lauantai 31. toukokuuta 2014

The Razor's Edge

W. Somerset Maugham, The Razor's Edge (1944). Penguin Classics, London, UK, 1992.

Ensimmäisestä maailmansodasta palaava taistelulentäjä Larry Darrell ei sopeudu takaisin chicagolaiseen seurapiirielämään. Sodan sytyttyä nuorukainen oli karannut Kanadaan, onnistunut värväytymään siellä alaikäisenä ja juoninut itsensä Euroopan taisteluihin. Nyt Chigacossa haavoittumisensa jälkeen hän torjuu hyväpalkkaisia työpaikkoja yhden toisensa jälkeen. Perintö tarjoaa Larrylle vaatimattomat mutta säännölliset tulot, joten työ ei ole välttämätöntä, mutta hänen kihlattunsa Isabel Bradley hermoilee: Jos mies ei tee töitä, miten hän aikoo elättää vaimonsa? Koko seurapiiri hänen ympärillään pitää Larrya menetettynä tapauksena. Ennennäkemättömään nousukauteen valmistautuvassa Amerikassa maanpäällinen menestys on pelastuksen mitta.

Larry päättää lähteä kahdeksi vuodeksi Pariisiin selvittämään, mitä hän haluaa elämältä. Ilotalojen ja kabareiden sijaan hän istuu kirjastoissa ja opiskelee kieliä. Hän etsii kiihkeästi vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, eikä ole kahden vuoden jälkeen yhtään valmiimpi kuin saapuessaan. Isabel torjuu avioliiton laihojen tulojen varassa, ja nuori pari eroaa. Isabel avioituu menestyvän pörssimeklarin pojan kanssa, ja Larry aloittaa vaelluksensa.

W. Somerset Maugham aloittaa romaanin ikään kuin kertomuksena todellisista tapahtumista ja henkilöistä ja kuljettaa tarinaa omasta näkökulmastaan. Hän tapaa tarinan eri osapuolia vuosien mittaan Chicagossa, Lontoossa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Larry, Isabel, Isabelin setä Elliot ja monet muut antautuvat luottamuksellisiin keskusteluihin Maughamin kanssa. Kirjailijan puolueettomuus ja älyllisyyden sädekehä tuntuu saavan ihmiset uskoutumaan hänelle, ja kertomusta täydentävät hänen tarkkanäköisyytensä ja paikoin -omien sanojensa mukaan- mielikuvituksensa.

Maugham kuvaa tapoja tuoda merkitystä lähtökohtaisesti merkityksettömään elämään. Isabelin setä Elliott, eurooppalaistunut antiikkikauppias, ui pariisilaisissa seurapiireissä sujuvasti kuin ankerias ja, amerikkalaisuudestaan huolimatta, on omaksunut sääty-yhteiskunnan ylläpitämässä rakenteessa aseman, jonka hidasta vajoamista hän huokailee. Vanha yläluokka väläyttää loistonsa viimeisiä säteitä tarkkaan säädellyissä tanssiaisissa ja illallissa, missä kaikella on merkitystä: puvuilla, nimillä, ruokalajeilla, juomilla ja aterimilla. Moraalinen särö peittyy antiikkisuuden tai hyvän nimen taakse. Puvustus tai lavastus eivät ole kuitenkaan sisältöä. Naamiaisista palataan lopulta tyhjin käsin.

Isabelin mies tyhjänpäiväisyyksiä viljelevä Gray Maturin täyttää päivänsä työnteolla. Sodan herättämä teollisuus ja sen tuoma vauraus ovat siirtämässä Yhdysvaltoja perinteisten suurvaltojen ohi, mikä säteilee uudenlaista maailmaa ja elämäntapaa. Vuoden 1929 pörssiromahdus osuu kuitenkin Maturineja leukaan, ja vaurauden sekä menestyksen tuomaan mielihyvään tottunut elämä lyö tyhjää. Larry etsii jotain muuta ja sen löydettyään kulkee tinkimättömästi tien loppuun. Maugham oli ensimmäisiä kirjailijoita, jotka ennakoivat idän filosofioiden vaikutusta lännessä ennen esim. Beat-liikettä. Kirjan nimi on viittaus katkelmaan Katha Upanishadista: tie pelastukseen on kapea kuin veitsenterä.

The Razor's Edge pukee yhden maailmanhistorian merkittävimmistä murroksista kahden sodan välissä mielenkiintoisiksi henkilöiksi ja tarinaksi. Maugham on tarkkanäköinen kirjoittaja ja piirtää terävästi mm. amerikkalaisten ja brittiläisten eroja. Vaikka hän ei kaihda kaidalta polulta harhautumista, sekin tapahtuu soveliaasti. Kirja on sujuva ja hyvä, mutta sen miellyttävyys riistää siltä superlatiivit.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Furies

Lauro Martines, Furies: War in Europe 1450-1700. Bloomsbury Press, 2013.

Lauro Martines (s. 1927) toimi pitkään euroopan historian professorina Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa. Suurin osa hänen työstään on käsitellyt Italian renessanssia, sen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Ollessaan aloitteleva historioitsija Harvardin yliopistossa hän ajatteli monen kollegansa tavoin vaativan ja mielenkiintoisen historiantutkimuksen tarkoittavan korkeakulttuurin, yhteiskuntarakenteen ja politiikan yhteyksien tutkimusta. Sotahistoriaa pidettiin yksinkertaisena alueena ja siten vähemmän kiinnostavana. Nyt melkein 90-vuotias Martines tunnustaa tällaiset ajatukset hölmöiksi. Hän alkoi perehtyä sotaan ja nähdä siinä värejä ja sävyjä, jotka hän kokosi kirjaksi.

Furies: War in Europe 1450-1700 tarkastelee uuden ajan alun Euroopassa riehuvia sotia, kuten Italian sodat, Ranskan hugenottisodat, Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Renessanssin ja Ranskan vallankumouksen välisenä aikana sota oli endeemistä. Valtio oli olemassa lähes yksinomaan sodankäynnin mahdollistamiseksi, mutta valtiokoneisto oli vielä kehittymätön ja heikko. Keskiaikaiset ritarit, läänityksiä nauttivat uskolliset eliittisotilaat, alkoivat väistyä sodankäyntiin erikoistuneen ruutiaseita kantavan palkkasotilaan tieltä 1400-luvulla. Vaaliruhtinaat, kuninkaat ja keisarit marssittivat sotiinsa palkka-armeijoita, jotka "sulivat" karkuruuden, tautien, nälän edessä tai palkanmaksun vaikeutuessa kuin keväinen lumi. Rivien täyttämiseen piti alkaa käyttää pakkoa ja niiden suorina pitämiseen väkivaltaa.

Ponnisteluistaan huolimatta alkeellinen valtiokoneisto ei pystynyt tekemään paljoakaan armeijoidensa huoltamiseksi. Tiet olivat huonoja, ruoka säilyi heikosti, eikä ylläpitoon ollut suuresti varoja. Palkat viivästyivät tai jäivät kokonaan maksamatta. Sotajoukot joutuivat tukeutumaan paikallisiin kyliin ja kaupunkeihin, mutta näidenkin tarjoama ylijäämä oli nopeasti syöty vaikka rahaa olisi ollut. Eivätkä paikalliset luopuneet usein karjastaan tai siemenviljastaan vapaaehtoisesti. Niinpä väkivalta, nälkä, taudit ja kuolema seurasivat armeijoita kaikkialle, sinnekin missä vihollista ei ollut. Aikalaistekstien välittämät raakuudet ja linnaleirit muistuttavat Ylikankaan esittämiä Nuijasotaan johtaneita tapahtumia.

Sotahistoriaa on pitkään kirjoitettu hallitsijoiden näkökulmasta, ja Martines tunnistaakin sodasta kaksi tasoa. On kenraalien, ruhtinaiden ja kuninkaiden "paperisota", joka käsittelee perimysriitoja, oikeuksia, moraalia, kunniaa, strategiaa ja ratkaisevia taisteluita. Sitten oli se todellinen sota, joka oli paitsi nälkää, syöpäläisiä, tauteja ja kuolemaa myös järjettömäksi kasvava ja osapuolien etujen vastainen liki hallitsematon prosessi, joka käänsi, kuten usein käy, sodan käynnistäneet ylevät periaatteet irvikuvikseen. Kun hallitsijat eivät välittäneet alamaistensa hengestä tai omaisuudesta, kuolema - Väinö Linnan sanoin - "lakkasi olemasta moraalinen kysymys". Miksi sotilaita ei sitten suitsittu? Miksi heidän annettiin ryöstää valtakunnan omiakin alueita? Viime kädessä siviilien tyytymättömyyttä oli helpompi sietää kuin aseistettujen nälkäisten sotilaiden.

Martines keskittyy armeijoihin ja sodan uhreihin, jotka uuden ajan alussa olivat useimmiten siviilejä. Nälänhädät, ryöstöt, raiskaukset ja tapot antavat sodalle kovasti erilaiset kasvot kuin oppikirjat. Hän kuvailee sotajoukkoja, sotilaiden kohtaloita, raakuuksia, piirityksiä, aseita ja rahoitusta, joka kehittyy huimaa vauhtia yksittäisen sijoittajan riskejä kaventaviksi joukkovelkakirjoiksi. Monissa maissa hallitsijat joutuivat keskustelemaan ylimysten tai säätyjen muodostaman edustuslaitoksen kanssa sodan rahoittamiseksi verovaroin, mutta kampanjaansa käynnistäessään ruhtinas tai kuningas oli hyvin tietoinen, etteivät hänelle myönnetyt varat riittäisi pitkään. Juuri näistä kysymyksistä Martines kaivaa esiin moraalisia ongelmia, joita myös aikalaiset alkoivat pyöritellä: Mikä oikeuttaa sodan? Mikä valtion tehtävä? Mikä oikeuttaa hallitsijan aseman? Jotkut reagoivat kaaokseen ja epävarmuuteen vaatimalla itsevaltiaita, joita sittemmin saatiin. Sotien seurauksena myös kansallisvaltiot ja niiden valtiokoneistot alkoivat saada muotoaan.

Furies: War in Europe 1450 - 1700 on erinomaisen kiinnostava. Kirja tarjoaa läpileikkauksen ajasta ja sen sodista, jotka perushistoria piirtää muutamaksi nuoleksi, kenraaliksi ja vuosiluvuksi. Martines ei ole sotahistorioitsija, mutta maallikkoa, joka ei ole perehtynyt aikakautta käsittelevään akateemiseen keskusteluun, se ei ehkä haittaa. Kirjoittaja piirtää sotaa seuraavat onnettomuudet terävinä tapahtumien, kirjeiden ja muiden aikalaistekstien kautta muttei vääntele käsiään tai moralisoi vaan siirtyy eteenpäin.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Stepanin koodeksi

Tuomas Saloranta (toim.), Stepanin koodeksi. Kuoriaiskirjat, 2013.

Aika tuntuu parantavan joidenkin kulttuurimuotojen arvostusta. Esimerkiksi osa pulp-kirjallisuudesta on siirretty syrjäisestä sivupöydästä klassikkojen keskuuteen, missä erikoistuneet ammattilaiset osaavat tulkita ja arvostaa. Viihteeksi tarkoitettu kirjallisuus karkaa analyysin taakse. Kehitys on siksi huolestuttavaa, että jotkut viihdekirjallisuuden harrastajat ovat kerääntyneet uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion (URS) ohjelmajulistuksen taakse. Jäsensivut korostavat, ettei kyseessä ole parodia: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion ensisijainen ja kaiketi ainoa tarkoitus on viihdyttää. Rahvaanomaisuus on perinteisesti ollut vahva suoja tärkeää kulttuuripuhetta vastaan.

URS-aktiivit Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju kehittivät Prahan matkallaan ajatuksen jaetusta, kielletyn kirjan ympärille kietoutuvasta mytologiasta, joka toimisi pohjana eri kirjoittajien tarinoille. Tuloksena syntynyt Stepanin koodeksi on yhdistelmä Voynichin käsikirjoitusta ja Lovecraftin Necronomiconia. Tuntemattomalla kielellä kirjoitettu kirja löytyy böömiläisestä kaivoksesta 1400-luvulla. Kirjaa säilytetään läheisessä jesuiittakollegiossa, kunnes 1700-luvulla kirja päätetään viimein tuhota vaarallisena. Siitä säilyy kuitenkin kopio, jota keräilijät ja kultistit tavoittelevat.

Stepanin koodeksi on Tuomas Salorannan toimittama novellikokoelma, joka tarjoaa kymmenen eri kirjoittajan tarinaa käänteistä koodeksin ympärillä. Perustajakolmikon novellit kytkeytyvät henkilöiden ja tapahtumien kautta toisiinsa. Suomalainen keräilijä haluaa käsikirjoituksen itselleen, mutta se ei vaihda omistajaa ilman uhreja. Sitten Anne Leinosen novellissa brittiläinen sotilas palaa toisesta maailmansodasta mukanaan kopio käsikirjoituksesta. Hänen vaimonsa raportoi siskolleen miehen luisumisesta. Shimo Suntila kuvailee kopion syntyvaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Koodeksin alkuperää tai sisältöä kirjoittajat eivät suuremmin pureskele, mutta kirjalla on oma tahtonsa. Sen ympärillä todellisuus tai siis havainnot todellisuudesta tuntuvat vääristyvän, varjot liikkuvat, äänet kuiskivat, ja ihmisten muodot muuttuvat.

Novellit ovat lyhyitä ja kursailemattoman viihdyttäviä. Novelleja suuremman vaikutuksen teki tekijöiden ohjelmallisuus. Näin syntyy elävä skene. Peukutan.

torstai 15. toukokuuta 2014

1177 B.C.

Eric H. Cline, 1177 B.C.: The Year Civilization Collapsed. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014.

Eric H. Cline on yhdysvaltalainen muinaishistorian ja arkeologian professori. Hän on tehnyt kaivauksia Lähi-Idässä ja Egeanmeren saaristossa sekä kirjoittanut toistakymmentä tietokirjaa Välimeren pronssikauden kansoista. 1177 B.C. on ensimmäinen osa muinaishistorian käännekohdista kertovaa kirjasarjaa.

Myöhäisellä pronssikaudella vuonna 1177 eaa ns. merikansat hyökkäsivät Egyptiin. Faaraon onnistui voittaa tunkeutujat, mutta taistelun heikentämänä valtakunnan satoja vuosia jatkunut loisto alkoi hiipua. Samoihin aikoihin hiipui myös muiden itäisen Välimeren kansojen kukoistus: minolaiset, mykeneläiset, troijalaiset, heetit, kaananilaiset ja babylonialaiset kärsivät kaikki kulttuurisesta romahduksesta. Kauppareitit hiljenivät, kirjoitusjärjestelmät unohtuivat, rakennushankkeet pienenivät ja kuninkaat unohtuivat. 

Pelkkä merikansojen hyökkäys ei lamauttaisi sivilisaatiota laajalta alueelta, joten Cline käy läpi esitettyjä vaihtoehtoja: maanjäristykset, ilmastonmuutos, kuivuus, nälänhätä ja levottomuudet. Pyöriteltyään niitä aikansa Cline ei kuitenkaan päädy suosimaan niistä mitään vaan esittää romahduksen syyksi näiden yhdistelmän. Samanaikaiset poikkeustilat ja muutokset vahvistivat toistensa vaikutuksia. Vaikka kansat olisivat toipuneet yhdestä ongelmasta, ne eivät selvinneet useasta samanaikaisesta ongelmasta. 

Cline on arkeologi, ja merkittävä osa kirjasta käsittelee löytöjä ja kirjallisia lähteitä (kuninkaiden kirjeenvaihtoa, kaiverroksia) sekä näistä tehtäviä päätelmiä. Hän esittää vanhoja teorioita ja esittelee, miten ne on kumottu. Kaikki väittämät ovat epävarmoja. Monesta asiasta ei voi sanoa juuri mitään. Cline käyttää sivun toisensa jälkeen alustaen johtopäätöstä, että kansojen välillä oli kauppaa, diplomatiaa ja kulttuurivaihtoa. Hän tahtoo sanoa, ettei ihminen ollut tuolloin nykyistä kummempi. Sitten hän esittelee todistusaineistoa romahduksesta ja kaupankäynnin hidastumisesta. Tuhon syiden lisäksi hän kuvailee arkeologien tutkimusmenetelmiä. Sota jättää kovin erilaiset jäljet kuin maanjäristys tai tuhoisa tulipalo. 

Kirja ei ole lupaava alku tietokirjasarjalle. Heti alusta asti tuntuu, ettei Cline luota aiheensa kiinnostavuuteen. Hän yrittää rakentaa väkinäisiä kolmen vuosituhannen mittaisia aasinsiltoja pronssikaudesta tähän päivään ikään kuin perustellakseen työnsä. Hän tekee jatkuvia viittauksia tekstissä eteenpäin lietsoakseen mielenkiintoa ("kuten tulemme näkemään hieman alempana"). Kaikki on epävarmaa, mutta silti kirjoittaja leipoo virkkeisiin isoja adjektiiveja, jotka kaikuvat draamaa, lopullisuutta ja kolmeatuhatta vuotta. Isoihin sanoihin ulottuu myös amerikkalainen inflaatio: Cline puhuu itäisen välimeren noin kymmenestä kansasta globaalina sivilisaationa. Kirjan otsikkokin johtaa hieman harhaan, koska romahdus tapahtui noin sadan vuoden aikana. Ärsyttävää on myös sanan 'me' epäselvä käyttö. Hän viittaa sillä yhtäällä lukijaan ja itseensä ("siirtykäämme tarkastelemaan...") ja toisaalla tiedeyhteisöön ("emme voi sanoa mitään varmaa...").  

Asiaa on lopultakin melko ohuelti, ja kirja kärsii toistosta ja rönsyistä. Tarkastelu pomppii sinne tänne, eikä tuloksena rakennu kuin arvailuja ja huteria argumentteja. Arkeologien kirjoittamat historiateokset eksyvät joskus puhumaan tuttujen ja puolituttujen kaivauksista, ja Cline ottaa muutaman askeleen siihen suuntaan. Vaikka kirja ei keskity merikansojen hyökkäykseen, Cline viettää pitkän aikaa tarkastellen myöhäisen pronssikauden kansojen välisiä konflikteja ja sodan jälkiä arkeologin näkökulmasta. Kirja on siten osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Susimessu

Mirkka Lappalainen, Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 2009.

Nuijasotaan liittyvää akateemista keskustelua on käyty verkkaisesti. Sitä käsittelevä 1970-luvulla julkaistu Ylikankaan perusteos reagoi Renvallin 1940-luvun lopulla esittämiin argumentteihin, jotka haastoivat 1800-luvulla esitettyjä teorioita. Arkistomateriaalin ohella monet relevantit lähteet ovat 1900-luvun alkupuolelta, osa vielä kauempaa, mikä luonnontieteiden piirissä tarkoittaisi kuollutta tutkimusongelmaa (tai paradigmamuutosta). Historian piirissä keskustelua käydään ilmeisesti sukupolvien välillä.

Historioitsija Mirkka Lappalaisen vuonna 2009 julkaistu Susimessu on viimeisin kirjaksi koottu puheenvuoro tähän 1600-luvun taitteen talonpoikaiskapinaan. Kirja on odottanut muutaman vuoden hyllyssäni Ylikankaan Nuijasodan lukemista, mihin ihminen sodassa -lukuhaaste antoi viimein riittävän kipinän. Kipinästä on kasvanut lievä innostuminen: silmäilyn sijasta suorastaan syynään lähdeviitteitä ja -luetteloita ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Lappalainen kokoaa käydyn keskustelun, nyökkää kohteliaasti aikaisemmalle tutkimukselle, mutta kiinnittää Suomeen keskittyneen kapinan sen laajempaan kehykseen: Kustaa Vaasan jälkeiseen perimyskiistaan, kruunun ja aatelin väliseen taisteluun (vaikutus)vallasta ja samanaikaiseen uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen kädenvääntöön pohjoismaisista sieluista. Siinä sivussa taistellaan vielä Itämeren herruudesta. Näkökulma asettaa nuijasotaan liimatut myytit uudenlaiseen valoon, joka pikemmin sovittaa aikaisemmat näkemykset yhteen kuin kumoaa niitä. Klaus Fleming pelasi luonteensa mukaista valtaistuinpeliä laillisen kuninkaan miehenä. Kaarle-herttua pyrki maanisesti valtaan. Talonpojat reagoivat linnaleirien rasituksiin. Osapuolet etsivät liittolaisia suunnasta, joka palvelisi kunkin omia etuja. Kaikki turvautuivat propagandaan oikeuttaakseen tekonsa aikalaisten ja historian silmissä.

Ruotsalainen ja siten suomalainen aatelisto näyttää keskiaikaiselta, köyhältä ja tietämättömältä; se tuntee vain sodan. Talonpoikien verotus saatiin käyntiin, mutta ei heidän hengensä tai omaisuutensa suojaa. Ylipäätään yhteydenpito oli vaikeaa ja epävarmaa.
Marskin ja herttuan vainoharhaiselta tuntuva pelko vihollisen palvelijoita kohtaan selittyy osin sillä, että 1500-luvun oloissa oli hyvin vaikea päästä perille siitä, mitä maassa todella tapahtui. Valepuvussa liikkuminen oli yleistä, ja äärettömissä erämaissa oli helppo piileskellä. Postia ei ollut, kirjeet kulkivat palvelijoiden tai kauppiaiden mukana. Tiet olivat ratsupolkuja, ja kelirikkoaikaan kulkukelvottomia. Huhut kulkivat kirjeitä nopeammin, velloivat kylästä toiseen ja muuttuivat matkatessaan yhä hurjemmiksi.
Renessanssiloisto, jota Kustaa Vaasan pojat pyrkivät Ruotsiin tuomaan, jää hovien piiriin. Kaarle-herttuan armeijan haastaessa Riian edustalla puolalaiset eliittisotilaat erikoistumisen ja vaurauden edut tulevat selviksi: Laatu korvaa määrän. Herttua kokee miesylivoimastaan huolimatta murskatappion. Lappalaisen maalaamaa ajankuvaa vasten onkin suoranainen ihme, että Ruotsi on rakentamassa suurvaltaa seuraavan sadan vuoden aikana.

Susimessu on taiten kirjoitettu, eikä ole vaikea yhtyä kustantajan sivuille koottuun ylistykseen. Lappalaisen kerronta on jäsenneltyä, sujuvaa, monipuolista ja pohjattoman mielenkiintoista. Teksti ottaa muutamia askelia poispäin kuivasta tieteellisestä proosasta: Metsät ovat kuuraisia, ja luterilaisuus juurtuu routaiseen maahan. Lopputulos toimii.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Rubicon

Tom Holland, Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003). Abacus, London, UK, 2004.

Englantilainen Tom Holland on kirjoittanut erityisesti antiikkia käsitteleviä tietokirjoja sekä kymmenisen historiallista romaania. Hän on myös kääntänyt kreikan- ja latinankielisiä alkuteoksia englanniksi ja sovittanut niitä BBC:n dokumenttiohjelmiksi. Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic on Hollandin ensimmäinen tietokirja.

Rubikon on roomalaisten nimi koillisitalialaiselle joelle, jota pidettiin Italian ja Gallia Cisalpina -provinssin rajana. Roomalaiskenraalit eivät saaneet lain mukaan ylittää sitä legiooniensa kanssa. Caesar kuitenkin teki niin legioonineen vuonna 49 eaa, mistä alkoi sisällissota ja tasavaltalaisajan loppunäytös. Todettuaan tämän Holland siirtyy ajassa taaksepäin aina Rooman perustamiseen asti. Kerronta pysyy harvana läpi etruskisotien, Italian valloituksen, puunilaissotien ja ensimmäisten Välimeren provinssien. Vasta Sullan ensimmäisen sisällissodan kieppeillä Holland alkaa täydentää tarinaa yksityiskohdin.

Alkuun Rooman sotia kävivät riittävän varakkaan talonpojat. Sota julistettiin, sodittiin ja palattiin kotiin. Roomalaiset kehittivät kuitenkin omalaatuisen itsepintaisuuden, eivätkä he antautuneet tappioiden jälkeen kuten muut kansat, vaan palasivat taistelukentille uusine armeijoineen. He kehittivät ja hioivat sotataitoaan (ks. Rooman puolesta). Maanomistus ja poliittinen vaikutusvalta tapasivat kasaantua muutamien sukujen käsiin, ja tasavalta oli oikeastaan oligarkia. Valloitussodat ja kaukaisten provinssien määräaikainen hallinnointi osoittautuivat erinomaisen kannattaviksi hankkeiksi, jotka edelleen vahvistivat jo vauraita sukuja. Legioonista tehtiin pysyviä, ja sotaväenotto laajennettiin köyhempiin kansanosiin. Ulkoista imperiumia on kuitenkin vaikea yhdistää sisäiseen tasavaltalaisuuteen. Pysyvän armeijan tarpeet alkavat ohjata ulkopolitiikkaa ja lopulta sisäpolitiikkaa, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset presidentit Washington ja Eisenhower ovat jäähyväispuheissaan varoittaneet. Roomassa kilpailuhenki oli pitänyt mahtisukujen kunnianhimon aisoissa, mutta valloitussotien kautta syntyi johtajille uskollisia joukkoja ja valloitettujen provinssien rikkaudet muuttuivat ylivoimaiseksi sisäpoliittiseksi vivuksi.

Rubicon käsittelee ohimennen kaukaisia valloitussotia, mutta keskittyy nimenomaan sisällissotiin, jotka rapauttivat roomalaisen tasavallan ja käynnistivät keisarikunnan ajan. Tartuin kirjaan pienin epäilyksin, mutta Rubicon osoittautui asialliseksi ja mielenkiintoiseksi tietokirjaksi. Kirja nojaa muiden tekemään tutkimukseen, jonka Holland annostelee kaltaiselleni maallikkolukijalle. Hän pitää tarinan hyvin otteessaan tiivistäen vuosisadat niin, että kohtalokkaiden käänteiden kohdalla lukijalla on jo tarvittavat käsitteet, ilmiöt ja henkilöt käsissään ilman tuhansien sivujen vyörytystä sivunäyttämöillä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Storm of Steel

Ernst Jünger, Storm of Steel. Saksankielisestä alkuteoksesta Stahlgewittern (1920, 1961) englanniksi kääntänyt Michael Hofmann. Penguin Books, London, UK, 2004.

Ensimmäinen maailmansota oli aikanaan uudenlaista sodankäyntiä. Tappamista, tuhoa tai mielettömyyttä ei ollut aikaisemmin nähty vastaavassa teollisessa mittakaavassa. Koska sodan osapuolet ennen amerikkalaisten liittymistä sotaan olivat jokseenkin tasaveroiset, konflikti muuttui nopeasti pitkäkestoiseksi väsytystaisteluksi, joka asetti viime kädessä osapuolten asetuotantokapasiteetin vastakkain. Sodan jälkeen ilmestyi  rintamatodellisuutta kuvaavia kirjoja, joista yksi nimekkäimmistä lienee Ernst Jüngerin Storm of Steel (suom. Teräsmyrskyssä). Se ilmestyi omakustanteena vuonna 1920. Vuosien mittaan kirjasta ilmestyi useita, hieman toisistaan poikkeavia painoksia, koska Jünger työsti kirjaansa vuosikymmenten mittaan useaan otteeseen.

Storm of Steel on päiväkirjojen pohjalta kirjoitettu muistelmateos. Kirja alkaa, kun sotamies Jünger liittyy vapaaehtoisena 73. fusilieerirykmentin riveihin Champagnen maakunnassa elokuussa 1914. Rintamalle saapuminen on täynnä innostunutta odotusta.
The train stopped at Bazancourt, a small town in Champagne, and we got out. Full of awe and incredulity, we listened to the slow grinding pulse of the front, a rhythm we were to become mightly familiar with over the years. The white ball of a sharpnel shell melted far off, suffusing the grey December sky. The breath of battle blew across to us, and we shuddered. Did we sense that almost all of us - some sooner, some later - were to be consumed by it, on days when the dark grumbling yonder would crash our heads like an incessant thunder?
   We had come from lecture halls, school desks and factory workbenches, and over the brief weeks of training, we had bonded together into one large and enthusiastic group. Grown up in an age of security, we shared a yearning for danger, for the experience of the extra ordinary. We were enraptured by war. We had set out in a rain of flowers, in a drunken atmosphere of blood and roses. Surely the war had to supply us with what we wanted; the great, the overwhelming, the hallowed experience.
Illuusiot karisivat nopeasti. Sota olikin likaa, valvomista, tylsää odotusta kuoleman läheisyydessä. Jünger haavoittui ensimmäisen kerran Les Épargesin taisteluihin huhtikuussa 1915. Pian taistelun jälkeen hän käy läpi upseerikoulutuksen ja palaa rintamalle Arrasin kaistalle vänrikkinä. Jünger osallistui taisteluihin mm. Sommessa, Arrasissa, Cambraissa, Ypresissä ja Saksan vuoden 1918 kevätoffensiivissä. Hän keräsi mitaleita ja eteni komppanianpäälliköksi, mikä ei lainkaan lieventänyt hänen asemansa vaarallisuutta. Hän haavoittui 14 kertaa ja selvisi vain tuurinsa - läheltä piti -tilanteita on jatkuvasti - ja nopean hoitoonpääsynsä ansiosta.

Sotilaille kieli tuntui riittämättömältä kuvaamaan rintaman todellisuutta. Jüngerin kirjan nimi viittaa tykistökeskitykseen: elottoman rintamakaistaleen maanpäällinen osa on räjähdysten ja kranaatin sirpaleiden peittämä. Meteli on huumaava. Räjähdysten synnyttämä paine lennättää maata, savea ja ruumiita ympäriinsä. Ilmaa on vaikea hengittää, räjähdykset tuntuvat imevän kaiken ilman.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta, kasvamista tai muutosta vaan raaka päiväkirjoista koottu tapahtumaketju. Se kuvailee tapahtumia ilman sen kummempaa tulkintaa. Jünger ei puhu toiveista, tunteista, perheestä, sodan syistä tai moraalista, eikä hän juuri pohdi tappamista tai toveriensa kuolemaa. Hän kuvailee taistelun odotusta, sen tuomaa innostusta. Hän kuvailee pelkoa, vaaraa ja toverihenkeä. Hän kuvailee rintaman maisemaa ja belgialaisten ja ranskalaisten kylien muutoksesta elävistä yhteisöistä rauniokasoiksi, kun ne joutuvat tykistökantaman piiriin.
The defile and the land behind was strewn with German dead, the field ahead with British. Arms and legs and heads stuck out of the slopes; in front of our holes were severed limbs and bodies some of which had had coats or tarpaulins thrown over them, to save us the sight of the disfigured faces. In spite of the heat, no one thought of covering the bodies with earth.
    The village of Guillemont seemed to have disappeared without trace; just a whitish stain on the cratered field indicated where one of the limestone houses had been pulverized. In front of us lay the station, crumpled like a child's toy; further to the rear the woods of Delville, ripped to splinters.
Jünger ei valita ruoasta äänekkäästi, mutta brittiläisten vallatuista asemista löydetyt muonavarat herättävät laajaa ihastusta vuonna 1918. Hän kertoo kuin ohimennen valtavista tappioista, kuinka kaksi pataljoonaa kutistuu komppaniaksi, mutta ei jää murehtimaan niitä eikä palaa niihin. Vaikka kuolema arkipäiväistyy, vaara tuottaa maailman, jossa kaikki on tärkeää joka hetki ja josta ei katsella taaksepäin. Yllättävä iskee silti läpi suojakerroksista: komppanianpäällikkönä hän itkee miestensä edessä 20 nuoren tulokkaan äkillistä yksittäisen kranaatin tuomaa kuolemaa.

Kirjaa on kritisoitu sodan glorifioinnista. Storm of Steel ilmestyi melko pian sodan jälkeen. Toisin kuin esimerkiksi Remarque, Jünger ei selkeästi tuomitse sotaa. Millainen teos olisi ollut, jos Jünger olisi kirjoittanut sen vasta vuonna 1929 kuten Remarque? Missä Remarquen sotaromaani paloi ensimmäisten joukossa natsien kirjarovioissa, Teräsmyrskyssä kuului Hitlerin suosikkeihin. Silti Jünger pysyi etäällä kansallissosialisteista -- edelleen selkeästi tuomitsematta heidän toimintaansa.

Kun Remarque palveli rintamalla muutaman viikon, Jünger palveli neljä vuotta uskoen voittoon viimeiseen haavoittumiseensa asti. Jünger selvästi sopeutui sotaan ja asemaansa siinä. Kirjan ja sodan loppua kohden tuttujen kaatuessa yksi toisensa jälkeen ja saksalaissotilaiden nuorentuessa vuosi vuodelta kuolema tuntuu saavan merkitystä. Ohimennen Jünger mainitsee sodanjälkeisen, tappamisen synnyttämän katumuksen, mutta siirtyy pian eteenpäin.

Esipuheessaan kääntäjä Michael Hofmann kertoo kirjan taustoista ja edellisen englanninnoksen ongelmista. Kirja jatkaa ponnistuksiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Haastevastaus

Mari haastoi minut kirjabloggaajien keskuudessa kiertävään ketjukirjeeseen, jossa bloggaajat varovasti verkostoituvat. Haasteen mukana tuli seuraavat ohjeet. Aion rikkoa niitä.

Haasteen ohjeet
  1. Jokaisen haastajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
  2. Pitää vastata saamiinsa 11 kysymykseen.
  3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
  4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
  5. Postauksessa tulee kertoa, ketkä on haastettu.
  6. Ei takaisin haastamista.

Tiesitkö, että
  1. Minut on rokotettu Windowsia vastaan.
  2. Pystyn helposti syömään samaa ruokaa viikon, kaksi.
  3. Kasvoin historiattomalla ei-kenenkään-maalla, joka on helsinkiläisille muuta Suomea ja muulle Suomelle Helsinkiä.
  4. Ostin nettihuutokaupasta Platonin Valtion käännöksen. Se oli aika suolainen, mutta siinä on kirjailijan itsensä tekemä omistuskirjoitus.
  5. Katselen YouTubesta enimmäkseen painonnostoa. Snatch tarkoittaa siinä yhteydessä tempausta (vitsi kuluu nopeasti).
  6. Olen tehnyt tulet ilman stidejä, stendaria ja sprennaria.
  7. Haaveilin nuorempana historioitsijan urasta. Päädyin sitten kuitenkin Helsinkiin.
  8. Näytän ruuhkan vierellä pyöräillessäni piilokeskaria autoilijoille.
  9. Opiskeluaikoinani Helsingissä liikkui tyyppi, joka oli niin samannäköinen kuin minä, että kaverini alkoivat nimitellä minua koppavaksi, kun en moikkaillut.
  10. Lopetin kahvin juonnin kolme vuotta sitten. Työpaikan yhteismaatragedia.
  11. Keräilen tautologioita (paitsi kun en keräile).
Haastevastaukset:
  1. Minkä ominaisuutesi tai luonteenpiirteesi olisit valmis antamaan pois? Vaatimattomuuden. 
  2. Lempilelusi lapsena? Rambo-eloonjäämispuukko, jossa oli hiomakivi, sahaterä, kompassi, pullonavaaja, siimaa, tulitikkuja, ongenkoukkuja ja koukun painoja. Jos ei olisi tullut talvi (tikut loppuivat), olisin varmaan vieläkin Sipoon metsissä.
  3. Oletko pitänyt päiväkirjaa? Olen.
  4. Minkä taidon haluaisit oppia? Uskottavan ranskankielisen sadattelun (ja siihen liittyvän elehdinnän).
  5. Mihin jo hankittuun taitoosi voisit sen vaihtaa? Ruoanlaittotaitoon.
  6. Väri, josta et pidä? Värithän näyttävät muuttuvan taustan mukaan. Ei ole värin vika, jos se on väärässä paikassa.
  7. Eilisen päivän kohokohta? Snookerin maailmanmestaruusfinaali ja Selbyn odottamaton voitto O'Sullivanista.
  8. Upea, ihana tai unohtumaton makumuisto? Lapsuudessa naapurissa oli kilpikonnaterraario, johon piti vaihtaa vesi. Terraarion tyhjentämiseen käytettiin lappoletkua, josta piti imaista letkun täyttämiseksi ja juoksutuksen käynnistämiseksi. Nielaisin terraarion liejua. Se maistui aluksi laimealta pinaattikeitolta.
  9. Muistatko uniasi? Kerro jotain hulluimmasta unestasi, jonka muistat.  Vaikeita kolmikulmaisia sanoja, jotka juuttuivat kurkkuun. En pystynyt selittämään poliiseille tilannetta pihalle kasvaneen syvän ojan pohjalta.
  10. Mikä on lempilukupaikkasi? Sohva. Ei, nojatuoli.
  11. Minkä kirjan haluaisit hyllyysi? Tapio Salmisen teoksen Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika
Haastaan mukaan seuraavat blogit (lista lyheni alkuperäisestä, kun ketjukirje näyttää peittäneen koko blogiskenen):
Kysymykset haastetuille:
  1. Mitä vikaa on internetissä ja miten korjaisit sen?
  2. Mikä kreikkalainen jumala olet? 
  3. Mitä terveisiä haluaisit lähettää Virginia Woolfille?
  4. Jos Nobel-komiteasta soitettaisiin ja pyydettäisiin tekemään valinta tämänvuotisesta kirjallisuuspalkinnosta, kuka voittaisi? Oletetaan tällä kertaa, että et saa valita itseäsi.
  5. Minkä kirjan lukemista välttelet tietoisesti?
  6. Mitä mieltä olet kirjallisuuden klassikoiden uudelleen kirjoittamisesta/modernisoinnista/tehostamisesta?
  7. Mitkä olisivat ensimmäiset rautaiset toimenpiteesi kulttuuriministerinä?
  8. Mikä on erikoisin kirjanmerkki, jota olet käyttänyt?
  9. Mistä vokaalista olisit valmis luopumaan? Mikä vokaali suomen kielestä puuttuu?
  10. Oletetaan, että 800 vuoden päästä arkeologit kaivavat esiin nykyisen asuntosi. Löytöä pidetään erityisen merkittävänä. Miksi?
  11. Mikä kirja minun pitäisi ehdottomasti lukea?

perjantai 2. toukokuuta 2014

Laura

Vera Caspary, Laura. Vintage Books, London, UK, 2012.

Yhdysvaltalainen Vera Caspary (1899-1987) kirjoitti aluksi sekalaisen toimistotyön ja myöhemmin muun kirjoitustoimen ohella romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Casparyn teoksista rikosromaani Laura lienee tunnetuin siitä tehdyn elokuvasovituksen vuoksi. Sitä en ole nähnyt, mutta Otto Premingerin noir-tuotanto on jossain määrin tuttu. Innostuin tästä hdcanisin bloggauksen johdosta.

Komisario Mark McPherson joutuu jättämään baseball-ottelun väliin murhatutkimuksen vuoksi. Lauraa, nuorta ja menestyvää mainossuunnittelijaa, on ammuttu haulikolla lähietäisyydeltä kasvoihin tämän huoneiston eteisessä. McPherson joutuu kahlaamaan puolitotuuksien ja ristiriitaisten lausuntojen keskellä, ja murhatutkimus polkee paikallaan. Kunnes.

Casparyn dekkari pyörittää kliseitä mutta tekee sen tietoisesti (ironisesti) ja raikkaasti (hauskasti). McPhersonin skotlantilaiset sukujuuret tulevat esiin monessa kohdin.
His face had the watchfulness that comes after generations to a conquered people. The Avenger, when he comes, will wear that proud, guarded look.
Kirja ilmestyi aluksi jatkokertomuksena, ja tarinan kertoja vaihtuu lukujen välillä. Jännityksen ylläpitäminen viimeiseen asti on loppua kohden hieman väkinäistä, mutta lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä. Toimii.

torstai 1. toukokuuta 2014

Of Human Bondage

Kuva: Wikimedia Commons
W. Somerset Maugham, Of Human Bondage (1915). The Project Gutenberg EBook, 1995. http://www.gutenberg.org/ebooks/351

Englantilainen William Somerset Maugham (1874-1965) menetti nuorena vanhempansa. Hän kasvoi setänsä pyörittämässä pappilassa ja sisäoppilaitoksissa. Hän ei halunnut isänsä tapaan lakimieheksi, eikä änkytyksensä vuoksi sopinut virkamieheksi tai papiksi, joten hän opiskeli lääkäriksi. Opiskeluaikanaan hän kirjoitti esikoisromaaninsa Liza of Lambeth (1897), joka sai myönteisen vastaanoton ja mahdollisti kokopäiväisen kirjailijan uran heti lääkäriksi valmistumisen jälkeen. Of Human Bondage ilmestyi vuonna 1915, kun Maugham oli kirjoittanut jo kymmenen näytelmää ja saman määrän romaaneja. Kirja ei alkuun herättänyt laajaa ihastusta, mutta aikaa myöten siitä on tullut Maughamin tunnetuin teos. Kirjasta on tehty kolme elokuvasovitusta. Vuoden 1934 sovitus (kuvassa) nosti Bette Davisin parrasvaloihin.

Of Human Bondage on englantilaisen Philip Careyn kasvutarina. Kirjassa on omaelämänkerrannallisia juonteita: Philip menettää vanhempansa nuorena, päätyy pappilaan kasvatettavaksi, kokee sisäoppilaitoksen kauhut ja jää sivulliseksi kampurajalkansa vuoksi. Sosiaalistumisen kanavaksi jäävät kirjat. Philip on erinomainen oppilas, mutta kaikkien kauhuksi hän kieltäytyy Oxford-stipendistä, joka tarjoaisi hyvän pohjan pappisuralle. Sen sijaan hän lähtee Saksaan Heidelbergiin opiskelemaan kieltä ja kulttuuria. Palattuaan Englantiin Philip alistuu kirjanpitäjän oppipojaksi, mutta ura ei ole häntä varten. Saksassa saatu kulttuuripurema paisuu intohimoksi, ja Philip lähtee Pariisiin opiskelemaan taidetta. Hän saa ystäviä, onnistumisen kokemuksia ja uusia taitoja, mutta keskinkertaisen taiteilijan ura ei kiinnosta. Seuraa karvas kotiinpaluu. Neljäs yritys johtaa lääkärin uralle.

Kirjan nimi viittaa Baruch Spinozan Etiikan katkelmaan tunteista: jos emme hallitse tunteitamme, olemme sattumusten vietävänä ja toimimme oman etumme vastaisesti. Palava rakkaus asioihin, jotka eivät ole vallassamme, on eräänlainen mielensairaus. Tämä vitsaus kiusaa Philipiä pitkään: satunnaiset, äkilliset ja totaaliset uraan tai naisiin kohdistuvat pakkomielteet ajavat hänet kerta toisensa jälkeen kohti perikatoa. Ensin filosofien Heidelberg suistaa hänet kirkolliselta uralta, sitten taiteiden ja tunteiden Pariisi kirjanpitäjän uralta. Kohtalokkaampaa on Philipin ihastus Mildrediin, joka elää samanlaisen, kohtalonohjaaman tunteen vallassa. Jokaista kohtausta seuraa häpeällinen takaisku. Elämä ikään kuin kuorii hänestä kerros kerrokselta unelmia, uskomuksia ja tapoja. Perinteestä irtautuminen ajaa kohti nihilismiä, ja Philip joutuu tekemään tosissaan töitä välttääkseen uppoamasta siihen.

Paikoin Philipin edesottamukset tuntuivat pateettisilta, mutta Maugham onnistuu pitämään tarina mielenkiintoisena. Nuoren taiteilijan ja ateistin sisäinen paini on kiehtova, ja tarina pitää otteessaan. Maugham esittää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailman lohduttomana. Säästöt, omat tai ystävien, ovat ainoa turva vastoinkäymisiä vastaan. Huonosti menemiselle ei ole mitään takalaitaa. Rahvaalle töiden tai työkyvyn menettäminen on kohtalokasta. Balzacilaisessa maailmassa muutosturvaa ei ole. Kulttuuri tuntuu olevan se köysi, joka voi pelastaa hukkumiselta, mutta epäilen, voivatko kaikki tarttua siihenkään.