keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Aamiainen Tiffanylla

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori (1967). Tammi, Jyväskylä, 2007.

Aamiainen Tiffanylla (1967) on suoraviivaiseksi pienoisromaaniksi kerronnaltaan monimutkainen. Tarinassa ei sinänsä tapahdu mitään ihmeellistä: Kertoja, aloitteleva kirjailijan planttu, muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa toisen maailmansodan aikana ja tutustuu alakerran naapuriinsa Holiday "Holly" Golightlyyn, joka elättää itsensä rikkaiden miesten seuralaisena. Kertoja kuitenkin kierrättää tarinoita Hollysta eri lähteistä—omista kokemuksista, toisen käden kautta ja Hollyn kertomuksista—eivätkä ne aina kohtaa.

Toisaalta nuoretkaan eivät aina kohtaa. He tarrautuvat nälkäisinä modernin New Yorkin tarjoamaan vapauteen, mutta ihastunut kertoja ei pysty sulattamaan Hollyn vauhdikasta elämää kakistelematta. Seuralaisena Holly mukautuu ympäristöönsä ja muuntautuu jatkuvasti sitoutumatta mihinkään, jäämättä minkään vangiksi. Ainoastaan kiikkerän toimeentulon edellyttämät tapaamiset ja vakituinen asunto luovat puitteet rutiinille. Kertojan ja Hollyn ystävyys hioutuu vähitellen hyväksynnäksi, jolle riittää hiljainen läsnäolo, mutta sitten alkaakin olla jo myöhäistä. Seuralaisura alkaa vuotaa, ja Hollyn on pakko reagoida.

Pienoisromaanin nimi ei viittaa aamiaiseen (koska Tiffany's on jalokivikauppa) vaan Hollyn unelmaan.
Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään kovin pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoitten tuoksu.
Truman Capote on kertojana taiturimainen, mutta en silti ihastunut pienoisromaaniin. Odotinko kierteisempiä syöttöjä vai luinko liian nopeasti, en tiedä. Hämäläisen suomennoksessa on joitain kompastelevia sanavalintoja ja tarpeetonta koukeroisuutta.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Homo faber

Max Frisch, Homo faber: selostus. Saksankielisestä alkuteoksesta Homo faber (1958) suomentanut Sinikka Kallio. Otava, Keuruu, 1961.

Viime vuosisadan alussa ranskalaisfilosofi Henri Bergson määritteli älykkyyden kyvyksi valmistaa työkaluja. Keinotekoisia välineitä tuottava ihminen on tekevä ihminen, homo faber. Työkalujensa avulla ihminen hallitsee ja muokkaa ympäristöään parantaen selviytymismahdollisuuksiaan. Teknillisten opinahjojen tieteenfilosofit saattavat jopa sanoa, että teoria käytännöllinen soveltaminen on inhimillisen tiedon korkein aste.

Tämäntyyppistä ajatusta pyörittelee myös sveitsiläinen Max Frisch romaanissaan Homo faber (1961). Viisikymppinen Walter Faber on insinööri, jolle vain mitattava ja todennettava on olemassa. Hän tunnistaa syy-seuraus -suhteet tapahtumien ja ilmiöiden takana, mutta ei pysty antamaan niille mitään merkitystä. Faber on elää vain nykyhetkessä ja pysyy jatkuvasti liikkeellä tehden jotain.

Sitten matkalla Etelä-Amerikkaan hänen koneensa tekee pakkolaskun meksikolaiselle aavikolle ja viereisessä penkissä istuva ärsyttävä saksalainen paljastuu hänen entisen tyttöystävän ensimmäisen aviomiehen veljeksi, jonka kanssa hän sitten päätyy matkustamaan Guatemalan viidakkoon. Sieltä palattuaan sattumat alkavat tihentyä, mutta Faber ei hätkähdä.
En kiellä tätä: oli enemmän kuin sattuma, että kävi niin kuin kävi, siinä oli kokonainen sattumien ketju. Mutta miksi puhua johdatuksesta? En tarvitse minkäänlaista mystiikkaa myöntääkseni oikeaksi, että epätodennäköinen on kokemustosiasia; minulle riittää matematiikka.
Insinöörin ja humanistin ero kiteytyy matkalla Italian kumpuilevalla maaseudulla. Nuori seuralainen haluaa kierrellä jokaisessa kirkossa, mutta Faberille hanke on mieletön: kirkothan ovat kaikki samanlaisia! Insinööri redusoi yksittäistapaukset yleistettäväksi malliksi, kun humanistille juuri yksilölliset erot ovat merkittäviä.
Vaivaa minulle tuotti vain hänen ääretön taiteen tarpeensa, hänen vimmansa katsoa aivan kaikki. Päästyämme Italiaan oli tuskin ainoatakaan paikkaa, missä minun ei tarvinnut pysäyttää autoa. Pisa, Firenze, Siena, Perugia, Arezzo, Orvieto, Assisi ... En ole tottunut matkustamaan sillä tavoin.
Romaani on alaotsikkonsa mukaan selostus. Kerronta etenee tapahtumien tasalta. Walter Faber kertoo, mitä hän näkee ja kokee, mutta hänen tarkasteleva katseensa ei osu häneen itseensä. Tarina asettaa vastakkain monia asioita kuin vetoketju, ja tavallaan vetoketjun kautta se saa myös myyttisiä piirteitä. Silloin Faberin sokeuskin alkaa väistyä. Tunne ei redusoidu luonnontieteelliseksi prosessiksi, eikä teknologiasta ole apua siellä, missä sitä ei ole. Tilastotiedekin osoittautuu tehottomaksi toivomukseksi, joka ei suojaa eikä paranna.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.
Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.
Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.

lauantai 19. joulukuuta 2015

PostgreSQL 9.0 High Performance

Gregory Smith, PostgreSQL 9.0 High Performance. Packt Publishing, Birmingham, UK, 2010.

Packt Publishing -kirjat ovat olleet laadultaan epätasaisia niiltä osin, kuin olen niihin perehtynyt, vaikka kirjat käyvät läpi jonkinlaisen vertaisarvioinnin. Tietokanta-asiantuntijan Gregory Smith Postgres-tietokannan suorituskykyyn pureutuva PostgreSQL 9.0 High Performance (2010) on kuitenkin kustantamon niitä parempia teoksia. Teos on tosin jo hieman vanhentunut, sillä Postgresin, eli ammattikielellä "Possun", betaversio 9.5 julkaistiin viime lokakuussa. Suorituskyvyn mittaamisesta ei tämän avoimen lähdekoodin tietokannasta ole tuoreempaa teosta, mutta toisaalta perusasiat eivät muutu kovin nopeasti.

Smithin kirja on käytännön opas suorituskyvyn mittaamiseen, ja teoriaa siinä on hyvin vähän. Tietokannan ylläpito edellyttää jatkuvaa seurantaa ja säännöllisiä testejä, joissa trendit sitten paljastavat erilaisia skaalautuvuuteen tai kuormaan liittyviä ongelmia. Ne tarjoavat myös pohjan, jonka varassa tietokannan asetuksiin on mahdollista tehdä muutoksia. Siinä se.

Laite- eli "rautatasolla" suorituskyky koostuu prosessorien, muistin (eli väliaikaismuistin) ja levyjen (eli pysyväismuistin) tehokkuudesta. Toki laitteilla on välimuisteja, väylänopeuksia jne., mutta Smith aloittaa näiden kolmen eri komponentin kuormitustesteillä. Levypintojen tai -hakuvarsien lukumäärää ei tarvitse kaivaa esiin, mutta levyn pyörimisnopeus on edelleen käypä muuttuja (tiedoksi niille jotka levyn hakunopeuksia ovat joskus laskeneet). Smith kuvailee eri tiedostojärjestelmien ja levyteknologioiden vaikutuksia tietokannan toimintaan. Esimerkiksi ilman patterivarmennettua kirjoituspuskuria muuten nopeisiin ja muuten erinomaisiin SSD-levyjen varmennukseen jää katve, jonka aikana sattuva järjestelmähäiriö voi kadottaa tietoa.

Tietokannan vasteajat riippuvat paitsi laiteresursseista myös kuormasta (eli muusta samanaikaisesta käytöstä) ja tavasta, jolla data on organisoitu tietokantaan. Smith tarjoilee joitain hyviä nyrkkisääntöjä tietokannan muistiasetuksiin; perusasetukset ovat alakanttiin. Sitäkin hyödyllisempää on tietokantasivun tai levylohkon elinkaaren esittely: rinnakkaisten kirjoitus- ja lukuoperaatioiden nopeuttamiseksi Postgres versioi tietokantarivejä, jotka sitten näkyvät eri transaktioille niiden tunnisteiden (so. juokseva järjestysnumero) mukaan. Aikanaan versiot tietysti vanhentuvat, joten ne pitää siivota pois. Vaikka automaattinen siivousoperaatio näin tekeekin, se ei vapauta levytilaa, vaan taulun lisäys- ja poisto-operaatiot aikaa myöten fragmentoivat taulun hallitseman levyalueen, jolloin laajat kyselyt johtavat yhä useamman levylohkon hakemiseen levyltä (mikä tarkoittaa pitkiä vasteaikoja). Sama koskee indeksejä: ne fragmentoituvat ja voivat siten muuttua jopa käyttökelvottomiksi. Niinpä aikaa myöten Postgresin suorituskyky heikkenee. Ongelma on tottakai ratkaistavissa, mutta se vaatii varsinkin suuremmissa tietokannoissa on monen tunnin huoltoikkunan. 

Tietokannan testaamiseen on lukuisia työkaluja, joista jotkin ovat vanhentuneet suhteessa nykyisiin datamääriin. Niillä saa kuitenkin säännöllisesti käytettynä luotettavia mittaustuloksia, jotka ehkä arvioivat kirjoitus- ja lukunopeuksia yläkanttiin, mutta joissa esiintyvien trendien muutokset kertovat mahdollisista ongelmista pellin alla. Sitten tietokannan lokeista voi koota joukon ongelmakyselyitä, joiden säännöllinen testaaminen tuottaa hyvää mittausdataa. Smith pureutuu myös kyselyiden optimointiin, indeksien käyttöön ja analyysidatan tulkitsemiseen. Edellytys suorituskyvyn parantamiseen on, kuten tuli ilmi, säännöllinen monitorointi ja huolto.

Smithin kirjassa on paljon hyvää. Selostukset erilaisista laitteista ja työkaluista on kirjoitettu samaan tapaan huolellisesti kuin kirjan keskeinen asia. Samat tiedot olisi koottavissa ehkä Postgresin sivuilta ja keskustelupalstoilta, mutta rakenteensa, kattavuutensa, esimerkkiensä ja argumentaationsa puolesta (sähköinen) kirja pitää julkaisumuotona edelleen pintansa nopeasti kehittyvänkin aiheen piirissä. Smith kirjoittaa siistiä insinöörikieltä, jonka sanasto on alan erikoistermejä lukuunottamatta väritöntä yleiskieltä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Democracy

Joan Didion, Democracy. Simon & Schuster, New York, NY, 1984.

Joan Didionin romaani Democracy (1984) on palapelimäinen, kokeileva romaani. Taustalla soivat Vietnamin sodan loppusävelet ja Saigonin valtaus, mutta Inez Victorin perheen kautta Didion tarkastelee poliittisen elämän tuoman julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Se aiheuttaa horjuvan identiteetin, vieraantumista ja muistiongelmia. Se tuottaa myös huumeiden käyttöä, murhan ja avioliiton ulkopuolisia suhteita.
 
Kirjan kertoja on Joan Didion. Kirjailija luo itsestään toimittaja-kirjailija -hahmon, joka kertoo ystävänsä Inez Victorin elämästä.
Call me the author.
Let the reader be introduced to Joan Didion, upon whose character and doings much will depend of whatever interest these pages may have, as she sits at her writing table in her own room in her own house on Welbeck street.
So Trollope might begin his novel.
Vaikka Didion puhuu Trollopesta, esittely on pikemmin nyökkäys Melvillen kuuluisalle aloitukselle. Didion leikittelee tarinansa kanssa kertojan asemastaan käsin. Osa tarinasta pohjautuu lehtijuttuihin, valokuviin, sähkeisiin, tarkkoihin päivämääriin, Who's Who:n tietoihin, paikkoihin ja haastetteluihin. Osa hänen kuvaamistaan tapahtumista nojaa hänen tapaamisiinsa Inez Victorin kanssa; Inez vierailee jopa Voguen toimituksessa, jossa Joan Didion työskenteli 1950-60 -luvuilla. Näitä omakohtaisia kokemuksia vahvemmin kirjan tapahtumia vahvistaa Didionin käyttämä tyyli: kertomus etenee  etäännytetyllä toimittajan äänellä.  I was trained to distrust other people's versions, but we go with what we have. 

Tarina on kuitenkin kaunokirjallinen romaani, vaikka Didion sotkee kahta kertomisen tapaa toisiinsa. I have been keeping notes for some time now about the way Jack Lowett waited for Inez Victor. Kirjailija tekee muistiinpanoja hahmoistaan samaan tapaan kuin toimittaja. Hän ikään kuin oivaltaa henkilöiden motiiveja, mikä on sovellettavissa sekä toimittajaan että kirjailijaan.
It occurs to me that for Harry Victor to have driven up to Sarah Lawrence on a Tuesday afternoon in May and picked up Inez Christian in her leotard and married her at City Hall could be understood as impulsive, perhaps the only thing Harry Victor ever did that might be interpreted as a spring fancy, but this interpretation would be misleading.
Didion esittää yhtäällä haastateltavien suoria lainauksia ja tapahtumia jonkun paikalla olleen kuvailemina. Sitten toisaalla hän rekonstruoi tarkasti kohtauksia, joissa hän ei ollut paikalla. Kerran hän kääntyy lukijan puoleen ja kertoo kerronnallisista valinnoista, joita hän voisi tehdä.
I know the conventions and how to observe them, how to fill in the canvas I have already stretched; know how to tell you what he said and she said and know above all, since the heart of narrative is a certain calculated ellipsis, a tacit contract between writer and reader to surprise and be surprised, how not to tell you what you do not yet want to know.
Palapelimäisyys, etäännytetty kerronta ja kertojan toteava ääni toimivat moitteetta, mutta romaanin varsinainen suola on kirjailijan leikkisä suhtautuminen omaan asemaansa romaanissa, mikä virittää mielenkiintoisen jännitteen tapahtumiin ja niistä kertomiseen.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Functional Programming in Scala

Paul Chiusano ja Rúnar Bjarnason, Functional Programming in Scala. Esipuheen kirjoittanut Martin Odersky. Manning, Shelter Island, NY, USA, 2015.

Vanhan viisauden mukaan iterointi on inhimillistä, mutta rekursio on jumalaista. Iterointia käytetään tietokoneohjelmoinnissa, matemaattisessa approksimoinnissa ja suomalaisessa hallitustyöskentelyssä. Se on tehtävien prosessointia ikään kuin silmukassa: suoritetaan työvaiheita, kunnes tulee lupa lopettaa. Rekursio on matemaattisempi: siinä työvaiheen tulos riippuu saman operaation edellisistä arvoista. Esimerkiksi Richard Stallmanin avoimen lähdekoodin hanke GNU on rekursiivinen akronyymi—se tulee sanoista GNU's Not Unix. Hah hah.

Jos Hartwall-areenan yleisö pitäisi järjestää nousevaan aakkosjärjestykseen sukunimen mukaan, iteratiivinen lähestymistapa aloittaisi lavalta katsottuna vasemmasta yläkatsomosta ja alkaisi yksitellen siirrellä ihmisiä sopivaan järjestykseen. Rekursiivinen lähestymistapa voisi järjestää ihmiset kussakin katsomossa ensin istuimittain (helppo), istuinriveittäin ja sitten katsomoittain lopulta yhdistäen tulokset koko areenan tulokset. Esimerkki on ontuva, mutta rekursio on  yksinkertaisesti maallisen yläpuolella.

Mikä sitten tekee rekursiosta jumalaista? Ensinnäkin sisäkkäisten operaatioiden hahmottaminen on ensinnäkin ihmiselle vaikeaa. Operaatio, joka selvittää, mikä on esimerkiksi yhdeksäs fibonacciluku, nojaa siihen, mitkä ovat kahdeksas ja seitsemäs fibonacciluku, mikä nojaa kuudenten ja viidenteen fibonaccilukuun jne. Tällainen päässälasku on vaikeaa vähänkään suurempien lukujen kohdalla. Rekursiiviset lukujonot eivät ole tietenkään arkipäivää, mutta rekursio on hyödyllinen sisäkkäisten,  keskenään samanlaisten tietorakenteiden käsittelyssä. Tietojenkäsittelijä puhuu puista, verkoista ja linkitetyistä listoista, eli erilaisista tavoista järjestää tietoa nopeasti ja tehokkaasti käsiteltäväksi.

Toiseksi rekursio tuottaa elegantteja ratkaisuita. Hyvin vähäeleisesti tai ytimekkäästi se ratkaisee mahdollisesti hyvin monimutkaisia ongelmia. Tämä vähäeleisyys tai ytimekkyys on läheistä sukua matematiikan estetiikalle. Rekursiota esiintyy myös luonnossa, suunnittelussa ja muotoilussa: Fibonaccilukujonon peräkkäisten lukujen suhde lähestyy kultaista leikkausta. Fraktaalit ovat rekursiivisia, itsesimilaarisia joukkoja, joita luodaan keinotekoisesti, mutta esimerkiksi kukka- ja parsakaali ovat rekursiivisia fraktaaleja rakenteita.

Vuosien varrella olen käyttänyt rekursiota säästeliäästi soveltaen sitä hyvin rajattuihin ongelmiin, koska rekursiolla on hintansa. Pitkät ketjut sisäkkäisiä funktiokutsuja edellyttävät raskasta  kirjanpitoa. Kun aloitin opintoni 1990-luvun puolivälissä, rekursiota pidettiin tapana rampauttaa tietokoneen suorituskyky. Verkkojen ja puiden läpikäyntiin "tosielämässä" suositeltiin iteraatiota. Tämä rekursioon liittyvä raskaus on kuitenkin ns. imperatiivisten tai deklaratiivisten ohjelmointikielten ongelma. On olemassa näille rinnakkainen, funktionaalinen ohjelmointiparadigma.
 
Paul Chiusanon ja Rúnar Bjarnasonin teos Functional Programming in Scala (2015) on tuore johdanto funktionaaliseen ohjelmointiin. Se pysyy paradigmana lähempänä matemaattista lambdakalkyylin mallia, jossa iteroinnin sijaan ikään kuin sievennetään operaatiota, kuin imperatiivinen paradigma. Keskeinen ero on tilamuuttujien käytössä: puhtaasti funktionaalisissa kielissä niitä ei ole tai, kuten todellisissa funktionaalisissa kielissä tehdään, niitä ei suosita. Näin Hartwall-areenan katsojalukumäärää ei koottaisi minkään juoksevan laskurin vaan pitkän, rekursiivisen funktion evaluoinnin kautta hieman fibonaccilukuesimerkin tapaan.

Tilamuuttujien hylkäämisellä saadaan aikaan viitteellinen läpinäkyvyys (referential transparency). Tällöin funktion eli suoritettavan operaation palautusarvo sisältää kaiken sen, mitä funktio tekee, eikä funktiolla ole sivuvaikutuksia.
An expression e is referentially transparent if, for all programs p, all occurrences of e in p can be replaced by the result of evaluating e without affecting the meaning of p. A function f is pure if the expression f(x) is referentially transparent for all referentially transparent x.
Tilamuuttujia voi käyttää funktion sisällä (joissain syheröisissä algoritmeissa se voi olla miltei pakko), mutta ne eivät koskaan näy ulos. Näin muodoin funktionaalinen ohjelmointi on ohjelmointia ilman sivuvaikutuksia. Inside every function with side effects is a pure function waiting to get out. Funktionaaliset kielet suosivat myös rekursiota. Esimerkiksi Scalan—siis ohjelmointikielen—kääntäjä osaa kirjoittaa ns. häntärekursion auki silmukaksi ilman yhtäältä tilamuuttujia ja ja toisaalta kallista kirjanpitoa.

Chiusano ja Bjarnason esittelevät esimerkkien kautta sivuvaikutusten eliminointia, mutta kaikki esimerkit poikkeuskäsittelystä rinnakkaisohjelmointiin, kirjastorajapinnoista jäsentämiseen pyörivät monadien ympärillä. Niitä käytetään ketjuttamaan operaatiota ja kommunikoimaan sitä, mitä operaatiot tekevät. Tuloksena on vaikuttavan kaunista jälkeä—osin tietysti rekursion takia. Scalassa on lisäksi paljon kaikenlaista, mitä kirjoittajat eivät käsittele.

Ohjelmointikielet muistuttavat toisiaan kapealta sanastoltaan ja syntaksiltaan, mutta niiden taustalla oleva filosofiat, joiden ohjaamana ongelmia puretaan ohjelmakoodiksi, voivat olla hyvin erilaisia. Functional Programming in Scala havainnollistaa erinomaisesti Scalan ja laajemmin funktionaalisen ohjelmoinnin taustalla olevan idean. Kirja ei ole kuitenkaan helppo, enkä pysty soveltamaan monadeja ja niiden tarjoamaa tyylikästä ilmaisuvoimaa rutiininomaisesti het' kirjan luettuani.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sacrifice: Its Nature and Function

Henri Hubert ja Marcel Mauss, Sacrifice: Its Nature and Function. Ranskankielisestä alkuteoksesta Essai sur la nature et la fonction du sacrifice (1898) englanniksi kääntänyt W. D. Halls. Esipuheen kirjoittanut E. E. Evans-Pritchard. Cohen & West, London, UK, 1968.

Kun 1800-luvulla tutkijat alkoivat kiinnostua myyteistä ja rituaaleista, he kiinnittivät huomiota myös uhraamiseen. E. B. Tylor, William Robertson Smith ja James Frazer tulkitsivat uhraamisen lahjaksi tai sovitukseksi jumalalle tai toteemille. Henri Hubert ja Marcel Mauss tutkielmassaan Sacrifice: Its Nature and Function (1968) tunnistavat aiempien määritelmien heikkoudet: puutteelliset uhrimekanismin selitykset, totemismin katteeton yleistäminen, sekava tai satunnainen aineiston jäsentäminen ja analogioihin perustuvien luokitteluiden rakentelu alkuperäisen ilmiön analysoinnin sijaan. Sivallettuaan aikaisempaa (englantilaista) tutkimusta kohteliaasti pariin otteeseen kirjoittajat esittävät, kuten tapana on, oman näkemyksensä. He osoittavat selvästi, ettei uhraaminen palaudu totemismiin.
Sacrifice is a religious act which, via the consecration of a victim, modifies the condition of the moral person who performs it or of certain objects in which that person is interested.
Uhraamisen tarkoitus on uhraajan tilan muuttaminen maallisesta pyhäksi tai toisinpäin riippuen alkutilasta: Neutraali alkutila johtaa vihkimisen tai siunaamisen kautta pyhitykseen. Toisaalta epäpuhdas (syntisyys on omanlaistaan pyhyyttä) tai vastaavasti pyhä alkutila pyritään siirtämään uhriin ja siten puhdistumaan, koska pyhässä tai epäpuhtaassa tilassa ihminen ei voi osallistua normaaliin elämään.

Hubertin ja Maussin esittämän mallin yhdenmukaisuus on toimintatavassa, jolla uhraaminen tapahtuu: valmistautuminen, uhraus, puhdistautuminen. Aluksi uhraaja eristetään maallisesta touhusta ja uhri sekä uhrimenojen paikka puhdistetaan. Uhrauksen tulee edetä alusta loppuun keskeytyksettä. Uhri (esim. eläin tai leipä) tuhotaan esimerkiksi tulessa tai ruokapöydässä. Menojen jälkeen uhraajan ja mahdollisten muiden osallistujien pitää puhdistautua pyhän kosketuksesta (ja mahdollisesta verestä), jotta paluu takaisin maalliseen ympäristöön on mahdollinen.

Uhraamiselle tulee näin kaksi määritelmää: yhtäältä kommunikaationa maallisen ja jumalaisen välillä ja toisaalta proseduurina, joka noudattaa esitettyä skeemaa. Uhri toimii välittäjänä maallisen ja jumalaisen välillä, koska ihminen ja jumala eivät voi olla suorassa kosketuksessa; ihminen kuolisi. Usein uhraaminen on vapaaehtoista ja tilanteen mukaista, mutta se voi olla myös säännöllistä tai jumalten velvoittamaa. Uhraaminen voi myös johtaa uhrin uudelleen syntymään, kuten maanviljelyyn ja hedelmällisyyteen liittyvissä myyteissäkin esitetään.

Kirjan esimerkit on poimittu hindulaisista ja juutalaisista teksteistä (eli veda-kirjoista ja Raamatusta), jotka ovat lähteinä monin verroin parempia kuin tulkinnanvaraiset antiikin tekstikatkelmat. Hubertin ja Maussin teos on tietenkin jo vanhentunut, mutta sillä on klassikon asema. Teos oli aikoinaan osa Émile Durkheimin käynnistämää ohjelmaa, jonka oli tarkoitus valjastaa sosiologiasta vakavasti otettava tiede, joka selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirja alkaakin durkheimilaisten vaatimusten mukaisesti käsitteiden määrittelyllä, jota en ole tavoitellut omassa kielenkäytössäni.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Red Harvest

Dashiell Hammett, Red Harvest (1929). Teoksessa Dashiell Hammett, The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Dashiell Hammettin ensimmäinen romaani Red Harvest (1929) ilmestyi alunperin neljänä toisiinsa kytkeytyneenä novellina. Ensimmäisessä Donald Willsson myöhästyy tapaamisestaan yksityisetsivän kanssa hyvästä syystä: hänet ammutaan. Hänen vaimonsa toimet samana iltana vaikuttavat epäilyttäviltä, mutta kertojana toimiva yksityisetsivä, Hammettin aiemmista novelleista tuttu Continental Op (Continental-yksityisetsivätoimiston "operaattori" eli etsivä), on nopeasti tilanteen tasalla, eikä pysähdy jahtaamaan hedelmättömiä johtolankoja.
The town wasn't pretty. Most of its builders had gone in for gaudiness. Maybe they had been successful at first. Since then the smelters whose brick stacks stuck up tall against a gloomy mountain to the south had yellow-smoked everything into uniform dinginess. The result was an ugly city of forty thousand people, set in an ugly notch between two ugly mountains that had been been all dirtied up by mining.
Donald Willssonin isä Elihu Willsson käytännössä omistaa Personvillen—tai omisti siihen asti, kunnes hän kutsui roistoja kaupungin ulkopuolelta murtamaan kaivoslakot. Lakot murtuvat, mutta roistot ottavat vallan kaupungissa. Korruptio peittää kaivoskaupunkia kuin kellanharmaa, rikin värjäämä savu. Continental Op ottaa tehtäväkseen kaupungin siivoamisen (hyvää korvausta vastaan), ja potkien tapahtumat liikkeelle levittäen vääriä huhuja, vaihtaen puolta, valehdellen ja sysien pikkugangstereita toistensa kimppuun. Tuloksena on verinen elonkorjuu, jossa ruumiita tulee sen verran, että yksityisetsivä itsekin alkaa epäillä toimintaansa.
Men scrambled into the other cars. Machine-guns were unwrapped. Arm-loads of rifles and riot-guns were distributed, and packages of ammunition.
Hammettin esikoisteoksessa on kovaksi keitetyt teemat kohdallaan. Päähenkilö on moraalisesti epäilyttävä: hän toimii enimmäkseen hyvän asian puolesta, mutta hänen keinonsa eivät kestä päivänvaloa. Hän on aina askeleen muita edellä. Ennen kaikkea Continental Op on kyyninen: hän olettaa, usein aivan oikein, että hänelle valehdellaan. Hän ei usko kenenkään kauniita puheita tai vetoomuksia—paitsi harhauttaakseen. Hän on täysin erilainen kuin muut aikalaisetsivät.

Hammettin kerronta on taloudellista. Kertoja ei psykologisoi eikä maalaile tarpeettomasti huonekaluja tai säätilaa. Dialogi on sujuvaa, luontevaa ja uskottavaa, vaikkakin ilman sanakirjaa jotkin slangi-ilmaukset jäävät arvailujen varaan. Kaikkinensa Red Harvest on erinomainen dekkari, jos sattuu pitämään, kuten minä, noir-teemoista.

En ole nähnyt Red Harvest -romaanista tehtyä elokuvaa. Jotkut tutkijat ja kriitikot katsovat Akira Kurosawan samuraielokuvan Yojimbo (1961) perustuvan tähän Hammettin romaaniin, vaikka Kurosawa itse väittää inspiraatiokseen Hammettin romaania Lasiavain (1931). Sergio Leonen spagetti-western Kourallinen dollareita (1964) on puolestaan tulkinta Kurosawan Yojimbosta.


lauantai 5. joulukuuta 2015

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst, Vieraan lapsi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Stranger's Child (2011) suomentanut Markku Päkkilä. Otava, Keuruu, 2012.

Edwardiaaninen aikakausi kukoistaa viimeistä kertaa kesällä 1913. George Sawlen perhe ihastuu yläluokkaiseen Cecil Valanceen, Georgen ystävään, kun tämä tulee vierailulle Two Acresiin, taloon ja sen mahtavaan puutarhaan. Hurmaava ja monin tavoin lahjakas Cecil on saavuttanut orastavaa kuuluisuutta runoilijana. Ennen lähtöään hän kirjoittaa kuuluisimman runonsa Georgen nuoren siskon Daphnen vieraskirjaan. Hänen kaatumisensa ensimmäisessä maailmansodassa nostaa sen kokonaisen ikäluokan ilmaukseksi, joka päätyy myös itsensä Churchillin huulille. Cecil kuitenkin niin sanotusti voitelee leipänsä molemmin puolin, joten ei ole sittenkään aivan selvää, kenelle kuuluisa runo osoitettu, Daphnelle vai Georgelle.

Alan Hollinghurstin romaani Vieraan lapsi (2012) koostuu perinteisistä englantilaisista aineksista: luokkayhteiskunnasta, ensimmäisestä maailmansodasta, kartanoista, salonkikeskusteluista ja poikien sisäoppilaitoksista. Uudempia juonteita tuovat postkolonialismi ja ennen kaikkea seksuaalisuus, joten se, mikä alkaa herkkänä epookkiromaanina, muotoutuukin joksikin muuksi. Hollinghurst tunnustelee yhteiskunnan suhtautumista romaaninsa kuuluisan, joskin runoilijana keskinkertaisen Cecil Valancen homoseksuaalisuuteen liki sadan vuoden ajalta. Samana aikana paitsi rikoslaki myös englantilaisuus muuttuu.
Siltikin koko juttu saattoi Cecilin huonoon valoon tai ehkä pikemminkin puolivaloon... melkein kaikki oli tapahtunut hämärässä ja se vähä, mitä hän oli Cecilistä ylipäätään nähnyt, oli näkynyt sikarin hehkussa ja esikaupungin yön heikossa hohteessa. Cecilin vierailu oli ollut haaste heille kaikille - johtuen Cecilin asemasta, särmikkäästä äänestä, terävästä älystä ja varakkuudesta. Kääntäessään kylkeä epätoivoissaan, ettei saisi unta enää ikinä, hän mietti mitä George mahtaisi sanoa, jos kuulisi joskus ystävänsä pöyristyttävän moraalittomista edesottamuksista. Niin hän alkoi käydä mielessään sitä kaikkea taas läpi tapahtumajärjestyksessä, herkutellen täysin rinnoin järkytyksellään.
Romaanin viisi osaa ja aikakautta kuvaavat vanhenemista ja unohtamista. Rakennukset heijastelevat yhteiskuntaa ja englantilaisuutta samaan tapaan kuin E. M. Forsterin romaanissa Talo jalavan varjossa (1910). Valancen suvun Corley Court muuttuu sisäoppilaitokseksi, kun keskiluokkainen Two Acres lahoaa ja peittyy aikaan kuin Alfred Lord Tennysonin maisema runossa, josta kirjan nimi on poimittu. Hollinghurstin kuvaama pitkä ajanjakso tuottaa korjauksia vanhoihin rakennuksiin, mikä heijastelee ihmisten ja aikakausien muuttuvaa suhtautumista menneisyyteen ja muistamiseen. Ensin puretaan tai peitetään vanhat tapetit ja koristeet, sitten niitä aletaan kaivaa esiin. Rakeisten kuvien tai epävarmojen muistojen pohjalta ei tavoiteta alkuperäistä. Sen sijaan syntyy jotain, jota aletaan pitää alkuperäisenä. Muistotkin muodostuvat aikaa myöten muistoiksi muistoista. Rakennuksista kuitenkin löytyy unohdettuja, alkuperäisessä loistossa hohtavia huoneita tai kätkettyjä, salaisia kirjeitä, jotka voisivat paljastaa totuuden, mutta lopultakin kaikkeen liittyy tulkintaa ja tarkastelijan tuomaa näkemystä.

Ehkä ajatus on älytön, mutta lukiessani mietin, olisiko Vieraan lapsi kirja jotain, mitä Forster olisi kirjoittanut, jos olisi voinut (ehkä pitäisi lukea Forsterin kuoleman jälkeen julkaistu Maurice (1971)). Hollinghurstin kertoja on samaan tapaan älykäs, tarkkanäköinen ja kaikkitietävä paljastaen tilanteissa osapuolten sisäiset tuntemukset kuin Forsterin kaikkitietävä ääni, joskin Hollinghurst käyttää ironista huumoria säästeliäämmin. Vaikka havainto ja havainnon havainto kimpoilevat edestakaisin kuin joissain klassikoissa, tulos ei silti maistu samalta. Ehkä kirja on tarpeettoman hidas—tai ehkä juuri hitaus synnyttää lukijassa niitä kertomuksen ylittäviä oivalluksia, joiden kautta Vieraan lapsi tuntuu erinomaiselta romaanilta.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

The war of the gods

Jarich G. Oosten, The war of the gods: The social code in Indo-European mythology. Routledge & Kegan Paul, London, UK, 1985.

Kun yhdysvaltalaisantropologi Laura Bohannan kertoi Hamletin tarinan afrikkalaisen heimon miehille, nämä ihmettelivät tanskalaisprinssin käytöstä. Claudius toimi aivan oikein huolehtiessaan leskeksi jääneestä veljensä vaimosta, eikä Hamletilla ollut mitään syytä nousta setäänsä vastaan. He epäilivät, että Bohannan oli ymmärtänyt tarinan väärin, ja tekivät korjausehdotuksia, joiden kautta tarinasta tulisi uskottava. Afrikkalaiset ovat tavallaan oikeassa: monet indoeurooppalaiset kansat (kuten germaanit) naittivat leskeksi jääneet naiset suvun sisällä juuri esimerkiksi kuolleen veljelle. Näin tehtiin etenkin, jos morsiamesta on maksettu ikään kuin käänteinen myötäjäinen eli morsiusmaksu (bride price), eli oli tehty investointi.

Näytelmänä Hamlet tietysti keskittyy enimmäkseen muihin teemoihin, mutta indoeurooppalaisessa perinteessä se on jatkoa tarinoille suvun sisäisistä kiistoista, jotka heijastelevat poliittisia ja sosiaalisia suuntauksia ja jännitteitä. Kirjassaan The war of the gods (1985) Jarich G. Oosten tarkastelee indoeurooppalaisten myyttien sisältämiä sotia, jotka olivat sukulaiskiistoja, koska jumalten väliset suhteet olivat nimenomaan sukulaisuussuhteita. Mytologiat rakentuivat isähahmon johtaman perheen ympärille, vaikka kansat itse koostuivat klaaneista ja heimoista ja muodostivat kuningaskuntia. Jumalia saattoi toki olla paria eri sorttia (esim. skandinaavisen mytologian aasat ja vaanit) titaanien ja jättiläisten lisäksi, mutta nämä ryhmät edustavat Oostenin mukaan sukulaisuuksia.
Conflicts between these groups of gods are rather to be interpreted in terms of structural conflicts between different principles of kinship in the social organization of Indo-European society: descent versus alliance, succession through the mother versus succession through the father, etc.
Oosten kokoaa esimerkkejä skandinaavisista, kreikkalaisista, roomalaisista, persialaisista, intialaisista ja kelttiläisistä myyteistä. Kun juonien, murhien ja varkauksien kautta tarjolla on kuolemattomuuden takaava juoma tai pata, isänpuoleiset sukulaiset eivät pysty jakamaan tätä onnea (tai viisautta tai kuninkuutta eli valtaa), ja syntyy riitaa. Erityisesti veljekset ovat alttiita verisille kiistoille. Kuolemattomuuden lähde katkaisee elämän ja kuoleman kierron ja samalla tarpeen avioliitolle. Suku sulkeutuu.

Poikkeuksena sukulaisten välisiin kiistoihin persialainen mytologia sisältää hyvän ja pahan välisen taistelun, mutta Oosten huomauttaa, että tämä kosminen dualismi kääntyy ikään kuin päälaelleen tarinoissa. Jumalat kukistavat hirviöt petosten ja juonittelujen avulla. Ylipäätään myytit jättävät tuomitsematta jumalten isänmurhat, insestitapaukset ja muut rikokset. Tästä Oosten päättelee, että myyteissä vastakkain eivät ole hyvä ja paha vaan nimenomaan erilaiset sukulaisuussuhteet, jotka ovat moraalisesti neutraaleja. Vuosisadat ovat muuttaneet myyttien kerrontaa ja tulkintaa, ja nuoremmat jumalat kumoavat tai karkottavat vanhat. Mesopotamialaisten Tiamat oli alunperin luultavasti maailmaa luonut meren jumalatar, mutta muuttui lohikäärmeeksi, kun uudet kansat toivat muassaan uudet jumalat.

Oostenin kirja on siistiä akateemista kieltä. Kirja ei ole dekkari, vaan se kertoo perusajatuksensa aika alkupuolella ja työstää sitä vajaat kaksisataa sivua. Kirjassa on muutamia kirjoitusvirheitä, joista yksi on tavallaan mielenkiintoinen: Englannin sanan dwarf (kääpiö) monikko on dwarfs, mutta Oosten käyttää kuitenkin kerran monikkoa dwarves. J. R. R. Tolkien teki tämän kirjoitusmuodon tunnetuksi, mutta se viittaa fantasiamaailman kääpiöihin. Germaanien mytologia, astronomia (white dwarfs) ja Disney (Snow White and the Seven Dwarfs) noudattavat perinteistä kirjoitusasua. Kauas kulkevat Tolkienin vaikutukset, tai sitten Oosten kompastui englannin epäsäännöllisyyteen.