lauantai 31. lokakuuta 2015

A Journey into the Interior of the Earth

Kuva: Wikipedia /
public domain
Jules Verne, A Journey into the Interior of the Earth. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage au centre de la Terre (1864) englanniksi kääntänyt Frederick Amadeus Malleson (1877). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/3748

Kirjailijana Jules Verneä on joskus verrattu Michael Crichtoniin, eikä varmasti aiheetta, sillä jotain samaa heidän teoksissaan on. Vernen teoksten tapaan Crichtonin teokset on rakennettu jonkin ihan mielenkiintoisen tieteisidean ympärille—tosin yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt lukemaan Crichtonin romaaneja. Vernen teoksissa on jotain samaan tapaan ärsyttävää.

Verne ottaa merkittäviä vapauksia suhteessa todellisuuteen tieteisromaanissaan A Journey into the Interior of the Earth (1864, suom. Matka maapallon keskipisteeseen). Me tiedämme, että maapallon ohuen kuoren alla on parin tuhannen kilometrien paksuinen kivinen vaippa, joka ympäröi rautaista ydintä. Ydin tavataan jakaa kahteen osaan: Sisempi osa on kiinteä, mutta sitä ympäröivä ulompi, parin tuhannen kilometrin paksuinen osa on sulaa metallia. Niinpä matka maapallon keskipisteeseen olisi teoriassakin hyvin vaikea. Kuitenkin romaanin kirjoittamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tietämillä geologia oli kuitenkin vasta vapautumassa Raamatun myyttisestä luomiskertomuksesta. Maapallon iästä ja rakenteesta oli kiistaa, joten Vernellä oli tuolloin vielä liikkumavaraa. Lisäksi idea matkasta maan uumeniin on tavallaan ihan hauska.

Romaanissa saksalainen mineralogian professori Otto Liedenbrock löytää hankkimastaan Snorri Sturlusonin Kuningassaagojen käsikirjoituksesta riimukirjaimin kirjoitetun kryptogrammin. Salakirjoituksen purkamiseen menee aikaa, eikä poikkeuksellisen kärsimätön Liedenbrock selvittäisi sitä ilman veljenpoikansa Axelin apua. Oli miten oli, kirjoituksen mukaan Islannin Snæfellsjökull-tulivuoren uumenista löytyy reitti maapallon keskipisteeseen. On toukokuu, ja koska reitti näkyy vain kesäpäivänseisauksen valossa, Liedenbrock kokoaa kiireesti tarvikkeet retkeä varten ja lähtee Islantiin veljenpoikansa kanssa.
At these words a cold shiver ran through me. Yet I controlled myself; I even resolved to put a good face upon it. Scientific arguments alone could have any weight with Professor Liedenbrock. Now there were good ones against the practicability of such a journey. Penetrate to the centre of the earth! What nonsense! But I kept my dialectic battery in reserve for a suitable opportunity, and I interested myself in the prospect of my dinner, which was not yet forthcoming.
Laskeutuminen maan sisuksiin on tietysti myös matka maan historiaan, mutta Verne konkretisoi sen: päähenkilöt löytävät esihistoriallisia kasveja ja eläimiä, kokonaisia ekosysteemeitä. Ympäristö ei ole kuitenkaan matkalaisten hallinnassa luonnontieteellisestä osaamisesta huolimatta, eikä matka suju aivan kuin kiskoja pitkin.

Kirjablogeissa pitäisi tuoda esiin omaa lukukokemusta, mutta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Vernen romaania lukiessani yritin nyt sitten tarkkailla syytä ärtymykseeni. Kahden aiemman Vernen romaanin kohdalla en löytänyt syitä kiitellä ihmiskuvausta, eikä se tälläkään kertaa tuottanut iloa. Vernen tapa tuottaa jännitystarinaan jännitystä oli kuitenkin kiusallisempi: se muistuttaa lastentarinoiden "Ilpo ei saanut synttärikutsua ja oli vaarassa syrjäytyä, mutta sitten Ilpo olikin saanut synttärikutsun ja kaikki olikin hyvin".

Verne kuvaa vieraita maisemia ihan toimivaan tapaan, mutta jännitykseen hän käyttää kertojaa Axelia, joka on romantiikan ajan hahmo. Axel on pelkkää tunnetta ja huojuvia mielialoja, jotka keinuvat laidalta toiselle. Lukijasta tuntuu kuin näiden tunteiden voimakkuus olisi jännityksen väline, ei varsinaisesti se, mitä tapahtuu, vaikka siinä olisi ollut kyllin. Romantiikan ajan sankari hengästyy, uupuu ja "agitoituu" jo ihan kotioloissa, joten luolissa kiipeily vie hänet tunteiden äärirajoille—ja niiden yli. Axel on itsekin sitä mieltä, että hän on väärä mies tälle matkalle, mutta lukija saattaisi olla samaa mieltä myös hänen sedästään, jonka omahyväisyys ja itsepäisyys vaivaannuttavat samaan tapaan Phileas Foggin palvelija Passepartout'n tarpeeton koheltaminen.
"Well, Axel," said my uncle, "we are getting on, and now the worst is over."
"The worst!" I said, astonished.
"To be sure, now we have nothing to do but go down."
"Oh, if that is all, you are quite right; but after all, when we have gone down, we shall have to get up again, I suppose?"
"Oh I don't trouble myself about that. Come, there's no time to lose; I am going to the library. Perhaps there is some manuscript of Saknussemm's there, and I should be glad to consult it."
Tieteissankarit ovat eri ainesta nykyään. Axelin kertomuksen tapaan (pitkälti) yksikön ensimmäisen persoonan kertomuksena kulkeva Andy Weirin Yksin Marsissa (2011) puolestaan tuottaa jännitystä taitavasti nimenomaan tapahtumien (ja niiden peittämisen) kautta, mutta henkilöiden emootiot ovat sitten puolestaan tyhjiä kuoria. Siinä, missä Axelilta loppuvat adjektiivit ("my over-excitement was beyond all description"), Mark Watneyn vieraalla planeetalla käynnistämä tieteellinen luomiskertomus herättää muutaman twiitinomaisen huudahduksen ("Yay!").

torstai 29. lokakuuta 2015

Before Religion

Brett Nongbri, Before Religion: A History of a Modern Concept. Yale University Press, 2013.

Vaikka uskontoa pidetään universaalina ilmiönä, joskus kielenkääntäjillä on vaikeuksia kääntää sana uskonto. Esimerkiksi koillisintialaisen khasin kohdalla se kääntyy tavoiksi, velvollisuuksiksi tai oikeaksi asenteeksi, koska kielessä ei ole suoraa vastinetta. Tämä on yllättävää, koska khaseilta ei puutu jumalia.

Brent Nongbrin kirja Before Religion (2013) kartoittaa sanan uskonto historiaa, ja käykin ilmi, että uskonto on melko tuore ilmiö. Se alkoi muotoutua Euroopassa 1500- ja 1600-lukujen uskonsodissa ja kiteytyi valistuksen ja siirtomaavallan aikana mm. Jean Bodinin ja John Locken kirjoitusten pohjalta. Johtuen Euroopan historiasta uskonto tuli tarkoittamaan yksityistä, sisäistä uskonharjoittamista ja henkilökohtaista valintaa, joka pysyy erillään politiikasta, taloudesta ja tieteestä. Tällainen harrastuksen kaltainen uskonto on harvinainen länsimaiden ulkopuolella. Se on myös harvinainen länsimaiden omassa esimodernissa perinteessä.

Englannin religion juontuu tietysti latinan sanasta religio, mutta se on tarkoittanut hieman eri asioita eri aikoina: aluksi sääntöjä, palvontamenoja ja jumaluuksista huolehtimisista, sitten myöhäisantiikin aikaan riittejä tai hartautta. Augustinus viittasi religiolla Jumalan palvontaan, mutta myöhemmin keskiajalla se tarkoitti luostarijärjestöä tai luostarielämää. Lopulta siitä tuli oppi eli -ismi. Nongbri esittelee seikkaperäisesti mm. Ciceron religio-sanan käyttöä eri yhteyksissä ja merkityksissä. Myös kreikan threskeia käännetään usein uskonnoksi, mutta senkin merkityksillä on pitkä historia: Herodotos viittasi sillä riitteihin tai rituaaleihin, Filon Aleksandrialainen temppelissä tapahtuviin uhritoimituksiin. Uudessa testamentissa se kulkee palvontaa (mutta Abrahamin tarinassa myös uskollisuutta tai tottelevaisuutta) tarkoittavassa merkityksessä. Ja niin edelleen.

Nongbri kaivaa tietysti esimerkkejä myös Aasiasta ja uudelta mantereelta. Hän esittää, kulttuurit länsimaiden ulkopuolella eivät jaa maailmaa hengelliseen ja maalliseen meidän tavoin, eivätkä antiikin kreikkalaiset tai roomalaiset olisi tunnistaneet meidän kulttuurimme uskontoa. Toisaalta muutkin kulttuurit ovat käyttäneet itseään mittapuuna ympärilleen katsellessaan. Nongbri kaivaa esiin ilmauksia, joilla antiikin kirjoittajat ovat viitanneet toisenuskoisiin. Manikealaisille puhdasoppiset kristityt olivat harhautuneita manikealaisia. Keskiajan katolisille muslimit olivat harhaoppisia kristittyjä. Ficinolle kaikki palvonta—vaikka sitten tiedostamatta—oli saman yhden ja oikean Jumalan palvontaa.

Käsitteenä uskonto on siis puutteellinen, mutta harva on päästämässä siitä irti. Samat ongelmat olisi löydettävissä monesta muusta käsitteestä, kuten vaikka kulttuuri, etnisyys, kieli tai taide. Käsitteiden paremmat tai tarkemmat määrittelyt eivät oikeastaan auta, koska määritteleminen useisiin käyttöyhteyksiin sopivaksi on vaikeaa ellei peräti (matematiikan ulkopuolella) mahdotonta. Kuten Wittgenstein sanoi, kielen merkitystä ei voi ilmaiszzzZZZzzz ... zzzZZZzzz ...

Nongbri ahtaa kirjaansa laajalti tietoa, josta suuri osa on viitteissä, jotka muodostavat miltei puolet kirjasta. Kirja on tietysti mielenkiintoinen, mutta muuten sujuvassa kerronnassa on jotain levotonta. Riittäisi todeta asiat ja siirtyä eteenpäin. Nyt Nongbri häärää itse tekstissään läsnä, vaikka omakohtaisuudelle ei esipuheen jälkeen ole tarvetta.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

The Time Machine

Kuva: Wikipedia /
public domain
H. G. Wells, The Time Machine (1895). Project Gutenberg Ebook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/35

Tieteiskirjailijat toisinaan käsittelevät uusia tai keinotekoisia ilmiöitä, joille ei arkikielessä ole vakiintuneita käsitteitä. Esimerkiksi aikakoneen käsitteenä otti ensimmäisenä käyttöönsä brittiläinen H. G. Wells pienoisromaanissaan The Time Machine (1895, suom. Aikakone), joka lienee tunnetuin Wellsin teoksista. Sen kautta aikamatkustaminen ja -koneet ovat muodostuneet tieteiskirjallisuuden perustroopiksi. Toki kirjallisuudessa aikamatkustusta oli aikaisemminkin, mutta The Time Machine toi siihen ripauksen tieteellisyyttä.

Romaanin kehyskertomuksessa kertoja osallistuu illalliselle, jossa herrasmieskeksijä johdattaa keskustelun luontevasti Euklideen lineaarialgebrasta neliulotteiseen avaruuteen ja sitä kautta aikamatkailuun. Puheidensa painoksi keksijä—joka saa nimen Aikamatkaaja—esittelee aikakoneen pienoismallin, jonka hän lähettää kaikkien silmien edessä kauas tulevaisuuteen. Kun seurue kokoontuu viikkoa myöhemmin illallisille, Aikamatkaaja saapuu myöhässä, kärsineenä ja paljain jaloin.
He was in an amazing plight. His coat was dusty and dirty, and smeared with green down the sleeves; his hair disordered, and as it seemed to me greyer—either with dust and dirt or because its colour had actually faded. His face was ghastly pale; his chin had a brown cut on it—a cut half healed; his expression was haggard and drawn, as by intense suffering. For a moment he hesitated in the doorway, as if he had been dazzled by the light. Then he came into the room. He walked with just such a limp as I have seen in footsore tramps. We stared at him in silence, expecting him to speak.
Ja niin Aikamatkaaja aloittaa oman kertomuksensa. Hän sanoo vierailleensa vuodessa 802701 eli melko kaukaisessa tulevaisuudessa. Brittiläisen herrasmiehen tavoin hän ei ottanut matkaan erityisiä välineitä, työkaluja tai edes kunnon kenkiä, koska hän oletti tulevaisuuden maailman olevan niin monin verroin ylivertainen 1900-luvun vaihteeseen. Tavallaan se olikin. Hän tutustui eloi-kansaan, joka tuntui palanneen Raamatulliseen paratiisiin. Paratiisissa väijyi kuitenkin varjoja. Kesti pitkään ennen kuin hän yllättävien käänteiden jälkeen sai aikakoneen uudestaan käsiinsä. Vain primitiivisin teknologia—nuijamainen lyömäase ja tuli—tarjosi ratkaisuja.

Wellsin kerronta on sujuvaa ja kiehtovaa—etenkin jos sitä vertaa äsken lukemani Jules Vernen proosaan. Kuten romaanissa Maailmojen sota, Wells käyttää nytkin evoluutiota selityksenä laajemmille olosuhteille. Lapsenomaiset eloit olivat eriytynyttä yläluokkaa, joka on voittanut taudit, nälän, sairaudet ja suvunjatkamisesta seuraavan itsekkyyden. Samalla eloit ovat menettäneet sitkeyden ja kekseliäisyyden, jota aiemmin karu ympäristö on vääjäämättä ihmisille opettanut. Aikamatkaaja törmää epäonnekseen myös pimeydessä elävään alaluokkaan. Kirja on tieteisromaanin lisäksi Jonathan Swiftin Gulliverin retkien (1726) hengessä kirjoitettua aikalaiskritiikkiä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Around the World in Eighty Days

Kuva: Wikipedia /
public domain
Jules Verne, Around the World in Eighty Days. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873) englanniksi kääntänyt George Makepeace Towle (1873). Project Gutenberg E-Book, http://www.gutenberg.org/ebooks/103

Teknologia muokkasi maantiedettä hyvin voimakkaasti jo 1800-luvulla. Mantereiden ja valtamerten ylittäminen nopeutui, kun lihas- ja tuulivoiman sijaan liikuttiin höyryjunien ja -laivojen voimin. Yhdysvaltojen rannikoiden välinen ratayhteys avattiin 1869 ja Intian vastaava 1870. Lennättimet siirsivät informaatiota vielä nopeammin.

Tässä uudessa maailmassa Jules Vernen romaanin Around the World in Eighty Days (1873, suom. Maailman ympäri 80 päivässä) brittiläinen herrasmies Phileas Fogg uskoo pystyvänsä matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Reformiklubin korttipelikollegat epäilevät suuresti, koska aina tapahtuu viivästyksiä ja odottamattomia vastoinkäymisiä, mutta Fogg on eri mieltä. Kun puheet on puhuttu, Fogg lyö omaisuudestaan vetoa ja lähtee matkaan. Kirjan nimi kertoo kaiken oleellisen.
    "All right," said Mr. Fogg; and, turning to the others, he continued: "I have a deposit of twenty thousand at Baring's which I will willingly risk upon it."
    "Twenty thousand pounds!" cried Sullivan. "Twenty thousand pounds, which you would lose by a single accidental delay!"
    "The unforeseen does not exist," quietly replied Phileas Fogg.
Sukelluslaivalla maapallon ympäri ei synnyttänyt kuvaa Vernestä herkkävaistoisena ihmisluonteen tarkastelijana, eikä  Maailman ympäri 80 päivässä anna syytä muuttaa tätä käsitystä. Fogg ei hermoile, ei hätäile eikä panikoi. Hän jättää tunteenpurkaukset ranskalaiselle palvelijalleen Passepartout'lle ja myötäelämisen humahdukset intialaiselle matkakumppanilleen Aoudalle, koska hän on itse rationaalisuus, englantilaisen herrasmiehen perikuva. Näitä perikuvia ajattelen usein Tolstoin Kreutzer-sonaatin (1891) kautta.

Ehkä romaani olisi pitänyt lukea 1800-luvulla tai ehkä se on satiiri. Fogg on väärässä väittäessään, ettei odottamattomia vastoinkäymisiä ole olemassa, koska koko romaani on itse asiassa ketju vastoinkäymisiä. Fogg katsoi vastoinkäymisten tulleen sisällytetyiksi aikatauluihin, mutta pakkaa kuitenkin mukaan matkakassaksi paksun nipun seteleitä, joista löytyy ratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Kaikki on kuitenkin jotenkin väkinäistä, eikä kirja tarjoa satiiria tai jännitystä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Yksin Marsissa

Andy Weir, Yksin Marsissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Martian: A Novel (2011) suomentanut Kaj Lipponen. Into, Viro, 2015. Arvostelukappale

Autio saari punnitsee ihmisen neuvokkuuden. Yhdysvaltalaisen Andy Weirin tuoreessa tieteisromaanissa Yksin Marsissa (2015) astronautti Mark Watney jää vieraan planeetan pinnalle, kun tutkimusryhmä keskeyttää vierailunsa ja pakenee kiertoradalle. Myrskyn runtelemassa tukikohdassa on runsaasti ruokaa, happea ja laitteita mutta ei kuitenkaan riittävästi noin neljän vuoden päähän seuraavan tutkimusryhmän saapumiseen. Viestintälaitteet tuhoutuvat myrskyssä, ja kaikki luulevat hänen kuolleen, joten Watneyn kohtalo riippuu hänen oman kekseliäisyytensä ja sitkeytensä varassa (ilman koskemattomuusamulettia).

Yksin Marsissa tempaa tietysti mukaansa, koska romaani on jännittävä: suunnitelmat pettävät, välineet kuluvat, ja vieras planeetta haastaa ihmisen yhä uudelleen. Watneyn raivokas kamppailu lohdutonta ympäristöä vastaan laajentaa ihmisen ja luonnon välisen kamppailun universumin tasolle. Pelkkä ahkeruus, luovuus ja neuvokkuus eivät tässä taistelussa riitä. Pitää tietää.
Arvioin tuoton nousevan 50 prosentilla tällä taktiikalla. Ja 126 neliöllä viljelyksiä (yli kaksinkertaisesti tämänhetkiseen 62 neliöön verrattuna) tulokseksi saadaan päälle 850 kaloria päivässä.
   Se on todellista edistystä. Olisin silti nääntymisen hilkulla mutta kuitenkin elävien kirjoissa. Näkisin melkein nälkää mutta en aivan kuolisi. Polttaisin vähemmän kaloreita minimoimalla ruumiillisen työn. Voisin säätää aseman lämpötilan normaalia korkeammaksi niin että kehoni kuluttaisi vähemmän energiaa ylläpitääkseen omaa lämpöään.
Paikkailtuaan itseään Watney jatkaa Jumalan luomistyötä kovaonnisen Mars-projektin seitsemäntenä päivänä luoden maata, vettä ja ilmaa. Romaani rinnastuu luontevasti Daniel Defoen haaksirikkoromaaniin Robinson Crusoe (1719). Päähenkilöt pitävät tarkkaa kirjaa niukoista resursseista ja valjastavat ympäristön tuottamaan sen, mitä he tarvitsevat. Missä Crusoe edustaa keskiluokkaista kauppiasmentaliteettia, joka saa otteen villistä ja kaoottisesta ympäristöstään kirjanpidon ja ahkeruuden avulla, Watney on insinööri, jonka mentaalinen malli maailmasta palautuu fysiikan ja kemian kaavoiksi, jotka antavat hänelle valtaa. Hän ei kuitenkaan Crusoen tavoin käy läpi ihmiskunnan kehitysvaiheita, ei perusta yhteiskuntaa eikä elä suvereenisuusunelmaa. Missä Defoe sanoo jotain maailmasta ja ihmisestä, Weirin romaani pelkästään viittaa asioihin: hiekka pölisee, mutta Marsin pinnan alta ei paljastu mitään.

Weirin romaani on kovaa tieteiskirjallisuutta: Tapahtumat ja niistä tehtävät johtopäätökset pysyvät lähellä nykyisin tunnettua tieteellistä konsensusta. Luonnontieteen tuntemus on ratkaiseva avain onneen, ja tarinan keskiössä on nimenomaan tieteellinen ongelma, jota lähestytään luonnontieteen ja teknologian keinoin. Gary Westfahlin mukaan kova tieteiskirjallisuus on paitsi kuvaava usein myös arvottava termi. Sen kautta tietysti muu tieteiskirjallisuus näyttäytyy pehmeänä, mutta monille termi tarkoittaa usein myös ontuvaa juonta, ohuita henkilöhahmoja ja kömpelöä kerrontaa, jotka kietaistaan tieteellisen ongelman ympärille. John Huntington onkin todennut, että valtaosa kertomakirjallisuudesta on liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa kerronnan keinoissaan pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan. Yksin Marsissa kärsii näistä kovaan tieteiskirjallisuuteen liitetyistä ongelmista.

Watneyn päiväkirjamerkintöjen inhimillistäminen ja henkilökohtaisuus näyttävät päälleliimatuilta, eikä niiden päälle ripoteltu viittauksiin nojaava huumori seiso omilla jaloillaan. Molemmat nojaavat populaarikulttuuriviittauksiin. Sivuhenkilöiden kohtaamiset kulkevat enimmäkseen joko neutraalissa tai koululaisnäytelmien myrskyisissä sävyissä. Vaikka romaanimuoto tietysti taipuu melkein mihin tahansa, telakoinnin tai lähtölaukauksen autenttisen kaltainen radiokeskustelu ei toimi ilman kuvausta, ja siten kerronta ikään kuin viittaa kuvaan, jota lukija ei näe (menemättä nyt kielenfilosofisiin ongelmiin kielestä kuvana sen syvemmälle). Samaan tapaan henkilöhahmojen emootiot ovat kuin tyhjiä kuoria: lukija tavoittaa niiden merkityksen, mutta ne eivät tunnu miltään.  Dialogi on paljolti sellaista hieman terävää läppää (ja populaarikulttuuriviittauksia), jonka vuoksi "aurinko kirjaimellisesti himmeni taivaalta enkä nähnyt enää syytä elää" (ks. kirjoittaja) ja jonka vuoksi aloin lukea klassikoita. Huolimatta upeasta asetelmasta ja tarinaa tukevista teknisistä yksityiskohdista romaanista jollain tavalla puuttuu kerronnallista älykkyyttä, mikä voi olla liian raa'asti sanottu kirjailijan esikoisromaanista.

Näistä puutteista huolimatta Weirin maalaama NASA näyttäytyy herkullisen dualistisena: se edustaa äärimmäistä teknologista neuvokkuutta mutta samalla sosiaalisen organisoinnin tuomaa jäykkyyttä ja toimintaa jarruttavaa kilpailua. Weir ei asiaa pysähdy pohtimaan, mutta Yksin Marsissa käy inhimilliseen ongelmanratkaisuun liittyvän keskeisen dilemman äärellä: kahden tai viimeistään kolmen ihmisen kohdalla joudutaan organisoimaan, ja, kuten todellisuus on meille osoittanut, sosiaaliset ongelmat ovat monta kertaluokkaa teknisiä ongelmia vaikeampia ratkaista.
My general nutrition is taken care of. I just need calories. 
Ravinnonsaantini on suhteellisen reilassa. Tarvitsen enää niitä kaloreita.
Alkuteksti paistaa suomennoksesta läpi. Weirin proosa ei ole luultavasti erityisen vaikeaa, mutta Kaj Lipponen kamppailee nimenomaan puhekielen ilmausten kanssa. Suomennos saattaa viitata tunnettuun englanninkieliseen ilmaukseen ilmaisematta sitä tai käyttää suomenkielistä sanaa hieman yllättävällä tavalla (esim. hilkulla tai perseily). Ehkä taustalla on kiire tai rohkeuden puute, mutta tulos paikoin vääntää vatsaa. En ole tässä suhteessa "onnellinen leiriläinen".

Lisää aiheesta:
  • Huntington, John (1986) Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
  • Westfahl, Gary (2005) Hard Science Fiction. Teoksessa David Seed (toim.), A companion to science fiction. Malden, MA, USA. 187-201.

tiistai 13. lokakuuta 2015

The War of the Worlds

Kuva: Wikipedia /
public domain
H. G. Wells, The War of the Worlds (1898). Project Gutenberg Ebook, 1992. http://www.gutenberg.org/ebooks/36

Vaikka natsien toteuttama juutalaisten kansanmurha oli teollisuudessaan vertaansa vailla, se ei ollut hankkeena täysin vailla esikuvia. Esimerkiksi brittiläiset maksoivat tasmanialaisista aboriginaaleista tapporahaa 1800-luvun alkupuolella hävittäen lopulta käytännössä koko kansan (tai siis sen osan, joka selvisi eurooppalaisten tuomista taudeista) elintilan vuoksi. Tuomioita siirtomaa-ajoilta tehdyistä rikoksista on lausuttu hitaanlaisesti. Joustava ihmiskuva on mahdollistanut etnisten ryhmien rajaamisen inhimillisyyden ulkopuolelle, jolloin kansanmurhassakin on periaatteessa kysymys "puhdistuksesta".

Brittiläinen tieteiskirjailija H. G. Wells siirtää Tasmanian metsästäjä-keräilijä -kansan hävityksen itsensä siirtomaaisännän ylle romaanissaan The War of the Worlds (1898). Marsista ammutaan Etelä-Englantiin kapseleita, joista alkuihastuksen jälkeen herää murhanhimoisia olentoja koneineen tappamaan ja tuhoamaan ihmisiä. Ihmisten teknologia on kyvytöntä torjumaan näitä ylivertaisia olentoja. Neuvotteluyhteyttä ei pystytä valkoisista lipuista huolimatta muodostamaan. Uskonto ei pysty jäsentämään tilannetta tai tarjoamaan selitystä ihmisten hätään.
And before we judge of them too harshly we must remember what ruthless and utter destruction our own species has wrought, not only upon animals, such as the vanished bison and the dodo, but upon its inferior races. The Tasmanians, in spite of their human likeness, were entirely swept out of existence in a war of extermination waged by European immigrants, in the space of fifty years. Are we such apostles of mercy as to complain if the Martians warred in the same spirit?
Tuloksena on totaalinen sota ja hävitys siirtomaaisännän pääkaupungissa. Wells rinnastaa useassa kohtaa ihmisen eläimeen: Kaislikossa pakenevat ihmiset ovat kuin sammakoita ruohikossa pakenemassa askelten edestä. Sotilaiden toiminta uutta vihollista vastaan näyttää taktisesti pelkästään ampiaisten pörinältä. Kellareihin ja raunioihin piiloutuvat ihmiset ovat jätteitä syöviä rottia.
Did they grasp that we in our millions were organized, disciplined, working together? Or did they interpret our spurts of fire, the sudden stinging of our shells, our steady investment of their encampment, as we should the furious unanimity of onslaught in a disturbed hive of bees? Did they dream they might exterminate us?
The War of the Worlds on tiivis ja tahdiltaan kiihkeä. Se istui tietysti ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen invaasiotarinaperinteeseen, mutta se myös tarjosi mallin 1900-luvulla kukoistaneille tarinoille avaruudesta tulevista valloittajista. Näissä tarinoissa alivoimastaan huolimatta maan asukkaille käy yleensä paremmin kuin tasmanialaisille aboriginaaleille.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Reamde

Neal Stephenson, Reamde. HarperCollins, New York, NY, USA, 2011.

On varmasti vaikeaa—ja monen mielestä vaarallista—yhdistää Thomas Pynchonia tai David Foster Wallacea tieteiskirjailija Neal Stephensoniin, joten teen sen nopeasti. Tunnen kahden edellisen tuotantoa vain haastatteluiden ja toisen käden tietojen kautta enkä laita koko painoani tämän aasinsillan varaan, mutta kaikki kolme yhdysvaltalaiskirjailijaa kirjoittaa paksuja romaaneja, joiden kerronta säteilee sivujuonteiden ja yksityiskohtien kautta vähän joka suuntaan (ilman Laurence Sternen polveiluun erinomaisesti soveltuvaa mutta tarinankerronnan katkaisevaa huumoria). Tämä kerronnallinen yltäkylläisyys on nimetty maksimalismiksi, joka on tietysti vastareaktio minimalismille eli esteettisistä syistä kerronnan riisumiselle vain kaikkein olennaisimpaan. Kirjallisuuskriitikko James Wood on puolestaan luonnehtinut sitä hysteeriseksi realismiksi.

Stephensonin Reamde (2011) on tuhatsivuinen teknotrilleri. Taloudellisessa ahdingossa painiva nuori mies myy hämärälle välittäjälle ihmisten luottokorttitietoja. Sitten välittäjän tietokone miljoonien muiden tavoin saa Reamde-viruksen netissä pelattavan roolipelin T'Rainin kautta. Virus kryptaa kovalevyn asiakirjat tunnistamattomaksi paketiksi, jonka avaamiseen vaaditaan T'Rainissa maksettavia lunnaita. Lunnaiden maksaminen ei ole kuitenkaan aivan helppoa, ja välittäjän on vaikea selittää tätä kaikkea toimeksiantajalleen, kärsimättömälle venäläiselle mafiosolle. Tämä on kuitenkin vasta alkua vaikeuksille, joihin nuoren miehen tyttöystävä Zula, keskeisin lukuisista päähenkilöistä, viattomana sivullisena joutuu.
From long experience in places like Afghanistan and Chechnya, Sokolov recognised, in the black jihadist’s movements, a sort of cultural or attitudinal advantage that such people always enjoyed in situations like this: they were complete fatalists who believed that God was on their side. Russians, on the other hand, were fatalists of a somewhat different kind, believing, or at least strongly suspecting, that they were fucked no matter what, and that they had better just make the best of it anyway, but not seeing in this the hand of God at work or the hope of some future glory in a martyr’s heavens.
T'Rain nettiroolipeli (massively multiplayer online role-playing game, MMORPG) ominaisuuksineen ja suosioineen liikkuu kaukana fiktion puolella, mutta oikeiden pelien tavoin se on kahdella tapaa kytkeytynyt todellisuuteen: ensinnäkin tietokoneisiin, joilla sitä pelataan, pitää asentaa peliä pyörittävä ohjelma, ja toiseksi pelin maailman ja todellisen maailman välillä liikkuu rahaa—paitsi pelaajien lompakoista pelifirmalle myös pelimaailmasta todelliseen maailmaan. Jo nykyisellään esimerkiksi kiinalaiset upottavat nettiroolipeleihin aikaa, jota he sitten myyvät kiireisille tai laiskoille länsimaalaisille kehittyneiden pelaajahahmojen tai esineiden muodossa. Stephenson on asettanut tämän "farmaamisen" T'Rainin liiketoiminnan ytimeen.

Stephenson luotaa romaaneissaan ja romaaniensa ulkopuolella mm. esseissään teknologioiden historiaa, mahdollisuuksia ja sosiaalisia seurauksia. Romaanissaan Snow Crash (1992) hän valjasti ensimmäisenä sanskriitinkielisen sanan avatar sen nykyiseen käyttöönsä ja ohimennen ideoi mm. Google Earth -palvelun, mistä Reamde antaa kirjailijalle kuuluvaa tunnustusta.
The opening screen of T'Rain was a frank rip-off of what you saw when you booted up Google Earth. Richard felt no guilt about this since he had heard that Google Earth in turn was based on an idea from some old science fiction novel.
Reamden barokkimainen runsaus ei syystä tai toisesta kuitenkaan haittaa romaania. Teknologia on alati läsnä. Vaikka unkarilaisen järjestelmäasiantuntijan nettikahvilassa tekemä GNU/Linux -asennus ei suoraan kuljeta tarinaa eteenpäin, se on yksityiskohta, joka virittää ammattilaisen toimintaan uskottavuutta. Kuvaus Makarov-pistoolin erikoisesta varmistinmekanismista ei tunnu väkinäiseltä täpärässäkään tilanteessa. Kerronta paikoin hidastuu, mutta se ei juutu, ja romaani kulkee (melenderiläisittäin) sirkustemppujensa välissä tai varassa erinomaisesti.

Lisää aiheesta:

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Pakanavaltias

Bernard Cornwell, Pakanavaltias. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Pagan Lord (2015) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Nørhaven, Tanska, 2015.

Sodat englantilaisten ja tanskalaisten välillä ovat laantuneet. Kuningas Alfred on kuollut, mutta hänen poikansa Edwardin valtakunnassa Wessexissä ja Merciassa vallitsee rauha. Sotien synnyttämät väkivaltaiset miehet ovat uhka. Jo keski-ikään ehtinyt sotapäällikkö Uhtred teloo puolivahingossa papin hengiltä. Kostoksi piispan johtamat englantilaiset ajavat hänet Merciasta. Seilatessaan Kanaalin rannikkoa ja tavoitelleessaan menettämäänsä perintöä ristiriitaiset uutiset tanskalaisten liikkeistä antavat Uhtredille aihetta epäillä Cnut Pitkämiekan sittenkin juonivan valloitussotia.
"Onhan meillä rauha", Æthelflæd intti. "Eivätkä kristityt tarvitse sinua rauhan vallitessa. Sodan aikana he eivät muuta haluakaan kuin Bebbanburgin Uhtredin taistelemaan heidän puolestaan, mutta näin rauhan aikana? He eivät tarvitse sinua vaan ovat aina halunneet päästä sinusta eroon. Ja mitä sinä teet? Murhaat yhden Mercian pyhimmistä miehistä!"
Seitsemäs osa Uhtredin "saagaa" kulkee hahmoineen, harhautuksineen ja väkivaltaisuuksineen edeltäjiensä tallaamaa uraa ollen ovelista käänteistään huolimatta paikoin ennalta-arvattava. Bernard Cornwellin Pakanavaltias (2015) ei kyseenalaista tai problematisoi; särötkin Uhtredin hahmossa pyöristyvät tapahtumien myötä hyveiksi. Silti varhaiskeskiaikaan sijoittuvana historiallisena toimintaseikkailuna kirja toimii mainiosti; pari iltaa menee sujuvasti muissa maailmoissa.