keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Aamiainen Tiffanylla

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori (1967). Tammi, Jyväskylä, 2007.

Aamiainen Tiffanylla (1967) on suoraviivaiseksi pienoisromaaniksi kerronnaltaan monimutkainen. Tarinassa ei sinänsä tapahdu mitään ihmeellistä: Kertoja, aloitteleva kirjailijan planttu, muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa toisen maailmansodan aikana ja tutustuu alakerran naapuriinsa Holiday "Holly" Golightlyyn, joka elättää itsensä rikkaiden miesten seuralaisena. Kertoja kuitenkin kierrättää tarinoita Hollysta eri lähteistä—omista kokemuksista, toisen käden kautta ja Hollyn kertomuksista—eivätkä ne aina kohtaa.

Toisaalta nuoretkaan eivät aina kohtaa. He tarrautuvat nälkäisinä modernin New Yorkin tarjoamaan vapauteen, mutta ihastunut kertoja ei pysty sulattamaan Hollyn vauhdikasta elämää kakistelematta. Seuralaisena Holly mukautuu ympäristöönsä ja muuntautuu jatkuvasti sitoutumatta mihinkään, jäämättä minkään vangiksi. Ainoastaan kiikkerän toimeentulon edellyttämät tapaamiset ja vakituinen asunto luovat puitteet rutiinille. Kertojan ja Hollyn ystävyys hioutuu vähitellen hyväksynnäksi, jolle riittää hiljainen läsnäolo, mutta sitten alkaakin olla jo myöhäistä. Seuralaisura alkaa vuotaa, ja Hollyn on pakko reagoida.

Pienoisromaanin nimi ei viittaa aamiaiseen (koska Tiffany's on jalokivikauppa) vaan Hollyn unelmaan.
Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään kovin pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoitten tuoksu.
Truman Capote on kertojana taiturimainen, mutta en silti ihastunut pienoisromaaniin. Odotinko kierteisempiä syöttöjä vai luinko liian nopeasti, en tiedä. Hämäläisen suomennoksessa on joitain kompastelevia sanavalintoja ja tarpeetonta koukeroisuutta.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Homo faber

Max Frisch, Homo faber: selostus. Saksankielisestä alkuteoksesta Homo faber (1958) suomentanut Sinikka Kallio. Otava, Keuruu, 1961.

Viime vuosisadan alussa ranskalaisfilosofi Henri Bergson määritteli älykkyyden kyvyksi valmistaa työkaluja. Keinotekoisia välineitä tuottava ihminen on tekevä ihminen, homo faber. Työkalujensa avulla ihminen hallitsee ja muokkaa ympäristöään parantaen selviytymismahdollisuuksiaan. Teknillisten opinahjojen tieteenfilosofit saattavat jopa sanoa, että teoria käytännöllinen soveltaminen on inhimillisen tiedon korkein aste.

Tämäntyyppistä ajatusta pyörittelee myös sveitsiläinen Max Frisch romaanissaan Homo faber (1961). Viisikymppinen Walter Faber on insinööri, jolle vain mitattava ja todennettava on olemassa. Hän tunnistaa syy-seuraus -suhteet tapahtumien ja ilmiöiden takana, mutta ei pysty antamaan niille mitään merkitystä. Faber on elää vain nykyhetkessä ja pysyy jatkuvasti liikkeellä tehden jotain.

Sitten matkalla Etelä-Amerikkaan hänen koneensa tekee pakkolaskun meksikolaiselle aavikolle ja viereisessä penkissä istuva ärsyttävä saksalainen paljastuu hänen entisen tyttöystävän ensimmäisen aviomiehen veljeksi, jonka kanssa hän sitten päätyy matkustamaan Guatemalan viidakkoon. Sieltä palattuaan sattumat alkavat tihentyä, mutta Faber ei hätkähdä.
En kiellä tätä: oli enemmän kuin sattuma, että kävi niin kuin kävi, siinä oli kokonainen sattumien ketju. Mutta miksi puhua johdatuksesta? En tarvitse minkäänlaista mystiikkaa myöntääkseni oikeaksi, että epätodennäköinen on kokemustosiasia; minulle riittää matematiikka.
Insinöörin ja humanistin ero kiteytyy matkalla Italian kumpuilevalla maaseudulla. Nuori seuralainen haluaa kierrellä jokaisessa kirkossa, mutta Faberille hanke on mieletön: kirkothan ovat kaikki samanlaisia! Insinööri redusoi yksittäistapaukset yleistettäväksi malliksi, kun humanistille juuri yksilölliset erot ovat merkittäviä.
Vaivaa minulle tuotti vain hänen ääretön taiteen tarpeensa, hänen vimmansa katsoa aivan kaikki. Päästyämme Italiaan oli tuskin ainoatakaan paikkaa, missä minun ei tarvinnut pysäyttää autoa. Pisa, Firenze, Siena, Perugia, Arezzo, Orvieto, Assisi ... En ole tottunut matkustamaan sillä tavoin.
Romaani on alaotsikkonsa mukaan selostus. Kerronta etenee tapahtumien tasalta. Walter Faber kertoo, mitä hän näkee ja kokee, mutta hänen tarkasteleva katseensa ei osu häneen itseensä. Tarina asettaa vastakkain monia asioita kuin vetoketju, ja tavallaan vetoketjun kautta se saa myös myyttisiä piirteitä. Silloin Faberin sokeuskin alkaa väistyä. Tunne ei redusoidu luonnontieteelliseksi prosessiksi, eikä teknologiasta ole apua siellä, missä sitä ei ole. Tilastotiedekin osoittautuu tehottomaksi toivomukseksi, joka ei suojaa eikä paranna.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.
Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.
Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.

lauantai 19. joulukuuta 2015

PostgreSQL 9.0 High Performance

Gregory Smith, PostgreSQL 9.0 High Performance. Packt Publishing, Birmingham, UK, 2010.

Packt Publishing -kirjat ovat olleet laadultaan epätasaisia niiltä osin, kuin olen niihin perehtynyt, vaikka kirjat käyvät läpi jonkinlaisen vertaisarvioinnin. Tietokanta-asiantuntijan Gregory Smith Postgres-tietokannan suorituskykyyn pureutuva PostgreSQL 9.0 High Performance (2010) on kuitenkin kustantamon niitä parempia teoksia. Teos on tosin jo hieman vanhentunut, sillä Postgresin, eli ammattikielellä "Possun", betaversio 9.5 julkaistiin viime lokakuussa. Suorituskyvyn mittaamisesta ei tämän avoimen lähdekoodin tietokannasta ole tuoreempaa teosta, mutta toisaalta perusasiat eivät muutu kovin nopeasti.

Smithin kirja on käytännön opas suorituskyvyn mittaamiseen, ja teoriaa siinä on hyvin vähän. Tietokannan ylläpito edellyttää jatkuvaa seurantaa ja säännöllisiä testejä, joissa trendit sitten paljastavat erilaisia skaalautuvuuteen tai kuormaan liittyviä ongelmia. Ne tarjoavat myös pohjan, jonka varassa tietokannan asetuksiin on mahdollista tehdä muutoksia. Siinä se.

Laite- eli "rautatasolla" suorituskyky koostuu prosessorien, muistin (eli väliaikaismuistin) ja levyjen (eli pysyväismuistin) tehokkuudesta. Toki laitteilla on välimuisteja, väylänopeuksia jne., mutta Smith aloittaa näiden kolmen eri komponentin kuormitustesteillä. Levypintojen tai -hakuvarsien lukumäärää ei tarvitse kaivaa esiin, mutta levyn pyörimisnopeus on edelleen käypä muuttuja (tiedoksi niille jotka levyn hakunopeuksia ovat joskus laskeneet). Smith kuvailee eri tiedostojärjestelmien ja levyteknologioiden vaikutuksia tietokannan toimintaan. Esimerkiksi ilman patterivarmennettua kirjoituspuskuria muuten nopeisiin ja muuten erinomaisiin SSD-levyjen varmennukseen jää katve, jonka aikana sattuva järjestelmähäiriö voi kadottaa tietoa.

Tietokannan vasteajat riippuvat paitsi laiteresursseista myös kuormasta (eli muusta samanaikaisesta käytöstä) ja tavasta, jolla data on organisoitu tietokantaan. Smith tarjoilee joitain hyviä nyrkkisääntöjä tietokannan muistiasetuksiin; perusasetukset ovat alakanttiin. Sitäkin hyödyllisempää on tietokantasivun tai levylohkon elinkaaren esittely: rinnakkaisten kirjoitus- ja lukuoperaatioiden nopeuttamiseksi Postgres versioi tietokantarivejä, jotka sitten näkyvät eri transaktioille niiden tunnisteiden (so. juokseva järjestysnumero) mukaan. Aikanaan versiot tietysti vanhentuvat, joten ne pitää siivota pois. Vaikka automaattinen siivousoperaatio näin tekeekin, se ei vapauta levytilaa, vaan taulun lisäys- ja poisto-operaatiot aikaa myöten fragmentoivat taulun hallitseman levyalueen, jolloin laajat kyselyt johtavat yhä useamman levylohkon hakemiseen levyltä (mikä tarkoittaa pitkiä vasteaikoja). Sama koskee indeksejä: ne fragmentoituvat ja voivat siten muuttua jopa käyttökelvottomiksi. Niinpä aikaa myöten Postgresin suorituskyky heikkenee. Ongelma on tottakai ratkaistavissa, mutta se vaatii varsinkin suuremmissa tietokannoissa on monen tunnin huoltoikkunan. 

Tietokannan testaamiseen on lukuisia työkaluja, joista jotkin ovat vanhentuneet suhteessa nykyisiin datamääriin. Niillä saa kuitenkin säännöllisesti käytettynä luotettavia mittaustuloksia, jotka ehkä arvioivat kirjoitus- ja lukunopeuksia yläkanttiin, mutta joissa esiintyvien trendien muutokset kertovat mahdollisista ongelmista pellin alla. Sitten tietokannan lokeista voi koota joukon ongelmakyselyitä, joiden säännöllinen testaaminen tuottaa hyvää mittausdataa. Smith pureutuu myös kyselyiden optimointiin, indeksien käyttöön ja analyysidatan tulkitsemiseen. Edellytys suorituskyvyn parantamiseen on, kuten tuli ilmi, säännöllinen monitorointi ja huolto.

Smithin kirjassa on paljon hyvää. Selostukset erilaisista laitteista ja työkaluista on kirjoitettu samaan tapaan huolellisesti kuin kirjan keskeinen asia. Samat tiedot olisi koottavissa ehkä Postgresin sivuilta ja keskustelupalstoilta, mutta rakenteensa, kattavuutensa, esimerkkiensä ja argumentaationsa puolesta (sähköinen) kirja pitää julkaisumuotona edelleen pintansa nopeasti kehittyvänkin aiheen piirissä. Smith kirjoittaa siistiä insinöörikieltä, jonka sanasto on alan erikoistermejä lukuunottamatta väritöntä yleiskieltä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Democracy

Joan Didion, Democracy. Simon & Schuster, New York, NY, 1984.

Joan Didionin romaani Democracy (1984) on palapelimäinen, kokeileva romaani. Taustalla soivat Vietnamin sodan loppusävelet ja Saigonin valtaus, mutta Inez Victorin perheen kautta Didion tarkastelee poliittisen elämän tuoman julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Se aiheuttaa horjuvan identiteetin, vieraantumista ja muistiongelmia. Se tuottaa myös huumeiden käyttöä, murhan ja avioliiton ulkopuolisia suhteita.
 
Kirjan kertoja on Joan Didion. Kirjailija luo itsestään toimittaja-kirjailija -hahmon, joka kertoo ystävänsä Inez Victorin elämästä.
Call me the author.
Let the reader be introduced to Joan Didion, upon whose character and doings much will depend of whatever interest these pages may have, as she sits at her writing table in her own room in her own house on Welbeck street.
So Trollope might begin his novel.
Vaikka Didion puhuu Trollopesta, esittely on pikemmin nyökkäys Melvillen kuuluisalle aloitukselle. Didion leikittelee tarinansa kanssa kertojan asemastaan käsin. Osa tarinasta pohjautuu lehtijuttuihin, valokuviin, sähkeisiin, tarkkoihin päivämääriin, Who's Who:n tietoihin, paikkoihin ja haastetteluihin. Osa hänen kuvaamistaan tapahtumista nojaa hänen tapaamisiinsa Inez Victorin kanssa; Inez vierailee jopa Voguen toimituksessa, jossa Joan Didion työskenteli 1950-60 -luvuilla. Näitä omakohtaisia kokemuksia vahvemmin kirjan tapahtumia vahvistaa Didionin käyttämä tyyli: kertomus etenee  etäännytetyllä toimittajan äänellä.  I was trained to distrust other people's versions, but we go with what we have. 

Tarina on kuitenkin kaunokirjallinen romaani, vaikka Didion sotkee kahta kertomisen tapaa toisiinsa. I have been keeping notes for some time now about the way Jack Lowett waited for Inez Victor. Kirjailija tekee muistiinpanoja hahmoistaan samaan tapaan kuin toimittaja. Hän ikään kuin oivaltaa henkilöiden motiiveja, mikä on sovellettavissa sekä toimittajaan että kirjailijaan.
It occurs to me that for Harry Victor to have driven up to Sarah Lawrence on a Tuesday afternoon in May and picked up Inez Christian in her leotard and married her at City Hall could be understood as impulsive, perhaps the only thing Harry Victor ever did that might be interpreted as a spring fancy, but this interpretation would be misleading.
Didion esittää yhtäällä haastateltavien suoria lainauksia ja tapahtumia jonkun paikalla olleen kuvailemina. Sitten toisaalla hän rekonstruoi tarkasti kohtauksia, joissa hän ei ollut paikalla. Kerran hän kääntyy lukijan puoleen ja kertoo kerronnallisista valinnoista, joita hän voisi tehdä.
I know the conventions and how to observe them, how to fill in the canvas I have already stretched; know how to tell you what he said and she said and know above all, since the heart of narrative is a certain calculated ellipsis, a tacit contract between writer and reader to surprise and be surprised, how not to tell you what you do not yet want to know.
Palapelimäisyys, etäännytetty kerronta ja kertojan toteava ääni toimivat moitteetta, mutta romaanin varsinainen suola on kirjailijan leikkisä suhtautuminen omaan asemaansa romaanissa, mikä virittää mielenkiintoisen jännitteen tapahtumiin ja niistä kertomiseen.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Functional Programming in Scala

Paul Chiusano ja Rúnar Bjarnason, Functional Programming in Scala. Esipuheen kirjoittanut Martin Odersky. Manning, Shelter Island, NY, USA, 2015.

Vanhan viisauden mukaan iterointi on inhimillistä, mutta rekursio on jumalaista. Iterointia käytetään tietokoneohjelmoinnissa, matemaattisessa approksimoinnissa ja suomalaisessa hallitustyöskentelyssä. Se on tehtävien prosessointia ikään kuin silmukassa: suoritetaan työvaiheita, kunnes tulee lupa lopettaa. Rekursio on matemaattisempi: siinä työvaiheen tulos riippuu saman operaation edellisistä arvoista. Esimerkiksi Richard Stallmanin avoimen lähdekoodin hanke GNU on rekursiivinen akronyymi—se tulee sanoista GNU's Not Unix. Hah hah.

Jos Hartwall-areenan yleisö pitäisi järjestää nousevaan aakkosjärjestykseen sukunimen mukaan, iteratiivinen lähestymistapa aloittaisi lavalta katsottuna vasemmasta yläkatsomosta ja alkaisi yksitellen siirrellä ihmisiä sopivaan järjestykseen. Rekursiivinen lähestymistapa voisi järjestää ihmiset kussakin katsomossa ensin istuimittain (helppo), istuinriveittäin ja sitten katsomoittain lopulta yhdistäen tulokset koko areenan tulokset. Esimerkki on ontuva, mutta rekursio on  yksinkertaisesti maallisen yläpuolella.

Mikä sitten tekee rekursiosta jumalaista? Ensinnäkin sisäkkäisten operaatioiden hahmottaminen on ensinnäkin ihmiselle vaikeaa. Operaatio, joka selvittää, mikä on esimerkiksi yhdeksäs fibonacciluku, nojaa siihen, mitkä ovat kahdeksas ja seitsemäs fibonacciluku, mikä nojaa kuudenten ja viidenteen fibonaccilukuun jne. Tällainen päässälasku on vaikeaa vähänkään suurempien lukujen kohdalla. Rekursiiviset lukujonot eivät ole tietenkään arkipäivää, mutta rekursio on hyödyllinen sisäkkäisten,  keskenään samanlaisten tietorakenteiden käsittelyssä. Tietojenkäsittelijä puhuu puista, verkoista ja linkitetyistä listoista, eli erilaisista tavoista järjestää tietoa nopeasti ja tehokkaasti käsiteltäväksi.

Toiseksi rekursio tuottaa elegantteja ratkaisuita. Hyvin vähäeleisesti tai ytimekkäästi se ratkaisee mahdollisesti hyvin monimutkaisia ongelmia. Tämä vähäeleisyys tai ytimekkyys on läheistä sukua matematiikan estetiikalle. Rekursiota esiintyy myös luonnossa, suunnittelussa ja muotoilussa: Fibonaccilukujonon peräkkäisten lukujen suhde lähestyy kultaista leikkausta. Fraktaalit ovat rekursiivisia, itsesimilaarisia joukkoja, joita luodaan keinotekoisesti, mutta esimerkiksi kukka- ja parsakaali ovat rekursiivisia fraktaaleja rakenteita.

Vuosien varrella olen käyttänyt rekursiota säästeliäästi soveltaen sitä hyvin rajattuihin ongelmiin, koska rekursiolla on hintansa. Pitkät ketjut sisäkkäisiä funktiokutsuja edellyttävät raskasta  kirjanpitoa. Kun aloitin opintoni 1990-luvun puolivälissä, rekursiota pidettiin tapana rampauttaa tietokoneen suorituskyky. Verkkojen ja puiden läpikäyntiin "tosielämässä" suositeltiin iteraatiota. Tämä rekursioon liittyvä raskaus on kuitenkin ns. imperatiivisten tai deklaratiivisten ohjelmointikielten ongelma. On olemassa näille rinnakkainen, funktionaalinen ohjelmointiparadigma.
 
Paul Chiusanon ja Rúnar Bjarnasonin teos Functional Programming in Scala (2015) on tuore johdanto funktionaaliseen ohjelmointiin. Se pysyy paradigmana lähempänä matemaattista lambdakalkyylin mallia, jossa iteroinnin sijaan ikään kuin sievennetään operaatiota, kuin imperatiivinen paradigma. Keskeinen ero on tilamuuttujien käytössä: puhtaasti funktionaalisissa kielissä niitä ei ole tai, kuten todellisissa funktionaalisissa kielissä tehdään, niitä ei suosita. Näin Hartwall-areenan katsojalukumäärää ei koottaisi minkään juoksevan laskurin vaan pitkän, rekursiivisen funktion evaluoinnin kautta hieman fibonaccilukuesimerkin tapaan.

Tilamuuttujien hylkäämisellä saadaan aikaan viitteellinen läpinäkyvyys (referential transparency). Tällöin funktion eli suoritettavan operaation palautusarvo sisältää kaiken sen, mitä funktio tekee, eikä funktiolla ole sivuvaikutuksia.
An expression e is referentially transparent if, for all programs p, all occurrences of e in p can be replaced by the result of evaluating e without affecting the meaning of p. A function f is pure if the expression f(x) is referentially transparent for all referentially transparent x.
Tilamuuttujia voi käyttää funktion sisällä (joissain syheröisissä algoritmeissa se voi olla miltei pakko), mutta ne eivät koskaan näy ulos. Näin muodoin funktionaalinen ohjelmointi on ohjelmointia ilman sivuvaikutuksia. Inside every function with side effects is a pure function waiting to get out. Funktionaaliset kielet suosivat myös rekursiota. Esimerkiksi Scalan—siis ohjelmointikielen—kääntäjä osaa kirjoittaa ns. häntärekursion auki silmukaksi ilman yhtäältä tilamuuttujia ja ja toisaalta kallista kirjanpitoa.

Chiusano ja Bjarnason esittelevät esimerkkien kautta sivuvaikutusten eliminointia, mutta kaikki esimerkit poikkeuskäsittelystä rinnakkaisohjelmointiin, kirjastorajapinnoista jäsentämiseen pyörivät monadien ympärillä. Niitä käytetään ketjuttamaan operaatiota ja kommunikoimaan sitä, mitä operaatiot tekevät. Tuloksena on vaikuttavan kaunista jälkeä—osin tietysti rekursion takia. Scalassa on lisäksi paljon kaikenlaista, mitä kirjoittajat eivät käsittele.

Ohjelmointikielet muistuttavat toisiaan kapealta sanastoltaan ja syntaksiltaan, mutta niiden taustalla oleva filosofiat, joiden ohjaamana ongelmia puretaan ohjelmakoodiksi, voivat olla hyvin erilaisia. Functional Programming in Scala havainnollistaa erinomaisesti Scalan ja laajemmin funktionaalisen ohjelmoinnin taustalla olevan idean. Kirja ei ole kuitenkaan helppo, enkä pysty soveltamaan monadeja ja niiden tarjoamaa tyylikästä ilmaisuvoimaa rutiininomaisesti het' kirjan luettuani.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sacrifice: Its Nature and Function

Henri Hubert ja Marcel Mauss, Sacrifice: Its Nature and Function. Ranskankielisestä alkuteoksesta Essai sur la nature et la fonction du sacrifice (1898) englanniksi kääntänyt W. D. Halls. Esipuheen kirjoittanut E. E. Evans-Pritchard. Cohen & West, London, UK, 1968.

Kun 1800-luvulla tutkijat alkoivat kiinnostua myyteistä ja rituaaleista, he kiinnittivät huomiota myös uhraamiseen. E. B. Tylor, William Robertson Smith ja James Frazer tulkitsivat uhraamisen lahjaksi tai sovitukseksi jumalalle tai toteemille. Henri Hubert ja Marcel Mauss tutkielmassaan Sacrifice: Its Nature and Function (1968) tunnistavat aiempien määritelmien heikkoudet: puutteelliset uhrimekanismin selitykset, totemismin katteeton yleistäminen, sekava tai satunnainen aineiston jäsentäminen ja analogioihin perustuvien luokitteluiden rakentelu alkuperäisen ilmiön analysoinnin sijaan. Sivallettuaan aikaisempaa (englantilaista) tutkimusta kohteliaasti pariin otteeseen kirjoittajat esittävät, kuten tapana on, oman näkemyksensä. He osoittavat selvästi, ettei uhraaminen palaudu totemismiin.
Sacrifice is a religious act which, via the consecration of a victim, modifies the condition of the moral person who performs it or of certain objects in which that person is interested.
Uhraamisen tarkoitus on uhraajan tilan muuttaminen maallisesta pyhäksi tai toisinpäin riippuen alkutilasta: Neutraali alkutila johtaa vihkimisen tai siunaamisen kautta pyhitykseen. Toisaalta epäpuhdas (syntisyys on omanlaistaan pyhyyttä) tai vastaavasti pyhä alkutila pyritään siirtämään uhriin ja siten puhdistumaan, koska pyhässä tai epäpuhtaassa tilassa ihminen ei voi osallistua normaaliin elämään.

Hubertin ja Maussin esittämän mallin yhdenmukaisuus on toimintatavassa, jolla uhraaminen tapahtuu: valmistautuminen, uhraus, puhdistautuminen. Aluksi uhraaja eristetään maallisesta touhusta ja uhri sekä uhrimenojen paikka puhdistetaan. Uhrauksen tulee edetä alusta loppuun keskeytyksettä. Uhri (esim. eläin tai leipä) tuhotaan esimerkiksi tulessa tai ruokapöydässä. Menojen jälkeen uhraajan ja mahdollisten muiden osallistujien pitää puhdistautua pyhän kosketuksesta (ja mahdollisesta verestä), jotta paluu takaisin maalliseen ympäristöön on mahdollinen.

Uhraamiselle tulee näin kaksi määritelmää: yhtäältä kommunikaationa maallisen ja jumalaisen välillä ja toisaalta proseduurina, joka noudattaa esitettyä skeemaa. Uhri toimii välittäjänä maallisen ja jumalaisen välillä, koska ihminen ja jumala eivät voi olla suorassa kosketuksessa; ihminen kuolisi. Usein uhraaminen on vapaaehtoista ja tilanteen mukaista, mutta se voi olla myös säännöllistä tai jumalten velvoittamaa. Uhraaminen voi myös johtaa uhrin uudelleen syntymään, kuten maanviljelyyn ja hedelmällisyyteen liittyvissä myyteissäkin esitetään.

Kirjan esimerkit on poimittu hindulaisista ja juutalaisista teksteistä (eli veda-kirjoista ja Raamatusta), jotka ovat lähteinä monin verroin parempia kuin tulkinnanvaraiset antiikin tekstikatkelmat. Hubertin ja Maussin teos on tietenkin jo vanhentunut, mutta sillä on klassikon asema. Teos oli aikoinaan osa Émile Durkheimin käynnistämää ohjelmaa, jonka oli tarkoitus valjastaa sosiologiasta vakavasti otettava tiede, joka selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirja alkaakin durkheimilaisten vaatimusten mukaisesti käsitteiden määrittelyllä, jota en ole tavoitellut omassa kielenkäytössäni.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Red Harvest

Dashiell Hammett, Red Harvest (1929). Teoksessa Dashiell Hammett, The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Dashiell Hammettin ensimmäinen romaani Red Harvest (1929) ilmestyi alunperin neljänä toisiinsa kytkeytyneenä novellina. Ensimmäisessä Donald Willsson myöhästyy tapaamisestaan yksityisetsivän kanssa hyvästä syystä: hänet ammutaan. Hänen vaimonsa toimet samana iltana vaikuttavat epäilyttäviltä, mutta kertojana toimiva yksityisetsivä, Hammettin aiemmista novelleista tuttu Continental Op (Continental-yksityisetsivätoimiston "operaattori" eli etsivä), on nopeasti tilanteen tasalla, eikä pysähdy jahtaamaan hedelmättömiä johtolankoja.
The town wasn't pretty. Most of its builders had gone in for gaudiness. Maybe they had been successful at first. Since then the smelters whose brick stacks stuck up tall against a gloomy mountain to the south had yellow-smoked everything into uniform dinginess. The result was an ugly city of forty thousand people, set in an ugly notch between two ugly mountains that had been been all dirtied up by mining.
Donald Willssonin isä Elihu Willsson käytännössä omistaa Personvillen—tai omisti siihen asti, kunnes hän kutsui roistoja kaupungin ulkopuolelta murtamaan kaivoslakot. Lakot murtuvat, mutta roistot ottavat vallan kaupungissa. Korruptio peittää kaivoskaupunkia kuin kellanharmaa, rikin värjäämä savu. Continental Op ottaa tehtäväkseen kaupungin siivoamisen (hyvää korvausta vastaan), ja potkien tapahtumat liikkeelle levittäen vääriä huhuja, vaihtaen puolta, valehdellen ja sysien pikkugangstereita toistensa kimppuun. Tuloksena on verinen elonkorjuu, jossa ruumiita tulee sen verran, että yksityisetsivä itsekin alkaa epäillä toimintaansa.
Men scrambled into the other cars. Machine-guns were unwrapped. Arm-loads of rifles and riot-guns were distributed, and packages of ammunition.
Hammettin esikoisteoksessa on kovaksi keitetyt teemat kohdallaan. Päähenkilö on moraalisesti epäilyttävä: hän toimii enimmäkseen hyvän asian puolesta, mutta hänen keinonsa eivät kestä päivänvaloa. Hän on aina askeleen muita edellä. Ennen kaikkea Continental Op on kyyninen: hän olettaa, usein aivan oikein, että hänelle valehdellaan. Hän ei usko kenenkään kauniita puheita tai vetoomuksia—paitsi harhauttaakseen. Hän on täysin erilainen kuin muut aikalaisetsivät.

Hammettin kerronta on taloudellista. Kertoja ei psykologisoi eikä maalaile tarpeettomasti huonekaluja tai säätilaa. Dialogi on sujuvaa, luontevaa ja uskottavaa, vaikkakin ilman sanakirjaa jotkin slangi-ilmaukset jäävät arvailujen varaan. Kaikkinensa Red Harvest on erinomainen dekkari, jos sattuu pitämään, kuten minä, noir-teemoista.

En ole nähnyt Red Harvest -romaanista tehtyä elokuvaa. Jotkut tutkijat ja kriitikot katsovat Akira Kurosawan samuraielokuvan Yojimbo (1961) perustuvan tähän Hammettin romaaniin, vaikka Kurosawa itse väittää inspiraatiokseen Hammettin romaania Lasiavain (1931). Sergio Leonen spagetti-western Kourallinen dollareita (1964) on puolestaan tulkinta Kurosawan Yojimbosta.


lauantai 5. joulukuuta 2015

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst, Vieraan lapsi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Stranger's Child (2011) suomentanut Markku Päkkilä. Otava, Keuruu, 2012.

Edwardiaaninen aikakausi kukoistaa viimeistä kertaa kesällä 1913. George Sawlen perhe ihastuu yläluokkaiseen Cecil Valanceen, Georgen ystävään, kun tämä tulee vierailulle Two Acresiin, taloon ja sen mahtavaan puutarhaan. Hurmaava ja monin tavoin lahjakas Cecil on saavuttanut orastavaa kuuluisuutta runoilijana. Ennen lähtöään hän kirjoittaa kuuluisimman runonsa Georgen nuoren siskon Daphnen vieraskirjaan. Hänen kaatumisensa ensimmäisessä maailmansodassa nostaa sen kokonaisen ikäluokan ilmaukseksi, joka päätyy myös itsensä Churchillin huulille. Cecil kuitenkin niin sanotusti voitelee leipänsä molemmin puolin, joten ei ole sittenkään aivan selvää, kenelle kuuluisa runo osoitettu, Daphnelle vai Georgelle.

Alan Hollinghurstin romaani Vieraan lapsi (2012) koostuu perinteisistä englantilaisista aineksista: luokkayhteiskunnasta, ensimmäisestä maailmansodasta, kartanoista, salonkikeskusteluista ja poikien sisäoppilaitoksista. Uudempia juonteita tuovat postkolonialismi ja ennen kaikkea seksuaalisuus, joten se, mikä alkaa herkkänä epookkiromaanina, muotoutuukin joksikin muuksi. Hollinghurst tunnustelee yhteiskunnan suhtautumista romaaninsa kuuluisan, joskin runoilijana keskinkertaisen Cecil Valancen homoseksuaalisuuteen liki sadan vuoden ajalta. Samana aikana paitsi rikoslaki myös englantilaisuus muuttuu.
Siltikin koko juttu saattoi Cecilin huonoon valoon tai ehkä pikemminkin puolivaloon... melkein kaikki oli tapahtunut hämärässä ja se vähä, mitä hän oli Cecilistä ylipäätään nähnyt, oli näkynyt sikarin hehkussa ja esikaupungin yön heikossa hohteessa. Cecilin vierailu oli ollut haaste heille kaikille - johtuen Cecilin asemasta, särmikkäästä äänestä, terävästä älystä ja varakkuudesta. Kääntäessään kylkeä epätoivoissaan, ettei saisi unta enää ikinä, hän mietti mitä George mahtaisi sanoa, jos kuulisi joskus ystävänsä pöyristyttävän moraalittomista edesottamuksista. Niin hän alkoi käydä mielessään sitä kaikkea taas läpi tapahtumajärjestyksessä, herkutellen täysin rinnoin järkytyksellään.
Romaanin viisi osaa ja aikakautta kuvaavat vanhenemista ja unohtamista. Rakennukset heijastelevat yhteiskuntaa ja englantilaisuutta samaan tapaan kuin E. M. Forsterin romaanissa Talo jalavan varjossa (1910). Valancen suvun Corley Court muuttuu sisäoppilaitokseksi, kun keskiluokkainen Two Acres lahoaa ja peittyy aikaan kuin Alfred Lord Tennysonin maisema runossa, josta kirjan nimi on poimittu. Hollinghurstin kuvaama pitkä ajanjakso tuottaa korjauksia vanhoihin rakennuksiin, mikä heijastelee ihmisten ja aikakausien muuttuvaa suhtautumista menneisyyteen ja muistamiseen. Ensin puretaan tai peitetään vanhat tapetit ja koristeet, sitten niitä aletaan kaivaa esiin. Rakeisten kuvien tai epävarmojen muistojen pohjalta ei tavoiteta alkuperäistä. Sen sijaan syntyy jotain, jota aletaan pitää alkuperäisenä. Muistotkin muodostuvat aikaa myöten muistoiksi muistoista. Rakennuksista kuitenkin löytyy unohdettuja, alkuperäisessä loistossa hohtavia huoneita tai kätkettyjä, salaisia kirjeitä, jotka voisivat paljastaa totuuden, mutta lopultakin kaikkeen liittyy tulkintaa ja tarkastelijan tuomaa näkemystä.

Ehkä ajatus on älytön, mutta lukiessani mietin, olisiko Vieraan lapsi kirja jotain, mitä Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut (ehkä pitäisi lukea Forsterin kuoleman jälkeen julkaistu Maurice (1971)). Hollinghurstin kertoja on samaan tapaan älykäs, tarkkanäköinen ja kaikkitietävä paljastaen tilanteissa osapuolten sisäiset tuntemukset kuin Forsterin kaikkitietävä ääni, joskin Hollinghurst käyttää ironista huumoria säästeliäämmin. Vaikka havainto ja havainnon havainto kimpoilevat edestakaisin kuin joissain klassikoissa, tulos ei silti maistu samalta. Ehkä kirja on tarpeettoman hidas—tai ehkä juuri hitaus synnyttää lukijassa niitä kertomuksen ylittäviä oivalluksia, joiden kautta Vieraan lapsi tuntuu erinomaiselta romaanilta.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

The war of the gods

Jarich G. Oosten, The war of the gods: The social code in Indo-European mythology. Routledge & Kegan Paul, London, UK, 1985.

Kun yhdysvaltalaisantropologi Laura Bohannan kertoi Hamletin tarinan afrikkalaisen heimon miehille, nämä ihmettelivät tanskalaisprinssin käytöstä. Claudius toimi aivan oikein huolehtiessaan leskeksi jääneestä veljensä vaimosta, eikä Hamletilla ollut mitään syytä nousta setäänsä vastaan. He epäilivät, että Bohannan oli ymmärtänyt tarinan väärin, ja tekivät korjausehdotuksia, joiden kautta tarinasta tulisi uskottava. Afrikkalaiset ovat tavallaan oikeassa: monet indoeurooppalaiset kansat (kuten germaanit) naittivat leskeksi jääneet naiset suvun sisällä juuri esimerkiksi kuolleen veljelle. Näin tehtiin etenkin, jos morsiamesta on maksettu ikään kuin käänteinen myötäjäinen eli morsiusmaksu (bride price), eli oli tehty investointi.

Näytelmänä Hamlet tietysti keskittyy enimmäkseen muihin teemoihin, mutta indoeurooppalaisessa perinteessä se on jatkoa tarinoille suvun sisäisistä kiistoista, jotka heijastelevat poliittisia ja sosiaalisia suuntauksia ja jännitteitä. Kirjassaan The war of the gods (1985) Jarich G. Oosten tarkastelee indoeurooppalaisten myyttien sisältämiä sotia, jotka olivat sukulaiskiistoja, koska jumalten väliset suhteet olivat nimenomaan sukulaisuussuhteita. Mytologiat rakentuivat isähahmon johtaman perheen ympärille, vaikka kansat itse koostuivat klaaneista ja heimoista ja muodostivat kuningaskuntia. Jumalia saattoi toki olla paria eri sorttia (esim. skandinaavisen mytologian aasat ja vaanit) titaanien ja jättiläisten lisäksi, mutta nämä ryhmät edustavat Oostenin mukaan sukulaisuuksia.
Conflicts between these groups of gods are rather to be interpreted in terms of structural conflicts between different principles of kinship in the social organization of Indo-European society: descent versus alliance, succession through the mother versus succession through the father, etc.
Oosten kokoaa esimerkkejä skandinaavisista, kreikkalaisista, roomalaisista, persialaisista, intialaisista ja kelttiläisistä myyteistä. Kun juonien, murhien ja varkauksien kautta tarjolla on kuolemattomuuden takaava juoma tai pata, isänpuoleiset sukulaiset eivät pysty jakamaan tätä onnea (tai viisautta tai kuninkuutta eli valtaa), ja syntyy riitaa. Erityisesti veljekset ovat alttiita verisille kiistoille. Kuolemattomuuden lähde katkaisee elämän ja kuoleman kierron ja samalla tarpeen avioliitolle. Suku sulkeutuu.

Poikkeuksena sukulaisten välisiin kiistoihin persialainen mytologia sisältää hyvän ja pahan välisen taistelun, mutta Oosten huomauttaa, että tämä kosminen dualismi kääntyy ikään kuin päälaelleen tarinoissa. Jumalat kukistavat hirviöt petosten ja juonittelujen avulla. Ylipäätään myytit jättävät tuomitsematta jumalten isänmurhat, insestitapaukset ja muut rikokset. Tästä Oosten päättelee, että myyteissä vastakkain eivät ole hyvä ja paha vaan nimenomaan erilaiset sukulaisuussuhteet, jotka ovat moraalisesti neutraaleja. Vuosisadat ovat muuttaneet myyttien kerrontaa ja tulkintaa, ja nuoremmat jumalat kumoavat tai karkottavat vanhat. Mesopotamialaisten Tiamat oli alunperin luultavasti maailmaa luonut meren jumalatar, mutta muuttui lohikäärmeeksi, kun uudet kansat toivat muassaan uudet jumalat.

Oostenin kirja on siistiä akateemista kieltä. Kirja ei ole dekkari, vaan se kertoo perusajatuksensa aika alkupuolella ja työstää sitä vajaat kaksisataa sivua. Kirjassa on muutamia kirjoitusvirheitä, joista yksi on tavallaan mielenkiintoinen: Englannin sanan dwarf (kääpiö) monikko on dwarfs, mutta Oosten käyttää kuitenkin kerran monikkoa dwarves. J. R. R. Tolkien teki tämän kirjoitusmuodon tunnetuksi, mutta se viittaa fantasiamaailman kääpiöihin. Germaanien mytologia, astronomia (white dwarfs) ja Disney (Snow White and the Seven Dwarfs) noudattavat perinteistä kirjoitusasua. Kauas kulkevat Tolkienin vaikutukset, tai sitten Oosten kompastui englannin epäsäännöllisyyteen.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Varjomiehen jäljillä

Keijo Kettunen (toim.), Varjomiehen jäljillä: Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, Tampere, 1994.

Yhdysvaltalaisen Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanikirjailijan ura oli lyhyt. Hänen viisi romaaniaan, jotka nostivat hänet kuuluisuuteen, elokuvastudioiden palkkalistoille ja seurapiiriloistoon, syntyivät vain viiden vuoden aikana keskellä syvintä lamakautta 1929-1934. Kirjailijaura pulp-tarinoineen ja elokuvakäsikirjoituksineen kokonaisuudessakaan ei kestänyt enempää kuin kaksitoista vuotta. Niukkuudessa kasvanut Hammett ei juuri säästellyt pahan päivän varalle, ja kun hän joutui kommunismia ja epäamerikkalaisuutta kitkeneen Joseph McCarthyn komitean hampaisiin vuonna 1951, katosivat saavutetut edut nopeasti.

Suomen dekkariseura julkaisi vuonna 1994 Hammettin satavuotispäivän johdosta kirjoituskokoelman, joka taustoittaa kirjailijan elämänvaiheita, lukee auki hänen romaanejaan ja tarkastelee hänen tarinoidensa pohjalta tehtyjä lukuisia elokuvia. Englantilaisen kriitikon Julian Symonsin tiiviin elämäkerran levittämä lievä suitsukkeiden tuoksu kirjan alussa voi antaa kokoelmasta väärän vaikutelman. Kokoelma ei ole pelkästään kauan sitten kuolleen kirjailijan ylistystä vaan varsin mielenkiintoinen katsaus hänen tuotantoonsa.

Sävy totta puhuen korjaantuu heti Symonsin kirjoitusta seuraavassa Kyösti Salovaaran Hammettin ja Raymond Chandlerin välisessä vertailussa. Toisin kuin Symons, Salovaara asettuu Chandler-leiriin. Salovaaralle "Hammett ei sano mistään mitään, häntä voi kehua retostaa ja pitää arvossa ylitse muiden". Molemmat kirjailijat elivät osana amerikkalaisen kirjallisuuden vallankumousta, jossa puhuttu kieli nousi osaksi uutta, modernia tyyliä, mutta Hammettin niukassa tyylissä ei ole syvyyttä. Toisaalta Jopi Nyman paljastaa romaanista Veristä satoa (Red Harvest, 1929) niukan kerronnan takaa sen kytköksiä arvoihin ja ideologioihin. Romaani on täynnä tuolloin uuden modernin yhteiskunnan kritiikkiä: vieraantuneisuutta, korruptiota, murtunutta moraalia ja varman elämän mallin katoamista. Kirjailija siis pidättelee suussaan eikä laske lukijan päälle sitä moraalikuolaa, josta Tommi Melender on blogissaan syyttänyt mm. ruotsalaisia dekkaristeja.

Samaan tapaan ikään kuin Salovaaralle vastaten Risto Raitio tunnistaa Hammettin mestarillisuuden tämän niukoissa, verhotuissa viesteissä. Hänelle Lasiavain (The Glass Key, 1931) edustaa "tiivistämisen huippua"; se on barthesilaisittain lukijan "täydennettävä" romaani.
Se on riisutuista riisutuin rikosaiheinen kertomus, jossa juonen etenemistä lukuunottamatta lukija joutuu itse täydentämään moniaiset aukot, niin kerronnassa kuin henkilöitten välisissä suhteissakin, motivaatioissa, melkein kaikessa.
Raitio löytää lukuisia herkullisia jännitteitä siitä, mitä Hammett jättää sanomatta tai mihin hän viittaa vain ohimennen.

Keijo Kettunen tarkastelee Sam Spaden moraalista kaksijakoisuutta Maltan haukassa (The Maltese Falcon, 1930). Lukija ei pääse lopultakaan selvyyteen yksityisetsivän motiiveista. Hammett oli itse toiminut vuosia yksityisetsivänä Pinkertonin etsivätoimistossa, minkä on katsottu olleen yksi syy dekkareiden kovaksi keitettyihin teemoihin. Toisin kuin Chandlerin Marlowe, Hammettin päähenkilöt eivät olleet romantikkoja eivätkä tehneet työtään pelkästä auttamisen ilosta, vaan käänsivät selkänsä maailman sherlockholmeseille ja muille arvoitusten ratkaisijoille.

Kokoelma päättyy pitkäaikaisen kumppanin Lillian Hellmannin muistelmiin Hammettin viimeisistä vuosista. Ensimmäisessä maailmansodassa saatu tuberkuloosi ja vuosia kestänyt raskas alkoholin käyttö verottivat Hammettia henkisesti ja fyysisesti.

Varjomiehen jäljillä on erinomaisen mielenkiintoinen johdanto Dashiell Hammettin romaaneihin ja elokuviin. Suomalaiset kriitikot, tutkijat ja kirjailijat eivät laula ylistystään suoraan vaan kaivavat esiin Hammettin ansiot, missä niitä on.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Primitive and Prehistoric Religions

F.-M. Bergounioux, Joseph Goetz, Primitive and Prehistoric Religions. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les religions des préhistoriques et des primitifs (1958) englanniksi kääntänyt C. R. Busby. Hawthorn Books, New York, NY, USA, 1966.

F.-M. Bergouniouxin ja Joseph Goetzin Primitive and Prehistoric Religions (1966) esittelee nimensä mukaisesti esihistoriallisia ja primitiivisiä uskonnon muotoja. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista edellisessä Bergounioux käy läpi kivikautisia kalmistolöytöjä, luolamaalauksia ja niiden pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä senaikaisten ihmisten (tai ihmisten sukulaisten) uskonnoista. Jälkimmäisessä osassa Goetz luotaa tekstien, myyttien ja antropologien tekemien havaintojen pohjalta primitiivisten kansojen mytologioita ja uskontoja.

Mesoliittinen kausi eli keskimmäinen kivikausi alkoi suunnilleen jääkauden väistyessä. Ihminen oli metsästäjä-keräilijä, jolla oli käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä ja sielun kuolemattomuudesta. Kalmistoista on löydetty sidottuja ja rampautettuja luurankoja; tulkinnan mukaan tarkoitus on ollut estää näitä palaamasta elävien keskuuteen. Kuolleita on tietysti myös lepytelty uhrilahjoin. Lepyttely ei ole kuitenkaan rajautunut pelkästään ihmisiin, sillä myös eläimiä on haudattu huolellisesti. Tappaminen on usein henkisesti raskasta, ja metsästäjät sovinnon hengessä ovat sitten pitäneet mm. peijaisia. Patsaat, kaiverrokset ja pääkallokokoelmat antavat viitteitä kulteista, mutta niiden sisällöstä Bergouniouxilla ei ole paljoakaan sanottavaa.
[Neolithic man] needed the sun whose benign influence could make the harvest grow and the needed to be fertile since sterility could weaken a tribe so that it became vulnerable to any attack.
Auringonpalvonta, joka nousi kukoistukseen pronssikaudella, sai alkunsa kuitenkin jo neoliittisella kaudella eli uudemmalla kivikaudella. Samaan aikaan ihmiset pystyttivät megaliitteja eli suuria kiviä tai kivirakennelmia, kuten Stonehenge. Tigriksen ja Portugalin väliin jäävältä alueelta löydettyjä muodokkaita naispatsaita on pidetty Äitijumalattarena, josta sitten kehittyi myöhemmin Magna Mater eli Kybele eli Gaia.

Primitiivisistä uskonnoista kirjalla on huomattavasti enemmän sanottavaa. Goetz ensin pahoittelee sanan "primitiivinen" käyttöä: sitä on lopultakin vaikea määritellä, vaikka kirjoitustaidon puutetta pidetään yhtenä merkittävänä tekijänä (inkoja ei kuitenkaan pidetä primitiivisinä, vaikka heillä kirjoitusta ei sellaisenaan ollut). Goetz jakaa tarkasteltavat kansat neljään: keräilijöihin (satunnaista metsästystä, ei perhettä laajempaa sosiaalista rakennetta, ei mainittavia työkaluja), erikoistuneisiin metsästäjiin (erikoistumista, päällikön johtamia heimoja), paimentolaisiin ja viljelijöihin, ja tarkastelee sitten erilaisten uskonnollisten ilmiöiden esiintymistä näiden parissa.

Primitiivinen teismi uskoo yliluonnolliseen persoonaan, usein taivaan isään (engl. sky god), joka on vastuussa maailman luonnista ja ympäristön elinvoimasta. Tämä jumala on lähellä, ja uskonnolla on keskeinen osa ihmisten, esim. keräilijöiden, arkielämässä. Erikoistuneempien kulttuurien yksinkertaisen deismin jumala on etäisempi ja luomansa maailman ulkopuolella. Taivaan isä vetäytyy taka-alalle, kuten kreikkalaisten Ouranos, jääden nuorempien jumalten varjoon, mutta palaa esiin, kun jotakin tärkeää on vaaka-laudalla ja kaikki muu pettää. Jumalten kehitys on rinnakkainen yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Goetzin mukaan paras maaperä animismille on viljelijöiden parissa. Metsästäjä-keräilijä tuntee ympäristönsä ja tietää asioiden hyvät ja huonot käyttötavat, mutta paikoilleen asettunut viljelijä jakaa maailman tuttuun (kylä ja pellot) sekä vieraaseen ja pelottavaan (metsät ja vuoret). Vieraasta ja sen alueen hengistä kasvaa viljelijälle uhka, jota täytyy lepyttää uhrein. Goetz muistuttaa, että maanviljelyn keksiminen oli naisten ansiota tai syytä; monet myytit, eivät vähiten Raamatun paratiisin tapahtumat, säilyttävät muiston tästä. Viljelijöiden parissa maan ja naisten hedelmällisyyden assosiointi johtaa jumalatarkultteihin ja -uskontoihin. Nämä ovat kaukana pullantuoksuisista, lämpimistä äitihahmoista; ne ovat arvaamattomia, elämästä ja kuolemasta päättäviä jumalattaria (Miten kävi Catulluksen runon Attisin?). Maanviljely, kuten metsästyskin, on väkivaltaa. Sitä ovat Karen Armstronginkin mainitsemat veriset pellot (Fields of Blood).

Edistyksellisyys on vanhan kumoamista. Polyteismi, synkretia ja uudet jumalat peittivät alleen vanhat uskonnot. Vanhat myytit, joita sittemmin päädyttiin kritisoimaan, eivät puhuneet jumalista vaan elämästä ja maailmasta ja ihmisen paikasta siinä. Polyteismin myötä jumalista tuli kuitenkin persoonia. Samalla jumalilta riisuttiin esimerkillisyys ja moraalisuus. Niinpä kreikkalaisen pantheonin jumalat alkoivat koohottaa omia etujensa ja oikkujensa perässä paljon sivuilleen katsomatta.
The result like most syncretisms is disastrous; the Greeks in judging their gods were ignorant of the historical vicissitudes of which they were the result. They condemned their ancestors without understanding them.
Goetzin mukaan tuskin yksikään nykyisistä uskonnoista on "puhdas" synkretiasta, uskontojen sekoittumisesta. Polyteismi on hänen mielestään kömpelöin synkretian muoto.

Primitive and Prehistoric Religions on tietysti mielenkiintoinen, vaikka kirjoittajat eivät vältäkään omien uskonnollisten käsitysten esille tuomista; kun puhutaan jumalista, kirjoittajat haluavat mainita myös Jumalan. Kirjan edellinen osa on tosin sisällöltään enemmän hautalöytöjen luettelointia kuin johtopäätöksiä, mutta jälkimmäinen osa on pidempi ja painavampi. 

torstai 19. marraskuuta 2015

Värillisiä ihmisiä

Outi-Illuusia Lilja, Värillisiä ihmisiä. ntamo, Neuerstedt, Saksa, 2015. Arvostelukappale

Outi-Illuusia Liljan runokokoelma Värillisiä ihmisiä (2015) on oikeastaan kokoelma kuvia. Arkiset tilanteet tai ohimenevät hetket välittyvät erilaisista näkökulmista. Ympäristö personifioituu ja saa intention. Runo saattaa tarttua auto-onnettomuuteen, putkiremonttiin, vuodenaikojen vaihtumiseen, julkisen liikenteeseen tai öiseen rantaan.
Aallot saapuvat paikalle yksitellen
puut jonottavat,
kävelytie on totinen
vesiraja jättää yöhön uudet jäljet
Runon puhuja on usein ulkopuolinen tarkkailija. Auto-onnettomuus välittyy sivustakatsojan silmin, putkiremontti asiakkaan. Milloin äänessä on runon minä, kokemukset tulevat tilanteen sisältä mutta edelleen ulkoisten tapahtumien kuvailuina. Runoissa on kokemuksellisuutta, mutta runot eivät tunnu antavan kokemukselle merkitystä. Toki rakkaus tai ihastuminen on myös kysymyksiä eli epävarmuutta, mutta se on ennen kaikkea värejä.

Minulla ei ole lempiväriä (pakon edessä sanon harmaa), enkä osaa yleensä asettaa yksittäisille väreille suurta painoa, koska ne muuttuvat ympäröivien värien mukaan. Kokoelman runoissa värit henkivät selvästi valkoisen ja mustan, vihreän ja sinisen symboliikkaa, mutta en päässyt niiden kanssa ilmiselvän tuolle puolen. Esimerkiksi violetti tuntuu tarjoavan kontrastin muille adjektiiveille; se ikään kuin nostaa kohteensa esiin kuin puhdas pigmentti murretusta taustasta.

Oikeastaan Liljan sanojen käyttö muistuttaa palettiveitsen jälkeä: runot ovat kauttaaltaan paksun symboliikan voitelemia. Niiden rosoiset sävyt ja rekisterit vaihtuvat nopeasti. Tulkinta on aina vaikeaa, mutta nyt tulkintaa vaikeuttaa sanojen käytön epätarkkuus: paksu sana-aines ja runsaat kielikuvat karkaavat useisiin eri suuntiin, mikä korostuu pitkissä runoissa. Runoista tulee arvoituksia.

Runoissa värillisiä eivät kuitenkaan ole pelkästään ihmiset vaan melkein kaikki muukin. Pinnoissa on tekstuureja, kuvioita, raitoja ja ruutuja. Runot ovat maalauksia.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Perfume

Patrick Süskind, Perfume: The Story of a Murderer. Saksankielisestä alkuteoksesta Das Parfum (1985) englanniksi kääntänyt John E. Woods. Penguin Books, London, UK, 2010.

On erikoista, että henkilökohtaisista mieltymyksistä puhutaan makuasioina. Muiden nisäkkäiden tavoin ihminen tunnistaa—henkilöstä riippuen—korkeintaan viisi makua, mikä vaikuttaa hieman karkealta paletilta erilaisten mieltymysten, äänekkäiden riitojen tai suorastaan identiteetin perustaksi. Koska valtaosa makujen vivahteista on itse asiassa hajuja, pitäisi johdonmukaisuuden nimissä puhua mieltymyksistä hajuasioina. Napoleoninkin tiedetään kirjoittaneen sotaretkeltään rakastetulleen Josephinelle: "Älä peseydy. Olen jo matkalla."

Patrick Süskind ei ole ensimmäinen tai viimeinen kirjailija, joka virittää hajuasioista tarinaansa näkymättömän maailman, mutta romaanissaan Perfume (1985) hän tekee sen erinomaisen tyylikkäästi. Vuonna 1738 Pariisissa syntyy poika, Jean-Baptiste Grenouille, joka jää ensin heitteille ja sitten orvoksi. Luostarin hänelle palkkaamat imettäjät vieroksuvat häntä, koska hänessä ei ole hajua. Hän ei tuoksu miltään. Toisaalta Grenouillella ("Sammakko") on poikkeuksellinen, kerrassaan satumainen hajuaisti. Hän tunnistaa ihmiset ennen kuin he ovat edes astuneet pihaan ja tietää rahakätköt lattioiden alta, mikä ei herätä luottamusta kasvattiäidissä. Hänen ja muiden väliin kasvaa juopa.
Odors have a power of persuasion stronger than that of words, appearances, emotions, or will. The persuasive power of an odor cannot be fended off, it enters into us like breath into our lungs, it fills us up, imbues us totally. There is no remedy for it.
Varttuessaan Grenouille kehittää hajuaistinsa huippuunsa: hän purkaa hajut osiinsa, muistaa ja palauttaa tarvittaessa mieleensä kaikki aistimansa hajut. Päästessään parfyymikon oppiin hän alkaa tuottaa uusia, mitä mielikuvituksellisimpia tuoksuja yhdistelemällä perusosasia. Uusien tuoksujen äärellä ihmiset ovat voimattomia. Süskindin käsissä tästä harmittomasta kampurajalasta kuoriutuu omanlaisensa Dionysos, joka muovaa aatelisten, porvareiden ja väkijoukkojen mielialoja. Ammattilaiset ottavat hänen taitonsa vastaan avosylin, mutta päihtyneen hurmion jumalallinen kosketus on aina kaksiteräinen. Niin, ja sitten on se murha.

Süskind taituroi esiteollisen Ranskan hajujen ja tuoksujen näkymättömän maailman sanoiksi ja tarinaksi. Yksityiskohdista kumpuaa runsaita uusia yksityiskohtia, mielleyhtymiä ja kielikuvia. Romaani asettaa itse omat uskottavuutensa rajat, ja jos ihmisillä ja kaupungeilla ei olisi nimiä, se voisi olla yhtä hyvin satu.

tiistai 17. marraskuuta 2015

The Next 100 Years

George Friedman, The Next 100 Years: A Forecast for the 21st Century. Anchor Books, New York, NY, USA, 2009.

Olen viljellyt sanaa geopolitiikka miettimättä tarkemmin sen merkitystä, saati sen historiaa. Maallikkona se on merkinnyt minulle suunnilleen etäisyyttä rajalta Leningradiin Pietariin, mutta käsite onkin monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien käyttämien käsitteiden tavoin huomattavan monisyinen... kuten tietysti todellisuuskin. Wikipedia muotoilee sen ensin maantieteen politiikkaan synnyttämien vaikutusten tutkimukseksi mutta tunnustaa pian sen viittaavan myös erilaisiin poliittisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ynnä joihinkin pseudo-tieteellisiin teorioihin.

Stratforin perustaja yhdysvaltalainen George Friedman on tehnyt geopolitiikasta uran. Kirjassaan The Next 100 Years (2009) hän määrittelee geopolitiikan menetelmäksi tarkastella maailmaa ja luodata sen kehitystä. Ennustaminen on tietysti vaikeaa mutta ei mieletöntä, koska kansainvälistä politiikkaa ohjaa Adam Smithin kansojen varallisuuteen ohjaavan "näkymättömän käden" kaltainen ilmiö. Yhtäältä valtioita ajaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja toisaalta muutamaa diktaattoria lukuunottamatta päättäjien kädet ovat pitkälti sidotut. Vaikka päättäjissä on eroja, Friedmanin mukaan on melko sama, kuka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi päätyy (tosin kirja on vuodelta 2009): asemansa säilyttämiseksi suurvallan täytyy tehdä tietyt päätökset tietyllä tavalla eikä liikkumavaraa ole tolkuttomasti. Suomessakin nuoremmille hallituspuolueille alkaa valjeta, että valta onkin vain valtaa tehdä välttämättömiä ja ikäviä päätöksiä.

Geopolitiikka tarjoaa rakeisen maiseman tulevaisuuden päätöksentekijöiden ympärillä. Toki Friedman tuntee ja tunnustaa ennustamisen vaikeudet ja kaikenlaiset odottamattomat seuraukset, mutta hän uskoo näkemyksensä suuriin linjoihin. Sen keskeinen ajatus on, että kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata on Yhdysvaltojen vuosisata. Tämä ei seuraa ideologisesta ylivertaisuudesta vaan kyvystä ja sitä kautta väistämättä halusta hallita (politiikka) maailman valtameriä (maantiede). Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on siis ylivertainen ihan syystä. Suurvalta noudattaa omasta asemastaan (maantiede) seuraavaa doktriinia (politiikka), eikä se halua edes rohkaista haastajia.

Toinen Yhdysvaltojen poliittinen voimavara on maahanmuuttoon nojaava väestönkasvu (maantiede). Väestön ikääntyminen (maantiede) aiheuttaa jännitteitä (politiikka) alkuun erityisesti Euroopassa. Väestönkasvu muuttuu negatiiviseksi, mistä seuraa Euroopan vaikutusvallan heikkeneminen, mutta vuosisadan mittaan syntyvyys laskee kaikkialla. 2020- ja 2030-luvuilla länsimaat kamppailevat maahanmuuttajista. Naisten asema paranee, ja/koska he saavat vähemmän lapsia, mikä törmää perinteisiin näkemyksiin suurperheistä.
Traditional distinctions between men and women are collapsing. As women live longer and have fewer children, they are no longer forced by circumstance into the traditional roles they had to maintain prior to urbanization and industrialization. Nor is family the critical economic instrument it once was. Divorce is no longer economically catastrophic, and premarital sex is inevitable. Homosexuality—and civil unions without reproduction—also becomes unextraordinary. If sentiment is the basis of marriage, then why indeed is gay marriage not as valid as heterosexual marriage? If marriage is decoupled from reproduction, then gay marriage logically follows. All these changes are derived from the radical shifts in life patterns that are part of the end of the population explosion.
   It is no accident, therefore, that traditionalists within all religious groups—Catholics, Jews, Muslims, and others—have focused on returning to traditional patterns of reproduction. They all argue for, and many have, large families. Maintaining traditional roles for women in this context makes sense, as do traditional expectations of early marriage, chastity, and the permanence of marriage. The key is having more children, which is the traditionalist principle. Everything else follows.
Yksi keskeinen anti-amerikkalaisuuden motiivi on Yhdysvaltojen edustama rappio, joka moraalittomuudessaan ja säädyttömyydessään tuhoaa avioliiton ja naisten kunnian. Tämä väite toistuu esimerkiksi Osama bin Ladenin puheissa. Länsimainen kulttuuri voi olla vaikea yhdistää perinteisiin suurperheisiin.

Yhdysvaltain hegemonian haastajia vuosisadan mittaan ilmaantuu, mutta Kiinaa tai Venäjää ei nähdä siinä joukossa. Kiina on sisäisesti liian heikko viemään läpi mittavia uudistuksia, jotka sillä on edessä mm. väestörakenteensa vuoksi. Friedmanin mukaan 2020-luvulla Kiina on fragmentoitunut tilkkutäkki. Venäjä on sisämaavaltio, jonka mahtavien jokien halkomia tasankoja on miltei mahdoton puolustaa muuten kuin etäisyyden avulla.
Ukraine and Belarus are everything to the Russians. If they were to fall into an enemy's hands—for example, join NATO—Russia would be in mortal danger. Moscow is only a bit over two hundred miles from the Russian border with Belarus, Ukraine less than two hundred miles from Volgograd, formerly Stalingrad. Russia defended against Napoleon and Hitler with depth. Without Belarus and Ukraine, there is no depth, no land to trade for an enemy's blood.
Venäjä yrittää luoda puskurivyöhykkeitä pitkille rajoillensa, mihin se pystyy vain sotilaallisesti voimakkaana. Kaikki rahat uppoavat aseisiin, ja maa jää jälkeen. Venäjän väestökehitys kääntyi kuitenkin negatiiviseksi jo Neuvostoliiton aikana (ks. Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (2002)), ja modernisointi pysähtyi vuonna 2000. Friedman ennustaa, että Venäjän keskushallinto romahtaa 2020-luvulla.

Vuosisadan mittaan Yhdysvaltain uudet haastajat ovat Japani, Turkki ja Puola. Turkista tulee alueellinen mahti entisen ottomaanien valtakunnan piirissä. Japani pystyy kulttuurinsa vuoksi sopeutumaan ja tekemään vaikeita muutoksia. Se nousee vuosisadan puoltaväliä kohti tultaessa aasialaiseksi mahdiksi, ja riippuvuus raaka-aineiden tuonnista pakottaa sen muuttamaan myös ulkopolitiikkaansa. Puola laajenee Venäjän hiivuttua vanhoille rajoilleen Baltiaan, Ukrainaan ja Mustallemerelle. Haastajat tietysti koettelevat Yhdysvaltoja myös aseellisesti. Vaikeampi konflikti Yhdysvalloille on kuitenkin vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikassa, missä Meksikon vastainen raja sulaa tai liukenee maahanmuuton ja väestödynamiikan seurauksena.

Friedman luonnostelee joitain teknologisia edistysaskeleita, kuten kiertoradalle asennettavat aurinkopaneeli, jotka korvaavat vääjäämättömästi hiipuvat fossiiliset polttoaineet. Robotiikka tulee aiheuttamaan valtavaa työttömyyttä. Aiempi koneistuminen ja informaatioteknologia ensisijaisesti muuttivat työtä ja samalla synnyttivät uusia työpaikkoja, mutta robotit kehitetään nimenomaan korvaamaan ihmisen tekemää työtä.

Friedmanin ennuste on tietysti mielenkiintoinen, vaikka se ohittaakin monia ympäristöön ja kasvuun liittyviä ongelmia. The Next 100 Years keskittyy kansainväliseen politiikkaan, eikä se mainitse ilmastonmuutosta kuin jälkisanoissa. Friedman uskoo Marxin tavoin, ettei ihminen tunnista ongelmia, joita se ei pystyisi ratkaisemaan. Eroosion, kalakantojen romahduksen ja kuivuuden voi olettaa Friedmanin ennusteessa olevan samaan tapaan "ratkaistu". Ilmeisesti ongelmat odottavat riittävää poliittista painetta.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Myth: A Very Short Introduction

Robert A. Segal, Myth: A Very Short Introduction. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

Oxford University Pressin julkaisema A Very Short Introduction -sarja lienee jonkinlainen haastaja For Dummies ja Complete Idiot's Guide -sarjojen kepeille yleisesityksille. Nimestään huolimatta sarjan kirjat eivät ole erityisen lyhyitä: noin 160 sivua pientä pränttiä lähteineen ja hakemistoineen. Kirjoittajat ovat asiantuntijoita ja teksti kuivaa asiaproosaa, joka pureutuu aiheena olevan ilmiön tai käsitteen historiaan. Tämän kaiken yllä leijuu Oxfordin yliopiston vuosisatainen prestiisi. Oi iloa!

Robert A. Segal on uskontotieteen professori Aberdeenin yliopistossa. Kirjasarjan linjauksen mukaisesti hänen Myth: A Very Short Introduction (2004) siis johdattelee myyttien sijaan myyttejä koskevien teorioiden historiaan eli Segalin kotikentälle. Vaikka myyteistä on esitetty teorioita aina antiikista alkaen, Segal kuitenkin rajaa kirjan esittemät teoriat viimeiseen pariin sataan vuoteen.

Myyteillä ei ole omaa tutkimusalaansa. Antropologia sovittaa myytteihin kulttuuriteorioitaan, ja vastaavasti sosiologia, psykologia ja kirjallisuustiede omia teorioitaan. Myyteille on annettu useita määritelmiä, mutta Segal kumoaa niitä yhden toisensa jälkeen ja tyytyy nimittämään myyttejä "tarinoiksi, jotka käsittelevät jotakin tärkeää".

Kun länsimainen tieteellinen ajattelu alkoi näyttää sen verran tukevalta, että siihen saattoi nojata, monet alkoivat mitata muuta maailmaa ja sen tapoja suhteessa tieteelliseen maailmankuvaan. Englantilainen antropologi E. B. Tylor (1832-1917) rinnasti myytit ja tieteen. Myytit olivat  primitiivistä filosofiaa tai uskontoa tarjoten selityksiä fyysisen maailman ilmiöille personifioitujen voimien avulla. Myytit on luettava kirjaimellisesti, joten ne eivät voi olla tieteelle rinnakkaisia totuuksia, eikä niillä ole sijaa tieteellisellä ajalla. Samaan tapaan J. G. Frazer (1854-1941) ajatteli myyttejä primitiivisenä luonnontieteenä, mutta, missä Tylorille myytit ovat selittäviä, Frazer näki ne maailmaan vaikuttavina tarinoina, joita eletään uudestaan rituaalien kautta. Hänen Kultaisessa oksassaan (1890) myytein perustellut rituaalit kohentavat erityisesti maan hedelmällisyyttä mutta myös parantavat vaivoja ja suojaavat pahoilta hengiltä.

Suuri osa Segalin käsittelemistä teorioista on tavalla tai toisella vastine tälle kirjaimelliselle luennalle tai myyttien ja tieteen asettamiselle vastakkain. Esimerkiksi Bronislaw Malinowski (1884-1942) sijoitti myytit osaksi jatkumoa, jonka kautta ihminen yrittää ymmärtää, muokata ja kontrolloida maailmaa. Missä tiede päättyy, alkaa magia, ja missä magia päättyy, alkaa myytti. Myytin avulla ihminen sovittaa itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Katastrofien, kuoleman, ikääntymisen ja tautien juuret seuraavat peruuttamattomasti myyttisen ajan tapahtumista. Kun myytti selittää vedenpaisumuksen, magia ja primitiivinen tiede yrittää tehdä asialle jotain. Claude Lévi-Strauss (1908-2009) on korostanut, että primitiivinen ajattelu on konkreettista, kun moderni ajattelu on puolestaan abstraktia. Siten myytit ovat konkreettista ja havaittavaa koskevaa tiedettä. Ihminen ajattelee molempien systeemien sisällä yhtä loogisesti, mutta modernin ajattelun etuna primitiiviseen nähden on pitkä, vuosisatojen mittaan koottu perinne.

Kirja esittelee hyvin pitkän liudan ajattelijoita, jotka kukin lähestyvät myyttejä filosofian, uskonnon, psykologian, kirjallisuuden tai yhteiskunnan näkökulmasta. Segal luonnostelee eri näkemyksiä suhteessa Adonis-myyttiin, jonka hän esittelee kirjan alussa. Joidenkuiden mielestä tieteen ja myyttien funktiot ovat erilaiset. Toisten mielestä myyttejä pitää tulkita ja lukea symbolisesti, jolloin ne paljastavat yleisiä, edelleen päteviä totuuksia ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Myyteistä sinänsä kirja ei tarjoa mitään tietenkään lopullista näkemystä. Ilmiö on monisyinen ja edelleen voimissaan myös uskonnollisen ajattelun ulkopuolella (esim. "ryysyistä rikkauksiin" tarinat). Tiede ei siis ole kumonnut myyttejä.

Myyttien teorioiden historiana Myth: A Very Short Introduction on mielenkiintoinen johdanto, jonka avulla myyttejä koskevaa keskustelua pystyy ehkä jäsentämään hieman paremmin.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Play it as it lays

Joan Didion, Play It As It Lays. Farrar, Straus & Giroux, New York, NY, USA, 1970. 

Joan Didion tuli tunnetuksi yhdysvaltalaisen kulttuurin rapautumisen kuvaamisesta romaaniensa lisäksi esseissään ja kolumneissaan. Hänen romaaninsa Play It As It Lays (1970) sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltain länsirannikolle ja kertoo 31-vuotiaan b-luokan näyttelijän Maria Wyethin hitaasta romahduksesta. Lyhyen itärannikon malliuran jälkeen hän päätyi Yhdysvaltain länsirannikolle ja näytteli parissa elokuvassa. Jälkimmäisessä hän esitti kohauttavan joukkoraiskauksen uhria. Ensimmäinen elokuva Maria ei tullut edes varsinaiseen levitykseen; siinä hänen elokuvaohjaajapuolisonsa Carter kuvasi häntä parin päivän ajan ja leikkasi satunnaisista katkelmista elokuvamaisen koosteen, jota esitettiin vain joillain festivaaleilla. Romaanin lyhyet luvut kuvaavat Marian avioeron jälkeistä aikaa, ja on tuskin sattumaa, että Play It As It Lays on rakenteeltaan samaan tapaan sirpalemainen.

Sirpalemaista on myös elämä. Länsirannikon viihdealan rikas keskiluokka elää uudenlaisessa maailmassa. Sen elämää eivät säätele perinteet, normit, rakenteet tai arkkitehtuuri. Yhteisö on joukko yhdessä juhlivia ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä toisistaan. Avioliitto on irtosuhteiden rei'ittämä taustafondi. Kaupunki ja erämaat koostuvat vain valtateiden halkaisemasta tyhjyydestä, jota ei voi käsitellä ilman autoa.

Kirja alkaa Marian monologista psykiatrisessa sairaalassa.
NOTHING APPLIES, I print with the magnetized IBM pencils. What does apply, they ask later, as if the word "nothing" were ambiguous, open to interpretation, a questionable fragment of an Icelandic rune. There are certain facts, I say, trying again to be an agreeable player of the game. Certain facts, certain things that happened. (Why bother, you might ask. I bother for Kate. What I play for is Kate. Carter put Kate in there and I am going to get her out.) They will misread the facts,  invent connections, will extrapolate reasons where none exist, but I told you, that is their business here.
Ensilukemalta Maria näyttää irtosuhteiden, päihteiden, kusipäisten miesten ja sukupuolittuneen elokuva-alan tarjoamien nöyryytysten uhrilta. Hän on kotoisin nevadalaisesta ydinkoealueeksi muuttuneesta pikkukylästä. Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on eronnut ajoittain väkivaltaisesta Carterista, jonka kanssa hänellä on kehitysvammainen tytär. Hänen uransa, sikäli kuin sitä oli, on hapertumassa.
Everything Maria could think to do in the town she had already done. She had checked into the motel, she had eaten a crab at the marina. 
Uudelleen luettuna Marian uhrius ei ole enää aivan yhtä paljasta, vaan hänen elämänsä, autiomaan ja rikkaan keskiluokkaisen elämän välille piirtyy kiehtovia samankaltaisuuksia—tai pikemminkin samanlaista tyhjyyttä. Marialla ei edelleenkään ole mitään otetta kohtaloonsa miesten keskellä.  Biologisen koneiston käynnistyttyä hän alkaa käydä kohtalon kanssa kauppaa ja takertua taikauskoon kuin tykistökeskityksen aikana poterossa kyyhöttävä sotilas.

Didionin romaanin kerronta on mutkatonta, älykästä ja ennen kaikkea tyylikästä. Se liikkuu hieman samoissa maisemissa kuin Jean Rhysin romaani Huomenta, keskiyö (1939): molemmissa romaaneissa päähenkilöt osaavat lukea tilannetta mutta ovat voimattomia saaliseläimiä. He keikkuvat tyhjyyden partaalla, mutta nyt tyhjyys on siirtynyt yhteiskunnan ulkokehältä sen sisuksiin. Missä sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja moraali eristivät Sashan ympäristöstään, Mariaa erottavat sukupuolen lisäksi vain jonkinlainen apatia. Hän ei sano, kun pitäisi sanoa, valitse, kun pitäisi valita, ja jatkaa, kun haluaisi luovuttaa. Marian ja ympäristön välillä on jännite: luopuminen ja älykäs havainto ovat terävässä ristiriidassa, ja lukija päätyy psykiatrisen sairaalan hoitohenkilökunnan tavoin tulkitsemaan tapahtunutta ja keksimään syitä.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Like Water for Chocolate

Laura Esquivel, Like Water for Chocolate: A Novel in Monthly Installments with Recipes, Romances, and Home Remedies. Espanjankielisestä alkuteoksesta Como aqua para chocolate (1989) englanniksi kääntäneet Carol Christensen ja Thomas Christensen (1992). Anchor Books, New York, NY, USA, 1995.

Voiko ilmavaivoihin kuolla? Meksikolainen Laura Esquivel antaa ymmärtää, että voi, vaikkakin hänen romaaninsa Like Water for Chocolate (1995) on maagista realismia, jossa syy- ja seuraussuhteet noudattavat hetkittäin vieraita lakeja.

Meksikon maaseudulla 1900-luvun alun vallankumouksen myllerryksissä perinne ja uusi aika ottavat mittaa toisistaan. Tita on nuorin maatalon tyttäristä. Suvun perinteen mukaisesti nuorin tytär ei mene naimisiin vaan hoitaa äitiään tämän kuolemaan asti. Niinpä, kun Pedro tulee kosimaan, Mama Elena torjuu tämän mutta tarjoaa vanhinta tytärtään Rosauraa nuorimman sijasta. Pedro suostuu mutta ei rakkaudesta Rosauraan.
Unquestionably, when it came to dividing, dismantling, dismembering, desolating, detaching, dispossessing, destroying, or dominating, Mama Elena was a pro.
Tita alistuu tyrannimaisen äitinsä palvelijaksi, mutta pinnan alla kuohuu. Keittiöstä tulee Titan valtakunta ja ruoanlaitosta kanava hänen itseilmaisulleen. Titan ruoanlaitto on alkemiaa, joka muovaa todellisuutta. Ihmiset ovat haltioissaan hänen ruo'istaan—paitsi Mama Elena. Keittiön tärkein mauste on rakkaus, mutta milloin ruokaan joutuu kyyneleitä, kiihkoa tai ahdistusta, seuraukset ovat arvaamattomat: häävieraat joutuvat äkillisen oksennustaudin valtaan, rakennuksen kylkeen rakennettu varasto alkaa loistaa ylimaallista valoa, nuori nainen päätyy juoksemaan alasti pitkin peltoja päätyen lopulta vallankumouksellisten joukkoihin. Sitten jotkut saavat ilmavaivoja, mutta toisaalta syy voi hyvin olla myös hapan asenne.

Perinteet voivat olla ahdistavia valjaita, mutta ne tarjoavat myös reseptejä ja parannuskeinoja—ja väärinkäytettynä valtaa. Naiset kamppailevat kiivaasti asemastaan ja itsenäisyydestään haluamatta lopullista välirikkoa. Tunnelma ei asetu lähellekään perheidylliä, mutta murtuneista nenistä ja tulipaloista huolimatta kirjan sävy ei ole aivan vakava vaan pikemminkin lämmin, inhimillinen, sopivan groteski parodia.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Irinan kuolemat

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat. Like, Keuruu, 2015. Arvostelukappale

Asko Sahlbergin tuore pienoisromaani Irinan kuolemat (2015) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen. Helsingissä vuonna 1944 sota hallitsee kaikkea, mutta kahdeksanvuotias Irina ei osaa jäsentää tapahtumia itse. Väkivalta, rampautuneet sotilaat, pommitukset ja säännöstely avautuvat vasta aikuisten reaktioiden ja pelkojen kautta. Maailma syntyy toisen käden tiedoista.
Niillä miehillä oli tummat puvut ja kovitetut kaulukset ja silmät, jotka katsoivat aina tavallisten ihmisten lävitse. Heitä kutsuttiin herroiksi. Isä oli kertonut, että herroilla oli tapana kokoontua isoksi laumaksi, joka päätti ihmisten asioista ja samalla rikastui.
Aikuisten kielikuvat ovat vaikeita eivätkä avaudu. Miksi joku pitäisi kättä toisen taskussa? Miten housunsa laskemalla saa kahvipapuja? Irinan omat kielikuvat tarjoilevat leikkisiä muodonmuutoksia kytkeytyen pieneen ja paikalliseen. Asiat ja esineet muuttuvat eläimiksi, usein linnuiksi. 

Kun vanhemmat sitten lähettävät Irinan turvaan Ruotsiin, hänen ulkopuolisuutensa korostuu. Sota tuntuu siirtyneen ihmisten sisälle, ja Irinan asema huojuu lemmikkieläimen ja syöpäläisen välillä. Kansankodin kahdet kasvot konkretisoituvat sijaisperheen jäsenten horjuvassa henkisessä tasapainossa.
Joskus ihmisten kasvot kääntyivät nurin. Siihen ei tarvittu unia, se saattoi tapahtua keskellä päivää. Ihminen seisoi keskellä päiväänsä ja puhui joutavia tai hymyili tai näytti mietteliäältä, ja äkkiä hänen kasvojensa nahka irtosi ja kiepsahti nurin. Kasvojen nurja puoli ei ollut kaunis näky.
Sahlbergin kerronta on yhtäältä vaikuttavaa, sillä se ei tarjoa lämpöä eikä tunteita, mutta toisaalta sitä rasittaa ylikierroksilla käyvä runollisuus, joka antaa tahdon jokaiselle yölle, usvalle ja pimeydelle. 

lauantai 31. lokakuuta 2015

A Journey into the Interior of the Earth

Kuva: Wikipedia /
public domain
Jules Verne, A Journey into the Interior of the Earth. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage au centre de la Terre (1864) englanniksi kääntänyt Frederick Amadeus Malleson (1877). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/3748

Kirjailijana Jules Verneä on joskus verrattu Michael Crichtoniin, eikä varmasti aiheetta, sillä jotain samaa heidän teoksissaan on. Vernen teoksten tapaan Crichtonin teokset on rakennettu jonkin ihan mielenkiintoisen tieteisidean ympärille—tosin yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt lukemaan Crichtonin romaaneja. Vernen teoksissa on jotain samaan tapaan ärsyttävää.

Verne ottaa merkittäviä vapauksia suhteessa todellisuuteen tieteisromaanissaan A Journey into the Interior of the Earth (1864, suom. Matka maapallon keskipisteeseen). Me tiedämme, että maapallon ohuen kuoren alla on parin tuhannen kilometrien paksuinen kivinen vaippa, joka ympäröi rautaista ydintä. Ydin tavataan jakaa kahteen osaan: Sisempi osa on kiinteä, mutta sitä ympäröivä ulompi, parin tuhannen kilometrin paksuinen osa on sulaa metallia. Niinpä matka maapallon keskipisteeseen olisi teoriassakin hyvin vaikea. Kuitenkin romaanin kirjoittamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tietämillä geologia oli kuitenkin vasta vapautumassa Raamatun myyttisestä luomiskertomuksesta. Maapallon iästä ja rakenteesta oli kiistaa, joten Vernellä oli tuolloin vielä liikkumavaraa. Lisäksi idea matkasta maan uumeniin on tavallaan ihan hauska.

Romaanissa saksalainen mineralogian professori Otto Liedenbrock löytää hankkimastaan Snorri Sturlusonin Kuningassaagojen käsikirjoituksesta riimukirjaimin kirjoitetun kryptogrammin. Salakirjoituksen purkamiseen menee aikaa, eikä poikkeuksellisen kärsimätön Liedenbrock selvittäisi sitä ilman veljenpoikansa Axelin apua. Oli miten oli, kirjoituksen mukaan Islannin Snæfellsjökull-tulivuoren uumenista löytyy reitti maapallon keskipisteeseen. On toukokuu, ja koska reitti näkyy vain kesäpäivänseisauksen valossa, Liedenbrock kokoaa kiireesti tarvikkeet retkeä varten ja lähtee Islantiin veljenpoikansa kanssa.
At these words a cold shiver ran through me. Yet I controlled myself; I even resolved to put a good face upon it. Scientific arguments alone could have any weight with Professor Liedenbrock. Now there were good ones against the practicability of such a journey. Penetrate to the centre of the earth! What nonsense! But I kept my dialectic battery in reserve for a suitable opportunity, and I interested myself in the prospect of my dinner, which was not yet forthcoming.
Laskeutuminen maan sisuksiin on tietysti myös matka maan historiaan, mutta Verne konkretisoi sen: päähenkilöt löytävät esihistoriallisia kasveja ja eläimiä, kokonaisia ekosysteemeitä. Ympäristö ei ole kuitenkaan matkalaisten hallinnassa luonnontieteellisestä osaamisesta huolimatta, eikä matka suju aivan kuin kiskoja pitkin.

Kirjablogeissa pitäisi tuoda esiin omaa lukukokemusta, mutta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Vernen romaania lukiessani yritin nyt sitten tarkkailla syytä ärtymykseeni. Kahden aiemman Vernen romaanin kohdalla en löytänyt syitä kiitellä ihmiskuvausta, eikä se tälläkään kertaa tuottanut iloa. Vernen tapa tuottaa jännitystarinaan jännitystä oli kuitenkin kiusallisempi: se muistuttaa lastentarinoiden "Ilpo ei saanut synttärikutsua ja oli vaarassa syrjäytyä, mutta sitten Ilpo olikin saanut synttärikutsun ja kaikki olikin hyvin".

Verne kuvaa vieraita maisemia ihan toimivaan tapaan, mutta jännitykseen hän käyttää kertojaa Axelia, joka on romantiikan ajan hahmo. Axel on pelkkää tunnetta ja huojuvia mielialoja, jotka keinuvat laidalta toiselle. Lukijasta tuntuu kuin näiden tunteiden voimakkuus olisi jännityksen väline, ei varsinaisesti se, mitä tapahtuu, vaikka siinä olisi ollut kyllin. Romantiikan ajan sankari hengästyy, uupuu ja "agitoituu" jo ihan kotioloissa, joten luolissa kiipeily vie hänet tunteiden äärirajoille—ja niiden yli. Axel on itsekin sitä mieltä, että hän on väärä mies tälle matkalle, mutta lukija saattaisi olla samaa mieltä myös hänen sedästään, jonka omahyväisyys ja itsepäisyys vaivaannuttavat samaan tapaan Phileas Foggin palvelija Passepartout'n tarpeeton koheltaminen.
"Well, Axel," said my uncle, "we are getting on, and now the worst is over."
"The worst!" I said, astonished.
"To be sure, now we have nothing to do but go down."
"Oh, if that is all, you are quite right; but after all, when we have gone down, we shall have to get up again, I suppose?"
"Oh I don't trouble myself about that. Come, there's no time to lose; I am going to the library. Perhaps there is some manuscript of Saknussemm's there, and I should be glad to consult it."
Tieteissankarit ovat eri ainesta nykyään. Axelin kertomuksen tapaan (pitkälti) yksikön ensimmäisen persoonan kertomuksena kulkeva Andy Weirin Yksin Marsissa (2011) puolestaan tuottaa jännitystä taitavasti nimenomaan tapahtumien (ja niiden peittämisen) kautta, mutta henkilöiden emootiot ovat sitten puolestaan tyhjiä kuoria. Siinä, missä Axelilta loppuvat adjektiivit ("my over-excitement was beyond all description"), Mark Watneyn vieraalla planeetalla käynnistämä tieteellinen luomiskertomus herättää muutaman twiitinomaisen huudahduksen ("Yay!").

torstai 29. lokakuuta 2015

Before Religion

Brett Nongbri, Before Religion: A History of a Modern Concept. Yale University Press, 2013.

Vaikka uskontoa pidetään universaalina ilmiönä, joskus kielenkääntäjillä on vaikeuksia kääntää sana uskonto. Esimerkiksi koillisintialaisen khasin kohdalla se kääntyy tavoiksi, velvollisuuksiksi tai oikeaksi asenteeksi, koska kielessä ei ole suoraa vastinetta. Tämä on yllättävää, koska khaseilta ei puutu jumalia.

Brent Nongbrin kirja Before Religion (2013) kartoittaa sanan uskonto historiaa, ja käykin ilmi, että uskonto on melko tuore ilmiö. Se alkoi muotoutua Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen uskonsodissa ja kiteytyi valistuksen ja siirtomaavallan aikana mm. Jean Bodinin ja John Locken kirjoitusten pohjalta. Johtuen Euroopan historiasta uskonto tuli tarkoittamaan yksityistä, sisäistä uskonharjoittamista ja henkilökohtaista valintaa, joka pysyy erillään politiikasta, taloudesta ja tieteestä. Tällainen harrastuksen kaltainen uskonto on harvinainen länsimaiden ulkopuolella. Se on myös harvinainen länsimaiden omassa esimodernissa perinteessä.

Englannin religion juontuu tietysti latinan sanasta religio, mutta se on tarkoittanut hieman eri asioita eri aikoina: aluksi sääntöjä, palvontamenoja ja jumaluuksista huolehtimisista, sitten myöhäisantiikin aikaan riittejä tai hartautta. Augustinus viittasi religiolla Jumalan palvontaan, mutta myöhemmin keskiajalla se tarkoitti luostarijärjestöä tai luostarielämää. Lopulta siitä tuli oppi eli -ismi. Nongbri esittelee seikkaperäisesti mm. Ciceron religio-sanan käyttöä eri yhteyksissä ja merkityksissä. Myös kreikan threskeia käännetään usein uskonnoksi, mutta senkin merkityksillä on pitkä historia: Herodotos viittasi sillä riitteihin tai rituaaleihin, Filon Aleksandrialainen temppelissä tapahtuviin uhritoimituksiin. Uudessa testamentissa se kulkee palvontaa (mutta Abrahamin tarinassa myös uskollisuutta tai tottelevaisuutta) tarkoittavassa merkityksessä. Ja niin edelleen.

Nongbri kaivaa tietysti esimerkkejä myös Aasiasta ja uudelta mantereelta. Hän esittää, kulttuurit länsimaiden ulkopuolella eivät jaa maailmaa hengelliseen ja maalliseen meidän tavoin, eivätkä antiikin kreikkalaiset tai roomalaiset olisi tunnistaneet meidän kulttuurimme uskontoa. Toisaalta muutkin kulttuurit ovat käyttäneet itseään mittapuuna ympärilleen katsellessaan. Nongbri kaivaa esiin ilmauksia, joilla antiikin kirjoittajat ovat viitanneet toisenuskoisiin. Manikealaisille puhdasoppiset kristityt olivat harhautuneita manikealaisia. Keskiajan katolisille muslimit olivat harhaoppisia kristittyjä. Ficinolle kaikki palvonta—vaikka sitten tiedostamatta—oli saman yhden ja oikean Jumalan palvontaa.

Käsitteenä uskonto on siis puutteellinen, mutta harva on päästämässä siitä irti. Samat ongelmat olisi löydettävissä monesta muusta käsitteestä, kuten vaikka kulttuuri, etnisyys, kieli tai taide. Käsitteiden paremmat tai tarkemmat määrittelyt eivät oikeastaan auta, koska määritteleminen useisiin käyttöyhteyksiin sopivaksi on vaikeaa ellei peräti (matematiikan ulkopuolella) mahdotonta. Kuten Wittgenstein sanoi, kielen merkitystä ei voi ilmaiszzzZZZzzz ... zzzZZZzzz ...

Nongbri ahtaa kirjaansa laajalti tietoa, josta suuri osa on viitteissä, jotka muodostavat miltei puolet kirjasta. Kirja on tietysti mielenkiintoinen, mutta muuten sujuvassa kerronnassa on jotain levotonta. Riittäisi todeta asiat ja siirtyä eteenpäin. Nyt Nongbri häärää itse tekstissään läsnä, vaikka omakohtaisuudelle ei esipuheen jälkeen ole tarvetta.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

The Time Machine

Kuva: Wikipedia /
public domain
H. G. Wells, The Time Machine (1895). Project Gutenberg Ebook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/35

Tieteiskirjailijat toisinaan käsittelevät uusia tai keinotekoisia ilmiöitä, joille ei arkikielessä ole vakiintuneita käsitteitä. Esimerkiksi aikakoneen käsitteenä otti ensimmäisenä käyttöönsä brittiläinen H. G. Wells pienoisromaanissaan The Time Machine (1895, suom. Aikakone), joka lienee tunnetuin Wellsin teoksista. Sen kautta aikamatkustaminen ja -koneet ovat muodostuneet tieteiskirjallisuuden perustroopiksi. Toki kirjallisuudessa aikamatkustusta oli aikaisemminkin, mutta The Time Machine toi siihen ripauksen tieteellisyyttä.

Romaanin kehyskertomuksessa kertoja osallistuu illalliselle, jossa herrasmieskeksijä johdattaa keskustelun luontevasti Euklideen lineaarialgebrasta neliulotteiseen avaruuteen ja sitä kautta aikamatkailuun. Puheidensa painoksi keksijä—joka saa nimen Aikamatkaaja—esittelee aikakoneen pienoismallin, jonka hän lähettää kaikkien silmien edessä kauas tulevaisuuteen. Kun seurue kokoontuu viikkoa myöhemmin illallisille, Aikamatkaaja saapuu myöhässä, kärsineenä ja paljain jaloin.
He was in an amazing plight. His coat was dusty and dirty, and smeared with green down the sleeves; his hair disordered, and as it seemed to me greyer—either with dust and dirt or because its colour had actually faded. His face was ghastly pale; his chin had a brown cut on it—a cut half healed; his expression was haggard and drawn, as by intense suffering. For a moment he hesitated in the doorway, as if he had been dazzled by the light. Then he came into the room. He walked with just such a limp as I have seen in footsore tramps. We stared at him in silence, expecting him to speak.
Ja niin Aikamatkaaja aloittaa oman kertomuksensa. Hän sanoo vierailleensa vuodessa 802701 eli melko kaukaisessa tulevaisuudessa. Brittiläisen herrasmiehen tavoin hän ei ottanut matkaan erityisiä välineitä, työkaluja tai edes kunnon kenkiä, koska hän oletti tulevaisuuden maailman olevan niin monin verroin ylivertainen 1900-luvun vaihteeseen. Tavallaan se olikin. Hän tutustui eloi-kansaan, joka tuntui palanneen Raamatulliseen paratiisiin. Paratiisissa väijyi kuitenkin varjoja. Kesti pitkään ennen kuin hän yllättävien käänteiden jälkeen sai aikakoneen uudestaan käsiinsä. Vain primitiivisin teknologia—nuijamainen lyömäase ja tuli—tarjosi ratkaisuja.

Wellsin kerronta on sujuvaa ja kiehtovaa—etenkin jos sitä vertaa äsken lukemani Jules Vernen proosaan. Kuten romaanissa Maailmojen sota, Wells käyttää nytkin evoluutiota selityksenä laajemmille olosuhteille. Lapsenomaiset eloit olivat eriytynyttä yläluokkaa, joka on voittanut taudit, nälän, sairaudet ja suvunjatkamisesta seuraavan itsekkyyden. Samalla eloit ovat menettäneet sitkeyden ja kekseliäisyyden, jota aiemmin karu ympäristö on vääjäämättä ihmisille opettanut. Aikamatkaaja törmää epäonnekseen myös pimeydessä elävään alaluokkaan. Kirja on tieteisromaanin lisäksi Jonathan Swiftin Gulliverin retkien (1726) hengessä kirjoitettua aikalaiskritiikkiä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Around the World in Eighty Days

Kuva: Wikipedia /
public domain
Jules Verne, Around the World in Eighty Days. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873) englanniksi kääntänyt George Makepeace Towle (1873). Project Gutenberg E-Book, http://www.gutenberg.org/ebooks/103

Teknologia muokkasi maantiedettä hyvin voimakkaasti jo 1800-luvulla. Mantereiden ja valtamerten ylittäminen nopeutui, kun lihas- ja tuulivoiman sijaan liikuttiin höyryjunien ja -laivojen voimin. Yhdysvaltojen rannikoiden välinen ratayhteys avattiin 1869 ja Intian vastaava 1870. Lennättimet siirsivät informaatiota vielä nopeammin.

Tässä uudessa maailmassa Jules Vernen romaanin Around the World in Eighty Days (1873, suom. Maailman ympäri 80 päivässä) brittiläinen herrasmies Phileas Fogg uskoo pystyvänsä matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Reformiklubin korttipelikollegat epäilevät suuresti, koska aina tapahtuu viivästyksiä ja odottamattomia vastoinkäymisiä, mutta Fogg on eri mieltä. Kun puheet on puhuttu, Fogg lyö omaisuudestaan vetoa ja lähtee matkaan. Kirjan nimi kertoo kaiken oleellisen.
    "All right," said Mr. Fogg; and, turning to the others, he continued: "I have a deposit of twenty thousand at Baring's which I will willingly risk upon it."
    "Twenty thousand pounds!" cried Sullivan. "Twenty thousand pounds, which you would lose by a single accidental delay!"
    "The unforeseen does not exist," quietly replied Phileas Fogg.
Sukelluslaivalla maapallon ympäri ei synnyttänyt kuvaa Vernestä herkkävaistoisena ihmisluonteen tarkastelijana, eikä  Maailman ympäri 80 päivässä anna syytä muuttaa tätä käsitystä. Fogg ei hermoile, ei hätäile eikä panikoi. Hän jättää tunteenpurkaukset ranskalaiselle palvelijalleen Passepartout'lle ja myötäelämisen humahdukset intialaiselle matkakumppanilleen Aoudalle, koska hän on itse rationaalisuus, englantilaisen herrasmiehen perikuva. Näitä perikuvia ajattelen usein Tolstoin Kreutzer-sonaatin (1891) kautta.

Ehkä romaani olisi pitänyt lukea 1800-luvulla tai ehkä se on satiiri. Fogg on väärässä väittäessään, ettei odottamattomia vastoinkäymisiä ole olemassa, koska koko romaani on itse asiassa ketju vastoinkäymisiä. Fogg katsoi vastoinkäymisten tulleen sisällytetyiksi aikatauluihin, mutta pakkaa kuitenkin mukaan matkakassaksi paksun nipun seteleitä, joista löytyy ratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Kaikki on kuitenkin jotenkin väkinäistä, eikä kirja tarjoa satiiria tai jännitystä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Yksin Marsissa

Andy Weir, Yksin Marsissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Martian: A Novel (2011) suomentanut Kaj Lipponen. Into, Viro, 2015. Arvostelukappale

Autio saari punnitsee ihmisen neuvokkuuden. Yhdysvaltalaisen Andy Weirin tuoreessa tieteisromaanissa Yksin Marsissa (2015) astronautti Mark Watney jää vieraan planeetan pinnalle, kun tutkimusryhmä keskeyttää vierailunsa ja pakenee kiertoradalle. Myrskyn runtelemassa tukikohdassa on runsaasti ruokaa, happea ja laitteita mutta ei kuitenkaan riittävästi noin neljän vuoden päähän seuraavan tutkimusryhmän saapumiseen. Viestintälaitteet tuhoutuvat myrskyssä, ja kaikki luulevat hänen kuolleen, joten Watneyn kohtalo riippuu hänen oman kekseliäisyytensä ja sitkeytensä varassa (ilman koskemattomuusamulettia).

Yksin Marsissa tempaa tietysti mukaansa, koska romaani on jännittävä: suunnitelmat pettävät, välineet kuluvat, ja vieras planeetta haastaa ihmisen yhä uudelleen. Watneyn raivokas kamppailu lohdutonta ympäristöä vastaan laajentaa ihmisen ja luonnon välisen kamppailun universumin tasolle. Pelkkä ahkeruus, luovuus ja neuvokkuus eivät tässä taistelussa riitä. Pitää tietää.
Arvioin tuoton nousevan 50 prosentilla tällä taktiikalla. Ja 126 neliöllä viljelyksiä (yli kaksinkertaisesti tämänhetkiseen 62 neliöön verrattuna) tulokseksi saadaan päälle 850 kaloria päivässä.
   Se on todellista edistystä. Olisin silti nääntymisen hilkulla mutta kuitenkin elävien kirjoissa. Näkisin melkein nälkää mutta en aivan kuolisi. Polttaisin vähemmän kaloreita minimoimalla ruumiillisen työn. Voisin säätää aseman lämpötilan normaalia korkeammaksi niin että kehoni kuluttaisi vähemmän energiaa ylläpitääkseen omaa lämpöään.
Paikkailtuaan itseään Watney jatkaa Jumalan luomistyötä kovaonnisen Mars-projektin seitsemäntenä päivänä luoden maata, vettä ja ilmaa. Romaani rinnastuu luontevasti Daniel Defoen haaksirikkoromaaniin Robinson Crusoe (1719). Päähenkilöt pitävät tarkkaa kirjaa niukoista resursseista ja valjastavat ympäristön tuottamaan sen, mitä he tarvitsevat. Missä Crusoe edustaa keskiluokkaista kauppiasmentaliteettia, joka saa otteen villistä ja kaoottisesta ympäristöstään kirjanpidon ja ahkeruuden avulla, Watney on insinööri, jonka mentaalinen malli maailmasta palautuu fysiikan ja kemian kaavoiksi, jotka antavat hänelle valtaa. Hän ei kuitenkaan Crusoen tavoin käy läpi ihmiskunnan kehitysvaiheita, ei perusta yhteiskuntaa eikä elä suvereenisuusunelmaa. Missä Defoe sanoo jotain maailmasta ja ihmisestä, Weirin romaani pelkästään viittaa asioihin: hiekka pölisee, mutta Marsin pinnan alta ei paljastu mitään.

Weirin romaani on kovaa tieteiskirjallisuutta: Tapahtumat ja niistä tehtävät johtopäätökset pysyvät lähellä nykyisin tunnettua tieteellistä konsensusta. Luonnontieteen tuntemus on ratkaiseva avain onneen, ja tarinan keskiössä on nimenomaan tieteellinen ongelma, jota lähestytään luonnontieteen ja teknologian keinoin. Gary Westfahlin mukaan kova tieteiskirjallisuus on paitsi kuvaava usein myös arvottava termi. Sen kautta tietysti muu tieteiskirjallisuus näyttäytyy pehmeänä, mutta monille termi tarkoittaa usein myös ontuvaa juonta, ohuita henkilöhahmoja ja kömpelöä kerrontaa, jotka kietaistaan tieteellisen ongelman ympärille. John Huntington onkin todennut, että valtaosa kertomakirjallisuudesta on liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa kerronnan keinoissaan pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan. Yksin Marsissa kärsii näistä kovaan tieteiskirjallisuuteen liitetyistä ongelmista.

Watneyn päiväkirjamerkintöjen inhimillistäminen ja henkilökohtaisuus näyttävät päälleliimatuilta, eikä niiden päälle ripoteltu viittauksiin nojaava huumori seiso omilla jaloillaan. Molemmat nojaavat populaarikulttuuriviittauksiin. Sivuhenkilöiden kohtaamiset kulkevat enimmäkseen joko neutraalissa tai koululaisnäytelmien myrskyisissä sävyissä. Vaikka romaanimuoto tietysti taipuu melkein mihin tahansa, telakoinnin tai lähtölaukauksen autenttisen kaltainen radiokeskustelu ei toimi ilman kuvausta, ja siten kerronta ikään kuin viittaa kuvaan, jota lukija ei näe (menemättä nyt kielenfilosofisiin ongelmiin kielestä kuvana sen syvemmälle). Samaan tapaan henkilöhahmojen emootiot ovat kuin tyhjiä kuoria: lukija tavoittaa niiden merkityksen, mutta ne eivät tunnu miltään.  Dialogi on paljolti sellaista hieman terävää läppää (ja populaarikulttuuriviittauksia), jonka vuoksi "aurinko kirjaimellisesti himmeni taivaalta enkä nähnyt enää syytä elää" (ks. kirjoittaja) ja jonka vuoksi aloin lukea klassikoita. Huolimatta upeasta asetelmasta ja tarinaa tukevista teknisistä yksityiskohdista romaanista jollain tavalla puuttuu kerronnallista älykkyyttä, mikä voi olla liian raa'asti sanottu kirjailijan esikoisromaanista.

Näistä puutteista huolimatta Weirin maalaama NASA näyttäytyy herkullisen dualistisena: se edustaa äärimmäistä teknologista neuvokkuutta mutta samalla sosiaalisen organisoinnin tuomaa jäykkyyttä ja toimintaa jarruttavaa kilpailua. Weir ei asiaa pysähdy pohtimaan, mutta Yksin Marsissa käy inhimilliseen ongelmanratkaisuun liittyvän keskeisen dilemman äärellä: kahden tai viimeistään kolmen ihmisen kohdalla joudutaan organisoimaan, ja, kuten todellisuus on meille osoittanut, sosiaaliset ongelmat ovat monta kertaluokkaa teknisiä ongelmia vaikeampia ratkaista.
My general nutrition is taken care of. I just need calories. 
Ravinnonsaantini on suhteellisen reilassa. Tarvitsen enää niitä kaloreita.
Alkuteksti paistaa suomennoksesta läpi. Weirin proosa ei ole luultavasti erityisen vaikeaa, mutta Kaj Lipponen kamppailee nimenomaan puhekielen ilmausten kanssa. Suomennos saattaa viitata tunnettuun englanninkieliseen ilmaukseen ilmaisematta sitä tai käyttää suomenkielistä sanaa hieman yllättävällä tavalla (esim. hilkulla tai perseily). Ehkä taustalla on kiire tai rohkeuden puute, mutta tulos paikoin vääntää vatsaa. En ole tässä suhteessa "onnellinen leiriläinen".

Lisää aiheesta:
  • Huntington, John (1986) Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
  • Westfahl, Gary (2005) Hard Science Fiction. Teoksessa David Seed (toim.), A companion to science fiction. Malden, MA, USA. 187-201.