio ilmestyi keväällä 2013. Regina Obe ja Leo Hsu ovat paikkatietojärjestelmien asiantuntijoita, ja tämä on heidän toinen yhteinen tietokirjansa.

PostgreSQL: Up and Running on helppolukuinen johdanto Postgresin käyttöönottoon ja ylläpitoon. Relaatiotietokannat ja niissä käytettävä kyselykieli SQL oletetaan tunnetuiksi. Kirjoittajat esittelevät PostgreSQL:n asetuksia, käyttäjäryhmien ja tietokantojen hallintaa, asennettavia lisäosia, varmuuskopiointia ja tähän kaikkeen käytettäviä työkaluja psql ja pgAdmin.

PostgreSQL sisältää SQL:n perustietotyypit, mutta Obe ja Hsu käyvät läpi tietokannan erikoisemmat tietotyypit kuten SERIAL-, ARRAY-, XML- ja aikatietotyypit. Tietokantataulujen, -näkymien ja -indeksien osalta PostgreSQL tarjoaa hieman standardista poikkeavia vaihtoehtoja. Talletettuja proseduureja, jotka PostgreSQL:ssä ovat yksinkertaisesti funktioita, voi kirjoittaa eri kielin, myös C:llä tai Perlillä. Kirjoittajat antavat lopuksi vinkkejä kyselyiden nopeuttamiseen ja analysointiin sekä datan replikointiin ja palveluiden pystyttämiseen.

Obe ja Hsu kirjoittavat helppolukuista englantia, joka alaan perehtyneelle avautuu vaivatta. Melkein poikkeuksetta kirja käsittelee aiheita pintapuolisesti, eikä pelkästään kirjan avulla esimerkiksi GIST- tai GIN-indeksien pystyttäminen tule onnistumaan. Tekstissä onkin paljon hyperlinkkejä internetistä löytyvään dokumentaatioon. Täten PostgreSQL: Up and Running on tiivis, noin 160-sivuinen johdanto asioihin, joita Postgresin kanssa kannattaa ottaa huomioon. Kirja tarjoaa vähän tiiviin johdannon ulkopuolella.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Pystyssä kaiken aikaa

Charles Bukowski, Pystyssä kaiken aikaa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Factoturn (1975) suomentanut Arto Häilä (1990). WSOY, Juva, 2008.

Henry Chinaski harrastaa väliaikaisia työ- ja ihmissuhteita. Hän reissaa ympäri maata aina jonkin uuden toivossa etsimättä varsinaisesti mitään. Hänen omaisuus täyttää kolhiutuneen matkalaukun vain puolilleen. Chinaski kirjoittaa novelleja ja kuuntelee klassista musiikkia. Ensisijaisesti Chinaski kuitenkin ryyppää.

Yhdysvallat toisen maailmansodan aikaan tarjoaa kenelle tahansa halukkaalle työtä. Chinaski ei kuitenkaan malta olla juomatta, ja niin työpaikka toisensa jälkeen lipuu käsistä. Hetkellisen myötätuulen kantamat rahat hän kylvää viinaan, naisiin ja vedonlyöntiin. Sodan loputtua töiden löytäminen vaikeutuu, ja alkoholismi alkaa jättää mieheen jälkensä.

Bukowskin rähjäromantiikka on katkeamaton ketju työpaikkoja, viinapulloja ja ihmissuhteita. Hänen kirjallinen alter egonsa ei pysähdy miettimään, murehtimaan tai kankkusessakaan haaveilemaan tulevasta. Romantiikkaa on juurettomuus, mahdollisuus vaihtaa maisemaa, siirtyä vaivattomasti kaupungista ja työpaikasta toiseen vailla omaisuutta tai sen suurempaa taakkaa. Kuulumisen tunne täyttyy vieraan kanssa jaetusta viskistä tai oluesta.

Syystä tai toisesta kuvaukset Yhdysvaltain länsirannikon 1940-luvun rappiosta vetoavat minuun. Pystyssä kaiken aikaa on paitsi mehevää rappiota myös repaleinen ajankuva hanttihommista. Bukowskin kirjaan voin tarttua toistekin.

tiistai 6. elokuuta 2013

Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi (1975). Gummerus, Juva, 2011.

Keikkamatkallaan Heinolan seutuvilla toimittaja Vatanen kolhaisee autollaan jäniksenpoikaseen. Kun Vatanen ei tunnu palaavan takaisin tielle ja autolle, matkassa ollut kuvaaja jatkaa matkaa kaupunkiin ja hotelliin. Jäniksenpojan takajalkaa lastoittaessaan Vatanen puntaroi elämäänsä ja päättää kääntää selkänsä tarpeettomien lehtijuttujen kirjoittelulle, lähes vihamieliselle vaimolleen, mukavuuksille ja elämälle kaupungissa.

Alkaa road trip uuden nelijalkaisen ystävän kanssa. Siinä, missä Kerouacin matkaa säesti nuoruus, kuumeinen elämänjano ja jazz, Vatasen matkaa rytmittävät keski-ikä, ajautuminen ja jäniksen ruokailu. Paasilinnan tarinassa tyhjä ja muodoton elämä herää keski-iässä uuteen kukoistukseen luonnon ja perinteisten miehisten töiden kautta: metsän raikkoamista, erämaamökkien kunnostusta, karhunkaatoa. Alati kiihtyvä tarina vie lopulta rajan yli itään, missä Jäämeren rannalla mies viimein punnitaan.

Olen lukenut muistaakseni yhden tai kaksi Paasilinnaa aikaisemmin, eikä Jäniksen vuosi poikennut niistä suuresti tyyliltään tai rakenteeltaan. Vähän hukassa oleva mies murtautuu roolistaan, jolloin alkaa kiihtyvä irtiotto menneestä. Jossain vaiheessa ollaan Lapissa tai Puolustusvoimien tilaisuudessa. Paasilinna on vääräleukainen tarinaniskijä, ja Jäniksen vuosi on turvallisella tavalla absurdi seikkailu, eräänlainen hauska kirjallinen iskelmä.

maanantai 5. elokuuta 2013

Valomerkki

Jussi Laitinen, Valomerkki: energiapula ja makean elämän loppu. Atena, Keuruu, 2012.

Viimeisen parin vuoden aikana on ilmestynyt muutamia kotimaisten kirjoittajien tulevaa energiakriisiä käsitteleviä kirjoja. Valomerkki on yksi tällainen kirja. Sen kirjoittaja Jussi Laitinen on palkittu tietokirjailija, joka on erikoistunut nimenomaan energia- ja ilmastokysymyksiin. Valomerkki kuuluu Sitran julkaisusarjaan ja on saanut mm. Sitran energiaohjelman tukea.

On sanottu, että sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto. Esiteollisessa maailmassa tuottavuus oli alhaista, erikoistuminen vähäistä ja ylijäämä niukkaa. Työ tehtiin lihasvoimin, eläimen tai ihmisen. Teollistuminen oli prosessi, jossa maankuoreen varastoitunutta fossiilista biomassaa alettiin hyödyntää koneiden polttoaineena. Koneiden käytöstä seurannut silmittömästi kasvanut tuottavuus on mahdollistanut erikoistumisen ja sitä kautta ennennäkemättömän taloudellisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen loiston. Taloushistoria on korostanut neuvokkuuden ja teknologisen kehityksen roolia talouskasvussa, mutta lähempi tarkastelu on paljastanut kasvun moottoriksi nimenomaan halvan fossiilisen energian hyödyntämisen (ks. esim. Robert Ayres).

Valomerkin alkusanat kuuluvat näin:
Energiajärjestelmä on ajautunut kriisiin, ja ihmiskunta tulee tuntemaan sen nahoissaan lähitulevaisuudessa. Fossiilipolttoaineiden varannot alkavat ehtyä, eikä niiden korvaajaa ole näköpiirissä. Energiapula voi pysäyttää talouskasvun ja aiheuttaa kaaoksen, jonka rinnalla vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on pikkujuttu. Edessä on myös ilmaston ylikuumeneminen, jota pitäisi jarruttaa kaikin mahdollisin keinoin.
Kirjan kolme keskeistä teemaa energia, ympäristö ja talouskasvu muodostavat toisiinsa kytkeytyneen kehän (ks. esim. Chris Martensonin johdanto). Energia kallistuu, koska helposti hyödynnettävät lähteet on kutakuinkin kulutettu ja jatkossa otetaan käyttöön vaikeampia ja kalliimpia lähteitä. Käytännössä kaikki taloudellinen toiminta (valmistaminen, kuljettaminen, jakeleminen, kuluttaminen, loppusijoittaminen) edellyttää energiaa, ja kallistuva energia heikentää talouskasvua. Fossiilisen energian kuluttaminen vaikuttaa ympäristöön vaarantaen elinehdot tällä planeetalla, ja esimerkiksi ilmastokriisin vaikutusten (esim. kuivuus) torjunta nielee alati kasvavia investointeja. Energiajärjestelmän kriisi ei kuluttajalle ole näkynyt muina kuin nousevina bensan hintoina, mutta jatkossa tilanne varmasti muuttuu -- ajankohdasta ei tosin ole varmuutta. Talouden pitää kuitenkin kasvaa, koska huomisen talouskasvu on vakuutena tämän päivän veloille. Nollakasvun maailma on kovasti erilainen kuin nykyinen kulutusyhteiskunta.

Laitinen esittelee fossiilisten polttoaineiden tilanteen lyhyesti. Tavanomaisen raakaöljyn tuotantohuippu saavutettiin todennäköisesti vuonna 2006, mikä tarkoittaa, että puolet tunnetuista varannoista on nyt kulutettu, tuotannossa olevat lähteet ovat hiipumassa, eikä tuotantonopeus pysty enää vastaamaan kasvavaan kysyntään. Jäljellä oleva tavara on syvällä meren pohjassa tai se on rikkipitoista tahnaa, jonka jalostaminen on aikaisempaa kalliimpaa. Tuotantoa täydennetään maakaasua nesteyttämällä ja epätavanomaisin lähtein (öljyhiekka ja öljyliuske), joita on runsaasti mutta joiden tuotantokapasiteetin kasvattaminen on vaikeaa: niiden taloudelliset ja erityisesti ekologiset kustannukset ovat perinteistä raakaöljyä suuremmat.

Kivihiilen, maakaasun ja uraanin tilanne on hieman parempi, mutta niidenkin kohdalla parhaat, helpoiten hyödynnettävät varannot on kulutettu. Lisäksi näiden raaka-aineiden kuljettaminen on öljyä vaikeampaa. Öljy vastaa noin yli kolmannesta energian kulutuksesta, ja sille on vaikea löytää korvaajaa. Vaikka korvaava energiamuoto löytyisi nyt, kestäisi kaksi tai kolme vuosikymmenta pystyttää uusi jakeluverkosto ja kuolettaa nykyiseen järjestelmään tehdyt investoinnit.

Uusiutuvat energialähteet ovat lupaavia, mutta nykykulutukseen saati kasvavaan kulutukseen vastaaminen on ongelma. Aurinko paistaa eniten päiväntasaajalla ja energiaa eniten kulutetaan pohjoisessa; energian siirtäminen esimerkiksi Saharasta on ensisijaisesti poliittinen ongelma. Tuulienergia edellyttää valtavan määrän laitoksia ja investointeja. Uusien energiamuotojen myötä nykyisen yhteiskunnan tulisi myös muuttua.

Laitinen nostaa esiin energiaan liittyviä kiusallisia ilmiöitä. Nettoenergia (EROEI, energy return on energy investment) on niistä yksi. Energiajärjestelmän kriisiä voisi luonnehtia energialähteiden nettoenergian heikkenemisenä. Energialähteen jalostaminen hyödynnettävään muotoon edellyttää sekin energiaa eli energia maksaa energiaa; öljyä pitää pumpata maan uumenista, öljyhiekkaa pitää kuumentaa ja pestä jne. Jos esimerkiksi öljybarrelin tuotantoon kuluu öljybarrelin verran energiaa, ei tuotanto ole kannattavaa aivan riippumatta öljybarrelin hinnasta. Biodieselin kohdalla valtio voi subventoida yhden energialähteen muuntamista toiseksi - jonkin aikaa. Uraanin eristäminen merivedestä ei ole nettoenergialtaan kannattavaa.

Toinen ilmiö liittyy Jevonsin paradoksiin: Kun teknologian energiatehokkuus paranee, teknologian käyttämisestä tulee halvempaa, jolloin yhä useampi voi ottaa sen käyttöön ja/tai käyttää sitä enemmän, mikä nostaa kokonaiskulutusta. Tämä on ns. rebound-ilmiö: energiatehokkuuden säästöt tulevat käytetyksi muualla.

Laitinen ruoskii median kaitsemaa kulutuksen viherpesua. Todellisia ongelmia tai tärkeitä valintoja ei käsitellä. Sen sijaan tyydytään näpräämään kännykkälatureiden kanssa ja säästetään kokonaiskulutuksesta prosentin tuhannesosia. Laitinen käy läpi keinoja, joilla kansalainen voi osallistua energiatalkoisiin. Yhteisomistus, kierrättäminen, kulutuksen leikkaaminen, pienviljely ja muut keinot ovat valitettavasti kuitenkin myrkkyä talouskasvulle.

Kirjoittaja kaataa myös kylmää vettä monien teknofantasioiden niskaan. Siitä, että jossain kirjassa on kaava tai että jokin asia toimii teoriassa, ei vielä seuraa, että ongelma on ratkaistu. Hyötöreaktorit ratkaisisivat uraaniin liittyvät varanto-ongelmat joksikin aikaa, mutta tekniikka on vielä teoria. Sivumennen sanoen, Thomas Homer-Dixon jakoi tämän kaliiperin ongelmat teknologisiin ja sosiaalisiin. Teknologiset ratkaisut ovat vasta puolet ratkaisua, mitä tekniikasta päihtyneet pollyannat eivät usein ymmärrä. Teknologioiden rahoittaminen, oikeuttaminen, kouluttaminen, sosiaalisen hyväksynnän voittaminen, oikeudenmukaisuuden ylläpitäminen ja yhteiskuntarauhan ylläpitäminen ovat usein erinomaisen vaikeita ongelmia. Kääntöaura keskiajalla muutti maanomistusoloja. Geenimanipuloitujen viljalajikkeiden lisenssisuoja voi olla vaikea sovittaa itsenäiseen pienviljelyyn. Politiikka alkaa tyypillisesti siitä, että keskenään ristiriitaisia tarpeita ja näkemyksiä yritetään sovittaa yhteen. Euroopan talouskriisi ja ilmastopaneelit ovat osoittaneet, miten poliittisesti vaikeita globaalit rajoitukset ovat ja miten vaikeaa päätöksenteko on, kun ongelmat koskevat eri osapuolia eri tavoin.

Yhtä kaikki, seuraavat 30 vuotta tulevat olemaan erilaisia kuin kuluneet 30 vuotta. Se, mitä pidämme normaalina, tulee muuttumaan. Jotta keskustelua tulevaisuudesta voitaisiin käydä, pitäisi osapuolten päästä samalle kartalle, ymmärtää energiantuotantoon ja -kulutukseen liittyviä lainalaisuuksia ja ongelmia. Tehtyjen investointien psykologian ja vallitsevan ideologian ote kuluttajista on vahva, ja useimmilla meistä on materiaalisessa mielessä vain menetettävää.

Laitisen Valomerkki voisi olla kohtuullinen energiakeskustelun alustus, mutta se ei tyydy kertomaan tilannetta ja vaihtoehtoja vaan arvottaa myös keskustelua ja argumentteja, mikä voi herättää keskustelijoissa torjuntareaktion. Kirja on helppolukuinen, ja se esittää vaikean asian melko tiiviisti. Laitinen on käsitellyt aihetta monipuolisesti, jos kohta monin paikoin lyhyesti vain pintaa raapaisten. Lopullinen esitys energiakriisistä kirja ei ole eikä pyri olemaan. Tiiviytensä ja helppolukuisuutensa vuoksi kirja jättää tilaa myös perinteisille vasta-argumenteille, joiden tilkitseminen vaatisi paksumman kirjan äärimmäisen huolellisesti aseteltuja sanoja. Kirja sisältää hakemiston ja monipuolisen lähdeluettelon.

TextMate

James Edward Gray II, TextMate: Power Editing for the Mac (2007). Pragmatic Bookshelf, 2009.

TextMate on Allan Odgaardin Mac OS X -käyttöjärjestelmälle kirjoittama tekstinkäsittelyohjelma. Se ei ole WYSIWYG, eli se sopii erinomaisesti tekstitiedostojen, kuten ohjelmakoodin, kirjoittamiseen. Olen käyttänyt TextMatea satunnaisesti vuodesta 2005, mutta, koska Mac sisältää Emacsin, en ole jaksanut perehtyä TextMateen sen enempää (siinä toimivat monet Emacsin näppäimistökomennotkin). Koska tarkoitus on perehtyä Ruby on Railsiin (uudestaan), on paikallaan aloittaa se työkalujen suunnalta; TextMate on ollut erityisesti Rails-kehittäjien suosiossa.

Grayn kirja TextMate tarjoaa aivan alkuun lyhyen taustan ohjelman historiasta, asentamisesta ja kirjan käyttämistä näppäimistökonventioista. Sitten kirja valaisee tekstineditointia. Tekstinkäsittelyn perusasiat oletetaan tunnetuiksi, ja Gray pureutuu TextMaten projekti- ja tiedostohallintaan, tekstialueiden valintaan ja säännöllisten lausekkeiden soveltamiseen haku- ja korvauskomennoissa.

TextMatessa on myös viljalti kielikohtaisia automaatioita esim. useimmille ohjelmointikielille, joiden avulla voi paitsi tuottaa myös kääntää tai validoida koodia, käynnistää testejä ja komentorivikehotteita. TextMaten voi kytkeä myös osaksi sähköpostiohjelmaa tai versionhallintatyökaluksi. Lisäksi usein toistettavia tekstikatkelmia voi koota talteen ja täydentää kirjoitettavaan dokumenttiin pikanäppäimin. Usein toistettavat rutiinit voi tallentaa ja ajaa samaan tapaan pikanäppäimin.

Lopuksi Gray uhraa hyvän sivumäärän kielille ja kieliopeille. Ohjelmointikielet ja dokumenttikielet (HTML, JSON) ovat formaaleja kieliä, ja tekstinkäsittelyohjelma voi helpottaa käyttäjää validoimalla dokumentin, korostamalla kieliopin rakennetta ja niin edelleen. Lisäksi Gray käy läpi TextMaten asetukset ja muunneltavat teemat.

Tietokoneohjelmista kirjoitetut kirjat tapaavat vanheta melko nopeasti. Tämäkin teos on jo vuosia vanha. Hankin Grayn teoksen Pragmatic Bookshelfin alennusmyynnistä. Suuri osa ohjeista löytyisi varmasti verkosta, mutta PDF kulkee kätevästi mukana. Gray kirjoittaa helppolukuista käpistelyproosaa, joka varmasti aukeaa myös maallikoille. Mitään ihmeellistä kirja ei sisällä; se on jäsennelty opas TextMaten käyttöön.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Manillaköysi

Veijo Meri, Manillaköysi. Teoksessa Manillaköysi ja kahdeksan novellia sodasta ja sotilaselämästä. Otava, Helsinki, 1963.

Keppilän Joose löytää iskemättömän köysivyyhden keskeltä huoltotietä ja päättää viedä sen kotiin.
Siinä paikassa keskellä tietä hän mittasi sen käsiensä välissä, avasi sen vyyhdestä ja solutti kätensä läpi. Kymmenen syltä. Kulki polkupyörällä jääkäri ohi, pysähtyi ja laskeutui pyörältään katsomaan.
- Oletko tosituumissa? hän kysyi.
- Miten niin?
- Ajattelin vaan, että voisin olla avuksi. Käy kivuttomammin.
Joose ymmärsi, sillä hän ei suinkaan ollut mikään ymmärtämätön mies.
- On asioita, jotka parhaiten hoidetaan yksin, hän sanoi.
- Se on miehen puhetta, jääkäri myönsi ja jatkoi matkaansa.
Lomille lähtiessään - sotilaspoliisien tarkastusten pelossa- hän kietoo sen vartalonsa ympärille, mutta kireä köysi tekee matkasta erittäin tukalan. Joose, osin tajuttomana, matkustaa junan vaunussa, jossa kulkee myös tarinoita, ja tarinoita hän lopulta toimittaa myös kotiinsa.

Manillaköysi on romaanina hieman erikoinen: sen sisään on leivottu lyhyitä kertomuksia, jotka tarina köydestä sitoo väljästi toisiinsa. Joosen kanssa samassa junassa lomille suuntaavat suomalaissotilaat ovat äänekkäitä, viinaanmeneviä ja riidanhaluisia. He pilkkaavat sotilaspoliiseita ja järjestystä. Saksalaisen upseerin kompurointi juna-asemalla on jo farssi, vaikka kerronta pysyy asiallisena ja tilanteet aitoina. Kertojan ääni on vähäeleinen, hieman ilkikurinen ja hauska.

lauantai 3. elokuuta 2013

Mare nostrum

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava, Keuruu, 2012.

Hedelmällinen puolikuu, Eufratin ja Tigriin jokilaaksoista Välimeren rannikolle kaartuva vyöhyke, oli sivilisaation kehto. Siellä kehitettiin ensimmäisenä maanviljelys, kirjoitustaito, pysyvä asutus ja tietenkin verotus. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Lähi-idän kulttuurivaikutus ei rajoitu näihin, vaan länsi omaksui idästä tietoja ja taitoja pitkälle keskiaikaan asti.

Mare nostrum viittaa roomalaisten käsitykseen Välimerestä valtakunnan sisämerenä, joka yhdisti sen rannoilla sijaitsevat provinssit. Kirja valaisee Euroopan kulttuurin taustoja Lähi-idän eri kulttuureissa. Kulttuurivaikutus voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon. Antiikin Kreikka oli ja eli vahvasti kytköksissä Lähi-idän mahtikulttuureihin toki kehittäen omaa mutta saaden hyvin paljon vaikutteita idästä. Esimerkiksi kuuluisa Pythagoraan lause on tosiasiassa Mesopotamiasta, samoin monet jumaltarut ja eeppiset teemat. Vaikutus jatkui aina hellenistiselle kaudelle, jolloin myös vaikutteiden suunta kääntyi lännestä itään.

Toinen merkittävä ajanjakso on keskiaika, kun entinen Länsi-Rooman alue alkoi kiinnostua Antiikin perinnöstä, jota arabialaiset olivat tallentaneet kultakautensa aikana alkuteksteinä ja käännöksinä. Kristityt joutuivat kosketuksiin islamilaisen kulttuurin kanssa maurien Espanjassa, normannien Sisiliassa ja ristiretkien Levantossa, ja jalostuneita tapoja, muoteja, tyylejä ja tekstejä kopioitiin kaksin käsin idästä länteen.

Antiikin Kreikan kirjoittajat tunnustivat vaikutteidensa lähteiksi Mesopotamian ja Egyptin. Renessanssin aikaan, kun alkutekstejä alettiin kaivaa esiin, kreikkalainen perinne näytti tulevan vieraasta tai hieman eksoottisesta idästä. Oppineet opiskelivat siten paitsi kreikkaa, myös hepreaa ja mahdollisesti arameaa. Arabialaisten filosofiset kommentaarit ja lääketieteen opukset säilyttivät asemansa oppikirjoina uuden ajan alkuun.

Sitten tieteet alkoivat erikoistua ja kreikan arvostus kulttuurikielenä nousi. Pian ihannoidussa antiikissa kaikui kaikki ajateltavissa oleva inhimillinen ylevyys. Sen ei-kreikkalaiset juuret puhdistettiin, ja siitä tuli vastakohta idälle ja "pimeälle keskiajalle", eikä arabialaisten käännöksiä tai kommentaareja enää muisteltu. Eurooppalaisen identiteetin ytimessä on nimenomaan idealisoitu Kreikka.

Sitten arkeologinen löytö toisensa jälkeen piirsi uudenlaista kuvaa erityisesti Kreikan klassista kautta edeltäneistä ajoista. Kielten tutkimus kehittyi harrastuksesta tieteeksi, muinaisten kirjoitusjärjestelmien mysteerit ratkaistiin ja Lähi-idän yhteinen perintö alkoi taas hahmottua. Kuitenkin Lähi-idän asemaa Euroopan kulttuuriperinnössä on säädellyt ideologia, johon historiantutkimus on paneutunut vasta aivan viime vuosina.

Mare nostrum koostuu lyhyehköistä luvuista, joissa pureskellaan ensin kulttuurivaihto aikakausittain ja sitten keskiajan kohdalla aiheittain. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, joka ei kompastele tai tahmaudu, vaan jo aiheen laajuudenkin vuoksi etenee joutuisasti. Mielenkiintoinen esitys polveilee kielten ja kirjoitusjärjestelmien, taiteen, tieteen, uskonnon ja filosofian maastossa tarjoten nopean yleissilmäyksen ja lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Kirjassa on lueteltu lähteitä, mutta akateemisen teoksen lähdeviittausten tarkkuutta tai kattavuutta ei kirja edes tavoittele, joten teos lienee tarkoitettu historiasta kiinnostuneille maallikoille.

Kirjan takakansi mainostaa tätä kulttuurien vuorovaikutusta valottavaa teosta kansainvälisesti ainutlaatuiseksi. Ilmeisesti länsimailla on vielä työtä kulttuuriperintönsä alkuperän ja vaikutteiden tunnistamisessa.