Kun yhdysvaltalaisantropologi Laura Bohannan kertoi Hamletin tarinan afrikkalaisen heimon miehille, nämä ihmettelivät tanskalaisprinssin käytöstä. Claudius toimi aivan oikein huolehtiessaan leskeksi jääneestä veljensä vaimosta, eikä Hamletilla ollut mitään syytä nousta setäänsä vastaan. He epäilivät, että Bohannan oli ymmärtänyt tarinan väärin, ja tekivät korjausehdotuksia, joiden kautta tarinasta tulisi uskottava. Afrikkalaiset ovat tavallaan oikeassa: monet indoeurooppalaiset kansat (kuten germaanit) naittivat leskeksi jääneet naiset suvun sisällä juuri esimerkiksi kuolleen veljelle. Näin tehtiin etenkin, jos morsiamesta on maksettu ikään kuin käänteinen myötäjäinen eli morsiusmaksu (bride price), eli oli tehty investointi.
Näytelmänä Hamlet tietysti keskittyy enimmäkseen muihin teemoihin, mutta indoeurooppalaisessa perinteessä se on jatkoa tarinoille suvun sisäisistä kiistoista, jotka heijastelevat poliittisia ja sosiaalisia suuntauksia ja jännitteitä. Kirjassaan The war of the gods (1985) Jarich G. Oosten tarkastelee indoeurooppalaisten myyttien sisältämiä sotia, jotka olivat sukulaiskiistoja, koska jumalten väliset suhteet olivat nimenomaan sukulaisuussuhteita. Mytologiat rakentuivat isähahmon johtaman perheen ympärille, vaikka kansat itse koostuivat klaaneista ja heimoista ja muodostivat kuningaskuntia. Jumalia saattoi toki olla paria eri sorttia (esim. skandinaavisen mytologian aasat ja vaanit) titaanien ja jättiläisten lisäksi, mutta nämä ryhmät edustavat Oostenin mukaan sukulaisuuksia.
Conflicts between these groups of gods are rather to be interpreted in terms of structural conflicts between different principles of kinship in the social organization of Indo-European society: descent versus alliance, succession through the mother versus succession through the father, etc.Oosten kokoaa esimerkkejä skandinaavisista, kreikkalaisista, roomalaisista, persialaisista, intialaisista ja kelttiläisistä myyteistä. Kun juonien, murhien ja varkauksien kautta tarjolla on kuolemattomuuden takaava juoma tai pata, isänpuoleiset sukulaiset eivät pysty jakamaan tätä onnea (tai viisautta tai kuninkuutta eli valtaa), ja syntyy riitaa. Erityisesti veljekset ovat alttiita verisille kiistoille. Kuolemattomuuden lähde katkaisee elämän ja kuoleman kierron ja samalla tarpeen avioliitolle. Suku sulkeutuu.
Poikkeuksena sukulaisten välisiin kiistoihin persialainen mytologia sisältää hyvän ja pahan välisen taistelun, mutta Oosten huomauttaa, että tämä kosminen dualismi kääntyy ikään kuin päälaelleen tarinoissa. Jumalat kukistavat hirviöt petosten ja juonittelujen avulla. Ylipäätään myytit jättävät tuomitsematta jumalten isänmurhat, insestitapaukset ja muut rikokset. Tästä Oosten päättelee, että myyteissä vastakkain eivät ole hyvä ja paha vaan nimenomaan erilaiset sukulaisuussuhteet, jotka ovat moraalisesti neutraaleja. Vuosisadat ovat muuttaneet myyttien kerrontaa ja tulkintaa, ja nuoremmat jumalat kumoavat tai karkottavat vanhat. Mesopotamialaisten Tiamat oli alunperin luultavasti maailmaa luonut meren jumalatar, mutta muuttui lohikäärmeeksi, kun uudet kansat toivat muassaan uudet jumalat.
Oostenin kirja on siistiä akateemista kieltä. Kirja ei ole dekkari, vaan se kertoo perusajatuksensa aika alkupuolella ja työstää sitä vajaat kaksisataa sivua. Kirjassa on muutamia kirjoitusvirheitä, joista yksi on tavallaan mielenkiintoinen: Englannin sanan dwarf (kääpiö) monikko on dwarfs, mutta Oosten käyttää kuitenkin kerran monikkoa dwarves. J. R. R. Tolkien teki tämän kirjoitusmuodon tunnetuksi, mutta se viittaa fantasiamaailman kääpiöihin. Germaanien mytologia, astronomia (white dwarfs) ja Disney (Snow White and the Seven Dwarfs) noudattavat perinteistä kirjoitusasua. Kauas kulkevat Tolkienin vaikutukset, tai sitten Oosten kompastui englannin epäsäännöllisyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti