sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Tess of the d'Urbervilles

Thomas Hardy, Tess of the d'Urbervilles: A Pure Woman (1891). Johdannon kirjoittanut James Gibson. Macmillan, London, UK, 1975.

Kun köyhä ja viinaan menevä kulkukauppias John Durbeyfield saa tietää polveutuvansa normanniajan mahtisuvusta d'Urbervilleistä, hän alkaa mielessään samastua ylimyksiin. Tess, hänen 16-vuotias tyttärensä, lähetetään läheiseen d'Urbervillejen kartanoon pyytämään apua perheen ahdinkoon nyt tunnistettuun sukulaisuuteen vedoten. Kartanon nuori herra Alec ihastuu Tessiin, tarjoaa tälle töitä ja useiden lähentely-yritysten päätteeksi raiskaa tämän. Tess pakenee ja synnyttää lapsen, joka elää vain lyhyen aikaa ja kuolee ilman kastetta.
   "Then will you give him a Christian burial?" she asked quickly.
   The Vicar felt himself cornered. Hearing of the baby's illness, he had conscientiously gone to the house after nightfall to perform the rite, and, unaware that the refusal to admit him had come from Tess's father and not from Tess, he could not allow the plea of necessity for its irregular administration.
   "Ah—that's another matter," he said.
Vanhemmat ovat pettyneitä, koska tytär ei pelaa korttejaan, nuoruuttaan ja kauneuttaan, oikein. Tess pakenee häpeää kotikylästään ja pestautuu palkolliseksi, maitotytöksi. Hän saa ystäviä, häneen rakastutaan ja hän rakastuu, mutta menneisyys seuraa häntä pitkin Wessexin maaseutua, minne teollisuus alkaa ulottaa koneitaan tuoden uudenlaisen työtahdin.
By the engine stood a dark, motionless being, a sooty and grimy embodiment of tallness, in a sort of trance, with a heap of coals by his side: it was the engine-man. The isolation of his manner and colour lent him the appearance of a creature from Tophet, who had strayed into the pellucid smokelessness of this region of yellow grain and pale soil, with which he had nothing in common, to amaze and to discompose its aborigines.
    What he looked he felt. He was in the agricultural world, but not of it. He served fire and smoke; these denizens of the fields served vegetation, weather, frost, and sun. He travelled with his engine from farm to farm, from county to county, for as yet the steam threshing-machine was itinerant in this part of Wessex. He spoke in a strange northern accent; his thoughts being turned inwards upon himself, his eye on his iron charge, hardly perceiving the scenes around him, and caring for them not at all: holding only strictly necessary intercourse with the natives, as if some ancient doom compelled him to wander here against his will in the service of his Plutonic master. The long strap which ran from the driving-wheel of his engine to the red thresher under the rick was the sole tie-line between agriculture and him.
Yhteiskunta muuttuu, ja hieno verenperintö, josta Tessin isä haaveilee, alkaa merkitä yhä vähemmän. Se ei varsinkaan takaa moraalista ryhtiä. Ihmiset asemastaan riippumatta pakenevat arkea unelmiin ja romantisointeihin, jotka eivät ole enää kirkon tuottamia.

Thomas Hardyn Tess of the d'Urbervilles (1891) kuvaa viktoriaanisen loppupuolen seksuaalisuuteen liittyvää kaksinaismoraalia. Tess on idealisoitu naiseus, ahkera, kaunis ja uskollinen mutta ympäröivän yhteisön silmissä tahrattu. Miehet käyttävät asemaansa ja alkavat puhua uskonnosta, moraalista, periaatteista ja rakkaudesta aina omaksi edukseen. Tarinan tragedia seuraa epäsymmetriasta: Aadamin ja Eevan lankeemus on samaa mutta kuitenkin erilaista.

Hardy käyttää äärimmäistä kovaosaisuutta sosiaalisen todellisuuden paljastamiseen samaan tapaan kuin Dickens, mutta Tess ei ole mikään Oliver Twist (onneksi) vaan ajatteleva, tunteva ja toimiva ihminen, jonka kautta tarjoutuu upea -jos kohta paikoin räikeä- näköala 1800-luvun lopun brittiläiselle maaseudulle. Hardy leikittelee myös muutamin goottilaisin kauhutarinan motiivein, mutta paksummat juonteet tulevat Raamatusta: jos Tess maksaa muiden tekemistä synneistä, niin sanaston osalta koneet tuovat helvetin maan päälle.

Romaani julkaistiin aluksi jatkokertomuksena. Kirjan johdannossa James Gibson kuvaa muutoksia, joita kustantaja vaati tarinaan. Romaani julkaistiin ilman näitä korjauksia, ja Tess of the d'Urbervilles saavutti suuren suosion synnyttämästään kohusta huolimatta.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Aleksandrian muisto

Johannes Salminen, Aleksandrian muisto. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Minnet av Alexandria (1988) suomentanut Risto Hannula. WSOY, Juva, 1988.

Johannes Salmisen hieno esseekokoelma Aleksandrian muisto (1988) alkaa kirjoittajan vierailulla Aleksanteri Suuren perustamassa kaupungissa, josta kasvoi antiikin kosmopolis kuuluisine majakkoineen ja kirjastoineen. Aleksanteri hallitsijana ylitti helleeneille tyypillisen muukalaisvihan tai -pelon, mikä jäi asumaan muinaiseen suurkaupunkiin uskontojen, kielten ja kulttuurien sekamelskana. Aleksandria säilytti rapistuvan muiston historiallisesta asemastaan kulttuurien kohtauspaikkana aina vuonna 1956 alkaneeseen Suezin kriisiin asti. Lähi-Idän kiristyvän politiikan ja Nasserin kansallistamisohjelman myötä suurehko ulkomainen vähemmistö muutti tai karkotettiin kaupungista.

Kokoelman alkupuolen esseet keräävät teemoja Välimeren rannikoilta Roomasta, Córdobasta, Masadasta ja Antiokiasta. Salminen liikkuu sujuvasti antiikista tähän päivään poimien uskontojen ja kulttuurien jännitteitä. Alussa kerätyt teemat hän kantaa myöhempiin esseisiinsä, jotka tarkastelevat Suomen historiaa: Miten tämä köyhä rajamaa on kehittynyt uskontojen leikkauspisteessä -- ensin katolisen ja pakanallisen, sitten katolisen ja ortodoksisen kirkon ja lopulta protestanttisen ja katolisen kirkon? Katolinen kirkko toi maahan keskiajan eurooppalaiset instituutiot ja perinteet sitoen maan länteen, mutta siihen tarrautuminen uskonpuhdistuksen aikaan olisi tuottanut ongelmia. 
Rooman vaihtaminen Wittenbergiin tapahtui tosin jokseenkin sopuisasti, mutta yleensä meren itäpuolella vallitsi kuitenkin konservatiivisempi ilmapiiri. Tyypillistä kyllä vielä Kaarle herttua purki raivoaan Suomen paavillista hapatusta vastaan.
   Mutta mitäpä kaikki vaistonvarainen uskollisuus mahtoi, kun vastassa oli yhden ainoan miehen rautainen tahto? Taisteltaessa sieluista Kustaa Vaasan karkea ja kylmäverinen strategia johti nopeasti oikeaan yliotteeseen. Voudin ruoska oli käsillä silloin kun sanalliset perustelut ehtyivät, ja kansakunta taipui vavisten herrojen uusiin metkuihin.
   Moinen uskonnollinen kuorenluominen saattaa vaikuttaa ylen määrin kevytmieliseltä. Jälleen voidaan kuitenkin sanoa, että paremmin ei Suomelle olisi voinut käydä. Jos suomalaiset olisivat jatkanut uhmaansa olisi syntynyt sama tilanne kuin Irlannissa, ja Ruotsista olisi tullut Cromwell-henkinen tuhoisa miehitysvalta.
Salminen pohtii myös syitä, miksi suuriruhtinaskunnan aikana Suomen kohtalo poikkesi ratkaisevasti Puolan kohtalosta. Yksi syy lienee luterilaisuus, joka antoi esivallan huolehtia järjestyksestä eräänlaisena Jumalan sijaisena maan päällä; sijaisen vaihtaminen toiseen ei ollut mainittavan vaikeaa. Toinen oli Aleksanteri I:n suopeus, joka omituisesti näkyi vielä Stalininkin otteissa.

Autonomian aikana suomalainen eliitti alkaa venäläistyä. Pietari tarjoaa mahdollisuuksia ja palkitsee runsaskätisesti, ja vain Runebergin ja Snellmannin käynnistämän kansallismielisen projektin ansiosta assimiloituminen pysähtyy. Itsenäistyminen olisi tuskin onnistunut venäläistyneen eliitin kera.
Venäjä oli kuitenkin kiusaus sekä hyvässä että pahassa. Kotimaassakin horjui monen suomalaisen identiteetti; sivistynyt luokkamme alkoi helposti liukua kohti itää tilanteessa, jossa ruotsalaiset muistot jo olivat kalpenemassa ja jossa uusi patrioottisuus ei ollut vielä löytänyt muotoaan.
   Agathon Meurman on luultavasti oikeassa todetessaan, että ylemmät säädyt olisivat väistämättä venäläistyneet ellei kansallinen herätys olisi tullut väliin.
Esseiden Suomi paljastuu myös ahdasmieliseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Tämä on ehkä ollut syrjäisen rajamaan yhtenäisyyden hinta. Salmisen mukaan erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden jälkeen Kalevalan runot piti metsästää ortodoksisesta Karjalasta, sillä muualta pakanalliset ja katoliset juonteet oli siivottu. Antisemitismi käynnistyy Suomessakin autonomian aikana. Moni kulttuuri-ihminen flirttailee Kolmannen valtakunnan ideologioiden kanssa sodan aikana, mutta tämä oli Salmisen mukaan itsepetosta: jos Saksa olisi voittanut, rotuoppi olisi ajanut suomalaiset hyvin heikkoon asemaan. Lopuksi Salminen ruotii suomalaisuutta (tai ahvenanmaalaisuutta) G.A. Wallinin muotokuvassa, Mika Waltarin itsekritiikin kehitystä ja Paavo Haavikon yksikertaistamaa kuvaa Bysantista.

Historian kirjojen lomaan tällainen oppinut ja vapaasti liikkuva esseekokoelma on mitä suurin nautinto. Esseet pyörivät teemojen ympärillä luonnostellen nopeasti teesinsä alistumatta raskaiksi tutkielmiksi. Kirja antaa myös terveen muistutuksen rajamaan historiasta ja uhanalaisesta asemasta.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

The House of Mirth

Edith Wharton, The House of Mirth (1905). Esipuheen kirjoittanut Janet Beer. Wordsworths Editions, Ware, UK, 2002.

Edith Whartonin romaani The House of Mirth (1905) satirisoi New Yorkin 1900-luvun vaihteen seurapiirielämää, kun Yhdysvallat jakoi vaurautta aiempaa epätasaisemmin. Britannian huostasta vapautuneessa siirtomaassa ei ollut aatelistoa, mutta Wharton pukee taparomaaninsa henkilöt newyorkilaiseksi eliitiksi. Vaikka seurapiiri ei ole suoranaisesti avoin, se mahdollistaa kuitenkin sosiaalisen liikkuvuuden. Toisin kuin Jane Austenin rakkauden nälkäiset hahmot, kaunis, 29-vuotias Lily Bart haluaa tulevalta avioliitoltaan ensisijaisesti rahaa ja taloudellista vakautta.
   [Lily] rose with a sigh, tossing her cigarette into the grate.
"Ah, there's the difference—a girl must, a man may if he chooses." She surveyed him critically. "Your coat's a little shabby—but who cares? It doesn't keep people from asking you to dine. If I were shabby no one would have me: a woman is asked out as much for her clothes as for herself. The clothes are the background, the frame, if you like: they don't make success, but they are a part of it. Who wants a dingy woman? We are expected to be pretty and well-dressed till we drop—and if we can't keep it up alone, we have to go into partnership."
Lily liikkuu sujuvasti New Yorkin yläluokan seurapiireissä tätinsä tuen ja edesmenneiden vanhempiensa niukan perinnön varassa. Hänen isänsä teki ennen kuolemaansa vararikon, eikä hänen äitinsä tuntunut kestävän perheen taloudellista romahdusta. Ilman omaa rahaa Lily on epäitsenäinen, mikä rikkaiden ystävien keskellä on kiusallista ja ahdistavaa. Hän yrittää voittaa itsenäisyytensä uhkapelien ja keinottelun kautta, mutta ne johtavat vain syvemmälle ongelmiin.
Miss Stepney, in the beginning, had not meant to bring up this point; but Mrs. Peniston had only her own incredulity to blame. She was like the stiff-necked unbelievers of Scripture, who must be annihilated to be convinced.
"Gambling debts? Lily?" Mrs. Peniston's voice shook with anger and bewilderment. She wondered whether Grace Stepney had gone out of her mind. "What do you mean by her gambling debts?"
"Simply that if one plays bridge for money in Lily's set one is liable to lose a great deal—and I don't suppose Lily always wins."
Varakkaista ihailijoista huolimatta Lily perääntyy kihlauksen kynnykseltä. Syystä tai toisesta hän ei pysty tekemään ratkaisua. Ehkä avioliitto antaa rahalle vieraat kasvot ja uuden epäitsenäisyyden, tai ehkä raha ja rakkaus ovat sovittamattomasti erillään. Joka tapauksessa ajalla on suunta, ja tehtyihin päätöksiin ja tilanteisiin voi palata vain muistoissa. Hänen ympärillään on esimerkkejä itsenäisistä naisista: jotkut käyvät töissä, toiset käyttävät avioliittonsa ja sosiaalisen asemansa tuomaa suojaa salasuhteilleen. Ne, joilla ei ole vaurautta tai avioliittoa, ovat helppoja maaleja "puheille".

Kirjan nimi tulee Raamatusta Saarnaajan kirjan 7. luvusta: "Viisaan sydän on surutalossa, tyhmän sydän huvipaikoissa." (Ecc. 7:4 "The heart of the wise is in the house of the mourning; but the heart of fools is in the house of mirth"). Wharton piiskaa joutilaisuudessa elävää vaurasta yläluokkaa, joka tuhlaa aikaansa ja mahdollisuutensa tyhjänpäiväisyydessä. Päivät täyttyvät shoppailusta ja normien hallitsemista illallisista.

Whartonin kerronta väreilee hienovaraisia vihjailuita sekä edestakaisin peilautuvia odotuksia. Seurapiirin sisällä draama kulkee monin tavoin peiteltynä, mutta kohteliaan ja sovittelevan kuoren takaa vilahtelevat raakuus, kateus, ahneus ja himo. Näiden pyörteissä Lily Bartin ristiriitojen repimä mutta julkisivuaan epätoivoisesti ylläpitävä hahmo on yksinkertaisesti kiehtova. Whartonin myöhempi The Age of Innocense (1920) on erinomainen, mutta The House of Mirth on vielä parempi.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset

Teemu Ikonen, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset. Gaudeamus, Tallinna, 2010.

En koskaan oikein ymmärtänyt, miksi Robinson Crusoe piti niin tarkkaa kirjaa omaisuudestaan ja tekemisistään. Hänhän pitää yksin omassa maailmankaikkeudessaan kaksinkertaista kirjaa omaisuudestaan ja ajankäytöstään. Tämän hämmennyksen vallassa olen elänyt vuosikaudet.

Teemu Ikosen 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten jälkeläiset (2010) on herkullinen katsaus keskeisiin ilmiöihin ja käsitteisiin. Vuosisadan aikana uudet tieteelliset löydöt ja niiden synnyttämät ideat kamppailevat vanhan esiteollisen perinteen kanssa paljastaen yhteiskunnallisia, sosiaalisia, ideologisia ja uskonnollisia jännitteitä. Tiedemiehet kyseenalaistavat perinteiset maailmankuvat, valistusfilosofit vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ja kirjailijat kerrontaperinteet oletettuine sopimuksineen. Vuosisadan loppupuolta kohti romantikot hylkäävät antiikin esikuvana ja kääntyvät keskiajan ja kansanperinteen puoleen.

Puuteroitujen peruukkien lisäksi myös kirjamarkkina kasvaa merkittävästi, ja sen ympärille syntyy uusia ammattikuntia, kuten kirjailijoita, kriitikoita ja kirjakauppiaita. Keskiluokka tekee yhteiskunnallista nousuaan, ja uudet tiedot ja ideat leviävät yhä laajemman, lukutaitoisen yleisön keskuuteen. Toisaalta sensuuri ja ankara kritiikki pakottavat kirjailijat väistelemään kategorioita ja kehittämään tekniikkaansa. Swiftin, Voltairen, Sternen räiskyvät satiirit irvailevat kukin kohteilleen: ensimmäinen yhteiskunnalle, toinen filosofialle ja kolmas vastamuotoilulle romaanikirjallisuudelle.
BURLESKI. Engl. burlesque; ransk. burlesque.
1. Tahallinen tyylirikko, joka saadaan aikaan liioittelemalla tai sekoittamalla tyylejä vastoin sopivuussääntöjä. "Jos nyt käyttäisi isoa [peruukkia], siitä tulisi burleski" (HOGARTH). "Mitä karikatyyri on maalauksessa, sitä burleski on kirjoituksessa" (H. FIELDING).
2. Tutun muodon yhdistäminen siihen sopimattomaan sisältöön pilkallisessa tarkoituksessa.
Vrt. travestia, parodia, karikatyyri, pastissi
D'Alembertin ja Diderot'n Ensyklopedian tapaan Ikonen määrittelee ja avaa käsitteitä, mistä seuraa hieman pirstoutunut rakenne. Toki määritelmät ovat keskustelevia ja runsaasti esimerkkejä sisältäviä. Esimerkiksi burleskia käsitellään yllä esitetyn lainauksen jälkeen kahden sivun verran. Aiheita kootaan kuitenkin yhteen pidemmissä esseissä, joita kirjassa on toistakymmentä. Yksi esseistä käsittelee Daniel Defoen kuvaamaa hyvän kristityn kauppiasmentaliteettia, jonka avulla Robinson Crusoekin yrittää hallita maailmaansa. Toisaalla Ikonen toteaa, että usein 1700-luvun kirjallisuudessa runsaat yksityiskohdat pyrkivät peittämään tarinan sepitteellisyyden leimaa.

Kirjakaupassa Ikosen ensyklopediaa selaillessani pidin kirjaa ihan kiinnostavana, mutta nyt luettuani sen tekisi mieli jäädä nimenomaisen aikakauden teosten pariin pidemmäksi aikaa. Kirjan kautta syntyy auttava ymmärrys 1700-luvun kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Tästä seuraa -- paljolti samaan tapaan kuin vaikka Picasson taidekirjoista -- että ihminen alkaa arvostaa auttavasti ymmärtämänsä aikakauden töitä, jotka muuten jäisivät vieraiksi ja vaikeiksi reliikeiksi.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen

Miguel de Cervantes Saavedra, Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen: Edellinen osa. Espanjankielisestä alkuteoksesta El ingenioso hildalgo Don Quijote de la Mancha (1605) suomentanut J. A. Hollo. WSOY, Juva, 1994.

Keski-ikäinen manchalainen Don Quijote tulee hulluksi, laiminlyö tilansa sekä talonsa ja alkaa nähdä ympäristönsä ritariromaanien maailmasta käsin. Hän pukeutuu vanhaan haarniskaan, kiskoo tallista alleen luuskan ja lähtee matkalle kiertelevänä ritarina. Hän pitää munkkeja maantierosvoina, prostituoituja ylhäisinä naisina, majataloja linnoina ja tuulimyllyjä jättiläisinä. Kun hän ei mustelmiensa ja ruhjeidensa vuoksi pysty liikkumaan satulasta, hän väittää olevansa loitsittu.

Hulluudestaan huolimatta Don Quijote on kohtuullisen älykäs ja huomattavan kaunopuheinen. Hän pestaa aseenkantajakseen yksinkertaisen talonpojan Sancho Panzan luvaten tälle oman saaren vastineeksi avusta seikkailuista. Vaikka Sancho Panza ei usko kaikkia uuden isäntänsä horinoita, hänkin tempautuu hulluuteen tilaisuuden tullen. Hän pitää oikeutenaan ryöstää Don Quijoten pieksemiä munkkeja ja pitää heidän tavaransa sotasaaliina. Vaikka Don Quijote saa kuitenkin kuokkaa ihan huolella, hänen ritariromantiikkansa on horjumatonta.

Kiertelevänä ritarina Don Quijote katsoo oikovansa vääryyksiä normaalien lakien yläpuolella. Kun hänen hevosensa Rocinante yrittää astua joidenkin ajomiesten tammoja, se piestiin.
- Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.
- Mitä pirun kostamista tässä on? - vastasi Sancho. - Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.
- Minä vastaan sataa -- virkkoi Don Quijote.
Miguel de Cervantes Saavedran Don Quijotea on sanottu ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Maailma päähenkilön ympärillä on realistinen ja ihmiset uskottavia -- tai ainakin enimmäkseen. Cervantes näkee paljon vaivaa selittäessään tarinaansa todeksi. Kirja alkaa Cervantesin tarinana, mutta sitten kertoja väittää löytäneensä vanhan käsikirjoituksen, jonka käännös koko Don Quijote on. Nän kertojasta itsestään tulee oman tarinansa hahmo, ja romaaniin tulee ikään kuin kaksi sisäkkäistä kehyskertomusta: Cervantesin kerrontatapahtuma sekä Don Quijoten seikkailut, joiden sisällä sitten erilaiset paimenet ja erakot kertoilevat tarinoitaan.

Tämä ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605, kun Cervantes oli pitkälle yli viisikymppinen. Hän irvailee vanhentuneelle moraalijärjestelmälle ja sitä kautta vanhentuneelle sääty-yhteiskunnalle. Aatelinen ei ole arvokas tai hyvä suoraan syntyperänsä ansiosta. Ihmisen arvokkuus on siis eri asia kuin hänen säätynsä.

Kirjan loppupuolella tuomioherra loihe lausumahan mielipiteensä kirjallisuudesta ja erityisesti ritariromaaneista, joita jotkut vaativat tuhottaviksi jo pelkästään Don Quijoten ennakkotapauksen pohjalta. Taiteen ja toimeentulon ristiriita ei näytä olevan aivan tuore.
Ajattelin näin: "Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan."
J. A. Hollon käännös on vanhahtava, ja paikoin esiintyy sanoja, joita en edes tunne. Don Quijotesta on uudempikin suomennos, mutta tämä lamavuosien pokkari sattuu olemaan hyllyssä. Luin kirjan edellisen kerran 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin WSOY julkaisi paljon klassikoita poikkeuksellisen rumissa kansissa. Mutta kuitenkin julkaisi.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Persuasion

Kuva: archive.org
Jane Austen, Persuasion (1818). Project Gutenberg EBook, 1994. http://www.gutenberg.org/ebooks/105

Romaaneissaan Jane Austen tapaa riepotella päähenkilöiden vähäisistä eväistä muodostamia ennakkoluuloja. Sosiaalisesti hyväksytyt kanavat kommunikaatiolle ovat kapeita, joten päähenkilöt joutuvat tekemään johtopäätöksiä pienistä vihjeistä ja täydentämään niitä epävarmoista huhuista, mikä heijastuu heidän käytökseensä, mikä puolestaan tulee ympäröivien ihmisten havaitsemaksi, mikä puolestaan heijastuu heidän käytökseensä, minkä päähenkilö huomaa, mikä sitten taas heijastuu hänen käytökseensä, minkä puolestaan...
It did not surprise, but it grieved Anne to observe that Elizabeth would not know him. She saw that he saw Elizabeth, that Elizabeth saw him, that there was complete internal recognition on each side; she was convinced that he was ready to be acknowledged as an acquaintance, expecting it, and she had the pain of seeing her sister turn away with unalterable coldness.
Persuasion (1818, suom. Viisasteleva sydän) on Austenin kypsällä iällä kirjoittama ja postyymisti julkaistu Northanger Abbeyn tavoin Bathiin sijoittuva romaani. Anne Elliot on 27-vuotias naimaton kolmilapsisen perheen keskimmäinen tytär. Hän on purkanut kahdeksan vuotta aiemmin kihlauksen nuoren kapteenin kanssa tämän puutteellisen aseman vuoksi, ja nyt  avioliittomarkkinat alkavat hänen osaltaan umpeutua. Vaikka Elliotit ovat arvostettua sukua, Annen avioliittohaaveita varjostavat hänen leskeksi jääneen isänsä sir Walter Elliotin itsekkyys, ylemmyyden tuntoisuus ja heikko taloudenpito. Tulojen ja menojen tasapainottamiseksi perhe muuttaa Bathiin.

Sir Walterin suhde ympäristöön on sosiaalisen aseman värittämä. Hänestä jopa amiraalikin on vuokralaisena epäilyttävä - etenkin, kun tämä tuo mukanaan seudulle kaikenlaisia merimiehiä. Vaikka Anne on isäänsä älykkäämpi, sydämellisempi, harkitsevampi ja kaikin puolin järkevämpi, hänkin kavahtaa suvun aseman laimentamista avioliiton kautta (sopiva avioliittokumppani ei löydy pelkästään tuntemalla, vaan tämän täytyy olla oikeaa säätyä sopivalla tavalla). Silti ystävyys hänen oman asemansa alapuolelle pelastaa hänet - jos ei häpeältä niin - mahdollisesti karvaalta syyllisyyden tunnolta. Luottamuksellisessa keskustelussa siirtyy austenilaisittain poikkeuksellisen suoraan poikkeuksellisen raskauttavaa tietoa.

Kirjan nimen mukaista suostuttelua tapahtuu tietenkin kaiken aikaa. Ihmiset taipuvat jonkun näkemyksiin jostakusta toisesta. Silti, hassua kyllä (kirjan digitaalisesta laitoksesta huomaa helposti), verbi suostutella, to persuade, on melkein poikkeuksetta jotain, mitä Annen kummitäti Lady Russell sanoo tai tekee. Tämä täti manipuloi taitavasti.

Persuasion jäi kaikesta huolimatta etäiseksi. En ehkä keskittynyt tarpeeksi, joten polveileva sosiaalinen kanssakäyminen ei oikein imaissut mukaansa. Havainnon ja käytöksen kimpolemisen seuraaminenkin jäi vähäiseksi. Ehkä tähän kirjaan pitää vielä palata.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan

Sirkka Heiskanen-Mäkelä, Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan. Gaudeamus, Jyväskylä, 1989.

Maailma muuttuu, eikä kirjallisuuskaan elä (kokonaan) tyhjiössä. Kirjallisuuden aseman heikkenemistä huokaillaan nyt kaikkialla: Kirjoja myydään vähemmän kuin aikaisemmin. Nuoriso ei tee samoja asioita kuin vanhempansa. Lukeminen vähenee, ja kulttuurinen rappio leviää. Kirjallisuuskritiikki kuolee ja taiteen vastaaotto ajautuu asiantuntemattomien peukuttajien käsiin. Televisiosta tuttu Jari Tervo syyttää katkerasti keskiluokkaa romaanin hylkäämisestä. Will Self julistaa romaanin samaan tapaan kuolleeksi kuin maalaustaiteen tai klassisen musiikin. Syntipukki on digitaalinen kulttuuri, joka saavuttaa länsimaissa kaikki lapsista isovanhempiin. Olisi hassua, jos se ei heijastuisi myös ihmisten ajankäyttöön.

Historia on monin tavoin antoisaa. Se tarjoaa muun muassa kulttuurista suhteellisuutta: oman aikamme instituutiot eivät ole aina olleet olemassa, ja ylipäätään vakioita historiassa ollut aika vähän. Sirkka Heiskanen-Mäkelän Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan (1989) johdattelee muutoksiin kirjallisessa kulttuurissa noin 800 vuoden ajalta sydänkeskiajalta aina 1800-luvun alkuun. Teos on syntynyt kirjallisuudenhistorian luentomateriaalin pohjalta oppikirjaksi.  

Keskiajalle tultaessa Rooman valtakunnan yhtenäiskulttuuri oli pirstoutunut paikallisiksi kulttuureiksi, jotka ennen pitkää alkoivat käydä taas kauppaa. Toki Eurooppaa yhdisti kristinusko. Renessanssin aikaan antiikki löydettiin uudelleen. Sitten muutama vuosisata myöhemmin antiikin vaikutuksesta pyrittiin tietoisesti eroon. Lukutaito laajeni, ja kirjailijat alkoivat käyttää kansankieltä latinan sijaan. Kirjapainotaito levitti kirjallisuutta aikaisempaa halvemmin ja tehokkaammin. Käännösten myötä kaikkien ei tarvinnut opetella latinaa ja kreikkaa päästäkseen käsiksi antiikin teoksiin (rappiota!).

Kirjallisuus on heijastellut paitsi ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa myös yksilön asemaa yhteiskunnassa. Filosofiassa painittiin yksilöiden, kategorioiden ja näiden nimien kanssa -- sivumennen sanoen kenties nyt vaatimattomalta näyttävät askeleet mahdollisten maailmojen parissa avasivat ajattelulle aivan uuden maiseman. Taloudellinen vapautuminen ehkä noin 1400-luvulta lähtien on muuttanut vanhaa yhteiskuntapyramidia rajusti: aatelisto on kuihtunut (tai korvautunut toisella) ja keskiluokka arvoineen ja ajankäyttötapoineen on noussut kulttuuriseksi voimaksi (muutos on synnyttänyt omia ongelmiaan).

Kirjallisuus siis yhtäältä heijastelee yleisöään ja toisaalta synnyttää sitä. Korkeakulttuuri kehitti vaatimuksia taiteelliselle esitykselle, ja kansanomaista perinnettä vuoroin kartettiin, vuoroin ihailtiin. Heiskanen-Mäkelän kirjan pohjalta tuntuu siltä, että vallitsevat kirjallisuusmaut kukoistivat, kunnes niiden ilmaisumuodot oli ammennettu tyhjiin (tai ympäröivä yhteiskunta muuttui liiaksi) ja ne alkoivat rapistua. Rinnalla kansanomaisista tavoista nousi jotain uutta, kun niitä luettiin jostain uudesta näkökulmasta tai käytettiin uudelle tapaa.

Taide ja viihde ovat olleet omituisessa, miltei dialektisessa suhteessa. Shakespearen näytelmät olivat viihdettä, jota mannermainen kulttuurieliitti ei osannut arvostaa. Samoin Molièren näytelmät olivat kansanomaista teatteria, josta tuli taidetta vasta myöhemmin. Villon ei edes tavoitellut suurta yleisöä vaan esitti irvokkaita rallatuksia ja pilkkarunoja omalle tuttavapiirilleen. Toisaalta esimerkiksi eepoksia ei ole kirjoitettu sitten Miltonin (voin kuvitella oman aikansa jaritervon ruoskimassa yleisöä eeposten hylkäämisestä). Jos runous ja draama menettivät osan arvostuksestaan romaanille, niin viime vuosisadan jälkeen tallenteiden välittämä draama - elokuva, televisio ja sittemmin jotkut tietokonepelit - ja toisaalta kenties rap-lyriikka ja uusi lavarunous ovat ottamassa sitä takaisin. Tietokonepeleistä - siis osasta niitä - tulee väistämättä tunnustettua taidetta samaan tapaan kuin elokuvista.

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan esittelee kirjallisuuden kannalta keskeisten maiden (Italia, Englanti, Ranska, Espanja ja Saksa) kehitystä. Se maalaa muutoksille laajemmat yhteiskunnalliset lavasteet, joiden eteen se sitten kuljettaa kirjailijan ja teoksen toisensa jälkeen esimerkkinä aikakauden trendeistä ja muutoksista. Narratiivi toki viipyy keskeisten kirjailijoiden (esim. Dante, Shakespeare, Cervantes, Molière, Goethe) kohdalla pidempään. Heiskanen-Mäkelä on makuasioissa neutraali tai tasaisen ylistävä, mutta kirjassa on romaania jonkinlaisena lopputuloksena pitävä pohjavire. Romaani ikään kuin vapautui, kun sen tieltä kaatui este toisensa jälkeen.

En ole lukenut kirjallisuuden historiasta mitään kokonaisesitystä aikaisemmin. Vaikka tunnen historiaa jonkin verran, vasta nyt ymmärsin, miten suuri aukko tiedoissani on ollut. Toisaalta tämä kirja ruokkii omia "keppihevosiani" kulttuurisen maun (ja rappion tunteen) historiallisuudesta tai maun ja identiteetin suhteesta.

torstai 5. maaliskuuta 2015

The Poisonwood Bible

Barbara Kingsolver, The Poisonwood Bible (1998). Harper Collins, New York, NY, USA, 2012.

Nathan Price ei tunnusta nyansseja. Vuonna 1959 hän muuttaa vaimonsa ja neljän tyttärensä kanssa lähetyssaarnaajaksi Kongoon, tuolloiseen Belgian siirtomaahan. Ennalta huolellisesti valitut tavarat eivät kuitenkaan sovellu syrjäiseen viidakkokylään, eivätkä kentuckylaiset pavut kanna hedelmää uudessa ympäristössä. Itsevarma, omien demoniensa riivaama Nathan, jonka sitkeys hipoo typeryyttä, lähestyy paikallisia ylhäältä päin ja yrittää kaventaa kulttuurista etäisyyttä väkevästi saarnaamalla ja jyrkästi tuomitsemalla. Viidakko tai tuottama kulttuuri ei kuitenkaan jäsenny moderneihin länsimaalaisiin käsitteisiin.  
We aimed for no more than to have dominion over every creature that moved upon the earth. And so it came to pass that we stepped down there on a place we believed unformed, where only darkness moved on the face of the waters. Now you laugh, day and night, while you gnaw on my bones. But what else could we have thought? Only that it began and ended with us. What do we know, even now? Ask the children. Look at what they grew up to be. We can only speak of the things we carried with us, and the things we took away.
Barbara Kingsolverin erinomainen The Poisonwood Bible (1998) (suom. Myrkkypuun siemen) etenee Pricen perheen naisten kertomuksina. Perheen äiti Orleana on alistunut miehensä päätöksiin. Hän muuttuu georgialaisesta perheenäidistä esiteolliseksi kodinkoneeksi. Polttopuiden kerääminen, veden keittäminen, ruoan valmistaminen ja peseytyminen ovat täysipäiväistä raatamista. Kaunis viisitoistavuotias Rachel tuskailee hiuksiaan, vaatteitaan ja tulevaisuuttaan. Leah, toinen neljätoistavuotiaista kaksosista, on omaksunut isänsä arvot ja tavoitteet. Adah, aivovaurion puoliksi halvauttama sisko, rakentaa kielen ja kyynisyyden varaan suojaavaa etäisyyttä. Vain viisivuotias Ruth May syöksyy afrikkalaiseen ympäristöönsä varauksettomasti ollen ensimmäinen ystävystymään paikallisiin.

Saapuessaan Kongoon Pricen perhe uskoo isään, Jumalaan ja Eisenhoweriin. Afrikka kuitenkin vääntää kieroon länsimaiset perinteet ja opit. Kingsolver asettaa tarinassaan vastakkain paitsi teollisen ja esiteollisen yhteiskunnan myös kaksi uskontokäsitystä, länsimaisen ja ei-länsimaisen. Paikallisille uskonto ja yhteiskunta ovat sama asia, mutta yllättäen demokratia ei istukaan kirkkoon. Eikä se sovi politiikkaankaan, kun Eisenhowerin hallinto kaataa demokraattisesti valitun vastaitsenäistyneen Kongon presidentin. Lähetyssaarnaajaperheen yhteys ulkomaailmaan katkeaa, mutta Nathan ei halua leimautua pelkuriksi ja poistua maasta muiden länsimaisten tavoin. Niinpä jännitteet kiristyvät. Nathanin kyvyttömyys elättää perhettään ja järkähtämätön taistelu arvovallasta herättävät kitkaa. Housuissa kulkevat Pricen naiset sotkevat paikalliset käsitykset sukupuolirooleista. Tilanne liukuu kohti uhrikriisiä, eikä puhdistavaa väkivaltaa tarvitse odottaa kauan.

Tarina ei kuitenkaan lopu siihen. Kingsolver seuraa naisten tarinaa 1990-luvulle asti. Kukin heistä toimii kertojana vuoronperään kehittäen persoonallisen äänen ja ajattelutavan. Sodanjälkeiset murrokset heijastuvat henkilökohtaisina muutoksina, itsenäistymisinä, vapautumisina, heräämisinä ja luopumisina. Kertojien ääniä yhdistää ironia, joka hetkittäin kääntyy tarinan maailman sisältä kumpuavaksi huumoriksi.
Maybe he's been in Africa so long he has forgotten that we Christians have our own system of marriage, and it is called Monotony.
The Poisonwood Bible oli pitkästä aikaa kirja, joka todella imaisi mukaansa. Kingsolver kokoaa kiehtovan kuvan vieraasta Kongosta, piirtää taitavasti kulttuurieroja ja rakentaa niistä jännitteitä mielenkiintoisten kertojien kautta. Vaikka belgialaisten siirtomaaisännyys on yksi historian synkimpiä, käyttää kerronta inhimillisiä sävyjä. Ne eivät silti peitä Kongon luonnonrikkauksien herättämää ahneutta tai länsimaiden kyvyttömyyttä ymmärtää sademetsän tuottamaa kulttuuria.