lauantai 26. syyskuuta 2015

Narrien laiva

Heikki Aittokoski, Narrien laiva: matka pieleen mennessä maailmassa. HS-kirjat, Porvoo, 2013.

Myönnän, että minulla oli tämän kirjan tai oikeastaan kirjailijan suhteen ennakkoluuloja. Olin tuottanut mielikuvan Heikki Aittokoskesta, Helsingin Sanomain pitkäaikaisesta ulkomaantoimittajasta, epäkiinnostavana hänen Helsingin Sanomissa vuosituhannen taitteen jälkeen julkaistujen kolumniensa pohjalta, enkä uskonut, että viihtyisin hänen ajatustensa parissa kokonaisen kirjan ajan. En varsinaisesti kärsi lukemisen puutteesta, joten jouduin todella kapuamaan ylämäkeen tämän kirjan aloittamiseksi, kustantajanakin kun oli vielä Aittokosken työnantaja ja kirjan päällys huomionkipeää hopeanväristä paperiä—joka ei tosin pääse kiiltelemään tasoskannerin suorassa valossa vaan tummuu kuin vanha lusikka. 

Narrien laiva (2013) on jonkinlainen pahuutta koskeva tutkielma, joka rakentuu väljästi Sebastian Brantin kirjoittamaan oman aikansa heikkouksia ja paheita ruoskivaan satiiriin Das Narren Schyff (1494). Vaikka aikanaan suosittua teosta en tunne, alkuperäisen Narrien laivan puupiirroksia on tullut vastaan muissa yhteyksissä, sillä ainakin osa niistä on tuttuja. Oli miten oli, Aittokoski käy jäljittämässä Brantin hautaa Strassbourgissa ja alkaa selvittää, "mistä kaikki kärsimys, köyhyys, ahneus ja väkivalta tulevat maailmaan?"
Luulen, että Sebastian Brant juttelee minulle. Hän puhuu kanssani samaa kieltä, enkä tarkoita myöhäiskeskiajan saksaa. Brant on oikean asian päällä. Hän ihmettelee, miksi ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, miksi ihminen on niin hullu.
Uutisia kirjoittaessaan journalistien kielenkäyttö joutuu varmaankin myötäilemään uutismaailman ahtaita muotoja. Aikaa on niukasti. Kolumneissa sitten irroitellaan ajoitusta tavoittelevin viittauksenomaisin lausein, särähtävin rinnastuksin ja lennokkain aasinsilloin. Joidenkin käsissä tällainen tekniikka toimii, mutta usein se antaa vain vaikutelman huolimattomasta ajattelusta. Missä kerronta hidastuu reflektioksi, Narrien laiva on paljolti juontajamaista kolumnien kieltä.
Kuolinvuosi sen sijaan tiedetään varmasti. Se oli 1521. Päiväkin tiedetään, 10. toukokuuta. Bensaa ei ollut keksitty, roviot oli.
Kaikesta huolimatta johdantoluvun jälkeen olin koukussa. Journalistina Aittokoski on kiistaton ammattilainen. Maailma palautuu ihmisiksi ja heidän välisikseen ilmiöiksi. Tilanteiden ja haastatteluiden lisäksi kerronta paljastaa, miten haastattelu on syntynyt, miten haastateltava on löytynyt, missä tilanteessa haastattelua käydään ja miten esitettyjä väittämiä vahvistetaan. Kirjoittaja on kuitenkin omana itsenään läsnä eikä yritä etäännyttää äärimmäisen köyhyyden tai lohduttomuuden synnyttämää kokemusta.

Vieraassa kulttuurissa journalisti on jonkinlaisen heisenbergiläisen epätarkkuuden piirissä: tarkasteltava kohde muuttuu tarkastelun seurauksena. Länsimainen toimittaja ei ole puolueeton tarkkailija, vaan hänen perässään kulkeva potkurivirta häiritsee paikallisia oloja ja voi aiheuttaa ongelmia haasteltaville. Joskus tällaiset tilanteet tunnistaa vasta jälkikäteen.

Aittokoski tekee useita matkoja seitsemän kuolemansynnin jäljittämiseksi. Vihaa hän etsii väkivaltaisesta Somaliasta. Romahtaneen valtion rauniot eivät anna juuri toivoa paremmasta.
Sodan äänet ovat yllättäviä. Paukutus alkaa iltayhdeksältä. Klonk, klonk, klonk. Kovaa. Mogadishulaisen majatalon takapihalla on pilkkopimeää. Takapihaa ympäröivät korkeat muurit. Klonk, klonk, klonk. Kaikella on syynsä. "Se alkaa aina samaan aikaan", kertoo isäntämies Joe, jonka savukkeen tulipää heiluu pimeydessä. [...] Sodan ääniksi ajatellaan yleensä laukauksia, konetuliaseiden sarjoja, räjähdyksiä, helikopterin säksätystä, tuskanhuutoja. Ne ovat vain akuutti äänimaisema. Yöllä kuuntelen majapaikassa, ilmastoidun huoneen pehmeällä sohvalla, kuinka ikkunan takana pakolaisleirissä lapsi yskii, kroonisesti, yskii, yskii.
Lontoon taidehuutokaupoista hän etsii kateutta ja oligarkkien ryöstämästä Ukrainaista ahneutta. Nicaragua on ollut suomalaisten vasemmistopoliitikkojen kehitysavun kiiltävä ylpeyden aihe, joka kuitenkin journalismin valossa tummuu hopealusikan tavoin: avustusmiljoonat ovat valuneet vääriin käsiin eikä sandinistijuntan todellista luonnetta ole haluttu tunnustaa.

Ostamiensa alusvaatteiden ja t-paitojen perässä Aittokoski matkustaa Bangladeshiin, missä halpatyövoima tuottaa länsimaisille merkkivaatteita. Vaikka jäljitetyt vaatteet saavat synninpäästön, laiskuutta löytyy naapuritehtaiden työolojen valvonnasta: hätäisesti kyhätyn tehdasrakennuksen romahduksissa ja paloissa kuolee satoja, jopa tuhansia. Tekstiiliala on äärimmäisen kilpailtu, ja kankaiden, lankojen, värien,  logistiikan ja jakelun monimutkainen systeemi jättää työn osuuden melko pieneksi. Järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi yksittäisen tilaajan, vaikka Stockmannin, on vaikea maksaa alihankkijalleen korkeampaa hintaa siten, että ompelija saisi parempaa palkkaa.

Kohtuuttomuutta kirja etsii Afganistanista, jossa myös suomalaisia osallistui sotilasoperaatioon. Kabuliin perustettu skeittihalli on edustanut jonkinlaista toivoa, ja siitä tehdyt jutut ovat luoneet monipuolisempaa kuvaa karusta ja ankarasta sodan runtelemasta maasta. Tyttöjen ja naisten asema on kohtuuton. Aittokoskea riivaa myös himo päästä Päiväntasaajan Guineaan. Presidentti Obiangin korruptoitunut hallinto rajoittaa maahanpääsyä, eikä tie sinne ole alkuunkaan helppo.

* * *

Jos jätetään huomiotta biologit ja geologit, monien tilastojen mukaan maailma on kulkemassa kohti autuutta. Väkivalta sen uutisoinnista huolimatta on laskemaan päin, keskiluokka kasvaa, köyhyys on vähenemässä ja väestönkasvu on hidastumassa. Siten kirjan alaotsikko Matka pieleen mennessä maailmassa tuntuu johdattavan väärään suuntaan. Epäoikeudenmukaisuuden kumoaminen tilastoihin vedoten muistuttaa kuitenkin Neuvostoliiton mielivaltaisen rikoslain puolustelua: rikoslaki oli oikeudenmukainen, koska keskimäärin syyttömiä ei todettu syyllisiksi. Aittokoski näyttää, mitä parin dollarin päiväpalkalla eläminen on.

Otsikko herättää myös kysymään, onko maailma ollut jossain vaiheessa parempi paikka? Maanviljelys ja pysyvä asutus ovat tuoneet pysyviä ongelmia, joita ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Aittokoski taistelee omalla kohdallaan kyynisyyttä ja helppoja maailmanselityksiä vastaan. Suomi on onnistunut vähäisistä eväistään huolimatta nousemaan periferian raaka-aineiden tuottajasta teollisuusmaaksi. Aittokoski tarkastelee Turkua ulkomaantoimittajan silmin ja löytää paljon kiiteltävää asioista, joita pidämme itsestäänselvyyksinä: eliittikin liikkuu junalla; myymälöissä ei ole aseistettuja vartijoita, kaduilla sotilaita tai talojen ympärillä muureja, mikä kielii yhteiskuntarauhasta; ihmisillä on jalkineet, sähköt toimivat, lapset käyvät koulua, poliisiin luotetaan jne. Jos köyhä rajamaa onnistui kehittymään, mikä estäisi muita tekemästä samaa?

Narrien laivaa koskevat ennakkoluuloni osoittautuivat katteettomiksi, eli olin väärässä. Silti jonkinlaisesta optimismista ja positiivisuudesta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, kirjassa tuntuu väreilevän pohjavire, johon on vaikea yhtyä. Jotenkin kirjoittaja katselee lopultakin eri kantilta kuin minä. Ehkä se on pelkästään journalistin ja alarmistin ero. Ehkä pidän nykyistä sivilisaatiota inhimillisen neuvokkuuden sijaan liiaksi valjastetun fossiilisen energian tuotteena. Ehkä pidän länsimaiden toimintaa osana ongelmaa. Ehkä kirjan pohjavire liittyy siihen, mitä Aittokoski sanoo Helsingin Sanomain haastattelussa:
[Vihaa lukuun ottamatta] Kaikki muut kuolemansynnit voi kääntää hyvässä yhteiskunnassa myös myönteisiksi voimiksi. Vihalla ei ole mitään hyödyllistä käyttötarkoitusta.
Saatan lukea tätä väärin, mutta ajatus vihaa lukuunottamatta tuntuu mielettömältä. Kuolemansynneissä ihminen nimenomaan unohtaa muut ihmiset—siis yhteisön—ja keskittyy itseensä. Esimerkiksi ahneuden siunauksellisuutta on suitsutettu finanssimaailmasta käsin, mutta ahneus—siis kohtuuttoman suuren osuuden lyhytnäköistä kahmimista muista välittämättä—ei nähdäkseni ainakaan vielä kääntynyt myönteiseksi voimaksi paitsi niille, jotka ovat päässeet sitä harjoittamaan.

torstai 24. syyskuuta 2015

Kirjallisuus antiikin maailmassa

Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Kirjallisuus antiikin maailmassa. Teos, Jyväskylä, 2007.

Kotimaisen tietokirjallisuuden markkina ei liene taiteilija- tai urheilijaelämäkertojen ulkopuolella suuren suuri. Kirjallisuushistorian yleisteokset ovat erityisen pieni osa sitä. Yleistajuiset tietokirjat eivät myöskään edistä tutkijoiden uraa, vaikka yliopistojen tehtäviin kuuluu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen—ja mitä muuta sivistäminen on. On siis suoranainen ihme, että kirjoja, kuten Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007), kuitenkin kirjoitetaan ja julkaistaan.

Kirjallisuus antiikin maailmassa on kiehtova kirja alusta loppuun, mikä koskee jo kirja ulkomuotoa. Kustantamona Teos tekee kirjoista kauniita kirjoina, ja tämäkin on tyylikkäästi ladottu, lankasidottu ja painettu napakalle paperille. Tekijät ovat klassisen filologian ja kirjallisuustieteen tutkijoita ja professoreita. Vaikka kirja jakautuu itsenäisiin lukuihin, joista kustakin vastaa siis yksi kirjoittaja, kirjassa ei ole epätasaisuutta, jota tämänkaltaiselta artikkelikokoelmalta voisi odottaa. Toistoa on hyvin, hyvin vähän. Vika voi olla minussa, mutta hetkittäin koin ymmärtäväni jotain antiikista ja kirjallisuudesta.

Kirja käsittää kolme osaa. Alkuun kerrotaan kirjallisuudesta, kirjasta fyysisenä esineenä ja instituutioista näiden ympärillä. Kirjat kirjoitettiin pääosin papyrukselle, joka kuivan autiomaan ulkopuolella säilyi hieman huonosti. Kirjoja piti siten kopioida säilyttämistä ja jakelua varten. Koska kopioiminen oli työlästä eikä kaikkea voinut kopioida, piti tehdä valintoja.  

Sitten kirja pureutuu antiikin kirjallisuuteen lajeittain: kreikkalainen/roomalainen epiikka, näytelmäkirjallisuus, lyriikka ja niin päin pois. Tästä seuraa, että kirjailijoita, esimerkiksi Horatiusta, käsitellään useissa eri luvuissa, mikä voi haitata sellaista lukijaa, joka haluaa nielaista yhden kirjailijan kerrallaan. Kirjailijoittain tai aikakausittain etenevä kerronta olisi puolestaan hajoittanut lajit pitkin kirjan 600 sivua, mikä olisi kiusannut kaikkia muita lukijoita.

Kirjoittajien oma proosa katkeaa tämän tästä esimerkkikatkelmiin antiikin teoksista. Lisäksi tekstin seassa on lyhyitä "tekstilaatikoita", jotka käsittelevät sellaista aiheeseen liittyvää asiaa, jolle ei ole haluttu kirjoittaa kokonaista lukua, kuten antiikin runomitat, epigrammit tai esittely Platonin teoksista. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia, kaavioita ja karttoja.

Lopuksi tekijät käsittelevät Kreikan ja Rooman perintöä. Länsimainen kirjallisuus, teologia ja filosofia kamppailivat monta vuosisataa myöhäisantiikista uudelle ajalle antiikin esikuvallisuuden kanssa. Joillekin lukijoille ei ole varmaankaan yllätys, että perinnön käsittelyssä nähdään myös viittaus James Joycen Odysseukseen (1922).

Kuten sanottua, teos on minun makuuni parhautta. Ainoa särö tässä teoksessa ovat kansipapereihin painetut kartat. Ne koostuvat rannan ääriviivoista ja numeroiduista palluroista, joiden selitykset on koottu kartan laitaan. Tuloksena on ehkä graafisesti kiihottava ja minimalistisen hallittu kokonaisuus, mutta karttana tulos on täysin hyödytön. Paikkojen välille ei synny yhteyttä, kun numeroita pitää etsiä sivun laidasta kuin jossain sudokussa. Sisarteos Kulttuuri antiikin maailmassa (2009) ja Paavo Castrénin Uusi antiikin historia (2011) samanlaisine karttoineen herättävät pelon, että kyse on laajemmasta trendistä.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Medeia · Ifigeneia Auliissa

Euripides,  Medeia · Ifigeneia Auliissa. Suomentaneet Otto Manninen ja K. V. L. Jalkanen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Juva, 1998.

Ajalla ennen Troijan sotaa kreikkalainen heeros Iason onnistui saamaan käsiinsä kultaisen taljan Kolkhisista Mustanmeren rannalta paikallisen kuninkaan tyttären Medeian taikuuden avulla. Medeia vielä kääntyi isäänsä vastaan ja paloitteli veljensä, joten paluuta ei ollut. Nuori pari asettui Korinttiin ja sai lapsia. Iason ja Medeia eivät kuitenkaan solmineet avioliittoa, ja Iason alkoi tuntea kiinnostusta Korintin kuninkaan Kreonin tyttäreeseen. Tästä alkaa Euripideen näytelmä Medeia (431 eaa.).
KREON
Miks sitten vastaan rimpuilet, et lähde jo?

MEDEIA
Mun salli täällä viipyä vain päivä tää.
Vetoomuksista huolimatta loukattu nainen ei astu sivuun vähin äänin, vaan mustasukkaisuus ja kostohimo kuohahtavat veritöiksi. Näytellen sovittelevaa Medeia juonii Kreonin tyttären hengiltä, eikä kostohimo sammu siihen. Medeian protofeministinen luenta on korostanut näytelmän tapaa esittää naisen heikko asema miesten hallitsemassa maailmassa. Toisaalta Medeia oli barbaari, siis vieras ja ei-kreikkalainen. Sellaisena hän ylittää intohimossaan ja kostonhimossaan kaiken kohtuuden, mikä on järkyttänyt aikanaan ateenalaista yleisöä.

Euripideen näytelmä Ifigeneia Auliissa sijoittuu Troijan sodan alkuun: Agamemnonin laivasto on juuttunut Auliin satamaan Boiotian saarelle. Artemis on pysäyttänyt tuulet rangaistukseksi sotapäällikön pyhätössä kaatamasta kauriista. Pappien mukaan sovitukseksi kelpaa vain Agamemnonin vanhin tytär Ifigeneia. Agamemnon vääntelehtii hetken asian äärellä ja juonii sitten Ifigeneian luokseen Akhilleuksen kanssa solmittavan avioliiton verukkeella. Pian kuitenkin tyttärelle, Akhilleukselle ja Klytaimestralle, Ifigeneian äidille, paljastuu totuus. Vetoomuksiin Agamemnon vastaa, ettei hänellä ole vaihtoehtoa. Rannalla odottaa laivoineen valtava armeija, joka haluaa Troijaan.
MENELAOS
Ken voisi sinua surmantyöhön painostaa?

AGAMEMNON
Voi Kreikan joukko yhtyneenä tehdä sen.

MENELAOS
Siis käske viedä neito täältä Argokseen.

AGAMEMNON
En kansan tietämättä tuota tehdä voi.

MENELAOS
On turha kansaa liian paljon peljätä.

AGAMEMNON
Voi ennelauseen Kalkhas sille tiedottaa.
Persialaissotien ja Peloponnesolaissotien välisen Ateenan kultakauden kolmannelta suurelta näytelmäkirjailijalta Euripideelta on säilynyt enemmän tragedioita kuin Aiskhylokselta ja Sofokleelta yhteensä. Euripides ei voittanut aikalaisyleisön sydämiä tai tragediakilpailuita mitenkään usein. Euripideen näytelmät eivät myöskään vastanneet Aristoteleen Runousopin asettamia ihanteita, mutta Päivö Oksala toteaa kirjan johdannossa, että esimerkiksi Euripideen väkinäiseltä tuntuvat deus ex machina -loput, siis jumalten väliintulot näytelmien lopussa, olivat pikemminkin osoitus siitä, etteivät inhimilliset ristiriidat ole ihmisten ratkaistavissa.

Vasta hellenistisellä kaudella Euripideen "modernistisuus" alkoi saada suosiota. Hänen näytelmänsä käsittelevät myyttejä muiden tragedioiden tavoin mutta psykologisemmasta näkökulmasta pureutuen yksilön motiiveihin ja sisäiseen maailmaan. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä inhimillisine heikkouksineen. Ja kieltämättä: näytelmien tarinat ovat upeita vaikka koukeroinen, vanhahtava ja hieman keinotekoisen tuntuinen kieli etäännyttää nykylukijaa niistä.

torstai 17. syyskuuta 2015

David Copperfield

Charles Dickens, David Copperfield (1850). Johdannon kirjoittanut Jeremy Tambling. Penguin Books, London, UK, 2004.

Kun nuori ja viaton David Copperfield joutuu yksinkertaisen ja väkivaltaisen isäpuolensa komentamana ankeaan koulukotiin ja sitten ankaraan työhön, ehdin säikähtää, että romaani olisi samanlainen kuin Oliver Twist. Dickens kuitenkin alkaa käyttää kuitenkin useampaa sävyä ja tarjoaa mielenkiintoisehkon kasvutarinan, jonka monet tapahtumat perustuvat hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa.

Charles Dickensin romaani David Copperfield (1850) on melodramaattinen ja romanttinen mutta se säilyttää kuitenkin sanaston ja havainnon tukevasti realismissa. Päähenkilön ja kertojan viattomuus karisee ja lapsuuden ensimmäiset esikuvat himmenevät ja vaihtuvat iän myötä. David Copperfield ei kiertele eri toreilla ja turuilla vuoroin potkittavana ja vuoroin hellittävänä, vaan toisin kuin Oliver Twist hän toimii ja tekee valintoja. Hän on hyväsydäminen, tarkkanäköinen mutta hetkittäin ristiriitainen hahmo.

Dickens ei yleensä tyydy loivaan kontrastiin. Niinpä tämäkään romaani ei peittele kauneuden ja hyvyyden syvää yhteyttä. Tarinaan marssii myös joukko karikatyyrejä, joista huomattavin lienee Davidin vastakohta Uriah Heep. Molempien lapsuus tuottaa kolhuja, mutta Uriah—jatkuvasta nöyryyden julistuksistaan huolimatta—katkeroituu. Rujon ja vastenmielisen hahmon piirteet on tiettävästi lainattu H. C. Andersenilta, jonka Dickens ehti tavata ennen romaaninsa kirjoittamista.
'When I was quite a young boy,' said Uriah, 'I got to know what umbleness did, and I took to it. I ate umble pie with an appetite. I stopped at the umble point of my learning, and says I, "Hold hard!" When you offered to teach me Latin, I knew better. "People like to be above you," says father, "keep yourself down." I am very umble to the present moment, Master Copperfield, but I've got a little power!' 
Dickensin romaani liikkuu köyhien, heikko-osaisten ja aina vahvempiensa sortamien keskuudessa. Kohtalot heilahtelevat laidalta laidalle, kun taloudellinen vakaus haihtuu epäonnen, kuoleman tai heikkouden seurauksena. Nämä käänteet tarttuvat henkilöihin ennakoimatta ja väkivalloin. Vaikka päähenkilönä ja kertojana on mies, tarina tuntuu käsittelevän naisten kohtaloita suhteessa miehiin, avioliittoon ja kotiin. Heikkoudet, usein kasvatuksesta johtuvat, ovat tarinassa kohtalokkaita, koska kuolema on ainoa sopiva tapa siirtää henkilöhahmo sivuun. Vaikka tarinassa itsehillinnän, viisauden ja kotitalousosaamisen yhdistelmä on kiistaton naisideaali, hahmona Davidin täti Betsey Trotwood on kaikkein mielenkiintoisin. Tämä itsenäinen ja rohkea nainen rikkoo jäykkiä sukupuolirooleja ja toimii hetkittäin oikeudenmukaisuuden jumalattarena.
    'You can go when you like; I'll take my chance with the boy. If he's all you say he is, at least I can do as much for him then, as you have done. But I don't believe a word of it.'
    'Miss Trotwood,' rejoined Mr. Murdstone, shrugging his shoulders, as he rose, 'if you were a gentleman—'
    'Bah! Stuff and nonsense!' said my aunt. 'Don't talk to me!'
    'How exquisitely polite!' exclaimed Miss Murdstone, rising. 'Overpowering, really!'
En voi sanoa edelleenkään löytäneeni Dickensistä aivan sellaista suuruutta, jota olisin toivonut. Romaani on hieman jaaritteleva, mikä johtuu tietysti siitä, että se julkaistiin alunperin jatkokertomuksena.

Antigone · Kuningas Oidipus

Sofokles, Antigone · Kuningas Oidipus. Suomentanut Elina Vaara, Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala. WSOY, Porvoo, 1966.

Tunnen epäluuloa psykoanalyysia kohtaan. Se voi olla pelkästään merkki torjunnasta eli repressiosta, mutta tämä epäluulo ei lainkaan vaimenna mielenkiintoa Sigmund Freudin teorioihin. Freudin kartoittama tai luonnostelema alitajunta muovasi rajusti 1900-luvun ajattelua, kun siistin, rationaalisen ja hillityn ideaalin takaa paljastui rasvainen pohjavire. Freudin mukaan ihminen ei esimerkiksi luonnostaan kammoa insestiä vaan salaa suorastaan päinvastoin halajaa sitä. Hän nimesi ilmiön kreikkalaisen myytin mukaan Oidipus-kompleksiksi, joka sitten muodostaa psykoseksuaalisen kehitysvaiheen lapsuudessa. Empiiriset todisteet evoluution tuottamasta insestin vastaisesta luontaisesta vaistosta näyttäisivät kumoavan Freudin teorian, mutta nekin voivat olla pelkästään merkki torjunnasta.
Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen,
näin miksi näillä portailla nyt istutte,
käsissä pyhät lehvät turvanpyytäjäin?
Miks uhrisauhuun saartuu kaikki kaupunki,
paiaanit kaikuu, parku, voihke, voivotus?
Oidipuksen myyttiin perustuu myös Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus (429 eaa). Se käsittelee kreikkalaisia tabuja, insestiä ja isänmurhaa. Oidipuksen vanhemmat saavat tietää, että heidän poikansa on tappava isänsä ja naivansa äitinsä, ja päättävät hankkiutua pojasta eroon—siis tappaa hänet ja siten estää ennustusta toteutumasta. Delegointi menee kuitenkin käteen, koska paimenten välityksellä tämä Theeban kuninkaan poika päätyy Korintin kuninkaan hoviin. Myöhemmin sitten Oidipus kuulee saman ennustuksen ja pelkää tappavansa vanhemmiksi luulemaansa kuningasparin, joten hän lähtee Korintista kohti Theebaa. Matkalla hän pistää kylmäksi jonkun vanhan miehen ja näin toteuttaa tietämättään kohtalokkaan ennustuksen. Niin se käy.
OIDIPUS
Siis mikä muu? Kaikk' aion tyyten tutkia.

KUORO
Ma kuulin, hänet tappoi jotkin kulkijat.
Sofokleen näytelmä alkaa, kun Theeba kiusaa negatiivinen talouskasvu ja lohduton velkaantuminen, mistä oraakkeli syyttää ratkaisematonta murhaa. Edellisen kuninkaan, Laioksen, siis Oidipuksen biologisen isän, murha on edelleen selvittämättä. Kun Oidipus alkaa asiaa selvittää, hän paljastaa oman syyllisyytensä. Silmät puhki ja maantielle.

Kuningas Oidipus oli arvostettu jo antiikin aikana ja todennäköisesti siksi se on säilynyt. Näytelmä täyttää Aristoteleen Runousopissa laatimat hyvän tragedian kriteerit: siinä on kärsimystä (pathos), erehdystä (hamartia), toiminnan suunnan käänteeseen (peripetia) sijoittuvaa tunnistamista (anagnorisis). Sofokles jatkoi Oidipuksen tarinaa näytelmässä Oidipus Kolonoksessa, jossa Oidipus eli Paksujalka on jo vanha mies.

Kirsti Simonsuuri on huomauttanut, että Theebassa ei osattu ratkaista perimyksen kannalta tärkeää naisen asemaa äitinä tai puolisona. 
Myyttinen alkuisä Kadmos perusti Theeban kylvämällä Ares-jumalan lohikäärmeen hampaita maahan: hampaista kasvoi maassa sotajoukko ja sukujen kantaisiä. Theeba syntyi ilman naista: sankarit olivat äidittömiä, samalla Maan, naispuolisen hedelmällisyyden poikia. Tämän seurauksena theebalaisten kuningassukujen perimys tapahtui useimmiten vääristyneesti setien, enojen, miespuolisten serkkujen tai isänmurhan kautta. Useiden theebalaisten kuninkaiden puolisoiden nimiä ei tunneta lainkaan (mikä on poikkeuksellista kreikkalaisissa myyteissä). [Ihmiset ja jumalat, s. 145]
Äidittömyydestä seuraa hillittömyyttä ja silmitöntä väkivaltaa. Vanhemmat syrjäyttävät lapsiaan valtaistuimelta. Jumalat tappavat jälkeläisiä. Theeban myyteissä on myös insestiä, kuningassuvuissa harvinaista homoseksuaalisuuden leimaa ja kestiystävyyden rikkomista (minkä vuoksi Laios sai ylleen kirouksen). Vaikka muualla nähdään runsaslapsisia perheitä, theebalaisten kuningassukujen jatkaminen on vaikeaa. Eivätkä ongelmat pysähdy Oidipukseen.

Kolmas Theeba-näytelmä Antigone käsittelee hautaamista. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes taistelevat Theeban vallasta ja saavat molemmat surmansa. Eloonjäänyt veli Kreon on kieltänyt hautaamasta Polyneikestä, joka on noussut veljeään ja kotikaupunkiaan vastaan. Veljesten sisko Antigone hautaa Polyneikeen huolimatta Kreonin kiellosta, eikä Kreon osaa olla rankaisematta. Valtion ja perheen välinen ristiriita ei ratkea ilman uusia kuolonuhreja.
ANTIGONE
Vain eikö Kreon suonut haudan kunniaa
toiselle veljistämme, toinen jäi ilman?
Eteokleen, näin kerrotaan, hän kätkenyt
on maahan, niin kuin tapa vaatii, oikeus,
ja manalaan hän kunniassa käydä voi;
vaan Polyneikeen ruumisraukan silvotun
—kansalle näin hän antanut on kuuluttaa—
sureminen ja maahanpano kielletään;
hän itkemättä, hautaamatta jäävä on
ruuaksi lintuin saalistansa väijyväin.
Johdannossa Päivö Oksala huomauttaa, että Elina Vaaran Antigonen käännös ei ole tehty alkutekstistä vaan ruotsinnoksesta. Siten se ei ole samaan tapaan tarkka kuin Otto Mannisen Kuningas Oidipus, joka vieläpä noudattaa alkuperäistä runomittaa kuorolaulujen osalta. Oli miten oli, tottumattomalle Vaaran käännös on luettuna hieman helpompaa seurata kuin Mannisen.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Antiikin runoutta ja draamaa

H. K. Riikonen (toim.), Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia. Antiikin kreikan- ja latinankielisistä alkuteoksista suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Keuruu, 2002.

Olen tutustunut Pentti Saarikosken tuotantoon pelkästään käännöstöiden muodossa. Lukuisten romaanien ohella Saarikoski käänsi runsaasti erityisesti antiikin Kreikan runoutta ja draamaa. Hän on siinä mielessä maailman mittakaavassa harvinainen tapaus, että on kääntänyt sekä Homeroksen Odysseian että James Joycen Ulysseksen (1922).

Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia (2002) on H. K. Riikosen toimittama kokoelma Pentti Saarikosken käännöksiä, joista osa ilmestyi käännösnäytteinä aikakauslehdissä kuten Parnassossa.  Mukana on otteita Homeroksen Iliaan proosakäännöksestä, Euripideen Bakkhantit johdantoesseineen, Aristofaneen Lysistrate, Pindaroksen kuorolyriikkaa, otteita Menandroksen  Dyskoloksesta ja pari runoa Alkaiokselta sekä joukko hellenistisen ajan eri kirjoittajien runoja. Catulluksen runot ja epigrammit ovat teoksen ainoat latinasta käännetyt tekstit.

Riikonen taustoittaa Saarikosken uraa kääntäjänä sekä yksittäisten käännösten historiaa. Hän lainaa Saarikosken mietteitä tämän laatiessa esitystä Oulun klassikkopäiville:
Enhän minä pysty luennoimaan kääntämisestä. En ole lukenut ainoatakaan tekstiä kääntämisen teoriasta, enkä koskaan rakennellut mitään omiakaan teorioita, mutta käytännön kokemusta minulla on: 25-vuotiaana käänsin Ulysseksen, 35-vuotiaana Odysseian, ja kun täytän 45, on Ilias toivon mukaan valmis.
Saarikoskella ei ollut pohjalla varsinaista koulutusta kääntämisestä tai kielitieteestä vaan ainoastaan kokemus ja yleinen filologinen koulutus. Hän pyrki tavoittamaan kirjailijan alkutekstin takaa ja omaksumaan hänen eleensä ja puheensa. Kieli oli kuitenkin Saarikosken omaa. Niinpä käännökset eivät ole aina kovin tarkkoja. Osa käännöksistä on tehty tilapäistarkoitukseen. Runokäännökset ovat vapaamittaisia ja -muotoisia, mitä kautta saattoi välttää vanhahtavan kielen. Runot hengittävät.

Kesken jääneen Iliaan käännös on sujuva, täynnä herkullisia sanoja ja sanontoja; sitä olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Lysistrate on yllättävän rohkea ja hauska, vaikken tiedä, paljonko Saarikoski on laittanut mukaan omiaan. (Olen lukenut aiemmin vain saksalaisen sarjakuvapiirtäjän Ralf Königin hauskan sovituksen, joka ei kulje aivan alkuteoksen mukaan)
Lähettiläs: Olen rauhan lähettiläs, herra Karjalainen Spartasta, tulin neuvottelemaan rauhasta.
Kansanedustaja: Neuvottelemaan rauhasta? Miekka mekon alla?
Lähettiläs: Ei siellä mitään ole.
Kansanedusta: Älä nyt venkoile. Mikä siellä sitten sojottaa?
Antiikin runojen käännökset tietysti heijastuivat paikoin myös Saarikosken omissa runoissa. Niihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

The Amazons

Adrienne Mayor, The Amazons: Lives and Legends of Warrior Women Across the Ancient World. Princeton University Press, Princeton, NJ, USA, 2014.

Amatsoneja pidettiin pitkään myyttisenä vastakohtana antiikin kreikkalaisille naisille. Monet maalatut ruukut kuvaavat hurjia naissotureita kamppailemassa tasaveroisina esimerkiksi Herakleen, Theseuksen tai Akhilleuksen kanssa. Troijan sodan uhrien joukossa oli monta nimeltä mainittua amatsonia. Myyttien mukaan amatsonit poistivat toisen rintansa voidakseen ampua jousella paremmin. Lisäksi heidän sanotaan eläneen pelkästään naisten muodostamissa yhteisöissä, jonne miehillä ei ollut asiaa—paitsi ehkä seksiorjina.

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että amatsoneilla on kuin onkin historialliset juuret, vaikka ne eivät ole aivan yhtä värikkäät kuin suosittujen myyttien kanssa. Adrienne Mayorin kirja The Amazons (2014) kartoittaa amatsonien alkuperää. Kreikkalaiset tapasivat keksiä vieraille sanoille kreikkalaisen etymologian. Näin muodoin sana amazoi katsottiin kehittyneen kreikan sanoista a- (ilman) ja mastos (rinta), mutta kaikki ruukkuihin maalatut amatsonit ovat kaksirintaisia, eikä nykyisetkään naisjousiampujat rintojaan poistele.

Antiikin lähteiden pohjalta Mayor sijoittaa amatsonit ja amatsonien kaltaiset naissoturit Mustanmeren ja Siperian välisille aroille, missä asui skyyttejä. Tuoreet DNA-tutkimukset ovat paljastaneet useiden aroilta löytyneiden soturihautojen kuuluneen naisille. Luurangoista löytyy merkkejä taisteluista, jota on käyty kasvokkain, mahdollisesti hevosen selästä. Eskimoiden tapaan tasankojen paimentolaiskansat ovat tyypillisesti opettaneet samat taidot molemmille sukupuolille. Hevonen ja jousi ovat tehneet miehistä ja -naisista tasavertaisia: ratsastus ja jousiammunta eivät vaadi ensisijaisesti voimaa vaan ovat opetettavissa tytöille ja pojille. Homeroksen Iliaassa amatsoneista käyttämä epiteetti antianeirai tarkoittaa "miehen veroiset".

Naissoturit eivät ole kuitenkaan pelkästään kreikkalaisten tarinoiden ainesta, vaan niitä löytyy kaikkialta, minne arojen paimentolaisheimojen vaikutus on ulottunut. Persialaiset, egyptiläiset, kaukaasialaiset, armenialaiset, kiinalaiset legendat ja arojen oma suullinen tarinaperinne kertovat samanlaisista naissotureista, mutta muiden kuin kreikkalaisten sankareiden käsissä naiset saattavat voittaa tai jäädä henkiin. Esimerkiksi kiinalaisen naissoturin nimi Hua Mulan on usein käännetty magnoliaksi, mutta tarkempi analyysi on paljastanut sen juontuvan keskiaasialaisen paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittavan peuraa.

Mayor tuntuu olevan erityisen perehtynyt antiikin aikaiseen Mustanmeren seutuun. Hänen kirjansa The Poison King (2009)  käsitteli Pontoksen Mithridatesta, josta kehittyi vaarallinen vastus Rooman valtakunnalle (ja jonka jalkavaimo Hipsikratea oli kovasti amatsonin kaltainen). Pontokseen sijoittuu myös amatsonien myyttinen alkuperä; Herodotoksen mukaan he päätyivät sieltä skyyttien maille.

The Amazons on erinomaisen sujuva ja mielenkiintoinen. Kuten The Poison King, se on myös hieman sensaatiomainen, mikä saa maallikon varovaiseksi.

Lisää aiheesta: