lauantai 29. maaliskuuta 2014

East/West

Nancy Byrtus, Mark Fram, Michael McClelland (toim.), East/West: A Guide to Where People Live in Downtown Toronto (2000). Coach House Books, Toronto, 2007.

East/West on kolmen arkkitehtuuri- ja konservointialan ammattilaisen toimittama kokoelma Toronton asuinrakennuksista. Kirja koostuu lyhyistä, muutaman kappaleen mittaisista rakennusten, kortteleiden tai asuinalueiden kuvauksista. Kirjoittajia on joitain kymmeniä, kohteita valokuvineen toista sataa. Kirjan alustava motiivi oli The Society for the Study of Architecture in Canadan 25. juhlavuosi ja sen järjestäminen Torontossa, mutta kirja palvelee myös läpileikkauksena Toronton keskustan asuinrakennusarkkitehtuurista.

Toronton pohjana on ruutukaava. Britannian siirtomaahallinto jakoi maan noin sadan eekkerin tontteihin, joiden välissä kulkivat tiet. Näitä tontteja sitten jaettiin pienemmiksi tonteiksi tiheämmän ruutukaavan mukaan kaupunkien kohdalla. Prosessia on kutsuttu nimellä subdivision, ja se on tullut tarkoittamaan myös yleisesti asuinaluetta.

Raja idän ja lännen välillä kulkee Yonge Streetiä pitkin. Kaupungin itäpuolella sijaitsee paljon vanhoja teollisuusrakennuksia ja työläisten asuinalueita. Torontossa vallitsevat tuulet puhaltavat lännestä, joten savu ei ole näin päässyt kulkemaan kaupungin läpi. Vanhemmat rakennukset ja arvokkaammat alueet sijaitsevat kauempana Ontariojärven rannasta ja sitä lähellä sijaitsevasta, tornitalojen ja pilvenpiirtäjien muodostamasta ydinkeskustasta. Kuten kaikissa kaupungeissa, vanhoja rakennuksia on purettu uusien tieltä. Siellä täällä on viktoriaanisen ajan rakennuksia. Cabbagetown muodostaa Pohjois-Amerikan suurimman yhtenäisen viktoriaanisen kaupunginosan.

Urbaani rakentaminen on vaikeaa, eikä toimivan modernin kaupungin rakentamiseen ole ollut selkeitä suuntaviivoja. On kokeiltu ja tasapainoiltu. Toisen maailmansodan jälkeen puhalsivat voimakkaat muutoksen tuulet, mutta päätösten takana ei ollut pitkän ajan kokemusta. Hyvinä pidetyt periaatteet, esim. rakennusten väliset kaduttomat puistoalueet, ovatkin tuottaneet ongelmia kuten Regent Parkissa ja monissa muissa pohjoisamerikkalaisissa kaupungeissa. Missä ei ole katuja, siellä ei ole poliiseja. Vuosien mittaan on nähty onnistumisiakin, kuten St. Lawrence, jota pidetään elävänä, toimivana ja hengittävänä kaupungionsana.

East/West on mielenkiintoinen pulahdus Toronton keskustan historiaan ja arkkitehtuuriin. Kirja tavoittelee "moniäänisyyttä", mistä seuraa myös sirpalemaisuus: mitään kohdetta ei käsitellä kovin pitkään. Kirjan pohjalta voisi kuitenkin tehdä useamman päivän patikkaretken.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Toinen maailmansota

Antony Beevor, Toinen maailmansota. Englannikielisestä käsikirjoituksesta The Second World War (2012) suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, Helsinki, 2012.

Brittiläinen historioitsija Antony Beevor opiskeli mm. Sandhurstissa John Keeganin oppilaana ja palveli viisi vuotta armeijassa ennen kirjailijan uraansa. Hän on kirjoittanut muutaman romaanin, mutta kuuluisuuteen hän on noussut sotahistoriaa ja 1900-lukua käsittelevien teostensa kautta. Stalingrad ja Berliini 1945 ovat olleet best-sellereitä. Hän on nojannut teoksissaan uusiin venäläisiin arkistolähteisiin,  minkä vuoksi hänen teoksiinsa on myös viitattu. Toinen maailmansota on Beevorin mukaan yritys täyttää hänen omassa sotahistorian tuntemuksessaan aukkoja, joista hän on toisen maailmansodan "yleisasiantuntijana" ollut kiusallisen tietoinen.

Usein toisen maailmansodan katsotaan alkaneen Saksan käynnistämästä hyökkäyksestä Puolaan 1. syyskuuta 1939, mutta osa nappuloista oli jo liikkeessä ennen sitä. Beevor kiinnittää huomiota sotaa edeltäneisiin tapahtumiin: Italia miehittää Etiopian 1935, Mussolini ja Hitler avustavat Francoa Espanjan sisällissodassa 1936-7, Japani hyökkää Kiinaan 1937 ja käy sotaa Neuvostoliittoa ja Mongoliaa vastaan 1938.

Saksan hyökkäys Puolaan kuitenkin toi sodan Eurooppaan. Britannia ja - hieman jalkojaan laahaten - Ranska julistivat sodan Saksalle. Nopeat voitot Tanskasta, Norjasta, Alankomaista ja Ranskasta jättivät Britannian yksin. Neuvostoliiton ja Saksan sopimus oli yllätys; sellaista paradoksia ei kukaan osannut odottaa. Yllättävää oli myös sodan raakuus heti alussa. Poliittisen indoktrinoinnin tulokset näkyivät Puolassa. Saksalaiset upseerit valittivat saksalaisten kuritonta väkivaltaisuutta, mutta Hitler totesi, etteivät sotaa käy Pelastusarmeijat. Puolalainen kulttuuri oli tarkoitus hävittää ja tehdä puolalaisista helootteja. Systemaattisiin siviiliväestöä koskeviin raakuuksiin syyllistyivät myös japanilaiset ja sodan loppuvaiheessa venäläiset. Rintamat liikkuivat nopeasti, eikä siviiliväestö ehtinyt taisteluiden tieltä idässä tai lännessä. Joukkoraiskauksia, teloituksia, pakkotyötä, nälkäkuolemia.

Kun operaatio Barbarossa käynnistyi ja saksalaiset tankit vyöryivät itään, Neuvostoliitto ja Britannia löysivät toisensa. Stalin halusi Britannian käynnistävän toisen rintaman länteen, mutta Churchill väisteli. Epäonnistunut maihinnousu olisi poliittinen itsemurha. Stalin piti lehdistöön vetoamista tekosyynä (sodan jälkeen Churchill kärsi murskatappion vaaleissa ja joutui väistymään, mitä Stalin ei tahtonut ymmärtää). Churchill kampanjoi Yhdysvaltojen saamiseksi mukaan sotaan, mikä onnistui vasta 1942, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin.

Teos on lähdeviitteineen hiukan alle tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta Beevorin kerronta käy joutuisasti. Kirja koostuu 50 luvusta, jotka liikkuvat eri puolilla sotanäyttämöä: Länsi-Eurooppa, Kreikka, Ukraina, Pohjois-Afrikka, Kreeta, Tyynen valtameren saaristo, Balkan, Baltia, Kiina ja Venäjä. Tarkastelu kulkee armeijoiden tasolla, ja niinpä tappioita kirjataan vähintään tuhansissa, yleensä kymmenissä tuhansissa. Beevor kytkee taistelun taustalle päättäjien poliittiset intohimot. Vuodesta 1942 eteenpäin Stalin, Roosevelt ja Churchill alkavat jo varovasti hahmotella sodanjälkeistä maailmaa. Näin tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa strategisella ja poliittisella tasolla.

Beevor ei kumarra päättäjien tai kenraalien suuntaan. Toisen maailmansodan suurista kenraaleista, kuten Rommel, Patton tai Montgomery, ei kehity kiiltokuvia; ehkä yhdysvaltalainen amiraali Nimitz ja venäläinen kenraali Zukov esiintyvät parhaassa valossa. Monet kenraalit tunnistivat taisteluiden historiallisuuden ja mustasukkaisesti taistelivat paikastaan parrasvaloissa Moskovan, Sisilian, Rooman, Pariisin tai Berliinin valloittajina ja ratkaisevan voiton airueina. Aselajitkaan eivät työskennelleet sulassa sovussa. Brittiläinen marsalkka Harris asetti Saksan strategisen pommittamisen monen muun operaation edelle, vaikka kaikki todistusaineisto puhui pommituksia vastaan.

Kylmä sota alkaa jo ennen Berliinin valloitusta. Stalin haluaa puskurivyöhykkeitä Eurooppaa vastaan ja pelaa taitavasti ja häikäilemättömästi suurvaltapeliä Churchilliä, Rooseveltiä ja Rooseveltin kuoltua Trumania vastaan. Yhdysvaltojen arveltiin vetäytyvän sodan jälkeen Euroopasta. Venäläisillä oli käytössään 400 kokenutta divisioonaa ja suunnitelmat hyökkäyksen jatkamiseksi länteen Ranskaan ja Alankomaihin, mutta Yhdysvaltalaisten onnistuneet ydinkokeet tekivät hankkeen tyhjäksi. Yhdysvaltalaiset päätyivät käyttämään ydinasetta Japania vastaan, koska he pelkäsivät tappioita ja tuhoa, joita valloitus vaatisi. Japanilaiset eivät juuri koskaan antautuneet ja turvautuivat itsemurhahyökkäyksiin ja biologisiin aseisiin. Soturikultti oli voimissaan. Kun jälkimmäisen, Nagasakiin pudotetun pommin jälkeen keisari aikoi antautua ehdoitta ja pitää radiopuheen, joukko upseereita aikoi estää sen. Keisarin onnistui piiloutua.

Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, vaikka puolet Euroopasta piti uhrata stalinismille toisen puolen pelastamiseksi. Hyvän sodan retoriikka kaikuu hitlereissä ja stalineissa, joita heitellään jokaisen kriisin yhteydessä. Sodassa kuoli 60-70 miljoonaa ihmistä, joista miltei puolet oli venäläisiä. Lukija päätyy ihmettelemään, miten raakuuksista koskaan palattiin normaaliin elämään. Vaikka Beevorin kerronta pysyy enimmäkseen etäällä, hän käyttää siellä täällä lainauksia sotilaiden päiväkirjoista, kirjeistä ja esimerkiksi venäläisen lehtimiehen Vasili Grossmanin raporteista.

Toinen maailmansota on maallikolle yksinkertaisesti erinomaista sotahistoriaa. Nyt yleisesityksen jälkeen pureutunen Beevorin yksittäisiä taisteluita käsitteleviin teoksiin.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Sota

Sebastian Junger, Sota: Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta War (2010) suomentanut Mika Tiirinen. Kirjan valokuvat ottanut Tim Hetherington. Tammi, Falun, 2011.

Kirjailija ja toimittaja Sebastian Junger oli ja eli yhdysvaltalaisen maahanlaskukomppanian matkassa vuosina 2007 ja 2008 Korengalin laaksossa Afganistanissa. Laakso sijaitsee lähellä Pakistanin rajaa, joten sillä on strategista merkitystä Talebanille ja siten Natolle. Korengal on väkivaltaisin paikka Afganistanissa.

Junger kirjoitti best-selleriksi yltäneen tositapahtumiin perustuvan hirmumyrskyn kouriin joutuneista kalastajista kertovan romaanin The Perfect Storm, josta on tehty samanniminen elokuva. Hän on liikkunut "sulautettuna" toimittajana eri puolilla Afganistania. Ajastaan 173. maahanlaskuprikaatin kanssa hän on koonnut yhdessä brittiläisen valokuvaajan Tim Hetheringtonin (kuoli Libyassa 2011) kanssa dokumenttielokuvan Restrepo (2010). Kirja on syntynyt saman video- ja haastettelumateriaalin pohjalta.

Odotin, että Sota olisi sellainen tyypillinen kriittinen katsaus sodankäyntiin. Koska toimittajalla ei olisi yhteyksiä joukkojen ulkopuolelle ja hän väistämättä ystävystyisi sotilaiden kanssa, kirjan journalismi käpertyisi amerikkalaisten sotilaiden ympärille kuvailemaan heidän ahdinkoaan. Miten huono-osaiset miehet ja naiset päätyvät silpoutumaan vaikeasti ymmärrettävässä sodassa kaukana Keski-Aasian vuoristossa? Miten pelko tai haavoittumiset vaikuttaisivat joukkojen psyykeeseen? Jungerin kirja kuitenkin yllätti ja oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi David Finkelin Irakista kertova Pataljoona 2-16. Toisaalta myös sota, jota joukot kävivät, oli hyvin erilainen. Irakissa sotilaat eivät kohdanneet vihollista suoraan, kun Korengalin laaksossa Afganistanissa tulitaistelut olivat tavallisia, usein päivittäisiä.

Junger haluaa kirjassaa yksinkertaisesti selvittää, millaista on palvella jalkaväkijoukkueessa Yhdysvaltain armeijassa. Hän ei ota kantaa sodan poliittisiin tai moraalisiin puoliin, koska ne eivät kiinnosta sotilaitakaan. Hän yrittää selvittää, miten jalkaväkijoukkue toimii, miten ja miksi se taistelee.

Korengalissa amerikkalaiset perustivat vuoristosoliin eteen työnnettyjä, ilmasta huollettavia asemia, yrittivät luoda suhteita paikallisiin kyläläisiin ja kiilaamaan heidät irti Talebanin otteesta rakentamalla kouluja ja sairaaloita. Sotilaat partioivat ahkerasti vaarallista seutua ja joutuivat usein tulitaisteluihin. Saatuaan viholliskosketuksen he kutsuivat taisteluhelikopterien, tykistön tai hävittäjien tulitukea. Vaikka tappioita tuli, taktiikka tuntui purevan: talebanien kaapatusta radioliikenteeestä kävi ilmi, että tappiot kasvoivat myös kapinallisten puolella. Väkivallan määrä Korengalissa yllätti kuitenkin kokeneet toimittajat. Pataljoona (150 miestä), johon heidät on sulautettu, käy sinä aikana viidenneksen kaikista Naton tulitaisteluista Afganistanissa.

Battle Companyn II joukkueen sotilaiden elämä on ollut siviilissä rikkonaista, kaukana keskiluokkaisista hyveistä. Armeija on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta päihteiden, huumekaupan, väkivallan ja vankilan rinnalla. Sotilaat kuitenkin muodostavat yhteenhitsautuneen ja tehokkaan osaston, jonka jäsenet asettavat ryhmän edun omansa edelle. Taisteluissa he syöksyvät hakemaan haavoittuneita ja hyökkäävät tulitusta kohti. Tukikohdassa he muistuttavat resuista rosvoporukkaa, mutta kaiken aikaa valvovat toistensa käytöstä: väärän hajuinen virtsa paljastaa nestehukan ja avoimet kengännauhat huolimattomuuden, jotka asettavat koko ryhmän vaaraan. Sotilas, joka antaa periksi uupumukselle tai pelolle, asettaa omat etunsa ryhmän edun edelle. Turhien riskien ottaminen ei ole kenenkään oma asia. Joku kavereista joutuu hakemaan typeryyttään haavoittuneen tai kaatuneen ruumiin keskeltä kiivasta tulitusta, mistä voi seurata lisää tappioita. Niinpä toiminta hioutuu tehokkaaksi ryhmän sisäisen paineen vuoksi.

Armeijat ovat pitkään tutkineet rohkeuden alkuperää. Junger kaivaa tekstinsä sekaan tutkimustuloksia ja tekee omia johtopäätöksiään. Aseveljeys tuottaa hyödyllisyyden tunteen, jota nuoret miehet eivät koe missään muualla.
Taistelun sumu hämärtää ihmiskohtalon - hämärtää sen, missä ja miten ihminen ehkä kuolee - ja tuosta tuntemattomasta syntyy miesten välille tavattoman väkevä side. Tuo side on taistelun ydinkokemus ja ainoa asia, johon voi ehdottomasti luottaa. Maavoimat voi kusettaa, tyttöystävä jättää ja vihollinen tappaa, mutta yhteinen sitoumus suojella toisten henkeä on ehdoton ja pelkästään syvenee ajan myötä. Halu kuolla toisen puolesta on rakkauden muoto, jota edes uskonnot eivät pysty synnyttämään, ja sen kokeminen muuttaa ihmistä pysyvästi.
Taistelukokemus, jota kaikilla Yhdysvaltain sotilailla ei suinkaan ole, on sotilaiden piirissä ihaltua ja tavoiteltua. Yksi sen traumaattisimmista puolista on siitä luopuminen. Sodassa tulituksen alaisena kaikki on tärkeää ja epävarmaa, eikä samaa tunnetta saa mistään muualta. Voitettu taistelu tuottaa kehoon dopamiinia, ikään kuin kehon omaa kokaiinia. Yksi sotilaista toteaa, etteivät he lomillaan tai siviilissä tartu pulloon etsien unohdusta vaan paluuta. Siviilielämä tuntuu tyhjänpäiväiseltä, siinä ei ole mitään panoksena, ja sitä johtavat väärät ihmiset. Elämä sodan jälkeen tuntuu monille vaikealta ajatella. Opitut taidot eivät paranna pärjäämistä siviilissä.

Junger selviää urakastaan erinomaisesti. Sota muuttaa ihmistä, ja kuoleman vaarassa elävien perustarpeet täyttyvät erikoisin tavoin. Korengalissa kaikuvat samat ilmiöt kuin Remarqueen, Linnan tai Latzkon taistelukuvauksissa tai Kivimäen Murtuneissa mielissä. Kirjana Sota pääsee todella lähelle ihmistä sodassa.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Kissa ja hiiri

Günter Grass, Kissa ja hiiri. Saksankielisestä alkuteoksesta Katz und maus (1961) suomentanut Aarno Peromies (1962). Otava, Keuruu, 1980.

Toinen maailmansota jätti pitkät varjot Euroopan ja erityisesti Saksan ylle. Monien muiden tavoin Günter Grass on yrittänyt selvittää tilejään menneisyyden kanssa. Hän oli ensimmäisiä saksalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittivat toisen maailmansodan tapahtumista. Hänen teostensa kautta ulkomailla välittyi sotakokemus saksalaisin silmin. Grassille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1999.

Günter Grassin esikoisteos Peltirumpu (1959) kertoo pojasta, joka kieltäytyi kasvamasta aikuiseksi. Kirja oli menestys. Volker Schlöndorff ohjasi Peltirummusta samannimisen elokuvan vuonna 1979. Olen nähnyt elokuvan mutten ole lukenut kirjaa (vielä). Grassin seuraava romaani Kissa ja hiiri sijoittuu edellisen tavoin Danzigiin ja sota-aikaan. Se kuvailee koululaisten joutilaita kesiä, rehtorien ja kaupunkilaisten sotainnostusta. Pojat loikoilevat puoliksi uponneella miinanraivaaja-aluksella, raaputtavat reelingistä lokin paskaa ja mutustelevat sitä. Pojista Joachim Mahlke on erilainen ja outo mutta kaveriporukassa arvostettu. Hänellä on valtava aataminomena ja  - kirjaa pidettiin turmeltuneena - meisseli. Hän innostuu liikunnasta, oppii uimaan muita paremmin ja kehittyy mallioppilaaksi ja sotasankariksi, joka ei kuitenkaan ole aivan kiiltokuvamateriaalia. Edes rautaristi ei tee hänestä hyväksyttävää. Hän on harras katolinen, hänellä on puolalaiset sukujuuret, ja hän noudattaa omaa moraaliaan.

Kissa ja hiiri syöttää tämän tästä yllättäviä kierteisiä. Kertoja, Mahlken ystävä, leikittelee lukijalla kuin kissa hiirellä sekoittaen puhuttelevaa muotoa ja suoraa kerrontaa. Muisti ja aikajana kääntyilevät. Hauskalla tavalla kiero kirja. Vaikka sota pysytteleekin taka-alalla, tämä kirja jatkaa urakkaani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

The Sea

John Banville, The Sea (2005). Vintage, New York, NY, USA, 2006.

Eläkkeelle jäänyt taidehistorioitsija Max Morden palaa merenrannalle Ballylessin kylään, missä hän vietti lapsuutensa kullanhohtoisia kesiä. Hän on jäänyt äskettäin leskeksi, kirja taidemaalari Bonnardista on telakalla, eikä mikään oikein pysy käsissä. Hän vuokraa huoneen Cedarsista, talosta, jossa lapsena kesiään vietti Gracen perhe: isä, äiti, tyttö, poika ja lastenhoitaja. Verrattuna omiin riitaisiin vanhempiin Gracet tuntuivat jumalilta; muodokas rouva Grace, jykevä herra Grace ja kaksossisarukset Chloe ja Myles.
Happiness was different in childhood. It was so much then a matter simply of accumulation, of taking things - new experiences, new emotions - and applying them like so many polished tiles to what would someday be the marvellously finished pavilion of the self.
Max kertoo pitkiä pätkiä lapsuudestaan, viittaa rantakylän nykytilaan ja ohimennen kertoo vaimostaan Annasta. Tarina läikehtii menneisyyttä ja nykyisyyttä mutta väistää kipeitä aiheita. Mitä tiukemmin hän pyrkii muistamaan lapsuuttaan, sitä enemmän hän huomaa rakentavansa sitä mielessään uudelleen. Aivan hetkittäin mieleen palaa yksityiskohtia vaikeasta sosiaalisesta taustasta, vaimon sytostaattihoidoista ja hitaasta luopumisesta.

Irlantilaisen John Banvillen The Sea voitti Booker-palkinnon vuonna 2005. Tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta itsekeskeisen, suruunsa hukkuvan Maxin käyttämä kieli lumoaa. Vähitellen soljuvien lauseiden, opetellun maun ja rikkaiden kielikuvien ylläpitämä seesteinen itsepetos väistyy. Epätoivon ja alkoholin voimalla Max palaa takasin merenrannalle etsimään vastauksia. Laineet lyövät rantaan. Meri on liikkeessä, läikehtii ja vaihtaa väriä.

The Sea on yksinkertaisesti kaunis. Lukunautintoa ehkä hieman häiritsi taidehistorioitsijan valtava sanavarasto, joka pakotti turvautumaan sanakirjaan, mutta sitä ei voi pitää kirjan heikkoutena.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Talvisota minun näkökulmastani

Harald Öhquist, Talvisota minun näkökulmastani. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Vinterkriget 1939-40 ur min synvinkel suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY, Porvoo, 1949.

Kuten monet toisessa maailmansodassa palvelleet korkeat suomalaisupseerit, Harald Öhquist sai sotilaskoulutuksensa Jääkäripataljoona 27:ssa Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän oli hieman muita jääkäreitä vanhempi; hän ehti valmistua oikeustieteellisestä tiedekunnasta ennen sotaa. Seuranneina vuosina hän eteni urallaan päätyen Viipuriin armeijakunnan komentajaksi. Talvisodassa hän komensi II Armeijakuntaa eli eteläisintä armeijakuntaa Kannaksella.

Talvisota minun näkökulmastani on kooste Öhquistin sodanaikana kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä. Näitä edeltää katsaus Suomen maanpuolustuksen tilaan ennen sotaa ja seuraa pohdintoja sodan tuloksesta, vaihtoehtoisista ratkaisuista ja neuvostoliittolaisesta taktiikasta. Öhquist on tehnyt muistiinpanot itse riippumatta II Armeijakunnan virallisesta sotapäiväkirjasta.
Ensimmäisestä maailmansodasta saadut opetukset osoittavat, niinkuin tunnettua johtuen siitä, että nykyajan sodissa kaikenasteiset päälliköt voivat varsin helposti päästä henkilökohtaisiin kosketuksiin niin ylempien kuin alempien sekä rinnakkaisten portaiden kanssa, että kaikkein tärkeimmät sotilaalliset tiedotukset ja ilmoitukset sotatapahtumien todellisesta kulusta ja niiden syistä useinkin jäävät panematta paperille -- seikka, joka on aiheuttanut sotahistorioitsijoille suuria vaikeuksia. 
Näin Öhquist merkitsi tunnontarkasti muistiin "kaikki keskustelut, suulliset ilmoitukset, ohjeet jne., joilla olisi merkitystä tapahtumien kehitykselle". Merkintöjä on tosin muovattu ja lyhennetty, joten niillä ei ole "ensikäden lähdeaineiston arvoa". Jälkikäteen tehdyt lisäykset kulkevat tekstin seassa hakasuluissa. Kirja ei ole "sotahistoriallista totuutta" vaan näkökulmasta kirjoitettua sotakokemusta.

Napoleonin mukaan hengen suhde materiaan on kolmen suhde yhteen. Talvisodassa Suomella oli henkeä muttei suuremmin materiaa. Malli Cajander on viittaus sotaa edeltäneeseen heikkoon varustelutasoon; siviilivaatteisiin oli tarjota lähinnä vain kokardi ja käteen kivääri. Vaikka univormujen huono tila on jäänyt sanontana elämään, Öhquist pitää huomattavasti tärkeämpänä tykistön huonoa tilaa. Se oli kokoelma erilaisia, vanhentuneita tykkejä, joiden huoltaminen osoittautui vaikeaksi. Vaikka suomalainen tulenjohto oli tehokasta ja venäläiset kaavamaisuudessaan tarjosivat paljon maaleja, Suomella ei yksinkertaisesti ollut ammuksia, mikä teki puolustustaisteluista panssareita vastaan verisiä ja vastahyökkäyksistä usein mahdottomia. Lentokoneita oli niin ikään vähän, ja ilmaherruus pysyi ponnekkaista yrityksistä huolimatta Neuvostoliiton käsissä.

Saksa oli käynnistänyt alkusyksyllä uudenlaisen, nopeasti etenevän kaikkia aselajeja yhteistyössä hyödyntävän salamasodan. Se ei metsäisessä Suomessa onnistunut. Kannas on nimensä mukaisesti kapea käytävä kahden veden välissä, mutta talvi 1939-40 oli poikkeuksellisen kylmä. Meri jäätyi, mikä mahdollisti helmi- ja maaliskuussa jäätä pitkin tehtävät hyökkäykset. Lisäksi venäläiset kastelivat teitä ja soita luoden näin yllättävän toimivia huoltoyhteyksiä, joiden kautta he pystyivät keskittämään voimia ennen sotaa tehtyjä arvioita enemmän. Maasto oli Summassa monin paikoin tasaista, eikä se tarjonnut suojaa panssarintorjunnalle.

Rauhanneuvotteluita ennen ja niiden aikana painostus rintamalla oli poikkeuksellisen voimakasta, koska jokainen metri rintamalinjaa oli valuuttaa rauhaa ajatellen. Kaikki reservit olivat käytössä. Joukot olivat olleet taisteluissa viikko toisensa jälkeen ilman lepoa.
Klo 13.40 annan käskyn, että JR 14:n, joka nyt on reservinä Ventelän [Kärstilänjärven pohjoisosan kohdalla, 2 km Juustilasta etelään] seudussa, on valmistauduttava mahdolliseen nopeaan siirtoon Suomenvedenpohjan yli Linnasaareen [siis 3. Div:n esikunnan lähettyville]. Aikaisemmin rykmentillä oli määräys valmistautua siihen, että se keskitettäisiin 5. ja 23. Div. kaistoille. Isaksonin kertoman mukaan rykmentti oli, oltuaan jälkijoukkona Väliasemasta perääntymisen aikana, niin loppuun väsyksissä Ventelään tullessaan, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin miehillä pysyi ruoka sisässä, etteivät heti oksentaneet sitä. Nyt ovat sentään ehtineet hiukan toipua. 
Sotahistorian suhteen olen tietenkin maallikko. En ollut aiemmin lukenut Talvisodasta mitään kattavampaa esitystä. Taistelupaikkojen nimiä en ole osannut paikantaa kartalta enkä sitoa osaksi sotaa. Talvisota minun näkökulmastani purkaa historian oppikirjojen hyökkäyksiä kuvaavat karttojen nuolet ja tekstin tiivit kappaleet auki puhelinsoitoiksi, käskyiksi, taktisiksi päätöksiksi ja päivä päivältä eteneväksi draamaksi. Sen yksityiskohtainen kerronta tuntuu kuivalta ja raskaalta, mutta kun sen sisään pääsee (liitteinä tarjotut 15 käsin piirrettyä karttaa ovat ehdoton apu), Kannaksen armeijan kiristyvä ahdinko ylivoimaisen vihollisen edessä välittyy terävästi. Rauha ei tule päivääkään liian aikaisin. Rintaman murtuminen oli 13.3. enää päivien kysymys.

Talvisota minun näkökulmastani ei ole pelkästään mielenkiintoinen kronologia Kannaksen taisteluista. Se on myös muotokuva armeijakunnan tason sodankäynnistä ja eri aselajien toiminnasta. II Armeijakunnan esikuntaan tulee jatkuvasti ilmoituksia esimerkiksi linjojen läpi murtautuneista panssareista tai selustaan iskeneistä maahanlaskujoukoista. Suuri osa ilmoituksista on liioiteltuja tai jopa vääriä. Johto joutuu reagoimaan epävarmaan tietoon puhelinyhteyksien katkeillessa. Paineen alla monien korkeidenkin upseerien taistelutahto alkaa murentua (esim. Kannaksen Armeijan komentaja Österman astuu sivuun 19.2.), ja tappioiden myötä upseereista alkaa tulla pula kautta linjan. 

Kirja on osa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Täällä Pohjantähden alla: 2. osa

Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla: 2. osa. WSOY, Porvoo, 1960.

Sisällissodille on useita syitä, mutta köyhyys tapaa nostaa sisällissodan riskiä. Köyhissä maissa nuorten (miesten) osuus väestöstä on usein suuri. Nämä eivät tietenkään yksinään synnytä sotaa. Hallinnon heikkous ja jonkin väestönosan poliittisen toiminnan estäminen kanavoi energiaa ei-poliittisiin keinoihin. Sekään ei yleensä riitä, mutta organisoitunut ryhmä tai väestönosa pystyy synnyttämään konfliktin. Organisoituminen vaatii jonkinlaisen jaetun identiteetin, esimerkiksi ideologisen tai etnisen. Lisäksi tarvitaan aseita.

Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla toinen osa kertoo pienen hämäläisen pitäjän kautta, miten sisällissotaan jouduttiin ja miten siinä kävi. Suomi oli vuosisadan alussa köyhä suurruhtinaskunta. Väestö oli kasvanut nopeasti, ja teollistuminen oli tuonut muassaan työväenliikkeen, johon myös maattomat torpparit ja päivätyöläiset liittyivät. Viljeltävä maa tarjosi edelleen useimmille elinkeinon, mutta maanomistusta oli niukalti tarjolla. Poliittiset kanavat asian korjaamiseksi olivat vähäiset. Lakkoilu ei tuntunut tehoavan vaan pelkästään kiristävän maanomistajien ja maatyöläisten välejä. Kun sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen väliaikaishallitus hylkäsi valtalain, joka esitti eduskuntaa Suomen korkeimman vallan käyttäjäksi, ja hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan, luottamus nuoren, vasta itsenäistyneen valtion poliittiseen järjestelmään katosi. Syntyi valtatyhjiö. Poliisivoimat korvattiin ideologisin joukoin (suojeluskunnat ja työväenkaartit). Työväenliike eli punaiset saivat tukea (eli aseita) Venäjän bolshevikeilta ja porvarit eli valkoiset sotaa käyvältä Saksalta.

Romaanitrilogian ensimmäisessä osassa Jussi Koskela raivaa korvesta itselleen torpan peltoineen. Hän on maalaisaatelin unelmatorppari: nöyrä, hiljainen ja ahkera. Hänen vanhin poikansa Akseli on lapsesta lähtien yhtä ahkera, mutta nöyryyden sijasta hän on täynnä hiljaista raivoa, joka kanavoituu työväenliikkeen kautta toiminnaksi. Torppa on työsuhdeasunto, joka siirtyy Akselille tämän mennessä naimisiin. Kun maanomistajat eivät enää lohko uusia torppia, hänen veljensä aikuistuvat vanhempiensa nurkissa. Ensimmäinen maailmansota linnoitushankkeineen tuo kylään hetkellisesti töitä, ja silloin tällöin on tarjolla sekalaista keikkaa, mutta joutilaisuus, korttipelit ja juopottelu alkavat tuottaa järjestyshäiriöitä. Kylälle tulee viinaa, "ihminen" ja puukotus.
- Kattosit edes joskus sanomalehtee. Ja olis tossa noita puolueen vihkojakin että rupeisit vähän ymmärtään työväen asiaa niin kun Aleksikin.
- Kyllä leka ja lapio opettaa tunteen työväen asiaa paremmin kun ne sinun vihkos. Ja kävit sinä ittekin kylällä, ei siittä ny vielä ole kun kymmenen vuotta.
- Juu mutten minä hieronu mäensyrjiä. Ja tommosissa sakeissa. Kai sen nyt näit.
Romaanitrilogian toisessa osassa Koskelat raivaavat torppaa poliittisessa suossa. Maanomistus jakaa kyläläiset kahteen leiriin, ja kiristyvä poliittinen tilanne syventää juopaa. Ainoastaan kylän metsästäjä-keräilijä Susi-Kustaa jää kiistan ulkopuolelle. Poliittisten takaiskujen jälkeen valta työväenliikkeen sisällä alkaa liukua maltillisilta radikaalien käsiin. Kivivuoren isä ja poika astuvat taistelun tieltä sivuun pitäen parempana laillista kanavaa. Vanha sosiaalinen rakenne murtuu, ja uuden (ja kovasti väliaikaisen) valta-asetelman päihdyttäminä huono-osaiset Laurilat alkavat suoristaa kokemiaan vääryyksiä. Koskelan Akselista kehittyy johtaja ja vastuunkantaja, mutta uuden aseman hintana on illuusiottomuus.
Kuunnellessaan neuvottelua esikunnassa Akseli oli epämääräisesti tajunnut erään asian, jota hän aikaisemmin ei ollut ajatellut. Tähän saakka hän oli kokenut vastuun yksinomaan henkilökohtaisten tehtävien suorittamisesta, mutta esikuntaa katsellessaan ja kuunnellessan hänelle tuli mieleen, ettei vallankumouksella ollut  mitään salaperäistä voimaa eikä mahtia. Sen muodostivat yksinkertaisesti hän ja hänen kaltaisensa miehet.
On tuskin mikään paljastus, että punaisille ei sisällissodassa käy hyvin. Taistelujen päätyttyä alkavat poliittiset puhdistukset. Monet valkoiset pitävät sotaan syynä kansan huonompia, epäinhimillisiä aineksia, jotka muissa kansoissa oli kitketty vuosisatojen mittaan ja jotka piti nyt hävittää tyystin. Vasta ulkomainen painostus alkaa rauhoittaa teloituksia. Silti leireillä nähdään nälkää ja kuollaan. Politiikasta täysin sivussa pysynyt nöyrä, hiljainen ja ahkera Jussi saa säästöillään ostettua maata vain kahteen hautapaikkaan.

Romaanitrilogian ensimmäisessä osassa Linnan myötätunto liikkui työtä tekevien torppareiden pihoilla, tuvissa ja pelloilla, mutta nyt toisessa osassa se katoaa jo ennen ensimmäisiä väkivaltaisuuksia. Tapahtumien lähtiessä käyntiin ne alkavat vyöryä omalla voimallaan, ja vanhat kaunat ja kiusat kääntyvät laukauksiksi tai tuomioiksi. Aivan hetkittäin vierailee tarinassa rakkaus ja toivo mutta nekin vain lavastamassa tulevat menetykset. Kun viimein laskin kirjan kädestä, olin kuin jyrän alle jäänyt. Ohutta on ihmisen onni.

Teos on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani. Kirja on myös osa kimppalukuhanketta, jossa sivakoidaan pari pidempää klassikkoa tasatahtiin.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

The Spy Who Came In from the Cold

John le Carré, The Spy Who Came In from the Cold (1963). Pocket Books, New York, NY, USA, 1991.

Brittiläinen John le Carré, oikealta nimeltään David Coldwell, palveli Britannian tiedustelupalvelussa 1950- ja 1960-luvuilla ennen kuin ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi kolmannen romaaninsa julkaisemisen jälkeen vuonna 1964. Kaksi aiempaa romaania käsittelivät vakoilupiirejä kylmän sodan alkuvaiheessa, mutta olivat rakenteeltaan ja teemoiltaan enemmän perinteisen dekkarin tapaisia. Vuonna 1963 julkaistu kolmas romaani The Spy Who Came In from the Cold oli menestys. Romaanin pohjalta tehty samanniminen elokuva valmistui vuonna 1965 ja keräsi lukuisia palkintoja.

Alec Leamas on brittiläisen tiedustelupalvelun viisikymppinen asemapäällikkö Länsi-Berliinissä. Kaupungin halki kulkeva muuri on juuri rakennettu, ja kylmän sodan leirien välillä jännitteet kiristyvät. Leamas odottaa itäsaksalaisen loikkarin siirtymistä länteen, mutta itäsaksalaiset ampuvat tämän raja-asemien väliselle maalle. Britit ovat kiusallisessa tilanteessa: joku eliminoi heidän tietolähteitään yksi toisensa jälkeen. Leamas palaa Lontooseen ja alkaa esimiestensä kanssa kutoa peiteoperaatiota vastaiskuksi.
Don't give it to them all at once, make them work for it. Confuse them with detail, leave things out, go back on your tracks. Be testy, be cussed, be difficult. Drink like a fish; don't give way on the ideology, they won't trust that. They want to deal with a man they've bought; they want the clash of opposites, Alec, not some half-cock convert.
The Spy Who Came In from the Cold on saanut paljon kiitosta ja syystä. John le Carré kirjoittaa vaikuttavan vähäeleisesti. Tarina kulkee kaikkitietävästä näkökulmasta ja onnistuu silti ylläpitämään verhoa lukijan silmien edessä ilman väkinäisiä temppuja. Vaikka tarina on melko suoraviivainen, agenttien ja/tai kaksoisagenttien kohtaamiset ovat kerroksiksi kasvaneiden peitetarinoiden ja valheiden jatkuvaa punnitsemista. Keskustelu kulkee aina kahdella tasolla tehden tilanteista painostavia, vaikka jännitys tai vaara ei pukeudukaan toiminnaksi. Tiedustelupalveluiden välinen kilpailu on shakkia, jossa tarkkaan harkitaan hämäyksiä, siirtoja ja uhrauksia - usein viattomien.
This is a war," Leamas replied. "It's graphic and unpleasant because it's fought on a tiny scale, at close range; fought with a wastage of innocent life sometimes, I admit. But it's nothing, nothing at all besides other wars - the last or the next.
Le Carrén näkemys maailmasta on kyyninen. Hyvää ja kaunista on vähän. Arki on harmaata drinkkien tasoittamaa toistoa. Kylmä, johon kirjan nimi viittaa, on nihilistinen areena, jossa agentit toimivat, eikä ihminen kestä sitä loputtomiin. Jossain vaiheessa sieltä pitää päästä pois. Pelin säännöt ovat samat niin totalitaariselle kuin demokraattisellekin valtiolle, eikä näiden välillä ole loppujen lopuksi suurtakaan eroa.

Le Carréa luen varmasti lisää. Kirja jatkaa luku-urakkaani ihminen sodassa -haasteessa.