torstai 24. huhtikuuta 2014

Inferno: The World at War, 1939-1945

Max Hastings, Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011). Vintage Books, New York, NY, USA, 2012.

Max Hastings on brittiläinen toimittaja, historioitsija ja tietokirjailija. Hän toimi pitkään BBC:n ulkomaankirjeenvaihtajana - monesti myös sota-alueilla - ja sen jälkeen Daily Telegraphin päätoimittajana. Journalistin työn ohella hän on kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, joista suurin osa käsittelee toista maailmansotaa.

Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011) kattaa nimensä mukaisesti kuusivuotisen maailmansodan. Kirjan alkuperäinen nimi on All Hell Let Loose, mutta yhdysvaltalaista markkinaa varten helvetti piti ilmeisesti nimetä kauniimmin. Mutta fraasi on keskeinen osa kirjoittamiseen johtanutta kipinää.
This is a book chiefly about human experience. Men and women from scores of nations struggled to find words to describe what happened to them in the Second World War, which transcended anything they had ever known. Many resorted to a cliché: "All hell broke loose." Because the phrase is commonplace in eyewitness descriptions of battles, air raids, massacres and ship sinkings, later generations are tempted to shrug at its banality. Yet in an important sense the words capture the essence of what the struggle meant to hundreds of millions of people, plucked from peaceful, ordered existences to face ordeals that in many cases lasted for years, and for at least 60 million were terminated by death. 
Kenraalien, armeijoiden, divisioonien, kaluston ja strategian sijaan Hastings tarkastelee tapahtumien kulkua siviilien ja sotilaiden näkökulmasta ammentaen kuvauksia kirjeistä ja päiväkirjoista. Näin hän kokoaa toisen maailmansodan historian kertoen siitä, mitä tapahtumat merkitsivät niiden keskellä eläneille tavallisille ihmisille, joiden tekemisten kautta voitot, sankaruudet ja uhrit syntyivät. Hastingsin valitsema näkökulma on mielenkiintoinen, vaikka kenraalit ja keskeiset päättäjät vilkkuvat monin paikoin sotanäyttämöiden tapahtumien keskellä. Monet keskeiset tapahtumat, joita hän on käsitellyt aikaisemmissa kirjoissaan, kuten esimerkiksi Pearl Harbor ja keskitysleirit, hän käsittelee nopeasti.

Kirja nostaa esiin monia vaikeita, voittajien kirjoittamasta kaanonista poikkeavia asioita. Britit pitivät suunnattomasti melua itsestään sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen, mutta Britannian ilmataistelua 1940 lukuunottamatta varsinaiset ansiot ovat Hastingsin mukaan ohuita. Siirtomaat luisuivat brittien käsistä strategisen, taktisen, ideologisen ja diplomaattisen taitamattomuuden vuoksi. Brittien sodankäynti näyttää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta Hastingsin kirjassa ponnettomalta. Erityisesti Intiassa "valkoisen miehen" arvostus romahti nopeasti tappioiden myötä. Yhdysvallat otti Tyynellä valtamerellä etäisyyttä brittiläiseen imperiumiin, koska se ei halunnut olla rakentamassa tai palauttamassa imperiumin maita. Vaikka taktisesti japanilaiset ja saksalaiset olivat liittoutuneiden sotilaisiin nähden ylivertaisia, liittoutuneiden strateginen osaaminen ja oikeastaan amerikkalaisten valtava tuotantokapasiteetti, organisointikyky ja toiminnan kehittäminen (amerikkalaiset oppivat virheistään) toivat liittoutuneille voiton.

Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, mutta Hastingsin pessimismin jälkeen kuva on harmaampi. Samalla, kun britit puolustivat demokratiaa ja vapautta Euroopassa, he käyttivät pakkovaltaa siirtomaissaan pitääkseen ne käsissään. Monet ranskalaiset taistelivat liittoutuneita vastaan. Nimekäs vastarintaliike vahvistui vasta, kun sodan lopputulos alkoi olla selvä; myytti vastarintaliikkeen vapaustaistelijoista on paljolti sodanjälkeistä tuotosta. Jugoslaviassa vastarintaliikkeet kävivät ensisijaisesti keskenäistä taistelua, ja Kiinassa Mao pysyi sodasta sivussa keräten voimia sodanjälkeiseen taisteluun. Välttääkseen omia tappioita Yhdysvallat ja Britannia laskelmoiden antoivat Neuvostoliiton kantaa sodassa raskaamman kuorman. Se syöksyi taisteluun piittaamatta kaatuneista. Venäläiset esimerkiksi teloittivat enemmän omia sotilaitaan pelkuruudesta kuin mitä brittisotilaita kuoli koko sodan aikana. Läntinen historia tahtoo korostaa amerikkalaisten ja brittien osuutta natsien kukistamisessa, vaikka Saksan armeijan tappioista 90% syntyi taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Venäläisten tekemät saksalais- ja japanilaisten tekemät kiinalaisnaisten systemaattiset raiskaukset nousevat esiin, mutta Hastings kertoo myös brittiläisten ja amerikkalaisten endeemisestä rosvouksesta.

Kirja on kiehtova. Vaikka tapahtumat ovat samat, kerronta ei suoraan toista sodan perushistoriaa, esimerkiksi Beevorin Toista maailmansotaa, vaan täydentää sitä. Tekstissä kulkevat lainaukset antavat äänen taisteluita kokeneille ja - kuten lainauksia täydentävät pienet epilogit kertovat - useassa tapauksessa niissä menehtyneille. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät välittävät ajatuksia pelosta, nälästä,  epäluottamuksesta sodanjohtoon ja sodan mielettömyydestä. Niissä kuuluu myös toveruus, uhrihenki ja sitkeys.  Hastings ei pureksi sodan syitä, sitä edeltäneitä tapahtumia tai sodan jälkinäytöstä. Saksa hyökkää Puolaan ensimmäisessä virkkeessä. Taistelujen päätyttyä kirja arvioi eri maiden sodanjohtoa ja maiden kärsimiä tappioita.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Nuijasota

Heikki Ylikangas, Nuijasota (1977). Otava, Keuruu, 2004.

Historian piirissä lienee tavallista, että nuori sukupolvi ravistelee vakiintuneita käsitteitä tai selityksiä ja kirjoittaa niitä kehittyneiden menetelmien, laajemman aineiston tai tuoreen tiedon valossa uusiksi. Heikki Ylikankaan vuonna 1977 julkaisema Nuijasota tarttuu 1500-luvun lopun talonpoikaiskapinaan ja karistaa siitä selitykset, joiden mukaan taustalla oli sotaväsymys tai tietämättömyys, ikään kuin että tietämättömät talonpojat nousivat aseisiin paikallista aatelisvaltaa vastaan sysäten suomalaisen valtion kehityksen vuosisadoiksi raiteiltaan. Ylikangas korostaa jännitteitä, jotka syntyivät aatelisvallan vahvistumisen ja mielivallan ja talonpoikain köyhtymisen sekä aseman heikentymisen vuoksi.

Nuijasodan väkivaltaista leimahdusta edelsi pitkään kiristynyt yhteiskunnallinen tilanne ja talonpoikain ahdinko. Valtakunta kävi sotaa Venäjää vastaan, mutta vakituisen armeijan huoltoon ja ylläpitoon ei ollut koneistoa. Niinpä sotaväki kantoi itse ylläpitoonsa vaadittavan veron talonpojilta. Laillisetkin verot rasittivat taloja kovasti, mutta pätevän valvonnan puutteessa veronkanto luisui väkivaltaan ja omavaltaisuuksiin. Palkkasotilaat sovelsivat paikoin veronkantoon omia punnuksiaan.  Sitten otteet kovenivat, ja huovit ja nihdit alkoivat käyttäytyä pitäjissä samaan tapaan kuin valloitetuilla alueilla. Kyyditykset, kestitykset, apuverot ja linnaleirit korottivat verorasitusta, jonka maksamiseksi talonpojat joutuivat toisinaan myymään tilansa ja jäämään vuokraviljelijöiksi omille mailleen tai etsimään onneaan muualta. Tilojen määrä väheni, ja maanomistus keskittyi. Kuningas oli liian heikko puuttumaan aateliston touhuihin.
Ruotsissa noudatetusta ja lailla määrätystä menettelystä esiintyivät poikkeamat olivat aina tuomittavissa päteviksi "vallitsevaan maantapaan" nojautuen ja näin tehtiinkin siinä mitassa, että sanonta 'suomalainen maantapa' miellettiin samaksi kuin 'mielivalta'. 
Ruotsin kuningas Juhana III kuoli vuonna 1592, jolloin hänen poikansa Sigismund peri valtaistuimen. Sigismund oli kuitenkin katolinen ja vaikutti enimmäkseen Puolassa, jolloin hänen setänsä Kaarle-herttua ja valtaneuvosto pitivät valtaa käsissään Ruotsissa. Sigismundin edustaja Suomessa oli marski Klaus Fleming. Pitkänä vihana myöhemmin tunnettu sota Venäjää vastaan päättyi 1595, mutta marski ei hajoittanut armeijaansa vaan piti sitä linnaleirissä valmiina, koska hän odotti yhteenottoa Kaarle-herttuan kanssa.

Talonpoikien poliittiset kanavat oli nopeasti suljettu. Nimismiehet ja tuomarit olivat edunsaajia väärinkäytöksissä. Marskiin, joka pelasi valtaistuinpeliä, valitukset eivät vaikuttaneet, ja Tukholmaan matkanneet valittajat saivat kiinni jäädessään rangaistuksia. Talonpoikien kapinointia sattui vuosikymmenten mittaan aina 1570-luvulta lähtien. Voimakkaampi leimahdus sattui Rautalammilla 1592-1593 väkivaltaisen sotaväenoton seurauksena. Se kukistettiin kovaotteisesti.

Vuoden 1596 alusta etelä- ja keskipohjanmaalaiset nousevat kapinaan Jaakko Ilkan johdolla. Kaarle-herttua oli kannustanut talonpoikia ratkaisemaan ongelmansa itse antamatta suoraan lupaa kapinaan. Talonpoikaisarmeija kohtasi Flemingin joukot Nokialla vuoden 1596 lopussa. Talonpojat kärsivät tappion, ja pakenevia teurastettiin pitkin maanteitä. Seuraavan vuoden alussa savolaiset heräävät kapinaan, mutta Padasjoella he laskivat aseensa, jolloin heidät annettujen lupausten vastaisesti tapettiin liki viimeiseen mieheen. Seuraavana vuonna 1597 Pohjois-Pohjanmaa herää kapinaan, mutta talonpojat lyödään Santavuorella. Talonpoikaiskapina oli sitä myöten ohi.

Nuijasota ei ole talonpoikaiskapinana mitenkään poikkeuksellinen. Euroopan historiassa se sattuu kapinoiden huippukauteen 1500- ja 1600-lukujen taitteeseen. "Vuosina 1596-1597 kapinoitiin Englannissa, Ranskassa, Itävallassa, Suomessa, Unkarissa, Liettuassa ja Ukrainassa." Siten ajatus kapinan myöhäissyntyisyydestä on perusteeton. Muualla kapinaan nousivat maaorjat, kun Suomessa nuijaa heiluttivat vapaat talonpojat. Myytti suomalaisesta vapaudesta on kuitenkin ideologinen: maaorjuutta (eli epävapautta ja maahan sitomista) ei tarvittu, koska maaseudulle vastapainoksi kehittynyttä kaupunkia ei Pohjolaan syntynyt. Muuten kyyti oli yhtä kylmää kuin muuallakin.

Ylikangas kuvailee kapinaa edeltäneitä yhteiskunnallisia oloja seikkaperäisesti poimien kirjeistä ja pöytäkirjoista tapauskertomuksia väkivaltaisesta veronkannosta, pahoinpidellyistä talonpojista ja taustalla tapahtuvasta valtapelistä. Lähteiden valossa talonpojat ovat kaikkea muuta kuin tietämättömiä. He nousivat paitsi vastustamaan väärinkäytöksiä myös puolustamaan perinteistä asemaansa neljäntenä vapaana säätynä. Ylikankaan käyttämä kieli on enimmäkseen täsmällistä, mutta tarttuu siellä täällä puheenparteen, joka on puhuttelevampi kuin akateeminen ylätyyli. Joitain lukuja kulkee tekstin seassa, mutta Ylikangas ei kokoa taustalla olevia muutoksia tilastoiksi. Enimmäkseen hän olettaa käytetyn termistönkin tunnetuksi.

Nuijasota palautti mieleeni monet unohtuneet aikakauden tapahtumat, kun Suomen historia on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Kokonaisuutena nuijasodan käänteet muodostavat kiehtovan ajankuvan ja tarinan, johon pitäisi perehtyä paremmin. Ehkäpä Lappalaisen Susimessu olisi paikallaan.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

A Room with a View

E. M. Forster, A Room with a View (1908). Johdannon kirjoittanut Malcolm Bradbury. Penguin Books, London, UK, 2000.

Lahjakkaiden ihmisten kulttuurimatkailulla on juuret ainakin 1700-luvulla. Monet pohjoiseurooppalaiset keikarit matkustivat Alppien eteläpuolelle kokemaan Italian auringon lämmittämää historiaa. Matkakertomuksissa asetettiin vastakkain pohjoisen jäykkä harkinta ja etelän iloinen vaisto, Apollo ja Dionysos. Sitten yhteiskunnallinen erikoistuminen ja elintason nousu tarjosivat kulttuurimatkoja yhä laajemmille kansanosille. Kulttuurikokemuksen tueksi kirjoitettiin matkaoppaita.

Valmistuttuaan Cambridgen yliopistosta vuonna 1901 E. M. Forster teki itsekin tällaisen matkan. Vaikka hän huolellisesti vieraili jokaisen matkaoppaaseen merkityn romahtaneen sillanraunion äärellä, hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota muihin turisteihin. Näistä havainnoista hän kirjoitti romaaninsa A Room with a View. Forster ehti kasvaa viktoriaanisessa Englannissa, jonka rakenteet joutuivat heti edwardiaanisen kauden ja uuden vuosisadan alussa murrokseen. Ilmestyi elokuvia, lentokoneita, diesel-moottoreita, tavarataloja. Manner-Euroopasta kantautui räiskyvää avant-gardea: kubismia, ekspressionismia ja futurismia. Vaikka ensimmäinen maailmansota vasta todella järkyttää vanhaa rakennetta, muutos oli jo käynnissä.

A Room with a View alkaa pohjoisen ja etelän kohtaamisesta. Ylempään keskiluokkaan kuuluva nuori Lucy Honeychurch ja tämän esiliinana toimiva serkku neiti Bartlett tuskailevat huoneitaan. Pensione Bertolinissa heille piti olla varattuna vierekkäiset huoneet, joista avautuisi näkymä Firenzen halkovalle Arno-joelle, mutta huoneet ovatkin kaukana toisistaan ja niiden ikkunat aukeavatkin haisevalle sisäpihalle.
    "I want so to see the Arno. The rooms the Signora promised us in her letter would have looked over the Arno. The Signora had no business to do it at all. Oh, it is a shame!"
    "Any nook does for me," Miss Bartlett continued; "but it does seem hard that you shouldn't have a view."
    Lucy felt that she had been selfish. "Charlotte, you mustn't spoil me: of course, you must look over the Arno, too. I meant that. The first vacant room in the front—"
    "You must have it," said Miss Bartlett, part of whose travelling expenses were paid by Lucy's mother—a piece of generosity to which she made many a tactful allusion.
    "No, no. You must have it."
    "I insist on it. Your mother would never forgive me, Lucy."
    "She would never forgive me."
Heidän valituksensa kantautuu naapuripöytään, josta Emersonit, isä ja poika, keskeyttävät heidät tarjoten heille huoneitaan. Heille hotellihuoneen näkymä on yhdentekevä. Neiti Bartlett luonnollisesti kieltäytyy jyrkästi: sukupuoli, luokka, maku ja tavat asettuvat vastaan.  Pitkien ja polveilevien välikäsien kautta käytyjen keskustelujen jälkeen huoneet lopulta vaihdetaan (neiti Bartlett pelaa itselleen paremman huoneen, sillä nuoren naisen ei ole sopivaa asettua nuorelta mieheltä saamaansa huoneeseen) ja Emersonit joutuvat epäsuosioon. Pensionen konkari pastori Beebe tunnustaa, että vanhempi mies on hyvin todennäköisesti sosialisti. "It is so difficult - at least, I find it difficult - to understand people who speak the truth." Niissä, jotka tekevät töitä elääkseen, on väistämättä jotain vikaa.

Italia tuottaa yllätyksiä, eksymisiä ja veritekoja. Jouduttuaan eroon esiliinastaan ja Baedeker-matkaoppaastaan Lucy pelkää epäonnistuneensa. Hän ei tiedä, mitä Basilica di Santa Crocesta pitäisi kokea. Mikä pahinta, hän alkaa ajatella itse.
She walked about disdainfully, unwilling to be enthusiastic over monuments of uncertain authorship or date. There was no one even to tell her which, of all the sepulchral slabs that paved the nave and transepts, was the one that was really beautiful, the one that had been most praised by Mr. Ruskin.
   Then the pernicious charm of Italy worked on her, and, instead of acquiring information, she began to be happy.
Kirjan toinen osa sijoittuu Englantiin. Lucy on palannut kotiin ja vastannut myöntävästi Cecil Vysen kosintaan. Pian kuitenkin Firenzen sinänsä harmittomat tapahtumat uivat puolitotuuksina Kanaalin poikki ja alkavat vaikeuttaa arkea. Ongelma ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan miten siihen on reagoitu. Viktoriaaninen fasadi kätkee taakseen tekopyhyyttä, eikä sopiva lupaa minkäänlaista onnea.

Forsterista on vaikea olla pitämättä. Hänen irvailunsa on lämmintä ja hauskaa. Englannin kielestä löytyy monta upeaa verbiä, ja Forster ripottelee maukkaita, odottamattomia käänteitä keskelle virkkeitä. Malcolm Bradburyn johdanto avaa teoksen syntyvaiheita ja symboliikkaa kuin Baedeker ikään. Huoneet kytkeytyvät ihmisiin ja ihmiset sosiaaliseen järjestykseen, joka on murroksessa. Firenzen renessanssi kamppailee keskiaikaisen ihmiskäsityksen kanssa. Kerrontaa hallitsee kuitenkin vaivattomuus ja tavanomaisten tapahtumien kääntäminen tyylikkäästi monikerroksisiksi konflikteiksi.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Northanger Abbey

Jane Austen, Northanger Abbey (1817). Project Gutenberg EBook, 2010. www.gutenberg.org/ebooks/121

Catherine Morland on nuori ja viaton yläluokkainen nainen. Hän asuu vanhempiensa kanssa Fullertonissa kaukana seurapiireistä ja ikätovereista. Käy kuitenkin niin, että heidän naapurinsa Allenit lähtevät viettämään aikaa Bathin kaupunkiin, ja Catherine on enemmän kuin iloinen päästessään heidän mukaansa. Kaupunki ei kuitenkaan tarjoile uusia tuttavuuksia vierailijoille aivan heti. Tanssiaisiltoja liukuu ohitse ilman kutsua parketille. Catherine viettää vanhan pariskunnan kanssa monta iltaa ennen kuin onnistuu luomaan tuttavuuksia.

Sitten hän tapaa viehättävän Isabella Thorpen ja tämän veljen Johnin, joiden seurassa aika Bathissa muuttuu iloiseksi. Hän tapaa myös nuoren Eleanor Tilneyn ja tämän veljen Henryn, joiden seura on päihdyttävää siunauksellista riemua. Kävelyretkiä, hevosajeluita, tanssiaisia, keskusteluja vaatteista, musliinista ja romaaneista. Kun hänelle lankeaa mahdollisuus vierailla linnoissa ja myöhemmin Northanger Abbeyssa, vanhan luostarin paikalle rakennetussa kartanossa, Catherine kokee elävänsä lukemiensa kirjojen tarinoita. Oi iloa!

Northanger Abbey on satiiri, jonka Austen kirjoitti ennen menestysteoksiaan. Kustantaja osti käsikirjoituksen vuonna 1803 mutta julkaisi kirjan vasta vuonna 1817, kun Austen oli jo kuollut kuuluisana kirjailijana. Kertojan ääni paljastaa Catherinen tarinansa päähenkilöksi ensimmäisessä virkkeessä ja säilyttää kaikkitietävän jos kohta ironisen sävynsä läpi koko tarinan.
No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her born to be an heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.
Catherinen fantasian nälkä ja mielikuvituksen ohjaama harkinta parodioivat tuolloin suosittua kauhugotiikkaa. Kohtelias, vuolas ja koukeroinen dialogi rakentaa paksuja fasadeja todellisten ajatusten peitoksi. Catherine ei lue ihmisiä kovin hyvin sekoittaen kirjojen maailman ja todellisuuden (tai kirjallisen ja tarkoitetun) keskenään. Rouva Allenin pinnallisuuden ja Catherinen kompastelun ja oivallusten kautta Austen pistelee aikakauden naiskuvaa.
A woman especially, if she have the misfortune of knowing anything, should conceal it as well as she can. [...] But Catherine did not know her own advantages—did not know that a good-looking girl, with an affectionate heart and a very ignorant mind, cannot fail of attracting a clever young man, unless circumstances are particularly untoward.
Tarina paitsi kertoo Catherinen puutteiden korjautumisesta tarjoilee myös näköalan georgiaanisen aikakauden tapoihin ja etiketin hallitsemaan seurapiirielämään maalaten yläluokan elämän joutilaana haaveiluna, jossa kiusallinen saa poikkeuksetta traagiset puitteet. Northanger Abbey ei ole varsinaisesti hauska, mutta kertojan ääni paljastuu älykkääksi ja raikkaaksi.

torstai 10. huhtikuuta 2014

The God of Small Things

Arundhati Roy, The God of Small Things (1997). Fourth Estate, London, UK, 2009.

Intialaisen Arundhati Royn ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa romaani The God of Small Things voitti Man Booker -palkinnon vuonna 1997. Hän kirjoitti ennen romaaniaan muutamia elokuvakäsikirjoituksia ja romaanin jälkeen esseiden ja artikkeleiden ohella televisiosarjaa.

The God of Small Things sijoittuu Keralan osavaltioon Intiaan. Kaksossisarukset, Rahel ja Esthappen, kasvavat äitinsä, tätinsä ja enonsa huomassa Aymanamin kaupungissa 1970-luvun puolivälissä. Länsimaisuus kurottaa perheen elämään aatteiden, televisioiden, koulutuksen, elokuvien, esineiden ja juomien kautta. Vaikka vieras kulttuuri antaa ideoita ja käsitteitä, ympäristö pysyy pohjimmiltaan intialaisena. Kaksoset joutuvat mukaan aikuisten maailmaan tietämättöminä ja viattomina. Aikuisten ongelmat, kulttuuriset jännitteet, kastijärjestelmän tabut ja vaikeat uskollisuuteen liittyvät valinnat lankeavat heille kesken kiikkerän lapsuuden.

Tapahtumat etenevät epäkronologisessa järjestyksessä kohti tragediaa eri puolilta, ja kertojan ääni muuttuu niiden myötä. Hienon ylätyylin ja hetkittäin karkean todellisuuden välillä liikkuva sanasto toimii oivallisesti. Royn kerronta on silti verkkaista ja paksua, täynnä vertauskuvia ja kuvailua, minkä aukilukeminen joitain välähdyksiä lukuunottamatta tuntui raskaalta.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Kuninkaiden kuolema

Bernard Cornwell, Kuninkaiden kuolema: historiallinen romaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Death of Kings (2011) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Nørhaven, Tanska, 2013.

Bebbanburgin Uhtred on ehtinyt neljänkympin puoliväliin. Parta harmaantuu ja raajat jäykistyvät. Pitkät vuodet taistelukentällä ovat tuoneet mainetta ja kunniaa mutta vähän vaurautta. Vuonna 899 Wessexin kuningas Alfred viimein kuolee. Hänen poikansa ei näytä vahvalta valtaistuimellaan, joten tanskalaisten ja englantilaisten taistelu saaren eteläosasta jälleen kiihtyy. Liittolaisuudet eivät kulje kielen tai uskonnon kohdalta, vaan maantiede ja otollinen tilaisuus vääntävät valat ja uskollisuudet kieroon.

Cornwell kuljettaa anglosaksisen sarjansa kuudennen osan alusta loppuun rutiininomaisesti vanhojen hahmojen ja konfliktien varassa. Kuninkaiden kuolema on kaikin puolin terävämpi kuin Azincourt, mutta kirjan käänteet tai kiemurat eivät varsinaisesti yllätä. En toisaalta yllätyksiä etsinytkään.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

The Face of Battle

John Keegan, The Face of Battle: A Study of Agincourt, Waterloo and the Somme (1976). Pimlico, London, UK, 2004.

Wittgensteinia mukaillen: sotaa ei voi ilmaista, sitä voi vain kuvailla. Taistelukuvauksien perinne on pitkä; Ilias lienee yksi vanhimmista.   Englantilainen sotahistorioitsija John Keegan pureutuu historiallisten taistelukuvausten ongelmiin ja esittää sitten kolme omaa esimerkkiään, jotka kaikki käsittelevät englantilaisten eri aikoina käymiä taisteluita jokseenkin samalla alueella: Agincourt (1415), Waterloo (1815) ja Somme (1916).

Kertomuksina taistelukuvauksissa on ongelmia. Ne noudattavat aikakausien kirjallisia tyylejä ja käsittelevät joukkojen taistelutahdon ja psykologian käänteitä rajusti yksinkertaistaen. Caesarin muistelmissa legioonien taistelutahto vahvistui ja heikkeni Caesarin läsnäolon tai poissalon seurauksena. Viktoriaaniset kirjoittajat halusivat rakentaa taisteluihin dramaattisen käännekohdan nimekkään kenraalin ympärille hieman taistelukenttiä maalaavien taiteilijoiden tapaan. Aikakauden kulttuuriset ennakkoluulot hohtavat teksteistä. Taistelukuvaukset harvoin tunnustavat taisteluiden sekavaa ja kaoottista vyöryä, jossa kenelläkään ei ole kattavaa näkemystä kuin hyvin paikallisesti tai hyvin etäältä -- poikkeuksena ehkä Thukydides ja Tolstoi. Kirjoittajat eivät aina ole edes käyneet taistelukentällä, joten kertomus nojaa karttoihin, joista ei selviä korkeuserot tai niiden vaikutus taktiseen tilanteeseen. Keegan kehottaa historioitsijoita luopumaan psykologisoinnista ja tyytymään kertomaan sen, mitä taistelusta voi sanoa lähteiden valossa. Se ei välttämättä ole kovin paljon, mutta kertomuksen aukkoja voi joissain tapauksissa täydentää aikakauden sodankäynnin, maaston, aseiden ja taktiikan tuntemuksen suomin arvioin. Usein taistelut jäävät kuitenkin arvailujen varaan.

Keeganin valitsemista taisteluista on aikalaislähteitä kohtalaisen paljon (ja hänellä oli niistä itsetehdyt luentomateriaalit valmiina). Agincourtista on muutama toisistaan riippumaton kuvaus. Waterloossa taistelleita englantilaisia upseereita haastateltin ihan tarkoituksella, joten Keegan päästää silminnäkijät ääneen, mutta rajaa heidän todistuksensa siihen, mitä he saattoivat nähdä taistelukentästä. Englantilaisia johtanut Wellington kiersi taistelukenttää väsymättä, mutta hänelläkään ei ollut kuin rajallinen käsitys tapahtumista. Ensimmäinen maailmansota on ensimmäisiä tai ensimmäinen sota, josta on tarjolla kuvauksia tavallisen sotilaan äänellä. Keegan esittelee nopeasti joukkojen sijoituksen ja taistelun yleisen kulun mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan, miten tavallinen sotilas mahdollisesti koki taistelun. Mikä oli hänen roolinsa tai taustansa? Miksi osapuolet tekivät tiettyjä taktisia liikkeitä? Miten tappioita syntyi? Miksi sotilaat seisoivat tiiviissä muodostelmissa tykistön ammuttavina? Miksi sotilaat nousivat juoksuhautojen suojista konekiväärituleen? Mitä tapahtui haavoittuneille? Keegan uhraa paljon aikaa aikakauden sodankäyntitaktiikoiden esittelyyn, mitä kautta osapuolten valinnat selittyvät paremmin. Itse taistelut ovat raakoja, vaikka viralliset sotapäiväkirjat tai kertomukset eivät niitä sellaisina aina esittelekään.

The Face of Battle oli aikanaan uraa uurtava teos, koska se siirsi tarkastelutason kenraaleista ja komentajista etulinjaan. Taistelut voitetaan tai hävitään etulinjassa, missä tavalliset sotilaat tekevät omia ratkaisuitaan ilman yhteyttä kenraaleihin. Tavalla tai toisella sotilaat joutuvat käsittelemään pelkojaan, jotka eivät välttämättä sammu tai syty keisarin punaisen viitan hulmuamisesta. Vasta viime vuosisadalla amerikkalaiset tutkivat taistelutilanteita ja niissä olleita sotilaita perusteellisesti. Tulokset olivat yllättäviä: sotilaat taistelevat oman pienen porukkansa vuoksi, eikä taisteluun koskaan totu: kaikilla on kiintiönsä, ja kun se tulee täyteen, sotilas lakkaa olemasta tehokas tai hyödyllinen. Moderneissa sodissa henkiset vammat näyttävät muodostuvan merkittäväksi osaksi tappioita.

Keeganin kerrontaa, joka ohimennen piirtelee kevyesti kehityslinjoja ja sodankäynnin yleisiä piirteitä, on ilo lukea. Teksti kulkee mainiosti. Kerronta on kaikkea muuta kuin kuivaa, ja silti hän onnistuu pysymään kirjan alussa esittelemiensä ongelmien ulottumattomissa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Täällä Pohjantähden alla: 3. osa

Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla: 3. osa. WSOY, Porvoo, 1962.

Väinö Linnan romaanitrilogian kolmas ja viimeinen osa kuljettaa hämäläisen pitäjän tarinaa 1920-luvulta aina 1950-luvun alkuun. Taloudelliset suhdanteet, teknologian kehitys, poliittiset "vaaran vuodet" 1930-luvulla ja Eurooppalaiset konfliktit tulevat pitäjään muinakin kuin vain uutisina.

Koskela on syrjässä pitäjän, kirkonkylän ja maailman tapahtumista. Sosiaaliset kontaktit ovat jäähtyneet. Kotiin palannut Akseli ottaa varovasti tuntumaa työhön ja huomaa iän sekä vankeuden heikentäneen häntä. Metsätyö ei suju entiseen malliin, eikä keho jaksa lunastaa pienviljelijän työllä rakennettavaa erillisrauhaa, mutta omaksi ostettu torppa pitäisi jotenkin maksaa.

Maata ei tule kuitenkaan lisää, ja kovista ajoista huolimatta Koskelat siirtyvät vähitellen parempiosaisten joukkoon. Torpparit olivat pieni osa maaseutuväestöä, mutta maauudistus koski vain heitä. Kartanon alustalaiset ja päivätyöläiset jatkavat elämäänsä entiseen tapaan. Väestö kasvaa, mutta pitäjä tarjoaa vähän uusia mahdollisuuksia. Aiemmin mm. hevoskauppaa tehneet Kiviojat keksivät ostaa auton ja alkavat kuljettaa tavaraa ja ihmisiä. Maailma nousee pyörille.

Lapuan liike pyrkii korjaamaan sisällissodan kesken jääneen lopputuloksen. Pitäjän kulttuurieliitti joutuu omien vainoharhaisten fantasioidensa kouriin ja ottaa lain omiin käsiinsä. "Isänmaallisten miesten suuttumus ei ole hillittävissä." Vasta Mäntsälän kapinan epäonnistuminen rauhoittaa tilanteen.

Sodasta tulee suuri yhdistäjä. Rintamalla kaatuvat rikkaat ja köyhät oikealta ja vasemmalta. Akselin ja Elinan vanhin poika Vilho on yhdistelmä Koskelaa ja Kivivuorta, sitkeää voimaa ja harkintaa. Hänestä, kapinapäällikön pojasta, koulutetaan upseeri. Jääkärieversti Ilmari Salpakari, Pentinkulman rovastin poika ja kotimainen fasisti, kilpailee rohkeudesta maattoman, suvuttoman ja osattoman lähettinsä kanssa. Rovastikin toteaa, että sodassa kaatuneet Koskelan pojat hyvittävät isänsä teot, mikä on merkillisen raamatullinen ajatus. Sodassa kaatuneet kuitenkin palauttavat luottamuksen poliittisten rintamalinjojen välille.

Sodan jälkeen kartanon kolmesataa vuotta kestänyt valtakausi tulee päätökseensä. Maata jaetaan uudelleen, ja koneet ja traktorit korvaavat lihasvoimaa päättäen näin esiteollisen kauden Pentinkulmalla. Maailma irtautuu maataloudesta, mutta pian moni asia on "tyhjän päällä". Kiviojan Aulis rakentaa kuljetusalan liikeyritystään valtavan velkavivun turvin. Kunnallisneuvoksen ainoa konkreettinen työn hedelmä on pieni asunto-osake. Hänen pojanpoikansa Joukon asema on lohduttomin: hän roikkuu eurooppalaisten kulttuuritrendien ja kirjallisuussuuntausten varassa. (Hahmona Jouko oli Linnan vastaus kirjallisuuskriitikko Jouko Tyyrille.)

Täällä Pohjantähden alla pukee Suomen muuttumisen esiteollisesta suurruhtinaskunnasta teolliseksi tasavallaksi kiehtovaksi tarinaksi. Muutoksesta maksettiin kalliisti kolmessa polvessa kuten Koskelastakin. Jussi raivasi elintilaa koskemattomaan korpeen, Akseli poliittiseen ja hänen poikansa kansainväliseen korpeen. Kirjan ehdoton vahvuus on sen luoma elävä ja hengittävä yhteisö, jonka henkilöt kehittyvät ja reagoivat maailman tapahtumiin ja toistensa tekemisiin. Luonnonvoimat, työ, osattomuus, viha, kateus ja ylpeys kattavat upean pöydän. Kun Janne Kivivuori, torpparin poika ja kunnallisneuvos, vierailee Koskelassa 1950-luvun alussa, lukija ymmärtää, mistä perspektiivistä hän katselee maisemia. Hän kantaa poliittisen taistelun arpia kirjaimellisesti.

Kirja jättää lukijan pohtimaan ihmiselämää. Arki on ollut kovaa ja raakaa työntekoa, jossa onnellisuus on vieraillut ohimenevinä poutapäivinä. Edellisen lukukerran jälkeen luulin ymmärtäneeni jotain elämästä, mitä täällä on tarkoitus tehdä. Tällä kertaa olen pelkästään vaikuttunut.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.