sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Varjomiehen jäljillä

Keijo Kettunen (toim.), Varjomiehen jäljillä: Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, Tampere, 1994.

Yhdysvaltalaisen Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanikirjailijan ura oli lyhyt. Hänen viisi romaaniaan, jotka nostivat hänet kuuluisuuteen, elokuvastudioiden palkkalistoille ja seurapiiriloistoon, syntyivät vain viiden vuoden aikana keskellä syvintä lamakautta 1929-1934. Kirjailijaura pulp-tarinoineen ja elokuvakäsikirjoituksineen kokonaisuudessakaan ei kestänyt enempää kuin kaksitoista vuotta. Niukkuudessa kasvanut Hammett ei juuri säästellyt pahan päivän varalle, ja kun hän joutui kommunismia ja epäamerikkalaisuutta kitkeneen Joseph McCarthyn komitean hampaisiin vuonna 1951, katosivat saavutetut edut nopeasti.

Suomen dekkariseura julkaisi vuonna 1994 Hammettin satavuotispäivän johdosta kirjoituskokoelman, joka taustoittaa kirjailijan elämänvaiheita, lukee auki hänen romaanejaan ja tarkastelee hänen tarinoidensa pohjalta tehtyjä lukuisia elokuvia. Englantilaisen kriitikon Julian Symonsin tiiviin elämäkerran levittämä lievä suitsukkeiden tuoksu kirjan alussa voi antaa kokoelmasta väärän vaikutelman. Kokoelma ei ole pelkästään kauan sitten kuolleen kirjailijan ylistystä vaan varsin mielenkiintoinen katsaus hänen tuotantoonsa.

Sävy totta puhuen korjaantuu heti Symonsin kirjoitusta seuraavassa Kyösti Salovaaran Hammettin ja Raymond Chandlerin välisessä vertailussa. Toisin kuin Symons, Salovaara asettuu Chandler-leiriin. Salovaaralle "Hammett ei sano mistään mitään, häntä voi kehua retostaa ja pitää arvossa ylitse muiden". Molemmat kirjailijat elivät osana amerikkalaisen kirjallisuuden vallankumousta, jossa puhuttu kieli nousi osaksi uutta, modernia tyyliä, mutta Hammettin niukassa tyylissä ei ole syvyyttä. Toisaalta Jopi Nyman paljastaa romaanista Veristä satoa (Red Harvest, 1929) niukan kerronnan takaa sen kytköksiä arvoihin ja ideologioihin. Romaani on täynnä tuolloin uuden modernin yhteiskunnan kritiikkiä: vieraantuneisuutta, korruptiota, murtunutta moraalia ja varman elämän mallin katoamista. Kirjailija siis pidättelee suussaan eikä laske lukijan päälle sitä moraalikuolaa, josta Tommi Melender on blogissaan syyttänyt mm. ruotsalaisia dekkaristeja.

Samaan tapaan ikään kuin Salovaaralle vastaten Risto Raitio tunnistaa Hammettin mestarillisuuden tämän niukoissa, verhotuissa viesteissä. Hänelle Lasiavain (The Glass Key, 1931) edustaa "tiivistämisen huippua"; se on barthesilaisittain lukijan "täydennettävä" romaani.
Se on riisutuista riisutuin rikosaiheinen kertomus, jossa juonen etenemistä lukuunottamatta lukija joutuu itse täydentämään moniaiset aukot, niin kerronnassa kuin henkilöitten välisissä suhteissakin, motivaatioissa, melkein kaikessa.
Raitio löytää lukuisia herkullisia jännitteitä siitä, mitä Hammett jättää sanomatta tai mihin hän viittaa vain ohimennen.

Keijo Kettunen tarkastelee Sam Spaden moraalista kaksijakoisuutta Maltan haukassa (The Maltese Falcon, 1930). Lukija ei pääse lopultakaan selvyyteen yksityisetsivän motiiveista. Hammett oli itse toiminut vuosia yksityisetsivänä Pinkertonin etsivätoimistossa, minkä on katsottu olleen yksi syy dekkareiden kovaksi keitettyihin teemoihin. Toisin kuin Chandlerin Marlowe, Hammettin päähenkilöt eivät olleet romantikkoja eivätkä tehneet työtään pelkästä auttamisen ilosta, vaan käänsivät selkänsä maailman sherlockholmeseille ja muille arvoitusten ratkaisijoille.

Kokoelma päättyy pitkäaikaisen kumppanin Lillian Hellmannin muistelmiin Hammettin viimeisistä vuosista. Ensimmäisessä maailmansodassa saatu tuberkuloosi ja vuosia kestänyt raskas alkoholin käyttö verottivat Hammettia henkisesti ja fyysisesti.

Varjomiehen jäljillä on erinomaisen mielenkiintoinen johdanto Dashiell Hammettin romaaneihin ja elokuviin. Suomalaiset kriitikot, tutkijat ja kirjailijat eivät laula ylistystään suoraan vaan kaivavat esiin Hammettin ansiot, missä niitä on.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Primitive and Prehistoric Religions

F.-M. Bergounioux, Joseph Goetz, Primitive and Prehistoric Religions. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les religions des préhistoriques et des primitifs (1958) englanniksi kääntänyt C. R. Busby. Hawthorn Books, New York, NY, USA, 1966.

F.-M. Bergouniouxin ja Joseph Goetzin Primitive and Prehistoric Religions (1966) esittelee nimensä mukaisesti esihistoriallisia ja primitiivisiä uskonnon muotoja. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista edellisessä Bergounioux käy läpi kivikautisia kalmistolöytöjä, luolamaalauksia ja niiden pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä senaikaisten ihmisten (tai ihmisten sukulaisten) uskonnoista. Jälkimmäisessä osassa Goetz luotaa tekstien, myyttien ja antropologien tekemien havaintojen pohjalta primitiivisten kansojen mytologioita ja uskontoja.

Mesoliittinen kausi eli keskimmäinen kivikausi alkoi suunnilleen jääkauden väistyessä. Ihminen oli metsästäjä-keräilijä, jolla oli käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä ja sielun kuolemattomuudesta. Kalmistoista on löydetty sidottuja ja rampautettuja luurankoja; tulkinnan mukaan tarkoitus on ollut estää näitä palaamasta elävien keskuuteen. Kuolleita on tietysti myös lepytelty uhrilahjoin. Lepyttely ei ole kuitenkaan rajautunut pelkästään ihmisiin, sillä myös eläimiä on haudattu huolellisesti. Tappaminen on usein henkisesti raskasta, ja metsästäjät sovinnon hengessä ovat sitten pitäneet mm. peijaisia. Patsaat, kaiverrokset ja pääkallokokoelmat antavat viitteitä kulteista, mutta niiden sisällöstä Bergouniouxilla ei ole paljoakaan sanottavaa.
[Neolithic man] needed the sun whose benign influence could make the harvest grow and the needed to be fertile since sterility could weaken a tribe so that it became vulnerable to any attack.
Auringonpalvonta, joka nousi kukoistukseen pronssikaudella, sai alkunsa kuitenkin jo neoliittisella kaudella eli uudemmalla kivikaudella. Samaan aikaan ihmiset pystyttivät megaliitteja eli suuria kiviä tai kivirakennelmia, kuten Stonehenge. Tigriksen ja Portugalin väliin jäävältä alueelta löydettyjä muodokkaita naispatsaita on pidetty Äitijumalattarena, josta sitten kehittyi myöhemmin Magna Mater eli Kybele eli Gaia.

Primitiivisistä uskonnoista kirjalla on huomattavasti enemmän sanottavaa. Goetz ensin pahoittelee sanan "primitiivinen" käyttöä: sitä on lopultakin vaikea määritellä, vaikka kirjoitustaidon puutetta pidetään yhtenä merkittävänä tekijänä (inkoja ei kuitenkaan pidetä primitiivisinä, vaikka heillä kirjoitusta ei sellaisenaan ollut). Goetz jakaa tarkasteltavat kansat neljään: keräilijöihin (satunnaista metsästystä, ei perhettä laajempaa sosiaalista rakennetta, ei mainittavia työkaluja), erikoistuneisiin metsästäjiin (erikoistumista, päällikön johtamia heimoja), paimentolaisiin ja viljelijöihin, ja tarkastelee sitten erilaisten uskonnollisten ilmiöiden esiintymistä näiden parissa.

Primitiivinen teismi uskoo yliluonnolliseen persoonaan, usein taivaan isään (engl. sky god), joka on vastuussa maailman luonnista ja ympäristön elinvoimasta. Tämä jumala on lähellä, ja uskonnolla on keskeinen osa ihmisten, esim. keräilijöiden, arkielämässä. Erikoistuneempien kulttuurien yksinkertaisen deismin jumala on etäisempi ja luomansa maailman ulkopuolella. Taivaan isä vetäytyy taka-alalle, kuten kreikkalaisten Ouranos, jääden nuorempien jumalten varjoon, mutta palaa esiin, kun jotakin tärkeää on vaaka-laudalla ja kaikki muu pettää. Jumalten kehitys on rinnakkainen yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Goetzin mukaan paras maaperä animismille on viljelijöiden parissa. Metsästäjä-keräilijä tuntee ympäristönsä ja tietää asioiden hyvät ja huonot käyttötavat, mutta paikoilleen asettunut viljelijä jakaa maailman tuttuun (kylä ja pellot) sekä vieraaseen ja pelottavaan (metsät ja vuoret). Vieraasta ja sen alueen hengistä kasvaa viljelijälle uhka, jota täytyy lepyttää uhrein. Goetz muistuttaa, että maanviljelyn keksiminen oli naisten ansiota tai syytä; monet myytit, eivät vähiten Raamatun paratiisin tapahtumat, säilyttävät muiston tästä. Viljelijöiden parissa maan ja naisten hedelmällisyyden assosiointi johtaa jumalatarkultteihin ja -uskontoihin. Nämä ovat kaukana pullantuoksuisista, lämpimistä äitihahmoista; ne ovat arvaamattomia, elämästä ja kuolemasta päättäviä jumalattaria (Miten kävi Catulluksen runon Attisin?). Maanviljely, kuten metsästyskin, on väkivaltaa. Sitä ovat Karen Armstronginkin mainitsemat veriset pellot (Fields of Blood).

Edistyksellisyys on vanhan kumoamista. Polyteismi, synkretia ja uudet jumalat peittivät alleen vanhat uskonnot. Vanhat myytit, joita sittemmin päädyttiin kritisoimaan, eivät puhuneet jumalista vaan elämästä ja maailmasta ja ihmisen paikasta siinä. Polyteismin myötä jumalista tuli kuitenkin persoonia. Samalla jumalilta riisuttiin esimerkillisyys ja moraalisuus. Niinpä kreikkalaisen pantheonin jumalat alkoivat koohottaa omia etujensa ja oikkujensa perässä paljon sivuilleen katsomatta.
The result like most syncretisms is disastrous; the Greeks in judging their gods were ignorant of the historical vicissitudes of which they were the result. They condemned their ancestors without understanding them.
Goetzin mukaan tuskin yksikään nykyisistä uskonnoista on "puhdas" synkretiasta, uskontojen sekoittumisesta. Polyteismi on hänen mielestään kömpelöin synkretian muoto.

Primitive and Prehistoric Religions on tietysti mielenkiintoinen, vaikka kirjoittajat eivät vältäkään omien uskonnollisten käsitysten esille tuomista; kun puhutaan jumalista, kirjoittajat haluavat mainita myös Jumalan. Kirjan edellinen osa on tosin sisällöltään enemmän hautalöytöjen luettelointia kuin johtopäätöksiä, mutta jälkimmäinen osa on pidempi ja painavampi. 

torstai 19. marraskuuta 2015

Värillisiä ihmisiä

Outi-Illuusia Lilja, Värillisiä ihmisiä. ntamo, Neuerstedt, Saksa, 2015. Arvostelukappale

Outi-Illuusia Liljan runokokoelma Värillisiä ihmisiä (2015) on oikeastaan kokoelma kuvia. Arkiset tilanteet tai ohimenevät hetket välittyvät erilaisista näkökulmista. Ympäristö personifioituu ja saa intention. Runo saattaa tarttua auto-onnettomuuteen, putkiremonttiin, vuodenaikojen vaihtumiseen, julkisen liikenteeseen tai öiseen rantaan.
Aallot saapuvat paikalle yksitellen
puut jonottavat,
kävelytie on totinen
vesiraja jättää yöhön uudet jäljet
Runon puhuja on usein ulkopuolinen tarkkailija. Auto-onnettomuus välittyy sivustakatsojan silmin, putkiremontti asiakkaan. Milloin äänessä on runon minä, kokemukset tulevat tilanteen sisältä mutta edelleen ulkoisten tapahtumien kuvailuina. Runoissa on kokemuksellisuutta, mutta runot eivät tunnu antavan kokemukselle merkitystä. Toki rakkaus tai ihastuminen on myös kysymyksiä eli epävarmuutta, mutta se on ennen kaikkea värejä.

Minulla ei ole lempiväriä (pakon edessä sanon harmaa), enkä osaa yleensä asettaa yksittäisille väreille suurta painoa, koska ne muuttuvat ympäröivien värien mukaan. Kokoelman runoissa värit henkivät selvästi valkoisen ja mustan, vihreän ja sinisen symboliikkaa, mutta en päässyt niiden kanssa ilmiselvän tuolle puolen. Esimerkiksi violetti tuntuu tarjoavan kontrastin muille adjektiiveille; se ikään kuin nostaa kohteensa esiin kuin puhdas pigmentti murretusta taustasta.

Oikeastaan Liljan sanojen käyttö muistuttaa palettiveitsen jälkeä: runot ovat kauttaaltaan paksun symboliikan voitelemia. Niiden rosoiset sävyt ja rekisterit vaihtuvat nopeasti. Tulkinta on aina vaikeaa, mutta nyt tulkintaa vaikeuttaa sanojen käytön epätarkkuus: paksu sana-aines ja runsaat kielikuvat karkaavat useisiin eri suuntiin, mikä korostuu pitkissä runoissa. Runoista tulee arvoituksia.

Runoissa värillisiä eivät kuitenkaan ole pelkästään ihmiset vaan melkein kaikki muukin. Pinnoissa on tekstuureja, kuvioita, raitoja ja ruutuja. Runot ovat maalauksia.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Perfume

Patrick Süskind, Perfume: The Story of a Murderer. Saksankielisestä alkuteoksesta Das Parfum (1985) englanniksi kääntänyt John E. Woods. Penguin Books, London, UK, 2010.

On erikoista, että henkilökohtaisista mieltymyksistä puhutaan makuasioina. Muiden nisäkkäiden tavoin ihminen tunnistaa—henkilöstä riippuen—korkeintaan viisi makua, mikä vaikuttaa hieman karkealta paletilta erilaisten mieltymysten, äänekkäiden riitojen tai suorastaan identiteetin perustaksi. Koska valtaosa makujen vivahteista on itse asiassa hajuja, pitäisi johdonmukaisuuden nimissä puhua mieltymyksistä hajuasioina. Napoleoninkin tiedetään kirjoittaneen sotaretkeltään rakastetulleen Josephinelle: "Älä peseydy. Olen jo matkalla."

Patrick Süskind ei ole ensimmäinen tai viimeinen kirjailija, joka virittää hajuasioista tarinaansa näkymättömän maailman, mutta romaanissaan Perfume (1985) hän tekee sen erinomaisen tyylikkäästi. Vuonna 1738 Pariisissa syntyy poika, Jean-Baptiste Grenouille, joka jää ensin heitteille ja sitten orvoksi. Luostarin hänelle palkkaamat imettäjät vieroksuvat häntä, koska hänessä ei ole hajua. Hän ei tuoksu miltään. Toisaalta Grenouillella ("Sammakko") on poikkeuksellinen, kerrassaan satumainen hajuaisti. Hän tunnistaa ihmiset ennen kuin he ovat edes astuneet pihaan ja tietää rahakätköt lattioiden alta, mikä ei herätä luottamusta kasvattiäidissä. Hänen ja muiden väliin kasvaa juopa.
Odors have a power of persuasion stronger than that of words, appearances, emotions, or will. The persuasive power of an odor cannot be fended off, it enters into us like breath into our lungs, it fills us up, imbues us totally. There is no remedy for it.
Varttuessaan Grenouille kehittää hajuaistinsa huippuunsa: hän purkaa hajut osiinsa, muistaa ja palauttaa tarvittaessa mieleensä kaikki aistimansa hajut. Päästessään parfyymikon oppiin hän alkaa tuottaa uusia, mitä mielikuvituksellisimpia tuoksuja yhdistelemällä perusosasia. Uusien tuoksujen äärellä ihmiset ovat voimattomia. Süskindin käsissä tästä harmittomasta kampurajalasta kuoriutuu omanlaisensa Dionysos, joka muovaa aatelisten, porvareiden ja väkijoukkojen mielialoja. Ammattilaiset ottavat hänen taitonsa vastaan avosylin, mutta päihtyneen hurmion jumalallinen kosketus on aina kaksiteräinen. Niin, ja sitten on se murha.

Süskind taituroi esiteollisen Ranskan hajujen ja tuoksujen näkymättömän maailman sanoiksi ja tarinaksi. Yksityiskohdista kumpuaa runsaita uusia yksityiskohtia, mielleyhtymiä ja kielikuvia. Romaani asettaa itse omat uskottavuutensa rajat, ja jos ihmisillä ja kaupungeilla ei olisi nimiä, se voisi olla yhtä hyvin satu.

tiistai 17. marraskuuta 2015

The Next 100 Years

George Friedman, The Next 100 Years: A Forecast for the 21st Century. Anchor Books, New York, NY, USA, 2009.

Olen viljellyt sanaa geopolitiikka miettimättä tarkemmin sen merkitystä, saati sen historiaa. Maallikkona se on merkinnyt minulle suunnilleen etäisyyttä rajalta Leningradiin Pietariin, mutta käsite onkin monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien käyttämien käsitteiden tavoin huomattavan monisyinen... kuten tietysti todellisuuskin. Wikipedia muotoilee sen ensin maantieteen politiikkaan synnyttämien vaikutusten tutkimukseksi mutta tunnustaa pian sen viittaavan myös erilaisiin poliittisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ynnä joihinkin pseudo-tieteellisiin teorioihin.

Stratforin perustaja yhdysvaltalainen George Friedman on tehnyt geopolitiikasta uran. Kirjassaan The Next 100 Years (2009) hän määrittelee geopolitiikan menetelmäksi tarkastella maailmaa ja luodata sen kehitystä. Ennustaminen on tietysti vaikeaa mutta ei mieletöntä, koska kansainvälistä politiikkaa ohjaa Adam Smithin kansojen varallisuuteen ohjaavan "näkymättömän käden" kaltainen ilmiö. Yhtäältä valtioita ajaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja toisaalta muutamaa diktaattoria lukuunottamatta päättäjien kädet ovat pitkälti sidotut. Vaikka päättäjissä on eroja, Friedmanin mukaan on melko sama, kuka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi päätyy (tosin kirja on vuodelta 2009): asemansa säilyttämiseksi suurvallan täytyy tehdä tietyt päätökset tietyllä tavalla eikä liikkumavaraa ole tolkuttomasti. Suomessakin nuoremmille hallituspuolueille alkaa valjeta, että valta onkin vain valtaa tehdä välttämättömiä ja ikäviä päätöksiä.

Geopolitiikka tarjoaa rakeisen maiseman tulevaisuuden päätöksentekijöiden ympärillä. Toki Friedman tuntee ja tunnustaa ennustamisen vaikeudet ja kaikenlaiset odottamattomat seuraukset, mutta hän uskoo näkemyksensä suuriin linjoihin. Sen keskeinen ajatus on, että kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata on Yhdysvaltojen vuosisata. Tämä ei seuraa ideologisesta ylivertaisuudesta vaan kyvystä ja sitä kautta väistämättä halusta hallita (politiikka) maailman valtameriä (maantiede). Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on siis ylivertainen ihan syystä. Suurvalta noudattaa omasta asemastaan (maantiede) seuraavaa doktriinia (politiikka), eikä se halua edes rohkaista haastajia.

Toinen Yhdysvaltojen poliittinen voimavara on maahanmuuttoon nojaava väestönkasvu (maantiede). Väestön ikääntyminen (maantiede) aiheuttaa jännitteitä (politiikka) alkuun erityisesti Euroopassa. Väestönkasvu muuttuu negatiiviseksi, mistä seuraa Euroopan vaikutusvallan heikkeneminen, mutta vuosisadan mittaan syntyvyys laskee kaikkialla. 2020- ja 2030-luvuilla länsimaat kamppailevat maahanmuuttajista. Naisten asema paranee, ja/koska he saavat vähemmän lapsia, mikä törmää perinteisiin näkemyksiin suurperheistä.
Traditional distinctions between men and women are collapsing. As women live longer and have fewer children, they are no longer forced by circumstance into the traditional roles they had to maintain prior to urbanization and industrialization. Nor is family the critical economic instrument it once was. Divorce is no longer economically catastrophic, and premarital sex is inevitable. Homosexuality—and civil unions without reproduction—also becomes unextraordinary. If sentiment is the basis of marriage, then why indeed is gay marriage not as valid as heterosexual marriage? If marriage is decoupled from reproduction, then gay marriage logically follows. All these changes are derived from the radical shifts in life patterns that are part of the end of the population explosion.
   It is no accident, therefore, that traditionalists within all religious groups—Catholics, Jews, Muslims, and others—have focused on returning to traditional patterns of reproduction. They all argue for, and many have, large families. Maintaining traditional roles for women in this context makes sense, as do traditional expectations of early marriage, chastity, and the permanence of marriage. The key is having more children, which is the traditionalist principle. Everything else follows.
Yksi keskeinen anti-amerikkalaisuuden motiivi on Yhdysvaltojen edustama rappio, joka moraalittomuudessaan ja säädyttömyydessään tuhoaa avioliiton ja naisten kunnian. Tämä väite toistuu esimerkiksi Osama bin Ladenin puheissa. Länsimainen kulttuuri voi olla vaikea yhdistää perinteisiin suurperheisiin.

Yhdysvaltain hegemonian haastajia vuosisadan mittaan ilmaantuu, mutta Kiinaa tai Venäjää ei nähdä siinä joukossa. Kiina on sisäisesti liian heikko viemään läpi mittavia uudistuksia, jotka sillä on edessä mm. väestörakenteensa vuoksi. Friedmanin mukaan 2020-luvulla Kiina on fragmentoitunut tilkkutäkki. Venäjä on sisämaavaltio, jonka mahtavien jokien halkomia tasankoja on miltei mahdoton puolustaa muuten kuin etäisyyden avulla.
Ukraine and Belarus are everything to the Russians. If they were to fall into an enemy's hands—for example, join NATO—Russia would be in mortal danger. Moscow is only a bit over two hundred miles from the Russian border with Belarus, Ukraine less than two hundred miles from Volgograd, formerly Stalingrad. Russia defended against Napoleon and Hitler with depth. Without Belarus and Ukraine, there is no depth, no land to trade for an enemy's blood.
Venäjä yrittää luoda puskurivyöhykkeitä pitkille rajoillensa, mihin se pystyy vain sotilaallisesti voimakkaana. Kaikki rahat uppoavat aseisiin, ja maa jää jälkeen. Venäjän väestökehitys kääntyi kuitenkin negatiiviseksi jo Neuvostoliiton aikana (ks. Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (2002)), ja modernisointi pysähtyi vuonna 2000. Friedman ennustaa, että Venäjän keskushallinto romahtaa 2020-luvulla.

Vuosisadan mittaan Yhdysvaltain uudet haastajat ovat Japani, Turkki ja Puola. Turkista tulee alueellinen mahti entisen ottomaanien valtakunnan piirissä. Japani pystyy kulttuurinsa vuoksi sopeutumaan ja tekemään vaikeita muutoksia. Se nousee vuosisadan puoltaväliä kohti tultaessa aasialaiseksi mahdiksi, ja riippuvuus raaka-aineiden tuonnista pakottaa sen muuttamaan myös ulkopolitiikkaansa. Puola laajenee Venäjän hiivuttua vanhoille rajoilleen Baltiaan, Ukrainaan ja Mustallemerelle. Haastajat tietysti koettelevat Yhdysvaltoja myös aseellisesti. Vaikeampi konflikti Yhdysvalloille on kuitenkin vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikassa, missä Meksikon vastainen raja sulaa tai liukenee maahanmuuton ja väestödynamiikan seurauksena.

Friedman luonnostelee joitain teknologisia edistysaskeleita, kuten kiertoradalle asennettavat aurinkopaneeli, jotka korvaavat vääjäämättömästi hiipuvat fossiiliset polttoaineet. Robotiikka tulee aiheuttamaan valtavaa työttömyyttä. Aiempi koneistuminen ja informaatioteknologia ensisijaisesti muuttivat työtä ja samalla synnyttivät uusia työpaikkoja, mutta robotit kehitetään nimenomaan korvaamaan ihmisen tekemää työtä.

Friedmanin ennuste on tietysti mielenkiintoinen, vaikka se ohittaakin monia ympäristöön ja kasvuun liittyviä ongelmia. The Next 100 Years keskittyy kansainväliseen politiikkaan, eikä se mainitse ilmastonmuutosta kuin jälkisanoissa. Friedman uskoo Marxin tavoin, ettei ihminen tunnista ongelmia, joita se ei pystyisi ratkaisemaan. Eroosion, kalakantojen romahduksen ja kuivuuden voi olettaa Friedmanin ennusteessa olevan samaan tapaan "ratkaistu". Ilmeisesti ongelmat odottavat riittävää poliittista painetta.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Myth: A Very Short Introduction

Robert A. Segal, Myth: A Very Short Introduction. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

Oxford University Pressin julkaisema A Very Short Introduction -sarja lienee jonkinlainen haastaja For Dummies ja Complete Idiot's Guide -sarjojen kepeille yleisesityksille. Nimestään huolimatta sarjan kirjat eivät ole erityisen lyhyitä: noin 160 sivua pientä pränttiä lähteineen ja hakemistoineen. Kirjoittajat ovat asiantuntijoita ja teksti kuivaa asiaproosaa, joka pureutuu aiheena olevan ilmiön tai käsitteen historiaan. Tämän kaiken yllä leijuu Oxfordin yliopiston vuosisatainen prestiisi. Oi iloa!

Robert A. Segal on uskontotieteen professori Aberdeenin yliopistossa. Kirjasarjan linjauksen mukaisesti hänen Myth: A Very Short Introduction (2004) siis johdattelee myyttien sijaan myyttejä koskevien teorioiden historiaan eli Segalin kotikentälle. Vaikka myyteistä on esitetty teorioita aina antiikista alkaen, Segal kuitenkin rajaa kirjan esittemät teoriat viimeiseen pariin sataan vuoteen.

Myyteillä ei ole omaa tutkimusalaansa. Antropologia sovittaa myytteihin kulttuuriteorioitaan, ja vastaavasti sosiologia, psykologia ja kirjallisuustiede omia teorioitaan. Myyteille on annettu useita määritelmiä, mutta Segal kumoaa niitä yhden toisensa jälkeen ja tyytyy nimittämään myyttejä "tarinoiksi, jotka käsittelevät jotakin tärkeää".

Kun länsimainen tieteellinen ajattelu alkoi näyttää sen verran tukevalta, että siihen saattoi nojata, monet alkoivat mitata muuta maailmaa ja sen tapoja suhteessa tieteelliseen maailmankuvaan. Englantilainen antropologi E. B. Tylor (1832-1917) rinnasti myytit ja tieteen. Myytit olivat  primitiivistä filosofiaa tai uskontoa tarjoten selityksiä fyysisen maailman ilmiöille personifioitujen voimien avulla. Myytit on luettava kirjaimellisesti, joten ne eivät voi olla tieteelle rinnakkaisia totuuksia, eikä niillä ole sijaa tieteellisellä ajalla. Samaan tapaan J. G. Frazer (1854-1941) ajatteli myyttejä primitiivisenä luonnontieteenä, mutta, missä Tylorille myytit ovat selittäviä, Frazer näki ne maailmaan vaikuttavina tarinoina, joita eletään uudestaan rituaalien kautta. Hänen Kultaisessa oksassaan (1890) myytein perustellut rituaalit kohentavat erityisesti maan hedelmällisyyttä mutta myös parantavat vaivoja ja suojaavat pahoilta hengiltä.

Suuri osa Segalin käsittelemistä teorioista on tavalla tai toisella vastine tälle kirjaimelliselle luennalle tai myyttien ja tieteen asettamiselle vastakkain. Esimerkiksi Bronislaw Malinowski (1884-1942) sijoitti myytit osaksi jatkumoa, jonka kautta ihminen yrittää ymmärtää, muokata ja kontrolloida maailmaa. Missä tiede päättyy, alkaa magia, ja missä magia päättyy, alkaa myytti. Myytin avulla ihminen sovittaa itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Katastrofien, kuoleman, ikääntymisen ja tautien juuret seuraavat peruuttamattomasti myyttisen ajan tapahtumista. Kun myytti selittää vedenpaisumuksen, magia ja primitiivinen tiede yrittää tehdä asialle jotain. Claude Lévi-Strauss (1908-2009) on korostanut, että primitiivinen ajattelu on konkreettista, kun moderni ajattelu on puolestaan abstraktia. Siten myytit ovat konkreettista ja havaittavaa koskevaa tiedettä. Ihminen ajattelee molempien systeemien sisällä yhtä loogisesti, mutta modernin ajattelun etuna primitiiviseen nähden on pitkä, vuosisatojen mittaan koottu perinne.

Kirja esittelee hyvin pitkän liudan ajattelijoita, jotka kukin lähestyvät myyttejä filosofian, uskonnon, psykologian, kirjallisuuden tai yhteiskunnan näkökulmasta. Segal luonnostelee eri näkemyksiä suhteessa Adonis-myyttiin, jonka hän esittelee kirjan alussa. Joidenkuiden mielestä tieteen ja myyttien funktiot ovat erilaiset. Toisten mielestä myyttejä pitää tulkita ja lukea symbolisesti, jolloin ne paljastavat yleisiä, edelleen päteviä totuuksia ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Myyteistä sinänsä kirja ei tarjoa mitään tietenkään lopullista näkemystä. Ilmiö on monisyinen ja edelleen voimissaan myös uskonnollisen ajattelun ulkopuolella (esim. "ryysyistä rikkauksiin" tarinat). Tiede ei siis ole kumonnut myyttejä.

Myyttien teorioiden historiana Myth: A Very Short Introduction on mielenkiintoinen johdanto, jonka avulla myyttejä koskevaa keskustelua pystyy ehkä jäsentämään hieman paremmin.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Play it as it lays

Joan Didion, Play It As It Lays. Farrar, Straus & Giroux, New York, NY, USA, 1970. 

Joan Didion tuli tunnetuksi yhdysvaltalaisen kulttuurin rapautumisen kuvaamisesta romaaniensa lisäksi esseissään ja kolumneissaan. Hänen romaaninsa Play It As It Lays (1970) sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltain länsirannikolle ja kertoo 31-vuotiaan b-luokan näyttelijän Maria Wyethin hitaasta romahduksesta. Lyhyen itärannikon malliuran jälkeen hän päätyi Yhdysvaltain länsirannikolle ja näytteli parissa elokuvassa. Jälkimmäisessä hän esitti kohauttavan joukkoraiskauksen uhria. Ensimmäinen elokuva Maria ei tullut edes varsinaiseen levitykseen; siinä hänen elokuvaohjaajapuolisonsa Carter kuvasi häntä parin päivän ajan ja leikkasi satunnaisista katkelmista elokuvamaisen koosteen, jota esitettiin vain joillain festivaaleilla. Romaanin lyhyet luvut kuvaavat Marian avioeron jälkeistä aikaa, ja on tuskin sattumaa, että Play It As It Lays on rakenteeltaan samaan tapaan sirpalemainen.

Sirpalemaista on myös elämä. Länsirannikon viihdealan rikas keskiluokka elää uudenlaisessa maailmassa. Sen elämää eivät säätele perinteet, normit, rakenteet tai arkkitehtuuri. Yhteisö on joukko yhdessä juhlivia ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä toisistaan. Avioliitto on irtosuhteiden rei'ittämä taustafondi. Kaupunki ja erämaat koostuvat vain valtateiden halkaisemasta tyhjyydestä, jota ei voi käsitellä ilman autoa.

Kirja alkaa Marian monologista psykiatrisessa sairaalassa.
NOTHING APPLIES, I print with the magnetized IBM pencils. What does apply, they ask later, as if the word "nothing" were ambiguous, open to interpretation, a questionable fragment of an Icelandic rune. There are certain facts, I say, trying again to be an agreeable player of the game. Certain facts, certain things that happened. (Why bother, you might ask. I bother for Kate. What I play for is Kate. Carter put Kate in there and I am going to get her out.) They will misread the facts,  invent connections, will extrapolate reasons where none exist, but I told you, that is their business here.
Ensilukemalta Maria näyttää irtosuhteiden, päihteiden, kusipäisten miesten ja sukupuolittuneen elokuva-alan tarjoamien nöyryytysten uhrilta. Hän on kotoisin nevadalaisesta ydinkoealueeksi muuttuneesta pikkukylästä. Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on eronnut ajoittain väkivaltaisesta Carterista, jonka kanssa hänellä on kehitysvammainen tytär. Hänen uransa, sikäli kuin sitä oli, on hapertumassa.
Everything Maria could think to do in the town she had already done. She had checked into the motel, she had eaten a crab at the marina. 
Uudelleen luettuna Marian uhrius ei ole enää aivan yhtä paljasta, vaan hänen elämänsä, autiomaan ja rikkaan keskiluokkaisen elämän välille piirtyy kiehtovia samankaltaisuuksia—tai pikemminkin samanlaista tyhjyyttä. Marialla ei edelleenkään ole mitään otetta kohtaloonsa miesten keskellä.  Biologisen koneiston käynnistyttyä hän alkaa käydä kohtalon kanssa kauppaa ja takertua taikauskoon kuin tykistökeskityksen aikana poterossa kyyhöttävä sotilas.

Didionin romaanin kerronta on mutkatonta, älykästä ja ennen kaikkea tyylikästä. Se liikkuu hieman samoissa maisemissa kuin Jean Rhysin romaani Huomenta, keskiyö (1939): molemmissa romaaneissa päähenkilöt osaavat lukea tilannetta mutta ovat voimattomia saaliseläimiä. He keikkuvat tyhjyyden partaalla, mutta nyt tyhjyys on siirtynyt yhteiskunnan ulkokehältä sen sisuksiin. Missä sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja moraali eristivät Sashan ympäristöstään, Mariaa erottavat sukupuolen lisäksi vain jonkinlainen apatia. Hän ei sano, kun pitäisi sanoa, valitse, kun pitäisi valita, ja jatkaa, kun haluaisi luovuttaa. Marian ja ympäristön välillä on jännite: luopuminen ja älykäs havainto ovat terävässä ristiriidassa, ja lukija päätyy psykiatrisen sairaalan hoitohenkilökunnan tavoin tulkitsemaan tapahtunutta ja keksimään syitä.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Like Water for Chocolate

Laura Esquivel, Like Water for Chocolate: A Novel in Monthly Installments with Recipes, Romances, and Home Remedies. Espanjankielisestä alkuteoksesta Como aqua para chocolate (1989) englanniksi kääntäneet Carol Christensen ja Thomas Christensen (1992). Anchor Books, New York, NY, USA, 1995.

Voiko ilmavaivoihin kuolla? Meksikolainen Laura Esquivel antaa ymmärtää, että voi, vaikkakin hänen romaaninsa Like Water for Chocolate (1995) on maagista realismia, jossa syy- ja seuraussuhteet noudattavat hetkittäin vieraita lakeja.

Meksikon maaseudulla 1900-luvun alun vallankumouksen myllerryksissä perinne ja uusi aika ottavat mittaa toisistaan. Tita on nuorin maatalon tyttäristä. Suvun perinteen mukaisesti nuorin tytär ei mene naimisiin vaan hoitaa äitiään tämän kuolemaan asti. Niinpä, kun Pedro tulee kosimaan, Mama Elena torjuu tämän mutta tarjoaa vanhinta tytärtään Rosauraa nuorimman sijasta. Pedro suostuu mutta ei rakkaudesta Rosauraan.
Unquestionably, when it came to dividing, dismantling, dismembering, desolating, detaching, dispossessing, destroying, or dominating, Mama Elena was a pro.
Tita alistuu tyrannimaisen äitinsä palvelijaksi, mutta pinnan alla kuohuu. Keittiöstä tulee Titan valtakunta ja ruoanlaitosta kanava hänen itseilmaisulleen. Titan ruoanlaitto on alkemiaa, joka muovaa todellisuutta. Ihmiset ovat haltioissaan hänen ruo'istaan—paitsi Mama Elena. Keittiön tärkein mauste on rakkaus, mutta milloin ruokaan joutuu kyyneleitä, kiihkoa tai ahdistusta, seuraukset ovat arvaamattomat: häävieraat joutuvat äkillisen oksennustaudin valtaan, rakennuksen kylkeen rakennettu varasto alkaa loistaa ylimaallista valoa, nuori nainen päätyy juoksemaan alasti pitkin peltoja päätyen lopulta vallankumouksellisten joukkoihin. Sitten jotkut saavat ilmavaivoja, mutta toisaalta syy voi hyvin olla myös hapan asenne.

Perinteet voivat olla ahdistavia valjaita, mutta ne tarjoavat myös reseptejä ja parannuskeinoja—ja väärinkäytettynä valtaa. Naiset kamppailevat kiivaasti asemastaan ja itsenäisyydestään haluamatta lopullista välirikkoa. Tunnelma ei asetu lähellekään perheidylliä, mutta murtuneista nenistä ja tulipaloista huolimatta kirjan sävy ei ole aivan vakava vaan pikemminkin lämmin, inhimillinen, sopivan groteski parodia.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Irinan kuolemat

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat. Like, Keuruu, 2015. Arvostelukappale

Asko Sahlbergin tuore pienoisromaani Irinan kuolemat (2015) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen. Helsingissä vuonna 1944 sota hallitsee kaikkea, mutta kahdeksanvuotias Irina ei osaa jäsentää tapahtumia itse. Väkivalta, rampautuneet sotilaat, pommitukset ja säännöstely avautuvat vasta aikuisten reaktioiden ja pelkojen kautta. Maailma syntyy toisen käden tiedoista.
Niillä miehillä oli tummat puvut ja kovitetut kaulukset ja silmät, jotka katsoivat aina tavallisten ihmisten lävitse. Heitä kutsuttiin herroiksi. Isä oli kertonut, että herroilla oli tapana kokoontua isoksi laumaksi, joka päätti ihmisten asioista ja samalla rikastui.
Aikuisten kielikuvat ovat vaikeita eivätkä avaudu. Miksi joku pitäisi kättä toisen taskussa? Miten housunsa laskemalla saa kahvipapuja? Irinan omat kielikuvat tarjoilevat leikkisiä muodonmuutoksia kytkeytyen pieneen ja paikalliseen. Asiat ja esineet muuttuvat eläimiksi, usein linnuiksi. 

Kun vanhemmat sitten lähettävät Irinan turvaan Ruotsiin, hänen ulkopuolisuutensa korostuu. Sota tuntuu siirtyneen ihmisten sisälle, ja Irinan asema huojuu lemmikkieläimen ja syöpäläisen välillä. Kansankodin kahdet kasvot konkretisoituvat sijaisperheen jäsenten horjuvassa henkisessä tasapainossa.
Joskus ihmisten kasvot kääntyivät nurin. Siihen ei tarvittu unia, se saattoi tapahtua keskellä päivää. Ihminen seisoi keskellä päiväänsä ja puhui joutavia tai hymyili tai näytti mietteliäältä, ja äkkiä hänen kasvojensa nahka irtosi ja kiepsahti nurin. Kasvojen nurja puoli ei ollut kaunis näky.
Sahlbergin kerronta on yhtäältä vaikuttavaa, sillä se ei tarjoa lämpöä eikä tunteita, mutta toisaalta sitä rasittaa ylikierroksilla käyvä runollisuus, joka antaa tahdon jokaiselle yölle, usvalle ja pimeydelle.