lauantai 29. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa

Suketuksen käynnistämään ihminen sodassa -lukuhaasteeseen tulin lukeneeksi 65 kirjaa. Ajattelin lukuhaastetta mahdollisuutena keskittyä sotakirjallisuuteen, jota en ole aiemmin lukenut erityisen paljon (yksi päätös rajaa valinnat). Sotahistoriaakin olen lukenut melko vähän, ja haaste paikkasi selviä aukkoja tiedoissani sekä yhdisti ennen irrallaan kieppuneita tapahtumia pään sisäiseksi "narratiiviksi".

Vaikka kirjoja tuli luettua runsaasti, tulos on tavallaan pettymys. Aurinko paistaa siellä, missä en ole, ja lukemattomat kirjat tuntuvat houkuttelevammilta kuin luetut (muutamin poikkeuksin).  Alkuun minulla oli ajatus keskittyä ensimmäiseen maailmansotaan, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi tänä vuonna sata vuotta. Harhauduin lukemaan enimmäkseen jotain aivan muuta, ja hartit, englundit, clarkit, gravesit, blundenit, barkerit (yhtä lukuunottamatta) ja zweigit jäivät lukematta. Näitä voi lukea myöhemminkin, mutta jatkossa ne taistelevat muiden, pitkään padotuttujen intohimojen kanssa.

Lukuhaasteessa ei ollut selkeää kategoriaa strategiaa ja sodan luonnetta käsitteleville teoksille. Jätin luttwakit, clausewitzit ja wrightit lukematta kuitenkin laiskuuttani. Sodan käsitteleminen ilmiönä jäi John Keeganin yleisten sotahistorioiden varaan.

i) Kaukaiset sodat

Kaukaiset sodat ovat lähimpänä historiallisia mielenkiinnon kohteitani, joten siihen tuli keskityttyä. 1600-luku avautui mielenkiintoisena ajanjaksona. Sain viimeinkin luettua Ylikankaan Nuijasodan, jonka halusin lukea ennen Lappalaisen erinomaista Susimessua. Näistä heräsi jonkinlainen nuijasotakiinnostus, ja syynäsin ensimmäistä kertaa vuosiin lähdeluetteloita. Martinesin Furies kolahti siinä määrin, että sanoisin sitä löydöksi (selailen sitä silloin tällöin).

Historian kirjoituksina hienoja taidonnäytteitä olivat Ecksteinin Rome Enters the Greek East ja Morrisin The Norman Conquest. Molemmat lukevat lähteitä todella läheltä rekonstruoiden tapahtumia niin, että lukija pääsee tapahtumien keskelle ilmiöiden äärelle.

Lukematta jäi aika paljon antiikkia (erit. Thykydides, jota olen aloittanut kahdesti pääsemättä kovin pitkälle), joten siihen paneudun ehkä jatkossa.

- CLINE, Eric H.: 1177 B.C.: The Year Civilization Collapsed (2014).
- CORNWELL, Bernard: Azincourt (2009).
- CORNWELL, Bernard: Kuninkaiden kuolema (2012).
- ECKSTEIN, Arthur M:  Rome Enters the Greek East (2008).
- HOLLAND, Tom: Rubicon: The Triumph and Tragedy of the Roman Republic (2003).
- KSENOFON, Kyyroksen sotaretki (380 eaa).
- LAPPALAINEN, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie (2001).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Susimessu (2009).
- LAPPALAINEN, Mirkka: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014).
- MARTINES, Lauro:  Furies: War in Europe 1450-1700 (2013).
- MORRIS, Marc, The Norman Conquest (2012).
- O'CALLAGHAN, Joseph F.: Reconquest and Crusade in Medieval Spain (2003).
- PERNOUD, Régine: Ristiretket (1960).
- RUNCIMAN, Steven: The Fall of Constantinople 1453 (1965)
- VIERROS, Tuure: Lähellä kuolon rantaa (1967).
- WEATHERFORD, Jack: Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004).
- WEDGWOOD, C. V.: The Thirty Years War (1938).
- YLIKANGAS, Heikki: Nuijasota (1977).

ii) Sisällissodat, kapinat, vallankaappaukset

Beevorin Taistelu Espanjasta, Orwellin Katalonia, Katalonia (ks. alla) ja Hemingwayn Kenelle kellot soivat muodostivat hienon, toisiaan täydentävän sarjan, jossa ehkä selkeimmin tuntui lukuhaasteen hyödyt: alue, tapahtumat, ilmiöt, vaikeudet ja henkilöt alkoivat tulla tutuiksi.

- AZUELO, Mariano: The Underdogs (1915).
- BEEVOR, Antony: Taistelu Espanjasta (2006).
- DICKENS, Charles: A Tale of Two Cities (1859).
- FUENTES, Carlos: Artemio Cruzin kuolema (1962).
- HEMINGWAY, Ernest: Kenelle kellot soivat (1940).
- KEEGAN, John: The American Civil War: A Military History (2010).
- LINNA, Väinö: Täällä Pohjantähden alla: 1. osa (1959), 2. osa (1960), 3. osa (1962).
- LUTTWAK, Edward: Coup d'État: A Practical Handbook (1968).
- PETHYBRIDGE, Roger: Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana (1967).
- YOURCENAR, Marguerite: Armonlaukaus (1939).

iii) Maailmansodat

Olen iloinen, että luin Tuchmanin The Guns of Augustin. Tuchmannin kerronta on lumoavaa.

Barkerin Regeneration oli yksinkertaisesti hieno. Sen kaksi jatko-osaa jäivät lukematta, mutta paikko onnistuu toivottavasti piakkoin. Hienoa oli päästä myös vertailemaan Remarquen ja Jüngerin sotakuvauksia: edellisen teos paloi natsien kirjarovioissa, jälkimmäisen teos kaikessa epäideologisuudessaankin kuului Hitlerin suosikkeihin.

Beevor ja Hastings maalasivat toisen maailmansodan, jota on pidetty lännessä ns. hyvänä sotana, uusin värein. Erityisesti Britannian tekojen ja puheiden väliin jäi monta kuilua.

Sarjakuvien kohdalla heräsin todella myöhään, ja luen ranskaa sen verran hitaasti, että ehdin lukea vain Tardin C'était la guerre des trachéesin. Viisiosainen Yannin ja Neurayn Nuit blanche on vasta puolivälissä.

- BARKER, Pat: Regeneration (1991).
- BEEVOR, Antony: Stalingrad (2000).
- BEEVOR, Antony: Toinen maailmansota (2012).
- DOS PASSOS, John: Three Soldiers (1921).
- HASTINGS, Max:  Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011).
- JAPRISOT, Sébastien: A Very Long Engagement (1991).
- JÜNGER, Ernst: Storm of steel (1920).
- KIVIMÄKI, Ville: Murtuneet mielet (2013).
- LATZKO, Andreas: Men in War (1918).
- LINNA, Väinö: Tuntematon sotilas (1954).
- REMARQUE, Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta (1929).
- TARDI, Jacques: C'était la guerre des tranchées (1993).
- TUCHMAN, Barbara W.: The Guns of August (1962).

iv) Moderni sota ja sodankäynti

Yhdysvallat on käynyt sotaa talonpoikaisarmeijoita vastaan kolmesti toisen maailmansodan jälkeen. Korean sotaa käsittelevä Fehrenbachin This Kind of War oli hyvää sotahistoriaa. Wiestin Vietnamin sota oli epätasainen kokoelma artikkeleita, jotka eivät keskittyneet niinkään taisteluihin, vaan oikeastaan sodan tulkintaan. Jungerin Sota kertoo amerikkalaisjoukkueen otteista Afganistanin niissä osissa, missä tulitaisteluita sattui liki päivittäin. Junger pääsee hyvin kiinni ryhmädynamiikkaan, miten porukka hitsautuu, miten se toimii ja miksi se toimii. Finkelin Thank You for Your Service on vaikuttava jatko kirjalle Pataljoona 2-16. Sota ei pääty kaikkien osalta kotiinpaluuseen.

Tarkoitus oli lukea Algerian sodasta ja terrorismista, mutta saalis jäi näiltä osin laihaksi.

- FEHRENBACH, T. R.: This Kind of War (1963).
- FINKEL, David: Thank You for Your Service (2013).
- HUNTINGTON, Samuel P.: The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996).
- JUNGER, Sebastian: Sota - Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa (2010).
- LE CARRÉ, John: The Spy Who Came In from the Cold (1963).
- O'BRIEN, Tim: The Things They Carried (1990).
- WIEST, Andrew (toim.): Vietnamin sota (2006).

v) Sodan liepeillä 

Graham Greenen The Quiet American oli minun osaltani yksi tämän haasteen helmistä. Kirjassa ei ollut tavallaan mitään ihmeellistä, mutta jotenkin sen vähäeleinen tyylikkyys maistui. Ehkä tuoreessa muistissa olleet toisen maailmansodan jälkipyykit lisäsivät lukunautintoa.

Toinen löytö oli Muriel Spark. The Girls of Slender Means on hauska ja pisteliäs ja The Prime of Miss Jean Brodie (ei sotakirja) vielä parempi. 

Captain Corelli's Mandolin oli nautinto, samoin Englantilainen potilas ja Schilder's ark. Oikeastaan ainoa huti tässä kategoriassa oli Cummings, joka oli ensin ärsyttävä ja sitten tylsä.

- CUMMINGS, E. E.: The Enormous Room (1922).
- BERNIÈRES, Louis de: Captain Corelli's Mandolin (1994).
- GRASS, Günter: Kissa ja hiiri (1961).
- GREENE, Graham: The Quiet American (1955).
- KENEALLY, Thomas: Schindler's Ark (1982).
- ONDAATJE, Michael: Englantilainen potilas (1992).
- SPARK, Muriel: The Girls of Slender Means (1963).
- WEST, Rebecca: The Return of the Soldier (1918).

vi) Kuvitteelliset sodat

Olen pitänyt joistain Heinleinin kirjoista, mutta Starship Troopers oli sellaista kuraa, että Heinleinia voi olla vaikea lukea lisää. Kolmannen maailmansodan teknotrillerit eivät ole aivan vieras genre, mutta Mackseyn tai Petersin jälkeen myöskään mitenkään erityisen kiinnostava.

- DYER, Gwynne: Climate Wars (2011).
- HEINLEIN, Robert A.: Starship Troopers (1959).
- MACKSEY, Kenneth: First Clash (1985).
- PETERS, Ralph: Red Army (1989).

vii) Sotakokemukset

Yritin lukea Öhquistin päiväkirjaa ikään kuin synkassa päivä kerrallaan, mutta se ei onnistunut. Jäin jälkeen ja sitten runnoin kirjan loppuun. Karttaliitteiden käyttäminen olisi vaatinut lukemista pöydän ääressä.

Journalisti-Orwell on taitava kirjoittaja. Kerronnan vaivattomuus ja havaintojen tarkkuus ovat vertaansa vailla. 

- JYLHÄ, Yrjö: Kiirastuli (1941)
- ORWELL, George: Katalonia, Katalonia! (1938).
- ÖHQUIST, Harald: Talvisota minun näkökulmastani (1949).

viii) Yleinen sotahistoria

Keegan oli yksi lukuhaasteen tarjoamia löytöjä. Neljä luettua teosta (ks. sisällissodat) todistaa historiasta kiinnostuneelle maallikolle sopivasta sotahistorioitsijasta.

- KEEGAN, John: Intelligence in War (2003).
- KEEGAN, John: Sodankäynnin historia (1993).
- KEEGAN, John: The Face of Battle (1976).

Kiirastuli

Yrjö Jylhä, Kiirastuli (1951). Kuvittanut Erkki Tanttu. Otava, Keuruu, 1982.

Yrjö Jylhän tunnetuin runokokoelma Kiirastuli ilmestyi välirauhan aikana 1941. Kymmenen vuotta myöhemmin siitä julkaistiin tämä käsillä oleva lyhennetty laitos, johon Erkki Tanttu piirsi kuvituksen.

Kokoelman alun runot on kirjoitettu ennen sotaa. Ensimmäinen runo nimeltään Idässä palaa vuodelta 1938 tuntuu käsittelevän ehkä Venäjän vallankumousta, sisällissotaa ja uutta uhkaa. Runon alkua on lainailtu tiheään myös viime aikoina: "Idässä palaa, tänne tulvii sauhu". Runo loppuu enteileviin säkeisiin.
Idässä seestyy. Tuuli sauhun kantaa
päin länttä, paljastain taas idänkulman.
Ja hurmeisena kuu, laill' enteen julman,
kuin käyrä kalpa piirtää metsän rantaa.
Runo Saarretut keväältä 1939 on jo hurja vihkiytyminen sotaan ja uhrautumiseen voiton torvineen ja kuoleman rumpuineen. Kokoelman keskiosan runojen sävy kuitenkin muuttuu. Ne ovat vähemmän mahtipontisia keskittyen kauhuun, pelkoon, vaaroihin, toveruuteen, iloihin ja suruihin ja arvaamattomaan kohtaloon. Hetkeksi kansallistunteen pauhu väistyy.

Kiirastuli etsii vapautusta sodan tapahtumista ja syyllisyydestä. Kiirastuli on katolisessa perinteessä "olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsyä". Talvisodan aikaan jo melkein nelikymppinen runoilija palveli Taipaleella komppanianpäällikkönä, ja siinä asemassa kuka tahansa joutuu lähettämään miehiä kuolemaan ja jäämään itse selustaan. Rynnäkön jälkeen pohtii:
Mut teidät tuleen johdin,
tuleen ja kuolemaan --
sen vastatako tohdin,
sen anteeksiko saan?
 Niin vaikea-- käsittelee samaa teemaa.
Niin vaikea teitä on lähettää tuonne;
tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne
ken teistäkin vielä hengissä palaa?
Moni päällikkö etsi kuolemaa sodan aikana saadessaan typeriä tai toteuttamiskelvottomia käskyä. Niskuroinnin ja miesten tapattamisen puserruksista pääsisi vapaaksi kuolemalla itse. Samassa runossa Jylhä tapailee tällaista mieltä. 
Jos voisin taas minä mukaan tulla,
ja painua kärkeen kuin joskus ennen,
tuliryöppyyn tunnottomasti mennen
Kokoelman lopussa runot tuntuvat jälleen liittävän sotaan, taisteluun ja kuolleisiin (eli uhreihin) merkitystä kansallisten symbolien kautta. Runossa Näky kuolleet aseveljet saapuvat kummittelemaan rauhan solmimisen jälkeen: "nuo kasvot tunnen parrakkaat, nuo posket savun syömät / nuo silmät, silloin hymyilleet, nyt jäykistyksen lyömät". Näiden miesten edessä runon puhuja -- kaikesta päätellen Jylhä itse -- on "kuin pätsissä" tai "viime tuomiolla", mutta viimeisessä säkeistössä puhuja tapaa väistää oman syyllisyyden ja surun verhoamalla vetoamalla kansallistunteeseen. 

Äiti ja poika tapailee samaa mitä monet tutkimuksetkin: rintamalla sotilaat taistelevat toistensa puolesta, eivät yläkäsitteiden, kodin, uskonnon tai isänmaan puolesta. Runon keskustelussa poika kahden kaatuneen veljenkin jälkeen haluaa rintamalle.
Te ette tiedä, mitä on siellä:
tosin verta ja kauhua, en sitä kiellä,
mut siellä on arvossa ihmisyys
ja siellä on kunniass' ystävyys,
jota missään et muualla tapaa,
niin ehjä, puhdas ja vapaa.
Jylhä ei kuitenkaan täysin päästä irti idealismistaan, vaan rakentaa kärsimykselle jatkuvasti kansallista merkitystä: Äiti ja poika päättyy uhrimielen siunaamiseen. Siellä jossakin piirtää rintamasta menneisyydestä erillisen todellisuuden, jonne kuitenkin hiipii koti ja perhe.
Me sanomme: siellä jossakin -- , kun muistelemme heitä,
niin kaukaista on kaikki kotopuolla.
Ei meillä entiselämää, ei meillä paluutietä --
vain heidän vuokseen taistella ja kuolla.
Kiirastuli noudattaa mittoja ja loppusointuja, mikä tekee siitä paikoittain väkinäisen, usein mahtipontisen ja vanhahtavan. Ääneen luettuna säkeet toki asettuvat kielikorvaan paremmin sopiviksi. Erkki Tantun hiilitöissä ei ole juuri yksityiskohtia vaan pelkkiä muotoja, mutta mustan ja valkoisen rytmi harmaan seassa tuottaa upeita kuutamoita ja talvisia metsiä.

En ole tottunut runojen lukija, mutta Kiirastuli ei vaikuta tavoittelevan mitään sanaston ylittävää riipaisua. Se, mitä runot halusivat ilmaista, tuli selväksi melko suoraan. Runot olivat välittömiä. Runojen takaa toki löytyy se nimessäkin mutkan kautta läsnä oleva syyllisyys ja Jylhän halu liittää uhreihin ja kärsimykseen merkitys. Kiirastulessa kuullaan sodan problematisointia, mutta Jylhä ei jätä kysymyksiä auki, vaan vastaa aina samalla tavalla.


Kirja päättää ponnisteluni ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Stalingrad

Antony Beevor, Stalingrad. Englanninkielisestä alkuteoksesta Stalingrad (2000) suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Juva, 2000.

Katsoi asiaa miltä puolelta tahansa, Stalingradin taistelusta 1942-1943 ei ole löydettävissä pienintäkään valonpilkahdusta. Se on luultavasti syy, miksi olin lykännyt Antony Beevorin Stalingradin lukemista vuodesta toiseen. Kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta kirja on loistava. Taistelu on pääpiirteissään tuttu laajemmin sotaa käsittelevistä teoksista, koska se muodostaa käännekohdan itärintaman sodalle. Kauempaa katsottuna se on puhdas tragedia.

Itärintamalla oli vastakkain kaksi säälimätöntä ideologiaa, jotka molemmat peräänkuuluttivat uhreja. Natsi-Saksa suhtautui välinpitämättömästi ei-saksalaisiin, heidän henkeensä, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa. Neuvostoliitto suhtautui välinpitämättömästi yksilöön ja syöksi kouluttamattomia ja osin aseettomia pataljoonia vihollisen tykki- ja konekiväärituleen ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai selkeää tavoitetta. Sotaa edeltäneet puna-armeijan puhdistukset näkyivät taktisena ja organisatorisena heikkoutena, joka jatkui läpi sodan. 

Silti neuvostoliittolaiset kenraalit saattoivat järkeillä Stalinin kanssa. Vaikka taktisesti Wehrmacht oli ehkä taitavin koko sodassa, Saksan sodanjohto oli politisoitunut, ja Hitlerin ympäröi kritiikitön hymistelijöiden joukko, joka rakensi strategiaa Hitlerin haaveiden, mielipiteiden ja hihasta vedettyjen lukujen, ei varsinaisen tiedustelutiedon varaan. Koska Operaatio Barbarossan piti olla ohitse ennen joulua 1941, talvivarusteita ei tarvittu. Sitten tuli talvi. Sitten paljastui, että Neuvostoliitolla olikin oletettua enemmän divisioonia. Sitten venäläisten taktinen osaaminen parani. Seuraava talvi Stalingradissa käänsi sodan.

Beevorin kertoma tarina ei ole kuitenkaan pelkästään esikuntien ja kenraalien sotaa. Hänen käyttämänsä lähteet, saksalaisten ja venäläisten sotilaiden päiväkirjat, kirjeet ja kertomukset ja aiemmin julkaisemattomat venäläiset arkistomateriaalit lisäävät tarinaan suurten lukujen peittämän eturintaman näkökulman, missä heijastuu Beevoria opettaneen John Keeganin vaikutus. Pommitusten ja tykistökeskitysten jäljet kaupungissa ja ihmisissä saavat sotahistorialle epätyypillisen, melkein kaunokirjallisen muodon. Saksalaisten sotilaiden kuvaama epätoivo ja sitkeys nälän, kylmyyden ja taisteluiden keskellä antavat kirjalle inhimillisen sävyn. Silti samat sotilaat olivat puhaltaneet läpi Ukrainan kuin berserkit, humaltuneena omasta voittamattomuudestaan.
Helmikuun 2. päivänä raunioituneeseen kaupunkiin laskeutunut hiljaisuus tuntui aavemaiselta niistä, jotka olivat tottuneet pitämään hävitystä luonnollisena asiana. [Vasili] Grossman kuvasi rauniokasoja ja niin syviä pomminkraattereita, että matalalta paistava aurinko ei koskaan näyttänyt ulottuvan niiden pohjaan saakka, ja "junanraiteita, missä säiliövaunut makasivat vatsa pystyssä kuin kuolleet hevoset".
Jos sotahistoriasta pitäisi lukea yksi kirja, joka kuvaa ihmistä sodassa, se voisi olla tämä.

tiistai 25. marraskuuta 2014

The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.
America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.
Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana

Roger Pethybridge (toim.), Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Englanninkielisestä alkuteoksesta Witnesses to the Russian Revolution (1964) suomentanut Juhani Jaskari. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. WSOY, Porvoo, 1967.

Venäjän vallankumous leimahti yllättäen helmikuussa 1917. Nälkäisen väkijoukon mellakkana alkanut tapahtumaketju kaatoi Romanovien dynastian, irroitti Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti valtataistelun, joka päättyi vasta vuonna 1920 kahden vuoden sisällissodan jälkeen bolševikkien voittoon. Vaikka leimahdus oli yllättävä, se ei syttynyt sattumalta. Kumouksellista liikehdintää oli eri puolilla Venäjää. Silti vastarintaliikkeelle (tai -liikkeille) tuli kiire koota rivinsä. Vladimir Leninkin ehti kuvioihin mukaan vasta huhtikuussa 1917 palattuaan ulkomailta.

Roger Pethybridgen toimittama kokoelma käsittää silminnäkijäin kuvauksia alkaen vuoden 1905 verilöylystä päättyen tsaariperheen teloituksiin vuonna 1918. Lähdeluettelon perusteella Pethybridge on käyttänyt yksinomaan englanninkielisiä muistelmia ja kokoelmia. Silminnäkijöiden joukossa on Leninin, Trotskin ja Kerenskin lisäksi pitkä liuta upseereita, pappeja, kirjailijoita, vallankumouksellisia, duuman edustajia, ulkomaisia kirjeenvaihtajia, opiskelijoita, sotilaita, ballerinoja jne. Ruhtinas Jusupov, Grigori Rasputinin ystävä, tarjoaa omakohtaisen kertomuksen Rasputinin onnettomasta murhayrityksestä: myrkky ei tehonnut ja luotejakin meni useampi ennen kuin uhri kaatui takapihalle.
Myrkky ei vieläkään vaikuttanut, ja staritsa käveli rauhallisesti pitkin huonetta. Otin toisen lasin joka sisälsi syanidia, täytin sen viinillä ja ojensin sen Rasputinille.
   Hän joi se kuten muutkin, eikä vieläkään näkynyt tuloksia. Tarjottimella oli enää vain yksi myrkytetty lasi. Koska olin epätoivoinen ja koska minun täytyi saada hänet juomaan lisää, aloin itse juoda.
Vallankumouksen lähdettyä liikkeelle armeijan joukkoyksiköt saattoivat liittyä kapinallisiin käden käänteessä. Poliisikomentaja Vasiljev kuvailee maaliskuun nopeasti eteneviä tapahtumia. Tilanteen sekavuudesta kertoo sekin, etteivät kapinalliset olleet ottaneet puhelinkeskuksia haltuunsa.
Ikkunastani näin kadulla epätavallista levottomuutta. Pian ajoi ohi kiireisiä sotilasautoja; etäältä kuului laukauksia. Puhelin soi taas, ja taas kaupunginpäällikkö antoi minulle huonoja uutisia; prikaatinkenraali Dobrovolskin, joka komensi kaartin pioneerijoukkojen pataljoonaa, olivat hänen miehensä murhanneet. Tapahtumat vyöryivät nopeasti; Volynskin rykmentti, joka oli noussut kapinaan kapteeni Laškevitšin murhan jälkeen, oli ajanut upseerinsa ulos kasarmeista. Kapinallisiin yhtyivät Preobrazenskin ja Liettualainen kaartirykmentti, joiden kasarmit olivat vieressä. Ne olivat onnistuneet valtaamaan Liteinyin asevarikon. Sotilaita törmäili kaduilla kivääreillä ja konekivääreillä aseistettuina.
Tapahtumien käänteissä, niiden sekavuudessa ja epävarmuudessa on jotain lumoavaa. Silminnäkijät eivät näe eivätkä voi nähdä kovin kauas. Englantilainen toimittaja Philips Price ei osaa käsitellä mielessään tapahtumia ja epäilee vallankumousta lyhytkestoiseksi.
Marraskuun 9 päivään mennessä oli selvää, että valta oli Pietarissa sotilaallisvallankumouksellisen komitean käsissä, joka toimi neuvostojen II yleisvenäläisen kongressin nimissä. Minusta tämä kaikki vaikutti siihen aikaan hyvin huvittavalta, ja minua nauratti kaikki se mitä oli tapahtunut kolmen edellisen päivän kuluessa. Olin vielä tottumaton vallankumouksen ilmapiiriin. Koetin kuvitella tavallisten sotilaitten ja työmiesten muodostamaa komiteaa, joka kokoontuisi Lontoossa ja julistaisi olevansa hallitus ja kieltäisi tottelemasta mitään Whitehallista tulevaa määräystä, ellei siinä olisi komitean varmennusta. 
   [...] Päälennätintoimistossa tapasin miehen, joka oli yhteydessä pankkipiireihin. Hänkin oli niin huumaantunut, että sai helpotusta vain vakuuttelemalla itselleen, että vaikka bolševikit olivat tilapäisesti saaneet menestystä, he eivät mitenkään voineet pitää valtaa hallussaan kauemmin kuin muutamia päiviä. [...]
  Seuraavana päivänä (marraskuun 10) oli ilmassa kuitenkin toisenlainen tuntu.
Aiheestaan huolimatta Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana keinuu siinä mielenkiintoisen rajalla. Katkelmat eivät muodosta mitään eheää narratiivia. Pitkät puheet duumassa, loputtomat yritykset saada Nikolai II tekemään myönnytyksiä tai duuman edustajien pöyristys kapinallisten toiminnasta eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään, koska silminnäkijän ja yksityiskohtaisten tapahtumien tausta ei selviä kirjasta. Pethybridgen kirjoittamat lainausten lyhyet johdannot eivät kerro kovin hyvin, mitä milloinkin on panoksena. Ehkä vallankumouksesta olisi pitänyt lukea jokin toinen kirja pohjatiedoiksi.

Kirja jatkaa ponnisteluita ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Lentävä hevonen

Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa (toim.), Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Vastapaino, Jyväskylä, 2013.

Tavallisenkin auton konepellin alla istuu sukupolvien kokoama teknologinen neuvokkuus, joka ei useimmille aukene pelkästään ihailemalla moottoria. Polttomoottorin teoreettinen ja metalliseksi koneeksi konkretisoitu kauneus aukenevat ehkä niille, jotka tuntevat sen osat ja ymmärtävät niiden toimintaperiaatteet.

Runous ei tietenkään ole konetekniikkaa, mutta se on lähiöiden käytännöstä etäännyttämälle maallikolle samaan tapaan vierasta. Vaikka luonnollinen kieli tekee runoista helposti lähestyttäviä, epätavallisten tai vieraiden sanayhdistelmien takana istuu inhimillinen kielellinen neuvokkuus ja vuosituhantinen perinne, joka ei useimmille aukene pelkästään pintamuotoa ihailemalla. Esteettinen kokemus syvenee, jos osaa lukea runoja, tunnistaa niiden liikkuvat osat ja ymmärtää osien toiminnan.

Siru Kainulaisen, Kaisu Kesosen ja Karoliina Lummaan toimittama erinomainen kirjoituskokoelma Lentävä hevonen tarjoaa välineitä ja ohjeita runojen lukemiseen. Kirjoittajat, joukossa kriitikkoja, runoilijoita, tutkijoita ja opettajia, johdattelevat vuoronperään runojen keskeisiin piirteisiin, rytmiin, sana-ainekseen ja erilaisiin kielikuviin. Mikä on synestesia? Mitä tarkoittaa metonymia? Miten kielikuvia pitäisi lukea? Mikä on symbolin ja vertauskuvan suhde?

Hylsysarja ei tee kenestäkään mekaanikkoa eikä Lentävä hevonen tee kenestäkään runoanalyytikkoa, mutta runojen kanssa kirja auttaa ainakin alkuun. Esimerkkien kautta avautuu väylä tai väyliä runojen lukemiseen. Tulkinnoissaan kirjoittajat ovat mukana omina persooninaan (olen tulkinnut, olen ajatellut jne.), mikä korostaa tietynlaista epävarmuutta, joka runojen analysointiin liittyy: oikeaa vastausta ei ole. Lähiöiden runoilloista etäännyttämä maallikko kohottaakin kerran tai kaksi kulmakarvojaan, kun lyhyestä katkelmasta puristetaan merkitystä niin, että runoilijankin voi kuulla ulvahtavan. Tuota kaikkeako runoilija sanoillaan haki? Ehkä.

Jos tavoitteena on, kuten minulla, ylipäätään opetella lukemaan, runoanalyysi ei liene huono paikka aloittaa.

--

Tämä oli nyt viidessadas kirjoittamani kirja-arvio ja siten hyvä kohta miettiä jatkamista: lukemista en tietysti lopeta, mutta mitä seuraavalta sadalta tai viideltäsadalta kirja-arviolta on odotettavissa? Toistoa? Motiivini on vaihtunut pariin otteeseen vuosien varrella, mutta kirjoittelu on ollut pääosin lepsua. Ajoittainen terävämpi kirjoittaminen on vienyt enemmän aikaa ja vaatinut tiukempia muistiinpanoja. En ole kuitenkaan leipomassa itsestäni kirjallisuuskriitikkoa, joten sentyyppinen kirjoittaminen/ajankäyttö ei tunnu houkuttelevalta. Pidemmän päälle se myös himmentäisi asiantuntemattomuuden sädekehääni.

Bloggaaminen on tietenkin paitsi kirjoittamista myös ajattelua, jonka kautta lukeminen jäsentyy paremmin. Ajattelusta on ollut suunnattomasti iloa, samoin uusista, hauskoista tuttavuuksista. Iloa on ollut myös vanhan kirjallisuuseliitin vaikeuksista kohdata sosiaalisen median välittämä ja tallentama kansalaismielipide, mutta näinä aikoina keskisormea voisi näyttää niin moneen muuhunkin suuntaan.

Ehkä harvennan kirjoitustaajuutta, ehkä lyhennän kirjoituksia, ehkä siirryn kirjoittamaan sarjakuvista, ehkä teen jotain muuta. Muutoksia luvassa. Ehkä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Three soldiers

John Dos Passos, Three soldiers (1921). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6362

Yhdysvallat osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, kun eurooppalaiset olivat jo ehtineet tuhota toistensa parhaan terän ja sotainnon. Amerikkalaiset joukot tulivat rintamalle vasta kesällä 1918 harjoiteltuaan pitkään kotimaassaan ja Ranskassa. Viivyttely ärsytti amerikkalaisia sotilaita sekä liittolaisten sodanjohtoa. Sota sitten loppui ympärysvaltojen voittoon marraskuussa 1918.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Dos Passos palveli sodan aikana lääkintäjoukoissa. Pian sodan jälkeen hän julkaisi toisen romaaninsa Three soldiers. Siinä kolme erilaista amerikkalaista sotilasta värväytyy armeijaan. Heidät koulutetaan ja laivataan Eurooppaan, missä heitä koulutetaan lisää.
Sotamies Fuselli yrittää tehdä kaiken oikein, mutta mielistelijä ei etene yrityksistään huolimatta korpraaliksi. Christfield on täynnä vihaa, erityisesti omaa upseeristoa kohtaan. Hän tappaa vanhan kaunan vuoksi esimiehensä, eikä tunnu olevan kovin pahoillaan. Sotilaille syötetty propaganda, saksalaisten raakuudet, ovat tehneet tehtävänsä, mutta uusi, moderni sota ei tarjoa sankaruuksia. Yksilöllä ei ole mitään merkitystä.

Valtaosa tarinasta kertoo Harvardin musiikkia opiskelevan John Andrewsin kohtalosta. Hänellä ei ole ongelmia tappamisen tai kuolemisen suhteen. Andrews kokee armeijan ensisijaisesti orjuuttavana, tehottomana koneistona, jossa korruptoituneet ja pikkumaiset miehet pääsevät valtaan. Armeija täyttää miesten päivät tarpeettomaan, päämäärättömään, tylsään ja usein nöyryyttävään rutiiniin, jota aselepokaan ei tunnu katkaisevan. Sotilastervehdys välkkyy vallankäyttönä jokaisessa upseeriston ja miehistön kohtaamisessa. Lopulta valta ja väkivalta sulautuvat yhteen.
Handsome and Bill Huggis stood up. A young officer, with clearly-marked features and a campaign hat worn a little on one side, came in, stood with his feet wide apart in the middle of the floor.
Andrews went up to him.
"I'm in the Sorbonne Detachment, Lieutenant, stationed in Paris."
"Don't you know enough to salute?" said the officer, looking him up and down. "One of you men teach him to salute," he said slowly.
Handsome made a step towards Andrews and hit him with his fist between the eyes. There was a flash of light and the room swung round, and there was a splitting crash as his head struck the floor. He got to his feet. The fist hit him in the same place, blinding him, the three figures and the bright oblong of the window swung round. A chair crashed down with him, and a hard rap in the back of his skull brought momentary blackness.
"That's enough, let him be," he heard a voice far away at the end of a black tunnel.
Andrewsin on yhä vaikeampi sovittaa henkilökohtaista vapauskäsitystään uniformuun. Hän muotoilee mielessään sävellystä teemanaan John Brown ja orjuudesta vapautuminen, mutta siinä on liikaa riitasointuja ranskalaiselle naiselle, jonka kanssa hän seurustelee lyhyesti ja joka pitkän sodan päätteeksi haluaisi turvaa ja hyvinvointia.
But what’s the good of freedom? What can you do with it? What one wants is to live well and have a beautiful house, and be respected by people.
Romaanin sodanvastaisuus aiheutti kohun Yhdysvalloissa ilmestyessään vuonna 1921. Kirjassa ei liikuta rintamalla vaan takalinjoilla ja siviilien parissa kylissä sekä kaupungeissa. Taistelut välittyvät tykistötulen kumuna, haavoittuneiden joukkoina ja tarinoina. Joukkoja kiertävät YMCA:n Y-miehet yrittivät ylläpitää isänmaallisuutta kulunein fraasein, mutta taisteluita nähdeiden joukkojen ja sotapropagandan käsitykset olivat kaukana toisistaan.

Kirjan rakenne on hieman yllättävä. Se liikkuu ja vaeltelee pitkin Ranskaa, eikä tarjoa mitenkään tasapuolista ääntä kaikille kolmelle sotilaalle. Silti kerronta kulkee, ja Andrewsin seurassa lukija voi viihtyä oikein hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

torstai 6. marraskuuta 2014

Bridget Jones - Elämäni sinkkuna

Helen Fielding, Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Englanninkielisestä alkuteoksesta Bridget Jones's Diary (1996) suomentanut Sari Karhulahti. Otava, Keuruu, 2013.

Bridget Jones on moderni, kolmikymppinen yksinelävä kaupunkilaisnainen. Hän luovii miesten, perheen ja ystävien odotusten keskellä rasitteenaan heikko elämänhallinta ja manipuloiva äiti. Alkoholin kulutus on vaivihkaista mutta yltää silti bukowskilaisiin mittoihin. Bridget on epävarma melkein kaikesta ja soittelee ystäviltään tukea pieniinkin vastoinkäymisiin. Hän ei ole kiinnostunut mistään välittömän elämänpiirinsä ulkopuolella, eikä tunnusta mainittavaa kunnianhimoa työhön, poltetta ideologioihin tai kulttuuriin. Tästä poikkeuksena on päiväkirja, johon Bridget rekonstruoi keskustelut ja tapahtumat tarinaksi.
Minusta oli aika naurettavaa olla nimeltään Darcy ja seistä kutsuilla yksinään koppavan näköisenä. Se olisi aivan sama kuin jos olisi nimeltään Heathcliff ja haluaisi välttämättä olla koko illan puutarhassa huutamassa Cathya ja hakkaamassa päätään puunrunkoon.
Kirja ei peittele suhdettaan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaaniin, vaikkakin moni asia on kääntynyt päälaelleen. Toki miespääosassa on georgiaanisia ja moderneja hyveitä majakan lailla hohtava Darcy, mutta maalaisaatelin valvoma tavat ja moraali ovat vaihtuneet moderniin laissez-faireen, jossa kaikki on tavallaan julkista ja jossa epäonnistuneet suhteet ja koheltaminen jaetaan pikemminkin kuin peitetään. Uudesta vallattomasta seksuaalisuudesta haluavat osille myös vanhemmat, ja "moraalittoman" Lydian roolin nappaa Bridgetin äiti.

Kertoja on epäluotettava, hetkittäin hauska ja loppua kohden vilahduksenomaisesti vakava (mutta kerronta palaa nopeasti genrensä asettamiin kehyksiin). Tarinan feministiset juonteet ovat ohuita ja läpikuultavia. Fielding asettelee lepsusti karikatyyrejä vastakkain ja tuottaa niiden kautta ennalta-arvattavia yllätyksiä. Kirjaa lukiessa aloin vertailla sitä mielessäni toimintajännäreihin ja dekkareihin. Genret ja aiheet ovat erilaiset mutta tekniikka periaatteessa sama.