keskiviikko 27. elokuuta 2014

Intelligence in War

John Keegan, Intelligence in War: Knowledge of the Enemy from Napoleon to Al-Qaida. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2003.

Aina Erskine Childersin The Riddle of the Sandsin julkaisusta lähtien tarinat näkymättömästä vakoojien käymästä sodasta ovat kiehtoneet yleisöä. Valvonnan, seurannan ja soluttautumisen asiantuntijasta, vakoojasta, on kasvanut sankari (tai antisankari), joka kerää salaisia tietoja ja elää alati hengenvaarassa. John Le Carrén kirjoittamat henkilöt tekevät pelaavat vaarallista peliä, mutta saavat kuitenkin aikaan vähän tuloksia -- kylmä sota jatkuu heistä huolimatta. Ian Flemingin luoma sankari James Bond tuntuu pitävän elossa haavetta, että yksittäisen ihmisen edesottamukset voivat olla ratkaisevia sodassa. Todellinen tiedustelutyö on paljon arkisempaa: Kootaan pieniä havaintoja, puretaan salausta vihollisen viesteistä ja yritetään tehdä havainnoista laajempaa tulkintaa.

Historian monet kenraalit ovat korostaneet tiedustelutiedon merkitystä. Tietoja on koottu jo ainakin muinaisesta Egyptistä lähtien. Aleksanteri Suuri haastatteli persialaisia kauppiaita ja matkalaisia. Caesar kokosi roomalaisen tavan mukaan kattavat tiedot Galliasta ja niin edelleen. Valtiot ovat perustaneet kalliita tiedusteluorganisaatioita, joita pidetään elintärkeinä (ja joiden asema vapaassa yhteiskunnassa on noussut kyseenalaiseksi). Kirjassaan Intelligence in War sotahistorioitsija John Keegan kaataa kylmää vettä tiedustelusuitsutuksen päälle. Hän tarkastelee tiedustelutiedon asemaa sotahistoriassa aina amiraali Nelsonin saavuttamasta voitosta vuonna 1798 edelleen käynnissä olevaan sotaan terroria vastaan.

Tiedustelutieto ei takaa voittoa sodassa tai taistelussa. Keegan korostaa, että sota on ensisijaisesti raakaa voimankäyttöä, ja sota ratkeaa aina taistelussa. "Decision in war is always the result of a fight, and in combat willpower always counts for more than foreknowledge. Let those who disagree show otherwise." Koodien purkaminen, harhautukset ja salaisten suunnitelmien paljastumiset voivat olla avuksi, mutta kertaakaan historian aikana ei heikompi osapuoli ole voittanut pitkittynyttä konfliktia. Ollakseen hyödyksi tiedustelutieto täytyy ensin kerätä ja sitten toimittaa tiedon käyttäjälle (Britannia puolusti Falklandia ilman mainittavaa tiedustelutietoa Argentiinan joukoista tai aseistuksesta). Käyttäjän täytyy luottaa ja uskoa toimitettuun tietoon (esim. Churchill kertoi Stalinille, että Saksa valmistelee hyökkäystä Venäjälle, mutta tämä ei uskonut). Tietoa kerätään pienissä palasissa, joista pitää koota tulkinta, johon puolestaan vaikuttaa tulkitsijan oma näkemys (esim. britit eivät pitäneet saksalaisten V1- ja V2-raketteja teknisesti mahdollisina, vaikka tiedustelutieto kertoi toista). Lopuksi tiedustelutieto ottaa käyttöön, mutta soveltamisessakaan ei ole mitään kultaista sääntöä (esim. Puola mursi saksalaisten viestien salauksen, mutta hävisi sodan muutamassa viikossa). Taistelu on aina epävarmaa.

Väitteensä tueksi Keegan esittelee tapauksia historiallisista taisteluista, joissa tiedustelutieto on näyttäytynyt jotenkin oleellisena. Ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa Välimerellä amiraali Horatio Nelson joutui kokoamaan ja analysoimaan tiedustelutietonsa itse. Lontoossa tiedettiin Napoleonin laivaston päämäärä, mutta tietoa ei saatu Nelsonille. Muutamasta virhearviosta huolimatta amiraali kuitenkin päätteli itse ranskalaisten liikkeet ja kuukausien takaa-ajon jälkeen saavutti ja tuhosi heidän laivastonsa Niilin suistossa. Samaan tapaan Yhdysvaltain sisällissodan aikaan Konfederaation kenraali Jackson oli irrallaan sodanjohdosta ja kokosi itse paikallistietoja ja piirrätti itselleen kartan Shenandoahin laaksosta. Tietoineen -- ja marssimiseen tottuneine sotilaineen ("jalan liikkuva ratsuväki") -- hän uskalsi tehdä peliliikkeitä ja jallitti Pohjoisvaltioita kevään 1862 kampanjassaan.

Esiteollisen ajan tiedustelutieto liikkui jalan, ratsuin tai rannikolla semaforein, mutta merellä laivaston komentaja oli omillaan. Lennätin ja myöhemmin radio toivat uudenlaisen mahdollisuuden siirtää tietoa reaaliaikaisesti. Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivastojen komentajat olivat vielä vanhojen tapojen kasvatteja eivätkä osanneet hyödyntää täysin radion tuomia taktisia mahdollisuuksia. Vihollinen saattoi kuunnella radioliikennettä ja tunnistaa tai jopa paikantaa lähettäjät. Saksalainen amiraali von Spee upotti ympärysvaltojen kauppalaivastoa Tyynellä valtamerellä, ja Brittien Kuninkaallinen laivasto ajoi häntä kuumeisesti takaa. Vuonna 1914 britit saivat tietää hänen sijaintinsa, mutta silti hän tuotti Britannialle yhden karvaimmista meritaistelutappioista Coronelin edustalla.

Saksalaiset käyttivät radioliikenteensä salaamiseen Enigma-järjestelmää, jonka salauksen ensin puolalaiset ja sitten britit kuitenkin purkivat melkein heti. Puretuista sanomista britit saivat tietää esimerkiksi hyökkäyksestä Kreetalle. Puolustusta johtava kenraali ei kuitenkaan tulkinnut tietoja aivan oikein, ja verisen taistelun päätteeksi saksalaiset valtasivat Kreetan. Samaan tapaan yhdysvaltalaiset onnistuivat purkamaan japanilaisten salauksen, mutta tiedot Pearl Harborin hyökkäyksestä peittyivät radioliikenteen paljouteen. Midwayn taistelu olisi voinut keikahtaa kummalle tahansa huolimatta yhdysvaltalaisten ennakkotiedoista ja juonista. Atlantin taistelussakin Keegan pitää susilaumoiksi kokoontuvien saksalaisten sukellusveneiden sijaintia toissijaisena. Oleellisempaa lopputuloksen kannalta oli saattueiden taktiikka.

Churchill perusti buurisotien innostamana epäsäännöllisiä joukkoja, jotka koulutettiin ja aseistettiin toimimaan vihollisen miehittämillä alueilla. Vastarintaliikkeet saivat kuitenkin vähän aikaan. Normandian maihinnousun aikaan saksalaisten ei tarvinnut sitoa joukkoja vastarintataistelijoiden takia; Gestapo riitti pitämään ne ruodussa.

Vuonna 2001 Yhdysvallat julisti käyvänsä sotaa terroria vastaan. Sen vihollinen, Al-Qaida, ei ole kuitenkaan armeija, jota vastaan voi käydä taisteluita. Se on väljä samanmielisten taistelijoiden verkosto. Amerikkalainen tiedustelukoneisto ei oikein pysty rekrytoimaan kielitaitoisia kandidaatteja tai soluttautumaan fundamentalistien riveihin. Jäljelle jää signaalitiedustelu. Niinpä kaikkien ihmisten digitaalista tietoliikennettä kerätään ja louhitaan siinä toivossa, että terroristien viestit osuvat haaviin.

Keeganin mukaan pelkkä tiedustelutieto ei siis johda voittoon taistelussa, mutta samaa voi sanoa mistä tahansa yksittäisestä asiasta: maasto, sää, koulutus, aseistus, moraali, huolto- tai komentojärjestelmä. Hän ei oikein erottele taktista ja operationaalista tiedustelutietoa. Kenraali Jacksonin ja amiraali Nelsonin tiedustelutieto tuntui olevan ratkaisevaa heidän menestyksensä kannalta, samoin brittien tunnistamat saksalaisten sukellusveneiden sijainnit. Silti Keegan esittää päinvastaista. Argumentointi on ristiriitaista, enkä osaa sanoa esimerkkien todistusvoimastakaan. Minkä varassa taisteluita on sitten voitettu?

Keegan on kuitenkin parhaimmillaan kirjoittaessaan taistelukuvauksia. Tarinat Nelsonin ja von Speen seikkailuista, Enigma-projektin vaiheista ja Midwayn taisteluista ovat herkullista luettavaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

lauantai 23. elokuuta 2014

Englantilainen potilas

Michael Ondaatje, Englantilainen potilas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The English Patient (1992) suomentanut Juhani Lindholm. Otava, Helsinki, 1993.

Englantilainen potilas on Pohjois-Afrikasta Italiaan siirretty lentokoneen hylyssä tunnistamattomaksi palanut mies. Armeijat ja niiden mukana sairaalat siirtyvät taisteluiden myötä pohjoisemmaksi, mutta nuori kanadalainen sairaanhoitaja Hana jättäytyy toscanalaisluostarin raunioihin englantilaisen potilaansa kanssa. Ennen pitkää sinne löytää tiensä myös Hanan perhetuttu Caravaggio, jonka sota ylensi varkaasta vakoilijaksi, ja siirtomaaisäntiensä joukoissa palveleva intialainen Kip, joka kiertää lähiseutuja raivaamassa saksalaisten jättämiä miinoja.

Sota Euroopassa on jo lopuillaan. Eristyksissä elävän luostarin asukkaat ovat kaikki sodan arpeuttamia, vaikka kukaan heistä ei osallistunut taisteluihin. Hana näki taisteluista vain sen seuraukset. Hän paloi loppuun kaivaessaan kranaatinsirpaleita nuorista miehistä ja tarjotessaan kuoleville viimeisen kosketuksen elämään. Kip on pioneeri, jolle viholliskosketus on ollut pelkästään miinojen ja räjähtämättömiksi jääneiden ammusten hermoja raastavaa purkamista. Räjähteiden raivaaminen on kehittänyt varovaisuuden miltei vainoharhaisuudeksi ja ihonväri sekä turbaani yksinäisyyden erakoitumiseksi. Jäädessään vakoilijana saksalaisten käsiin Caravaggio menetti kuulusteluissa molemmat peukalonsa. Hän on englantilaisen potilaan tavoin riippuvainen luostariin jääneistä morfiinivarastoista.

Srilankalaissyntyisen kanadalaiskirjailijan Michael Ondaatjen Englantilainen potilas kuuluu Keneallyn Schindlerin listan ja de Bernièresin Kapteeni Corellin mandoliinin ohella viimeisen kahdeksan kuukauden aikana lukemiini hienoihin toista maailmansotaa sivuaviin kirjoihin, joiden aiemmien nähty elokuvasovitus (tai mandoliinin kohdalla pelkkä elokuvajuliste) syystä tai toisesta oli jarruttanut lukuintoani. Vaikka elokuvina Schindlerin lista ja Englantilainen potilas keräsivät kiitosta, palkintoja ja Oscareita, jäävät ne kuitenkin kirjojensa varjoon. (Elokuvasovitus Kapteeni Corellin mandoliinista ei kerännyt kiitosta, palkintoja tai Oscareita.)

Ondaatjen tarina liikkuu luostarin nykyisyydessä ja sen asukkaiden kokemuksissa ilman selkeää aikajärjestystä. Kun englantilainen potilas ilman tulevaisuutta palaa jatkuvasti menneisyyteen, ihmiset hänen ympärillään etsivät varovasti paluuta normaaliin elämään. Potilaansa tavoin Hana on palanut kuvainnollisesti samoissa liekeissä, ja vaikka hänen nuori ihonsa on edelleen sileä, toipuminen on hidasta. Ahdistusta kukin pakenee tavallaan, enimmäkseen tekemiseen.

Englantilaisen potilaan menneisyys paljastuu pala palalta. Hiiltynyt iho peittää oppineen, ennen sotaa kartan valkoisia alueita mitanneen miehen, jolta aavikko vie kyvyn tunnustaa eroja.
Liikuimme yksin beduiinien mukana Neljänkymmenen päivän tien tuntumassa. Kohtasin lukemattomia autiomaaheimoja, kauneimpia ihmisiä joita olen eläessäni nähnyt. [...] Koko kansallisuuden käsite haihtui vähitellen meistä. Opin lopulta inhoamaan koko kansakunta-sanaakin. Kansallisvaltiot ovat vääristäneet maailmamme.
Kuten rakkaus, autiomaakin on tapahtuma, jota ei voi omistaa tai aidata. Kahden maailman, aavikon ja sivistyksen, välillä liikkuva mies ei tunnusta rajoja tai reviireitä eikä niiden tuottamaa omaisuutta. Kuten tragedioissa tapaa käydä, kulttuurin järjestystä ylläpitävien erojen katoaminen synnyttää uhrikriisin. Englantilaisessa potilaassa sota tuo sitten muassaan puhdistavan väkivallan. Se piirtää ensin autiomaahan ja sen kansojen tilkkutäkkiin rajoja ja reviireitä eli merkityksiä, joiden loukkaaminen on kohtalokasta. Sitten se vääntää autiomaan perinteet ja vieraanvaraisuuden sijoiltaan. Jos miehen ruumis palaa lentokoneen ohjaamossa, hänen sieluaan korventavat vaikeudet yhdistää kokemuksen tuomat uskomukset ja intohimoinen rakkaus. Vaikka rakkautta ei voi omistaa, se haluaa rajoja.

Rajoja löytää myös Kip. Sota ei lupauksistaan huolimatta poistakaan erilaisuutta isännän ja alamaisen väliltä. Britannia taistelee Euroopassa demokratian puolesta mutta tyrannisoi siirtomaataan. Puhetavan hiominen, univormu tai urhoollisuus ei pyyhi pois kulttuuriin koodattuja eroja. Siihen pystyy vain räjähtämätön lentopommi tai panssarimiina. Sitä purkaessaan sikhipioneeri tulee nähdyksi ja kuulluksi mutta vain väliaikaisesti. Lopultakaan mitään palkintoa ei ole tarjolla. Länsi ja itä eivät sekoitu.

Englantilainen potilas tarkastelee toista maailmansotaa Euroopan ulkopuolisin silmin. Tarinaan sekoittuu myyttejä, tragediaa, antiikkia, sotaa edeltävää Kairoa, lumoavaa aavikkoa, yksinäisyyttä, etsimistä ja kaipuuta (kirsikkana kakussa pioneerien raivaustoimintaa). Ondaatjen kerronta polveilee melkein rauhattomasti: Aikamuoto vaihtelee, ja kertoja vaihtuu toiseksi kesken kaiken. Kirjoittajan runoilijatausta lataa pieniä tapahtumia taitavasti. En enää muista elokuvaa kovin tarkasti, mutta sen keskeiset tapahtumat eivät ole aivan yhtä keskeisiä kirjassa. Kirja on joka tapauksessa elokuvaa parempi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

maanantai 18. elokuuta 2014

Vietnamin sota

Andrew Wiest (toim.), Vietnamin sota. Englanninkielisestä alkuteoksesta Rolling Thunder in a Gentle Land - The Vietnam War Revisited (2006) suomentanut Simo Liikanen. Ajatus Kirjat, Jyväskylä, 2009.

Vietnamin sota on Yhdysvalloille vaikea aihe, joka kummittelee edelleen uusien sotilasoperaatioiden takana esimerkkinä epäonnistumisesta: amerikkalaiset voittivat taistelut, mutta hävisivät sodan. Vaikeasta sodasta ovat jääneet elämään kuvat palavista kylistä, mielikuvat huumehoureisista lapsentappajista ja myytit palauttamattomista amerikkalaisista sotavangeista. Sodan tausta oli monimutkainen, eikä sotaa koskaan varsinaisesti julistettu, vaan Yhdysvallat katsoi auttavansa liittolaistaan Etelä-Vietnamia taistelussa kommunismia vastaan. Yhdysvallat auttoikin kunnes ei enää auttanut.

Yhdysvaltalainen Andrew Wiest on kirjoittanut ja toimittanut useita Vietnamin sotaa käsitteleviä kirjoja. Vietnamin sota on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista pohtien enemmänkin sodassa olemista kuin sodan tapahtumia tai taisteluita. Suomenkielinen nimi on siten hieman harhaanjohtava. 

Kirjan aloittavassa artikkelissa Wiest taustoittaa Vietnamin sotaa, jota on pidetty amerikkalaisena sotana, vaikka se alkoi ennen amerikkalaisten osallistumista ja jatkui sen jälkeen, kun he olivat vetäytyneet. Vietnam kuului Ranskan hallitsemaan Indokiinaan, jossa japanilaisten vetäydyttyä toisen maailmansodan jälkeen käynnistyi itsenäisyystaistelu. Vaikka itsenäistymistä kannatti monet ryhmittymät, kommunistit olivat parhaiten organisoitunut ja tuettu ryhmä, ja se otti johtavan roolin. Ranska kärsi yrityksistään huolimatta tappion, ja Geneven konferenssissa 1954 Ranskan Indokiina jaettiin itsenäisiksi valtioiksi Laos, Kambodža sekä Pohjois- ja Etelä-Vietnam. Kiinan tukema Pohjois-Vietnam ensin tuki Etelä-Vietnamissa toimivia kapinallisia ja alkoi sitten siirtää sinne omia taistelijoitaan. Taistelut kiihtyivät, ja Yhdysvallat tarjosi Etelä-Vietnamille yhä vahvempaa tukea. Vuonna 1965 amerikkalaiset sotilaat astuivat Etelä-Vietnamin maaperälle. Wiest korostaa, että Vietnamin sota oli samanaikaisesti siirtomaasota, kansalaissota, sisällissota, vallankumoussota ja osa kylmää sotaa. Sodan luonne vaihteli ajan ja maaston mukaan. 

Vietnamin sota tarjoaa taustaa Ranskan sotaan Indokiinassa, pohjoisvietnamilaisen korkea-arvoisen upseerin näkemyksen sodan kulusta, etelävietnamilaisten siviilin kuvauksen tasapainottelusta poliittisesti vaikeassa maastossa, jossa perheet kärsivät perheenjäsentensä liittolaisuuksista ja muuttuvista voimasuhteista, australialaisten sotaponnisteluista, selvityksen ilma-aseiden ja -kuljetusten roolista, mittavaksi huoltotieksi kasvaneesta Ho Tsi Minhin polusta ja taisteluista Laosin ja Kambodžan puolella. Yhdysvaltalaiset kirjoittajat lisäksi pohtivat sodan aikana kehittyvää taktiikkaa, tiedotusvälineistön roolia ja sodan perintöä. 

Artikkelissaan Lewis Sorley korostaa presidentti Johnsonin kohtalokasta valintaa sodanjohtoon. Kenraali Westmoreland uskoi taistelevansa perinteistä näännytyssotaa, jossa tappamalla riittävästi vihollisia nujerretaan taistelutahto ja -kyky. Hän ei tunnistanut sodan erityispiirteitä, kylien suojaamista Viet Congin poliittiselta painostukselta tai etelävietnamilaisten varustamisen ja kouluttamisen tärkeyttä. Pohjoiskorealaisen upseerin Bui Tinin mukaan amerikkalaisten "heikkoja kohtiaan olivat sopeutuminen säähän, maasto-oloihin ja kansaan -- eli kaikkiin Sun Tzun sotaoppaan kolmeen perusasiaan". He eivät olleet varustautuneet matalan kontrastin alati muuttuvaan sissisotaan tropiikissa. Kolmen vuoden taistelut eivät tuntuneet edistävän mitään, joten Westmoreland vaihdettiin kenraali Abramsiin. Taktiikka muuttui yhdessä yössä paremmin sotaan sopivaksi, mutta kenraalit joutuivat edelleen käymään sotaa poliittisessa lieassa. 

Kuitenkin etelävietnamilaiset saatiin varustettua ja koulutettua vastavoimaksi kommunisteille. Vuonna 1973 yhdysvaltalaiset alkoivat vetäytyä Vietnamista. Lewis Sorley kirjoittaa:
Näin sodassa koitti hetki, jolloin se oli voitettu. Taistelut eivät olleet päättyneet, mutta sota oli voitettu. Perusteluna oli se, että etelävietnamilaiset olivat Yhdysvaltojen avun jatkuvin luvin savuttaneet kyvyn säilyttää vapautensa ja itsenäisyytensä määrittelemättämäksi ajaksi.
Nixon lupasi auttaa Etelä-Vietnamia sotilaallisesti ja kalustollisesti, jos Pohjois-Vietnam jatkaisi hyökkäystään, ja lupasi mittavaa taloudellista apua. Pohjoisen hyökkäys jatkui Neuvostoliiton ja Kiinan tuella, mutta "[t]otuuden hetkellä Yhdysvallat petti kaikki kolme lupaustaan, kiitos kongressin." Etelä hävisi, ja kommunistit käynnistivät puhdistuksia ja viisivuotissuunnitelmia, jotka aiheuttivat valtavat pakolaisaallot ja nälänhädän.

Vietnamin sota oli ensimmäinen televisiosota. Sensuurille alistamisen sijaan toimittajien tuli sitoutua heille annettuihin ohjeisiin mutta saivat vastineeksi liikkua vapaasti sotatoimialueella. Alkuun toimittajat jatkoivat perinteiseen tapaan hallinnon äänitorvina, mutta tappioiden kasvaessa ja kansan sekä eliitin sotainnostuksen hiipuessa westmorelandilaisessa näännytyssodassa toimittajat alkoivat itse tulkita tapahtumia Vietnamissa ja kotimaassa. He kuvasivat palavia kyliä, riiteleviä poliitikkoja ja väsyneitä sotilaita. Jotkut ovat syyttäneet sodan tappiosta toimittajia ja mediataloja. Daniel C. Hall esittää, että pikemminkin toimittajien työ heijasteli kotirintaman romahtavaa konsensusta ja kahtiajakautumista, eliitin ilmapiirin muuttumista ja hallinnon harjoittaman harhaanjohtamisen paljastumista. Yhdysvaltojen oli yhä vaikeampi perustella läsnäoloaan Vietnamissa. Hall kirjoittaa:
Amerikkalaisessa kulttuurissa sodan voi ymmärtää vain toisen maailmansodan hallitsevan kontekstin kautta. Tärkeä osa sitä on ajatus siitä, että sota on politiikan yläpuolella ja "pyhällä paikalla" isänmaallisuuden "kansalaisuskonnossa". Yhdysvaltalaiset muistavat toisen maailmansodan hyvänä sotana osittain siksi, että kansakunta oli yhtenäinen. 
Toinen maailmansota oli totaalinen sota, jossa toimittajat asettuivat osaksi sotaponnisteluita laittaen sivuun tasapuolisuuden ja objektiivisuuden käsitteet. Vietnamin sota oli rajoitettu sota, jossa toimittajilla ei ollut samanlaista roolia. Kotirintaman murtuessa he "siirtyivät huomaavaisesta ja ylistävästä uutisoinnista puolueettoman huomioitsija ja vahtikoiran rooliin, joka vallitsi tavanomaisessa poliittisessa uutisoinnissa." On helpompi nähdä tiedotusvälineistö petturina kuin tunnustaa sodan aikainen "kollektiivinen harkintakyvyn romahdus".

Arnold R. Isaacs jatkaa samoilla linjoilla. Yhdysvalloissa Vietnamin sotaa on kohdannut jonkinlainen muistinmenetys. Aihe on kipeä, mutta sodassa itsessäänkin ongelma: se ei istu kertomusperinteeseen.
Yhdysvaltalaisia opetetaan ajattelemaan sotaa kertomuksena, jonakin, jolla on alku, toisiaan seuraavia taisteluja sisältävä keskikohta, ja niitä sitten seuraava päätös. Vietnamin sodalla ei kuitenkaan ollut kerronnallista rakennetta, minkä saattoivat todistaa sekä siellä taistelleet miehet että taistelua kotona seurannut yleisö. Sodan taistelut vaikuttivat sattumanvaraisilta väkivallan jaksoilta, jotka eivät ollet yhteydessä millää johdonmukaisella tavalla. Kun taistelut päättyivät jossakin, nähtäville jäivät ruumiit ja tuhotut kylät, mutta tuskin koskaan mitään muutosta sodassa itsessään, ei merkkejä kummankaan osapuolen lähestyvästä voitosta tai tappiosta.
Tämä ehkä osin selittää amerikkalaisen sotahistorian kirjatarjonnan vinouman: toista maailmansotaa on hyllymetreittäin, Koreaa ja Vietnamia vähemmän.

Wiestin mukaan Yhdysvallat ei ole vielä selvittänyt suhdettaan Vietnamin sotaan. Veteraanit kaipaisivat jonkinlaista tunnustusta ja merkitystä kärsimyksilleen, mutta heidät sotaan lähettänyt maa on pikemminkin vaiennut asiasta. Tavallaan Yhdysvallat käy Vietnamin sotaa edelleen. George H. W. Bush sanoi Irakin ensimmäisen sodan aikaan Vietnamin sodan haamu tulleen viimein haudatuksi. Se sitten heräsi Irakin toisen sodan aikaan (ja Somalian, Bosnian, Haitin, Kosovon interventioiden aikaan).

Vietnamin sota on hajanainen kokoelma. Kirjoitukset ovat irrallisia ja eritasoisia, ja, vaikka kirjan kansainvälisen politiikan ja taktiikan muutosten kuvaus on paikoin herkullista, kirja vaatisi pohjatiedoiksi sotahistoriallisen teoksen. Kirjassa on runsaasti valokuvia, värikarttoja ja lähdeluettelo sekä suomentajan kokoama luettelo suomenkielisestä Vietnamin sotaa käsittelevästä kirjallisuudesta.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

torstai 14. elokuuta 2014

Kenelle kellot soivat

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat. Englanninkielisestä alkuteoksesta For Whom the Bell Tolls (1940) suomentanut Tauno Tainio. Tammi, Helsinki, 1976.

Antony Beevorin mukaan Ernest Hemingway nautti espanjalaisten parissa arvostusta ja luottamusta sisällissodan aikaan. Hemingwaylle, joka toimi kirjeenvaihtajana, kerrottiin ja näytettiin asioita melko vapaasti siinä toivossa, että hänen kirjoituksensa kääntäisivät maailman sympatiat tasavaltalaisten puolelle. Kokemustensa pohjalta Hemingway kirjoitti romaanin Kenelle kellot soivat, josta tuli myynti- ja arvostelumenestys. Se ei kuitenkaan kääntänyt sodan kulkua.

Kenelle kellot soivat kertoo yhdysvaltalaisesta Robert Jordanista, joka taistelee vapaaehtoisena tasavaltalaisten kansainvälisessä prikaatissa kansallismielisiä vastaan. Toukokuun lopulla 1937 hän saa tehtäväkseen räjäyttää sillan Madridin lähellä Guadarramavuoristossa vihollisen selustassa osana tasavaltalaisten laajempaa offensiivia. Tarina seuraa Robertia neljän päivän ja kolmen yön ajan tämän yrittäessä siirtää paperille laadittua suunnitelmaa todellisuuteen yhdessä vuoristossa toimivien espanjalaispartisaanien kanssa.

Armeija on erikokoisten joukko-osastojen muodostama organisaatio. Kurin, yhdenmukaisen varustuksen ja koulutuksen tehtävä on muovata yksilöistä ja heidän muodostamistaan yksiköistä persoonattomia, keskenään samanlaisia koneiston osia eli pelinappuloita, jotka ovat strategisen suunnittelun edellytys. Robert Jordanille abstraktion siirtäminen paperilta todellisuuteen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi. Vuoristo tarjoaa karttaa vaikeamman maaston, toukokuinen sää vaihtelee rajusti, mutta ennen kaikkea Robert kohtaa vuoristossa partisaaneja, joilta puuttuvat kuri, yhdenmukainen varustus ja koulutus. Pablo, partisaaniryhmän johtaja, pitää Robertin suunnitelmaa huonona eikä tunnu sitoutuvan siihen. Hän pitää Robertia ulkopuolelta tulevana pahana, joka järkyttää vuoristoon syntynyttä tasapainotilaa ja kohdistaa kansallismielisten huomion tarpeettomasti heihin. Ryhmän kuri perustuu pitkälti Pablon vaimon Pilarin terävään kieleen. Hän on kiihkeä tasavaltalainen ja ryhmän tosiasiallinen johtaja. Kaiken lisäksi Robert rakastuu Mariaan, nuoreen ja viattomaan joukkoraiskauksen uhriin.

Toukokuuhun 1937 mennessä sota on jo jatkunut liki vuoden. Kaikki ovat nähneet ja monet ovat tehneet silmitöntä väkivaltaa. Nopean voiton ja poliittisten puhdistusten hurmos on väistynyt. Ideologiaa pidetään pystyssä väkivalloin myös tasavaltalaisten keskuudessa, kun kommunistit kytkevät puhdasoppisuuden ja vainoharhaisuuden armeijan toimintaan. Espanja on vihkiytynyt kuolemaan, jonkinlaiseen härkätaisteluun, jossa kansallismieliset aavistavat härän liikkeet ja pyörähtelevät sen edessä pystymättä kuitenkaan antamaan sille kuolettavaa iskua. Partisaaniryhmän tarina on kuin sisällissota pienoiskoossa. Urheiden espanjalaisten siviilien päälle on liimattu improvisoitu sodanjohto, jolla on käsissään kuriton, kouluttamaton ja heikosti aseistettu armeija. Se taistelee paremmin aseistettua ja johdettua vihollista vastaan. Taistelijoiden veri vuotaa tarpeettomien propagandatavoitteiden edestä. Vieraat valtiot tuovat sotaan aseita, osaamista ja vieraita ajatuksia, mutta, missä tasavaltalaiset saavat muutamia Robertin kaltaisia dynamiittimiehiä, kansallismieliset täyttävät taivaan saksalaisin lentokonein.

Hemingwayn kerronta etenee kolmannessa persoonassa. Tekstin seassa kulkee kääntämätöntä espanjaa ja ranskaa. Suomennoksessakin liikkuu vanhahtavia ilmauksia noudattaen englanninkielisen alkuteoksen tyyliä. Virkkeet ovat koruttomia ja toteavia. Hemingway seuraa tapahtumia vuoristossa, mutta hiljaisina hetkinä partisaanien ajatukset karkaavat menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja alkavat rakentaa unelmia tai etsiä suotuisia enteitä eli toivoa. Hahmot ovat lihaa ja verta. Sodan arvet, epäröinti, pelko, toveruus, ylpeys ja kohtalonusko heijastuvat mielialan muutoksissa ja valinnoissa. Pablon käsissä on ensi kertaa laadukkaita hevosia, jotka hän haluaisi pitää. Andrés haaveilee kalastuksesta veljensä kanssa. Robert rakentaa mielessään elämää Yhdysvalloissa yhdessä Marian kanssa. Vain Pilar tarrautuu menneeseen, nuoruuden päiviin Valenciassa ja elämään nuoren härkätaistelijan rinnalla. Vanhenevalle, urheutta palvovalle naiselle tulevaisuus tarjoaa vähän.

Kenelle kellot soivat on lyhyesti sanottuna upea teos. Se jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Aikataulukon arvoitus

Agatha Christie, Aikataulukon arvoitus. Englanninkielisestä alkuteoksesta The A.B.C. Murders (1936) suomentanut Aune Suomalainen. WSOY, äänikirja, 2010. Lukija: Lars Svedberg.

Belgialaisyksityisetsivä Hercule Poirot alkaa saada kirjeitä, joissa ilmoitetaan murhista etukäteen. Murhapaikoilta löytyy avonainen rautatieaikataulu. Uhrit ja paikat noudattavat aakkosjärjestystä. Niin Poirot kuin Scotland Yardin etsivätkin ovat perin voimattomia satunnaisten veritekojen äärellä. Yksi sotien välinen englantilainen loppukesä täyttyy aakkosmurhia käsittelevistä uutisista.

Osa Christien kerronnasta kulkee kolmannessa persoonassa, mutta pääosin se kulkee Poirotin ystävän kapteeni Hastingsin näkökulmasta. Hän on tohtori Watsonin tapaan suoraviivainen ja ennakkoluuloinen. Niinpä ihmisten asuinpaikka ja asema sanelevat valon, jossa Hastings heitä kuvailee. Sarjamurhien äärellä keskustelu polveilee joskus sopimattomaan (kaikenlaisia vihjauksia ihmisten kyseenalaisia motiiveista tai tapahtumien yksityiskohtaisesta kulusta) suuntaan, jota hyvät ihmiset nousevat paheksumaan. Ensimmäisen maailmansodan jäljet näkyvät edelleen; joidenkin miesten psyyke on sodan seurauksena muuttunut mukavasta ikäväksi. Muutenkaan unelmat eivät ole tavallisen rahvaan parissa suuria: työllä tullaan juuri ja juuri toimeen.

Aikataulukon arvoitus on ihan sujuva dekkari, joka sopii äänikirjana esimerkiksi automatkojen radiopölinän vaihtoehdoksi. Silti, kun kirjan edellisestä lukemisesta on ehtinyt kulua miltei 30 vuotta, ei Christie enää oikein sytytä. Christie on kiistattomasti muovannut ja kehittänyt dekkarigenreä, mutta kerronta tuntuu nyt hitaalta ja hahmot pahvisilta. Poirotin suuruus tuntuu perustuvan Hastingsin ja poliisien yksinkertaisuuteen. Suomennos viljelee epämääräisen artikkelin käännöksenä sanaa eräs, jonka minulle on opetettu tarkoittavan kertojalleen itselleenkin tuntematonta. Seurauksena kaikki on kovin salaperäistä.

maanantai 11. elokuuta 2014

Reconquest and Crusade in Medieval Spain

Joseph F. O'Callaghan, Reconquest and Crusade in Medieval Spain. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2003.

Yksi keskeinen teema Euroopan keskiajan historiassa on muslimien ja kristittyjen taistelu Välimeren herruudesta. Lukuisat ristiretket pyhälle maalle ja yritykset perustaa sinne pysyvä kristitty valtakunta ovat saaneet runsaasti huomiota. Kun ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin 1099, Espanjan takaisinvalloitus muslimeilta oli ollut käynnissä jo kolmesataa vuotta.

Joseph F. O'Callaghan on Espanjan keskiajan historiaan erikoistunut historian emeritusprofessori. Hänen kirjansa Reconquest and Crusade in Medieval Spain on yritys nostaa esiin Pyreneiden niemimaan keskiaikaiset ristiretket. Syyn reconquistan nauttiman vähäisen huomion O'Callaghan sysää ranskalaisten sekä englantilaisten että amerikkalaisten historioitsijoiden harteille. Ranskalaiset osallistuivat ponnekkaasti pyhän maan ristiretkiin, joten ne koetaan osaksi maan historiaa. Anglosaksisten historioitsijoiden keskiaikakiinnostus keskittyi Ranskan ja Englannin köydenvetoon ja sitä kautta Pyreneiden eteläpuoli jäi vähäisemmälle huomiolle.

O'Callaghan pyörittelee alkuun ristiretki-ilmiötä. Espanjan takaisinvalloitusta ei ole mielletty ristiretkeksi tai joukoksi ristiretkiä, mutta kirjoittaja huomauttaa, että valloituksiin osallistuvat nauttivat samoja etuja kuin pyhälle maalle suuntautuvat soturit: Synnit annettiin anteeksi, ja kuolema valloitusretkellä johti ikuiseen elämään paratiisissa. Espanjan koettiin kuuluvan kristityille, ja takaisinvalloituksen tarkoitus oli palauttaa se vääräuskoisten käsistä kirkon huomaan. O'Callaghanin näiden piirteiden ja paavien tekemien julistusten takia on vaikea enää erottaa Espanjan sotaretkiä muista ristiretkistä.

Sitten kirja kuvailee ristiretkien vaiheita. Pyreneiden niemimaa oli jakautunut pieniin kuningaskuntiin, pohjoiset kristittyjä, eteläiset islaminuskoisia. Vuonna 711 Pohjois-Afrikan maurit (--> lat. Mauretania) olivat valloittaneet osan niemimaasta sotkeutuessaan visigoottikuninkaiden keskinäisiin sotiin. Kymmenen vuotta myöhemmin pienistä kahakoista kasvoi sotaretkien historia, joka sai pian uskonnollisen leiman ja tarjosi myös esimerkiksi reippaammille frankkiylimyksille väylän toteuttaa soturieetostaan. Espanjaan perustettiin hengellisiä ritarikuntia samaan tapaan kuin pyhälle maalle suuntautuvien retkien tueksi, mutta, toisin kuin pyhällä maalla, Espanjassa ritarikunnat pystyivät toimimaan tehokkaasti yhdessä muiden ritarikuntien ja maallisten armeijoiden kanssa.

O'Callaghan käy läpi myös aikakauden sotilaiden varusteita, aseita ja taktiikkaa. Hän käyttää paljon sivuja kuvaillessaan sotilaiden työsuhdetta ja erityisesti ristiretkien rahoitusta, joka oli kokoelma erilaisia veroja (maalliset ruhtinaat työnsivät kätensä myös kirkon kukkaroon) ja ryöstösaalista. Lisäksi hän kuvaa ristiretkiin liittyviä rituaaleja: liittymistä, sotaan lähtemistä, sotimista ja sodasta palaamista.

Reconquest and Crusade in Medieval Spain käyttää modernin tutkimuksen lisäksi sekä keskiaikaisia kristittyjä että islamilaisia lähteitä, joista kumpuaa liioittelun, myyttien ja ilmestysten värittämä tarina. Kirja keskittyy nimenomaan ristiretkiin, eikä niemimaan roomalaista taustaa, visigoottien päätymistä sinne, keskiaikaisen Espanjan kulttuuria tai ristiretkien seurauksia käsitellä. Kirja on mielenkiintoinen ja täynnä asiaa mutta kuivahko.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

perjantai 8. elokuuta 2014

The Enormous Room

Kuva: WIKIPEDIA
E. E. Cummings, The Enormous Room (1922). Project Gutenberg EBook, 2005. http://www.gutenberg.org/ebooks/8446

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kirjailijan E. E. Cummingsin (Edward Estlin) kirja The Enormous Room perustuu hänen kokemuksiinsa Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän palveli vapaaehtoisena ambulanssijoukoissa Ranskassa vuonna 1917 mutta tuli pidätetyksi yhdessä ystävänsä William Slater Brownin kanssa vakoiluepäilyjen vuoksi. Hän vietti kolme kuukautta La Ferté-Macén vankileirillä Normandian Ornessa.

Cummingsin ystävä Brown, kirjan B., oli kirjoittanut varomattomasti sodanvastaisia mielipiteitä kirjeeseen, jonka sensori luki ja jonka perusteella hänet vangittiin. Cummings vangittiin, koska hän oli B:n ystävä eikä suostunut kuulusteluissa tunnustamaan vihaa saksalaisia kohtaan.

La Ferté-Macén vankileiri muodosti eräänlaisen välitilan niille, joita ei voitu tuomita maanpetoksesta mutta jotka eivät kuitenkaan pystyneet osoittamaan syyttömyyttään. Kolmen kuukauden välein leirillä vieraili "kolmen viisaan miehen" lautakunta, joka arvioi tapauksia vapauttaen tai lähettäen edelleen oikeaan vankilaan tarpeen mukaan. Odottaessaan kohtaloaan vangitut kyhjöttivät valtavassa tunkkaisessa huoneessa.
All this time the enormous room was filling gradually with dirty light. In the farther end six figures were brooming furiously, yelling in the dust like demons.
Lattia oli kylmä, ruoka oli huonoa ja peseytymismahdollisuudet olemattomat. Eniten Cummings kuitenkin inhosi ranskalaista byrokratiaa, joka oli yhdistelmä pöyhkeyttä ja kyvyttömyyttä.

Vangitsemisen ja siirtymisen leirille Cummings kuvaa tarinana. Hänen äänensä on nuoren harvardilaisen keikarin, joka asettaa vastakkain ikävän kohtalon ja sitä kuvaavan reippaan kielen. Adjektiiveja hän käyttää lovecraftimaisena vyörynä, joka ei pelkää ladata kaikkea tekemistä ja olemista. En osannut sanoa, oliko kyseessä "läppä", siis ihan vitsinä sovellettu tyylikeino, vai vuorasiko Cummings tarkoituksella kerrontansa. Tyylikeino ei kuitenkaan hurmannut.

Vankileirillä ajantaju katoaa, eikä kerronta kulje enää aikajärjestyksessä. Cummings kuvaa leirin muita vankeja. Suuressa huoneessa majaa hollantilaisia, belgialaisia, venäläisiä, englantilaisia, ranskalaisia, afrikkalaisia, ruotsalaisia, ainakin yksi meksikolainen ja yksi norjalainen. Hän kuvaa kaikenlaista pientä kommellusta, mutta kirjassa ei ole varsinaisesti juonta. Cummings irtisanoutuu teoksen muistelmallisuudesta ja kiinnittää sen (fiktiiviseen) kaunokirjallisuuteen.

Ehkä kirja yrittää asettaa yksilön järjestelmän edelle kuvaillessaan historian nimettömiä sivuhenkilöitä ja heidän kohtaloitaan. Kapinallisen Cummingsin ja tämän ystävän tuntui olevan vaikea sopeutua punaisen ristin ambulanssijoukkoihin, kun pikkumainen esimies käski tekemään kaikenlaista ärsyttävää siivoamista ja muuta sellaista. Sodan ajan ranskalainen hallinto on suoranainen sortokoneisto, joka sulkee viattomia yksilöitä suorastaan mielivaltaisesti vankiloihin. Cummings irvailee vartijoille, joilla ei ehkä ole kaikki muumit laaksossa, mutta hän ei tunnu välittävän, missä ikäluokkien välkympi valtaosa on.

The Enormous Room ei maistunut. Alkuun se oli ärsyttävä ja sen jälkeen tylsä. Cummings tuottaa muutamia herkullisia sanavalintoja, mutta useammin nekin hapuilevat tyhjää.

Kirja liikkuu sodan liepeillä ja jatkaa siten ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Thank You for Your Service

David Finkel, Thank You for Your Service. Sarah Crichton Books, New York, NY, USA, 2013.

Sota ei kaikkien osalta pääty rauhaan. Kotona, satojen tai tuhansien kilometrien päässä vihollisesta taistelut jatkuvat sotilaiden unissa ja ajatuksissa. Murtuneet mielet juuttuvat kuolleisiin ystäviin tai vihollisiin, palaviin autoihin, ammuttuihin siviileihin, räjähdyksiin, kohtaloiden satunnaisuuteen ja epäonnistumisista koettuun häpeään. Joskus sodan uhreja ovat myös henkisesti rampautuneiden sotilaiden omaiset, erityisesti puolisot, joista tulee luhistuvan avioliiton osapuolia. 

Yhdysvaltalainen toimittaja David Finkel liikkui Irakissa osana Hyöky-operaatioon osallistuvaa yhdysvaltalaispataljoonaa ja kirjoitti näkemästään ja kokemastaan kirjan The Good Soldiers (suom. Pataljoona 2-16). Hän seurasi myös sodan jälkeisestä sotaa, haavoittuneiden kamppailua kotiutumisen ja sopeutumisen kanssa. Finkel jatkaa pataljoonan tarinaa kirjassaan Thank You for Your Service. Hän seuraa muutaman kotiutuneen sotilaan kamppailua traumanjälkeisen stressihäiriön, mielialahäiriöiden, aivovammojen, työttömyyden, alkoholin, raha- ja avio-ongelmien sekä hoitoon pääsyn kanssa. Finkel tarjoilee myös näkymän tilanteeseen ylhäältä päin sotilaiden itsemurhia tutkivan kenraalin kautta. Puolustusvoimat on heräämässä veteraanien ongelmiin, mutta yrityksistä huolimatta he eivät pysty sanomaan, ovatko he edistyneet. Palveluksesta kotiutettujen itsemurhaluvut kiihtyvät. 

Yksi kirjan sotilaista on Adam Schumann. Irakissa hän oli kokenut kersantti, johon monet nojasivat ja luottivat. Alkuun hyökkäys oli päihdyttävä kokemus, "eturivin paikka elämäni parhaaseen elokuvaan". Sitten ikävät kokemukset alkoivat kasautua. Selässään kantamansa haavoittuneen verta pulppusi Adamin suuhun. Sotilas, jonka kanssa hän vaihtoi partiovuoroa soittaakseen vaimolleen, kuoli hänen sijastaan tienvarsipommin räjähdyksessä. Tuhannen palveluspäivän jälkeen sietokyky ylittyi, ja hän alkoi saada itsemurha-ajatuksia. Hänen kotiuttamisensa kesken kolmatta komennusta henkisistä syistä oli yllätys miehistölle ja johdolle. Keskeyttäessään palveluksensa sotilas on yksin. Hänen muisti- ja mielialahäiriöt kiristävät tilannetta kotona. Lyhyet terapiajaksot eivät auttaneet, riidat eskaloituvat. Adam käy itsemurhan partaalla kaksi kertaa, kunnes hänelle löytyy hoitopaikka. Hoito, jonka toimivuudesta ei ole varmuutta, pahentaa kuitenkin rahaongelmia ja sitä kautta riitoja.

Kolmannella komennuksellaan Tausolo Aieti pelastaa kaksi toveriaan palavasta autosta, mutta näkee jatkuvasti painajaisia autoon jääneestä Harrelsonista, joka huutaa apua. "Why didn't you save me?" Aieti käy sisäisten demoniensa lisäksi toivotonta painia absurdia byrokratiaa vastaan. Yksi hoitopaikka, jota hänelle suunnitellaan, edellyttää nopeasti 39 allekirjoituksen keräämistä eri toimistoista, jotka ovat avoinna vaihtelevasti eri aikoina. Hän ei muista nimiä eikä pysty keskittymään.
But such are the effects of being in a Humvee that rolls over three buried 130-millimeter artillery shels, which explode at the perfect moment. Up he went, and down he came, an donce his brain was done rattling around from a blast wave that passed through him faster than the speed of sound, here came the rest of it. Memory, fucked. The ability to pay attention, fucked. Balance. Hearing. Impulse control. Perception. Dreams, all of it fucked. 
Nic DeNinno kärsii karrelle palaneista ystävistään ja irakilaisiin koteihin tehtyjen yöllisistä iskuista. Michael Emory sai luodin päähänsä ja on osin halvaantunut. Mielialahäiriöt ajoivat vaimon ja lapsen tiehensä. Silti Emorya kadehtitaan, koska hänellä on näkyvä, fyysinen haava.

Armeija yrittää oppia itsemurhista ja ehkäistä niitä mutta kompastuu omaan kankeuteensa. Lisäksi tragediat ovat onnettomia kukin omalla tavallaan, eivätkä ohjelmat löydä yhteistä tekijää, johon puuttua. Valtaosa kotiutuu sodasta suuremmitta ongelmitta, mutta noin 20 prosenttia niistä kahdesta miljoonasta sotilaasta, jotka palvelivat Irakissa tai Afganistanissa, kärsii jonkinasteisista traumanjälkeisistä stressihäiriöistä. Se pystytään nykyään diagnosoimaan, mutta monille ainoa hoito on lääkitys, joka korkeintaan lieventää dementian, masennuksen, unettomuuden ja väkivaltaisen käyttäytymisen oireita. Terapiaa on ollut pienessä mittakaavassa Vietnamin sodan jälkeen, mutta nyt sen tarpeeseen ollaan heräämässä, kun ongelmia on poikkeuksellisen paljon. Finkel epäilee, että syynä on Irakin sodan luonne. 
One of the worst things about Adam's war, the thing that got to everyone, was not having a defined front-line. It was a war in 360 degrees, no front to advance toward, no enemy in uniform, no predictable patterns, no relief, and it helped drive some of them crazy.
Puolisoiden, enimmäkseen vaimojen, opit ovat kovasti erilaisia. He yrittävät jäädä sotakokemusten hallitsemaan kotiin miestensä rinnalle ja niellä riidat, huorittelun ja väkivallan. Miehet, jotka komennusta ennen olivat hauskoja ja rauhallisia, alkavat riehua väärin viikattujen pyyhkeiden vuoksi. Miehet, joihin saattoi ennen nojata, itkevät kellarissa haulikon piippu otsallaan ja peukalo liipasimella. Saskia Schumann, Adamin vaimo, alkaa saada stressihäiriöitä, kun kaikki on vaikeaa ja epävarmaa, eikä elämä tunnu normalisoituvan. Amanda Doster suree sodassa kaatunutta miestään ja kerää hänen pyhäinjäännöksiään. Kalenterit, esineet, sisustus ja etupiha muodostavat elämää hallitsevan monumentin. Theresa Aieti kantaa kasvoissaan ruhjeita miehensä hitaasta toipumisesta. Ongelmien ulottumattomiin ei pääse hetkeksikään.

Thank You for Your Service tarjoaa hyvin lohduttoman kuvan sodan jälkeisestä sodasta. Kansasilaisen varuskunnan Fort Rileyn ympärille on kasvanut slummi, jota piinaavat työttömyys, perheväkivalta, itsemurhat ja päihdeongelmat. Sairaaloissa laahustaa traumojen riivaamia veteraaneja Vietnamin sodasta ja jopa toisesta maailmansodasta. Hyväosaisuuskaan ei suojaa painajaisilta. Gaalaillallisilla ylilääkäri kertoo puheessaan hänen luonaan asuvasta isästään, sotasankarista, joka keräsi pitkän rivin mitaleja toisessa maailmansodassa ja joka käy taisteluita edelleen joka yö.

Sodassa sotilaat ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Vaarat ja epävarmuus hitsaavat porukan tiiviiksi, mutta sodan jälkeen sotilaat jäävät yksin kukin tahoilleen. Kotona sotakokemuksia on vaikea jakaa, eikä elämä tahdo tarjota mahdollisuuksia pitkään paranemisprosessiin.  

Finkelin kerronta ei tuomitse tai moralisoi vaan tyytyy kuvaamaan tapahtumia, usein haastateltavien omin sanoin. Ääntä pääsevät käyttämään veteraanien lisäksi omaiset ja huteran avustusverkoston työntekijät. Finkel on päässyt seuraamaan haastattelemiaan ihmisiä läheltä: Haastattelunauhoitusten, muistiinpanojen, terapiaistuntojen ja hätäkeskuspuheluiden tallentama dialogi välittää repivät riidat, vaikeudet ja epätoivon. Kirjan tunnelma ei tahdo väistyä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kalpea rikollinen

Philip Kerr, Kalpea rikollinen. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pale Criminal (1990) suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena, 2013.

Skotlantilaisen Philip Kerrin Berlin Noir -sarjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1938. Hitler on neuvottelemassa Tsekkoslovakian sudeettialueista, ja sodan väistämättömyys alkaa olla selvää jo tavallisen kansallekin. Yksityisetsivä Bernhard Gunther selvittää jäljittää kadonneita ihmisiä entiseen tapaan, mutta sitten hänet väännetään takaisin rikospoliisiin.

Berliinissä löytyy arjalaistyttöjä raa'asti murhattuna yksi toisensa jälkeen. Laitokselta on siivottu poliittisin verukkein ammattitaitoiset etsivät -- siis kaikki ne, jotka eivät tutki rotuhygieniaa tai poliittisia rikoksia -- joten poliisi polkee tutkimuksissaan paikallaan. Komisariona Gunther altistuu raaistuneille menetelmille ja väkivaltaiselle ajalle, jossa rikoksista on aina poliittinen tulkinta. Ihmishenki on kolmannessa valtakunnassa hyvin halpa.

Kalpea rikollinen on edellistä osaa kyynisempi ja sävyltään johdonmukaisempi: Kerr on vähentänyt huumoria ja rauhoittanut tarpeettomien ajankuvan yksityiskohtien vyöryttämistä. Kirja on vauhdikas, kovaksi keitetty dekkari. Lukijaystävällinen Kerr piirtää natsivastaisen turva-alueen Guntherin ympärille: hänen on vaikea peittää halveksuntaansa kolmannen valtakunnan kehitykseen.

Kansallissosialismin lumo tuntuu tarttuvan typeryksiin, hulluihin, opportunisteihin ja tietenkin nuoriin, mutta kaikki muut joutuvat tekemään varovaisia tunnusteluita keskustelukumppaniensa näkemyksistä ennen kuin kertovat omansa. Berliinin tunnelma on painostava.

lauantai 2. elokuuta 2014

Liekit Berliinissä

Philip Kerr, Liekit Berliinissä. Englanninkielisestä alkuteoksesta The March Violets (1989) suomentanut Jukka Jääskeläinen. Atena, Porvoo, 2012.

Vuonna 1936 Saksa järjestää olympialaiset ja valmistautuu kulissien takana jo seuraavaan sotaan. Kansallissosialistien hallinnoima kulttuuri korostaa kaikessa saksalaisuutta, ja ulkomaisia kulttuurivaikutteita suitsitaan. Berliiniläinen sotaveteraani ja entinen rikospoliisi Bernhard Gunther on päätynyt yksityisetsiväksi. Hoiperrellessaan sihteerinsä hääjuhlista kotiin hän tapaa lakimiehen, joka tarjoaa töitä.  Rikkaan teollisuuspampun tytär ja tämän mies ovat kuolleet tuhopoltossa, ja hyvin kalliit timanttikäädyt ovat kadonneet talon kassakaapista. Guntherin tehtävä on paikantaa käädyt, mutta juttu osoittautuu melko pian monimutkaiseksi. Tuhopolttoa tutkivat niin rikospoliisi kuin Gestapokin, ja Gunther joutuu luovimaan politisoituneen poliisitoiminnan arvaamattomilla vesillä.

Skotlantilainen Philip Kerrin Liekit Berliinissä on ensimmäinen osa Berlin Noir -rikosromaanisarjaa. Kirja noudattaa kovaksi keitettyä noir-perinnettä uskollisesti: Kertoja on tarinan päähenkilö, hänen maailmankuvansa on kyyninen ja toimintatapansa ympäröivän väkivallan ja korruption sanelemia. Niinpä Bernie Gunther nauttii alkoholia ja tulee kolkatuksi kuin Philip Marlowen ikään, mutta, vaikka tarina ei säästele iskuja, Kerr maustaa tarinaansa runsaasti huumoria.
Ovesta astui nainen, jonka tunnistin heti elokuvayhtiö UFA:n tähdeksi Ilse Rudeliksi. Hänellä oli tumma soopelitakki ja sininen satiiniorganzailtapuku. Hän katsoi minua kummastuneena, ja minä puolestani tuijotin häntä ällistyneenä. Hän oli tuijotuksen arvoinen. Hänellä oli sellainen vartalo, josta oli saattanut vain uneksia sentyyppisessä unessa, jonka näkemisestä oli usein unelmoinut.
Kerr näkee paljon vaivaa tarinan kulisseihin. Moni kansallissosialistisen Berliinin tarjoama ilmiö on tuttu esim. Richard Evansin erinomaisesta historiatrilogiasta: Naisten siirtäminen kotirouviksi työllisyyden parantamiseksi, kraft durch Freude -matkailu, valtatieverkoston huonopalkkaiset rakennusprojektit, säännöstely, puheet, vainoharhaisuus, poliittinen korrektius, ilmiannot, propaganda ja pidätykset. Paikoin yksityiskohtia tuntuu olevan melkein liikaa: Kertoja muistelee murojen mainoslausetta nauttiessaan aamiaista, ja Ilse Rudelinkin vaatetuksesta hän tunnistaa materiaaliksi satiiniorganzan, mitä se sitten onkaan. Hieman vähäeleisempi immersio olisi ollut ehkä tehokkaampaa.

Vuoden 1936 Berliini on korruptoitunut, ahdistava ja arvaamaton, ja se palvelee noir-dekkarin tunnelmaa hyvin. Kerronta kulkee rikkaiden ja köyhien maailmassa kiertäen keskiluokan asuinalueet ja elämänpiirin. Kirjan englanninkielinen nimi The March Violets viittaa poliittisiin takinkääntäjiin, jotka liittyivät natsipuolueeseen vasta sen noustua valtaan maaliskuussa 1933. Kaksi kuukautta myöhemmin puolue suljettiin uusilta jäseniltä, vaikka puolueen järjestöt tietenkin pysyivät avoinna.

Liekit Berliinissä on toimivaa, kovaksikeitettyä, häpeilemätöntä pulppia. Berlin Noir -sarjan toisen osan olen jo aloittanut.

perjantai 1. elokuuta 2014

Taistelu Espanjasta

Antony Beevor, Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936-1939 (2006). Englanninkielisen alkuteoksen The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936-1939 (2006) oikovedoksesta suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki, 2006.

Pablo Picasson maalaaman Guernican eläinten ja ihmisten esittämä sekava tanssi jäsentyy uudestaan, jos tietää, että Guernica on espanjalainen pikkukaupunki, jonka kansallismielisten johtamat saksalaiset ja italialaiset lentokoneet pommittivat 26. päivä huhtikuuta vuonna 1937. Oli markkinapäivä, jolloin maaseudulta kaupunkiin tuli talonpoikia eläimineen. Kaupunkiin oli tullut myös paljon sisällissodan pakolaisia, jotka räjähdysten alettua piilottelivat kellareissa yhdessä asukkaiden kanssa. Talojen rakenteet eivät kestäneet pommitusta. Palopommit sytyttivät rakennuksia. Fosforin sytyttämät lampaat ja naudat säntäilivät palavassa kaupungissa. Hävittäjälentokoneet niittivät konekivääreillään pelloille paenneita ihmisiä ja eläimiä. Picasso tavoittaa maalauksellaan tämän kaiken melko hyvin.

Brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin kirja Taistelu Espanjasta on tukeva seitsensataasivuinen paketti sisällissodasta. Kirjan kannessa (jatkuu takakannessa) osasto haalaripukuisia tasavaltalaistaistelijoita juoksee avomaaston poikki sekavassa muodossa. Sotilaiden varusteet ovat sekalaisia, jotkut juoksevat siviilivaatteissa. Kaikilla ei ole aseita. Oikeassa laidassa vanhempi mies sohii pistoolillaan eteenpäin. Vaikka osa sotilaista katselee kameraan ja hymyilee, joten kuvaa voi ehkä pitää lavastettuna, se tavoittaa tasavaltalaisten sodankäynnin melko hyvin.

1800-luku oli Espanjassa epävakaata aikaa. Uudelta mantereelta virranneet jalometallit eivät olleet synnyttäneet kestävää vaurautta. Vuosien 1814 ja 1874 maassa tehtiin 37 vallankaappausyritystä, joista 12 onnistui. Niistä viimeinen tukahdutti Ensimmäisen tasavallan ja istutti maahan monarkian.
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen haihdutti kysynnän, joka oli vaurastuttanut Espanjaa. Venäjän vallankumous herätti työväestön toiveet ja keskiluokan pelot. Politiikka radikalisoitui. Nähtiin lakkoja, murhia ja levottomuuksia.Vuonna 1921 kenraali Primo julistautui vallankaappauksen jälkeen diktaattoriksi, mutta kovat otteet eivät palauttaneet Espanjan sisäpolitiikkaa rauhalliseen uomaan. Kymmenen vuotta myöhemmin julistettiin Toinen tasavalta vallankumouksen seurauksena, mutta sosiaalidemokratiakaan ei pystynyt ruokkimaan poliittista nälkää. Sitten vuonna 1936 kenraali Francon johdolla armeija käynnisti kapinan. Joissain kaupungeissa tasavaltalaiset ehtivät tai osasivat reagoida ja riisua armeijan aseista, toisissa ei. Alkuhämmennyksen jälkeen tasavaltalaisten käsissä oli itä- ja pohjoisrannikko sekä sisämaa. Kapina epäonnistui, koska se ei tuottanut vallanvaihtoa. Seurasi sisällissota.

Sisällissodan osapuolet etsivät luonnollisesti tukea ulkopuolelta. Franco löysi yhteisen sävelen nopeasti kuumeisesti sotaan valmistautuvan Hitlerin ja sotilaallisista voitoista ynnä Välimeren herruudesta haaveilevan Mussolinin kanssa. Maahan alkoi virrata ensin aseita, ammuksia, lentokoneita sekä panssarivaunuja ja heti perään joukkoja. Tasavaltalaiset, jotka edustivat edelleen maan laillista hallitusta, eivät löytäneet liittolaisia lännen demokratioista. Heidän joukoissaan taistelevat anarkistit ja erityisesti kommunistit herättivät pelkoja länsivalloissa niin, että Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat pitivät nopeaa Francon voittoa parhaana ratkaisuna. Yhdysvaltalaiset yritykset toimittivat Francolle öljyä ja 12000 kuorma-autoa, joita sodan jälkeen hallituksen piirissä pidettiin avaimena voittoon.

Tasavaltalaiset joutuivat kääntymään Neuvostoliiton puoleen. Sieltä tuli sotilasneuvonantajia, aseita ja lentokoneita, mutta tuki kantoi väriä ja vahvisti kommunistien asemaa tasavaltalaisrintamassa. Beevor toteaa, että Espanjan sisällissodan ymmärtäminen oikeiston ja vasemmiston välisenä taisteluna on yksinkertaistus. Francisco Francon johtamat kansallismieliset olivat oikeistoa ja ajoivat autoritaarista ja keskitettyä vallankäyttöä. Heidän riveissään taisteli monarkisteja, fasisteja ja perinteistä oikeistoa. Tasavaltalaisten joukoissa taisteli keskusta- ja vasemmistopuolueita, työväenpuolueita, kommunisteja, ulkomaisia seikkailijoita, idealisteja ja kommunisteja, anarkisteja, anarkosyndikalisteja ja baskeja, jotka ajoivat enimmäkseen alueellista itsenäisyyttä ja yksilön vapautta tai olivat yksinkertaisesti fasismin vastustajia.

Alkuun sota oli sohimista. Sotilaiden ja miliisien taistelutaidot ja -moraali olivat onnahtelevia, mutta kuukausien ja kaatuneiden myötä ne terävöityivät. Osapuolten näkemykset polarisoituivat nopeasti, ja molemmat leirit käynnistivät propagandaoperaatioita ja puhdistuksia. Kun tasavaltalaiset torjuivat Madridin valtausyrityksen toisensa jälkeen, sodan luonne muuttui. Sisällissodan sijaan se alkaa olla todellista sotaa, jossa Saksa ja Italia ottivat mittaa Neuvostoliitosta espanjalaisia sotilaita käyttäen. Neuvostoliiton tukemat kommunistit ottivat vähitellen vallan tasavaltalaisten keskeisissä elimissä, mikä toi periaatteessa keskitetyn hallinnon hajanaisille rintamille, mutta korvaa strategiset ja taktiset kysymykset arvovalta- ja propagandakysymyksin. Tasavaltalainen kansanarmeija kärsi huonosta johtamisesta. Sen joukot jauhettiin turhissa, huonosti organisoiduissa hyökkäyksissä. Epäonnistumisista syytettiin neuvostotapaan sabotaasia ja fasistiagentteja. Salainen poliisi ja teloitukset söivät taisteluintoa. 

Tasavaltalaiset taistelivat ja erityisesti puolustivat urheasti, mutta heidän hyökkäystaistelut olivat paria poikkeusta lukuunottamatta karmivia tappioita. Saksalainen ja italialainen sota-apu vie lopulta voiton neuvostoliittolaisesta kalustosta ja taktiikasta tammikuussa 1939. Saksa käytti Espanjaa koekenttänään lentokoneilleen, tykeilleen, panssarivaunuilleen ja taktiikalleen, jotka sammuttivat demokratian Manner-Euroopasta Sveitsiä, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta kaikkialta puolentoista vuoden kuluessa.

Sisällissotien voittajat eivät ole yleensä armeliaita. Sodan jälkeen tasavaltalaiset teloitettiin tai heidät lähetettiin vankiloihin tai työleireille. Beevor arvioi, että kaikenkaikkiaan 200000 ihmistä kuoli teloituksiin tai leireille. Leireille joutuivat myös Ranskaan paenneet; maa ei ottanut vastaan halukkaasti radikalisoitunutta väestöä etelästä. Sisällissodan jälkeen Francon Espanja maksoi kovaa hintaa akselivaltioiden tarjoamasta sota-avusta. Franco neuvotteli Espanjan liittymisestä Italian ja Saksan rintamaan, mutta väisti sitoutumisen esittämällä vaatimuksia, joihin Hitler ja Mussolini ei voineet suostua. Sitten Saksan sotaonni päättyi, ja Francon diplomaattien kulkusuunta vaihtui. 

Maallikkolukijalle Beevorin Taistelu Espanjasta tarjoaa ikään kuin puuttuvan palan karttaan. Toisen maailmansodan narratiivi alkaa yleensä Puolasta, mitä ennen kerrataan nopeasti Hitlerin häikäilemätön ulkopolitiikka ja Iso-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan epäonnistuminen. Espanjan sisällissota ja muiden maiden suhtautuminen siihen selittävät maailmankuvaa, joka vallitsi ennen sotaa mm. Iso-Britanniassa. Luottamus demokratiaan horjui, eikä fasismi ei ollut kaukana konservatiivien ajattelusta, etenkin jos piti valita sen ja kommunismin väliltä, kuten monet tuntuivat pelkäävän. Suomessakin noina sotien välisinä vuosina nähtiin Lapuan liikkeen vallankaappausyritys.

Beevor pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos kansallismieliset olisivat hävinneet. Taisteluiden aikana tasavaltalaisten parissa oli käynnissä jonkinlainen sisällissota sisällisodassa, ja kommunistit suunnittelivat jo varhaisessa vaiheessa sodanjälkeistä liittolaistensa eliminointia, puhdistusta ja vallankaappausta bolshevikkien tapaan. Jos se olisi toteutunut (Moskovan tuella, tottakai), demokraattisen kehityksen eväät olisivat olleet heikot siinäkin tapauksessa. 

Taistelu Espanjasta on hyvin kirjoitettua sotahistoriaa. Beevor kuljettaa kerrontaa lukujen mittaisina kokonaisuuksina, jotka keskittyvät paitsi taisteluihin myös osapuolten sisäisiin kiistoihin (joita Francolla oli vähän), ulkopolitiikkaan, propagandaan jne. Sisällissota on monimutkainen ja polveileva, mistä seuraa, että Beevorin kirja on myös monimutkainen ja polveileva. Kirjassa on lukuisia karttoja, joitain valokuvia ja sadan sivun verran lähteitä ja lähdeviitteitä. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.