torstai 28. huhtikuuta 2016

Thunder at Twilight: Vienna 1913-1914

Frederic Morton, Thunder at Twilight: Vienna 1913-1914 (1989). Da Capo Press, Philadelphia, PA, USA, 2014.

Ensimmäisen maailmansodan resepti on tyypillisesti seuraava: Ottomaanien hiipuva valta jätti Balkanille tyhjiön, jota uudehkon kansallistunteen kyllästämät ryhmittymät ja pikkuvaltiot pyrkivät täyttämään. Syntyi paikallisia jännitteitä olemassa olevien suurvaltojen välisten jännitteiden lomaan. Sitten arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha Sarajevossa kesäkuussa 1914 käynnisti tapahtumaketjun, jossa keisarit ja kunniastaan herkät esikunnat yrittivät vääntää Serbian mattoon uhkavaatimuksin ja liikekannallepanoin. Tilanne karkasi nopeasti käsistä.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Frederic Mortonin teos Thunder at Twilight (1989) kuvailee Wienin tapahtumia ja ilmapiiriä vuosina 1913 ja 1914. Vaikka kirjan nimen ukkonen tietysti viittaa ensimmäiseen maailmansotaan, Morton kuljettaa poliittisen kehityksen rinnalla muita samanaikaisia myrskyn merkkejä. Tietysti kaiken poliittisen juonittelun ja kompastelun lomassa paljastuu myös arkaluonteisia vakoilutapauksia, ihmissuhdeskandaaleja ja itsemurhia.

Noina vuosina esimerkiksi wieniläinen Sigmund Freud kävi taistelua Carl Gustaf Jungia ja Alfred Adleria vastaan psykoanalyysin perusteista. Kirja rinnastaa Itävalta-Unkarin ja Serbian välisen poliittisen kädenväännön — ja osin myös keisari Frans Josefin ja arkkiherttua Frans Ferdinandin välisen kitkan— valtataisteluun psykoanalyytikoiden kansainvälisen organisaation suunnasta ja Freudin seksuaalikehitysteorian asemasta.

Wienissä asuivat maanpaossa tuolloin myös venäläiset bolševikkivallankumoukselliset Lev TrotskiJosif Stalin ja Vladimir Lenin, jotka eivät yhteisestä asiasta huolimatta olleet kovin hyvissä väleissä. Jälleen Morton rinnastaa Trotskin ja Leninin opillisen välirikon keisarin ja arkkiherttuan näkemyseroihin. Lenin joka tapauksessa opiskeli Itävalta-Unkarin hallintoa: kansojen tilkkutäkki tarjosi palasilleen kulttuurista mutta ei poliittista itsenäisyyttä, mikä tuntui sopivan Leninin näkemykseen vallankumouksen jälkeisestä ajasta.

Kansallismieliset tuulet sysäsivät liikkeelle bosniahertsegovinalaisen serbiopiskelijan Gavrilo Principin, arkkiherttuan murhaajan. Morton viettää pitkään attentaatin, sen tekijöiden ja kohteiden kanssa. Hän kuvailee seikkaperäisesti myös Itävalta-Unkarin johdon kuukauden kaikessa hiljaisuudessa valmistelemaa uhkavaatimusta, joka yllätti Euroopan ja kiskaisi päättäjät ja upseerit lomiltaan keskelle kansainvälistä kriisiä.

Kun sota sitten syttyi, monet tervehtivät sitä painostavan ilman puhdistavana myrskynä. Sotainnolta eivät välttyneet edes intellektuellit kuten Freud, Ludwig WittgensteinHermann Hesse tai Thomas Mann. Morton itse asiassa kirjan jälkisanoissa esittää, etteivät johtajat varsinaisesti halunneet sotaa, vaan että kansa halusi sitä. Sota antoi merkityksiä materialismin ja individualismin tyhjentämän arjen keskelle. Vaikka innostus oli laajaa, tätä näkemystä on kritisoitu (siitä myöhemmin).

Jotkut kutsuvat Mortonin tekniikkaa "historialliseksi pastissiksi". Tarkistettuani, mitä sillä tarkoitetaan, olen ehkä samaa mieltä. Morton värittää tapahtumia kertomakirjallisuuden tekniikoin. Hän rakentaa pitkiä kielikuvia ja käsitteellisiä rinnastuksia ja lavasteita tapahtumille, mikä ei ainakaan vahvista kerronnan uskottavuutta. Hän puhuu "tyypillisestä wieniläisyydestä", aikakauden hengestä ja muista väljistä käsitteistä, joten tietokirjana teos on populaarimmasta päästä.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

The Proud Tower

Barbara W. Tuchman, The Proud Tower: A Portrait of the World Before the War 1890-1914 (1966). Random House, New York, NY, USA, 2014.

Pitkä rauhanaika sekä tieteen ja taiteen nopea kehitys Euroopassa loi kuvan loisteliaasta aikakaudesta 1800-loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, aina ensimmäisen maailmansodan alkuun asti. Tämä kultakausi tai Belle Époque heijasteli ensin aikansa optimismia, ja myöhemmin, sodan jälkeen, se täyttyi nostalgiasta.

Erinomaisessa esseekokoelmassaan The Proud Tower (1966) Barbara W. Tuchman nostaa esiin virinneitä poliittisia jännitteitä, jotka istuvat Belle Époquen värikkääseen pukuloistoon huonosti. Hän mm. huomauttaa, että aikakauden loisto koski lähinnä hyväosaisia; muille maailma oli monin tavoin epäreilu ja julma paikka: työpäivät olivat pitkiä, vapaapäivät—myös sunnuntait—vähennettiin palkasta, asuinalueet olivat harmaata slummia ja kaikenlainen hyväksikäyttö yleistä.

Kirjan nimi on viittaus Edgar Allan Poen runoon The City in the Sea (1845), joka enteili maalaamansa loisteliaan ja ylpeän kaupungin tuhoa. Esseissään Tuchman tarkastelee mm. Britannian hallitusta ja poliittista koneistoa, joka oli täysin aristokratian hallussa. Viktoriaanisen maailman ja maailmanjärjestyksen ajateltiin jatkuvan ikuisesti, vaikka sosialistit välähtivät huolenaiheena sivupöytien keskusteluissa. Kun Euroopassa poliittisen vaikuttamisen kanavat oli hitsattu umpeen, anarkistit reagoivat attentaatein — työväen poliittinen liikehdintä sai toki muitakin muotoja. Sitten Ranskaa vuodesta 1894 vuoteen 1906 repi ns. Dreyfusin tapaus, jossa viaton upseeri lavastettiin syylliseksi vakoiluun. Armeija ei kunniantunnossaan perääntynyt syytöksistä edes silloin, kun ne oli todistettu perättömiksi. Tekaistut syytteet käynnistivät myös laajan juutalaisvastaisen aallon, joka enteili ikävällä tavalla tulevia tapahtumia.

Myös valtioiden välillä oli jännitteitä. Yhdysvallat alkoi rakentaa laivastoa ja valloittaa strategisesti arvokkaita alueita mm. Espanjalta. Asevarustelu kiihtyi. Takapajuisen ja jälkeen jäämistä pelkäävän Venäjän pyynnöstä Haagissa pidettiin kansainvälisiä konferensseja kehityksen suitsimiseksi ja kansainvälisten konfliktien hallitsemiseksi. Suurvallat eivät kuitenkaan halunneet sitoutua mihinkään rajoituksiin, koska ne halusivat käyttää asevoimaa poliittisten päämääriensä saavuttamiseen. Lopputuloksena syntyneet sopimukset toimivat pelkästään kotimaisten sosialistioppositioiden kritiikin torjumiseksi.

Tuchmanin kerronta on mielenkiintoista ja yksinkertaisesti taidokasta. Se liikkuu aiheiden yleiskuvan ja lukuisten aihetta tukevien ja joskus niitä värittävien yksityiskohtien välillä erittäin sujuvasti. Ehkä kerronnassa kulkee mukana aavistus vieraannuttamista: Tuchman esittää 1900-luvun vaihteen ilmiöt ja päättäjien toimet ironisessa valossa suhteessa arvoihin, jotka on omaksuttu toisen maailmansodan jälkeen. Hän ei kuitenkaan pysähdy arvostelemaan tai alleviivaamaan vaan antaa tapahtumien ja kehityslinjojen ikään kuin puhua puolestaan.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Z: Amazonin kadonnut kaupunki

David Grann, Z: Amazonin kadonnut kaupunki. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Lost City of Z. A Tale of Deadly Obsession in the Amazon (2009) suomentanut Satu Leveelahti. Otava, Helsinki, 2011.

Ensimmäisistä Uuden mantereen vierailuista lähtien eurooppalaisten  keskuudessa kierteli sitkeitä huhuja Amerikan sisämaan uumenissa sijaitsevista satumaisista kaupungeista ja niiden aarteista. Quiviran seitsemän kultaista kaupunkia, Patagonian Ciudad de los Césares, Argentiinan Sierra de la Plata eli Hopeavuori, Kolumbian kultainen kaupunki Eldorado, Ecuadorin La Canela eli Kanelilaakso ja Andien hopeinen kaupunki Paititi kasvoivat unelmina vähitellen myyttisiin mittoihin.

Portugalilaisen seikkailijan João da Silva Guimarãeen mukaan syvällä Amazonin viidakossakin oli kaupunki, jossa hän oli sanojensa mukaan vieraillut vuonna 1753 — tosin hän ei tarjonnut kaupungin sijainnista sen tarkempaa tietoa. Brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett (1867-1925) teki useita tutkimusmatkoja Bolivian ja Brasilian sademetsiin 1900-luvun alkupuolella löytääkseen tämän "kadonneen kaupungin", jolle hän antoi nimen Z.

Fawcettin katoaminen viimeisellä tutkimusmatkallaan vuonna 1925 herätti aikoinaan laajaa kansainvälistä huomiota. Tutkimusmatkailijan nimenomaisista pyynnöistä huolimatta hänen peräänsä lähti useita pelastusretkikuntia, joista osa jäi sille tielleen. Kun lopullista varmuutta kuolemasta ei saatu, kesti kauan ennen kuin hurjat tarut Fawcettin lopullisesta kohtalosta alkoivat viimein hiipua.

Yhdysvaltalainen toimittaja David Grann puhalsi hiillokseen New Yorker -aikakauslehdessä vuonna 2005 julkaistussa artikkelissaan, jonka hän sitten laajensi kirjaksi Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011). Kirja kuljettaa rinnan Fawcettin tarinaa, epäonnisten vanhojen ja modernien retkikuntien kohtaloita ja tietysti Grannin tiedonkeruuta, haastatteluita ja lopulta viidakkomatkaa Fawcettin jalanjäljissä eikä kaihda paikoin keinotekoisenkin jännityksen rakentamista lukujen loppuun sijoittuvin kiperin tilantein. Kerronta ylläpitää mysteerin tuntua kuten amerikkalaiset historialliset televisiodokumentit.

Amazonin tutkimusmatkailu näyttäytyy kaikesta huolimatta kiehtovana. Fawcettin tausta ei ollut yliopisto vaan armeija, josta hän päätyi Kuninkaallisen maantieteellisen seuran jäseneksi oppiakseen maanmittausta ja kartanpiirtoa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän ehti toimia hetken aikaa vakoojanakin Marokossa ja sodan aikana tykistöupseerina.

Lentokoneet ja radiot olivat tekemässä juuri tuloaan tutkimusmatkailuun 1920-luvulla, mutta kokenut Fawcett luotti perinteisiin menetelmiin, jotka hioutuivat hänen ensimmäisestä, vuoden 1906 matkastaan lähtien. Jalan viidakkoon tehtävät matkat edellyttivät poikkeuksellista kestävyyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä: uuden ja vieraan ympäristön tarjoamat kuumetaudit, loiset, ihottumat, märkivät haavat ja nälkä taittoivat kokeneidenkin seikkailijoiden ryhdin Fawcettin ympäriltä.
Vaikka he kuinka raivasivat ja hakkasivat itselleen polkua viidakon halki aamusta iltaan, he eivät yleensä edenneet kuin noin kahdeksansataa metriä päivässä. Heidän jalkansa vajosivat mutaan, kengät hajosivat. Pienet mehiläiset, joita hiki houkuttelee ja jotka iskevät kiinni pupilleihin, saivat heidän näkönsä sumentumaan. Brasilialaiset sanovat näitä mehiläisiä "silmännuolijoiksi". Silti Fawcett laski koko ajan askeleitaan ja ryömi ylös penkereitä, jotta näkisi tähdet paremmin ja pystyisi siten määrittämään heidän sijaintinsa; ehkä erämaa tuntui helpommalta voittaa, jos sen muutti numeroiksi ja kaavioiksi. Hänen miehensä eivät opasteita kaivanneet. He tiesivät hyvin, missä olivat: vihreässä helvetissä.
(Sanottakoon, että, jos retken tarkoitus on kartoittaa maastoa, paikantaminen on olennaista. Merenkulkijatkin olivat tehneet sitä vuosisatoja — jopa nälkäisinä ja huonossa säässä.) Läpitunkematon maasto, sen eläimet ja arvaamattomat satunnaiskohtaamiset alkuperäiskansojen kanssa vaativat myös veronsa. Toisin kuin monet muut länsimaiset retkikunnat, Fawcett kulki seurueineen Amazonilla ohjeenaan periaate: "kuole, jos on pakko, mutta älä tapa". Aina viimeiseen matkaansa asti Fawcettin rauhanomainen periaate ja poikkeuksellinen fysiikka pitivät hänet hengissä.

Teknologian ohella myös antropologia otti pitkiä askeleita tuohon aikaan. Tieteellisissä seuroissa käytiin kiistoja siitä, miten alkuperäiskansoihin tulisi suhtautua. Pitikö heidät käännyttää kristityiksi? Olivatko intiaanit "jaloja villejä", puoli-ihmisiä vai kenties henkisesti lapsia? Jos vieras kulttuuri ei tuottanut englantilaisia herrasmiehiä, ajateltiin syynä olevan evoluution: alkuperäiskansat olivat "eri vaiheessa". Amazonilta ei ollut löytynyt suurta kaupunkia, joten seudun kulttuureja oli pidettävä alkeellisina. Kuitenkin kauempana suurista joista, minne eurooppalaiset matkailijat ja orjakauppiaat eivät olleet ehtineet, Fawcett löysi terveempiä ja runsaslukuisempia heimoja, joita taudit tai alkoholi eivät olleet vielä niittäneet. Myöhempi, siis aivan viimeisten vuosikymmenten tutkimus on tehnyt yllättäviä löytöjä heimojen historiaa koskien.

Kuten Alfred Lansingin Shackleton-teoksessa, tässäkin kirjassa vaikea ympäristö ja ihmisten kamppailu sen keskellä vie ainakin hetkittäin päähuomion. Lansing ei kuitenkaan kirjoita itseään tarinaan eikä tarpeettomasti paisuttele tapahtumia vaan antaa ympäristön ja ihmisten puhua puolestaan. Toisaalta Shackleton-tarinan teema on laivan nimenkin mukainen Endurance, kestävyys tai sitkeys. David Grannin kirjan teema on kadonneen kaupungin mysteeri, mikä kenties vaatii toiset kerrontakeinot. Z: Amazonin kadonnut kaupunki on kerronnaltaan sujuva ja aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta kirja hieman kompastelee mysteeriä ja jännittävyyttä ylläpitävän tekniikkansa kanssa. Grannin omakohtaiset kokemukset Fawcettin jalanjäljissä eivät ole kovin mielenkiintoisia. Ylikirjoittaminen herättää epäilyksiä, mitä runsaat lähdeviitteet tietenkin osin hälventävät.

* * *

Kirja käsittelee siinä määrin Amazonin alkuperäiskansoja, että se jatkaa ponnistelujani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Thinking about Religion

Ivan Strenski, Thinking about Religion: An Historical Introduction to Theories of Religion. Blackwell Publishing, Oxford, UK, 2006.

Brittiläisen kulttuurikriitikon Terry Eagletonin mukaan teoriat ovat seuraus havaituista ongelmista — siitä, että jonkin ei ole kohdallaan. Teoria pyrkii korjaamaan ongelman selittämällä sen alkuperän, ehkä samaan kuin raudan syntysanojen oli tarkoitus sulkea kirveen aiheuttama haava. Useat nimekkäät ajattelijat 1500-luvulta eteenpäin ovat heittäneet ilmaan oman uskontoteoriansa, mutta näiden ympärille kehittyi sitten systemaattinen ja ahkerasti tarkasteltu ongelmakenttä vasta joskus 1800-luvun jälkipuolella. Sittemmin modernissa lännessä teoretisointi on kehittynyt virusepidemian tavoin nopeasti ja laajalle.

Kirjassaan Thinking about Religion (2006) uskontotieteilijä Ivan Strenski kartoittaa tätä virusepidemiaa uskonnon piirissä. Perinteisesti uskontoa oli pidetty luonnollisena osana ihmisenä olemista, mikä oli pohja kaikelle uskonnollisuudelle. Tämän luonnollisen uskonnon päälle ilmestysuskonnot teksteineen toivat pelastuksen, jota ihmiset eivät omin voimin olisi löytäneet. Ongelmat alkoivat 1500-luvulla. Yhtäältä uskonpuhdistus esitti mutkien kautta kysymyksen: mitä on uskonnollisuus? Toisaalta Uudella mantereella kohdattiin uskontoja, jotka eivät olleet missään suhteessä tunnettuun perinteeseen. Elivätkö alastomat ja rauhanomaiset alkuperäiskansat, "jalot villit", edelleen paratiisissa syntiinlankeemuksen ulottumattomissa?

Uskonnoille etsittiin yhteistä kantamuotoa, joka selittäisi uskonnollisuuden ja perustaisi uskonnollisen ajattelun uudelle pohjalle, mutta sitä ei yrityksistä huolimatta löytynyt. Raamattua alettiin kuitenkin tulkita ja lukea kriittisesti. Protestantit alkoivat pitää Raamattua vertauskuvana: esimerkiksi luomiskertomus oli Jumalan majesteetillisuuden ylistys pikemminkin tieteellinen kuvaus.

Saksalainen kielitieteilijä Max Müller (1823-1900) uskoi kaikissa uskonnoissa kytevän jonkinlaisen totuuden. Hän yritti rakentaa äärettömyyden herättämästä ihmetyksestä ja kaipuusta uskontokäsitystä tai -tiedettä, joka tyydyttäisi sekä rationalisteja että skeptikoita. Hän etsi menneiden aikojen kadotettua yksinkertaisuutta ja hartautta erityisesti idästä. Müller käänsi intialaisia myyttejä, joihin saksalaiset, jotka eivät polveutuneet kreikkalais-roomalaisesta länsimaista kulttuuria hallitsevasta perinteestä, tarrautuivat hanakasti nostaen ne omaksi kansalliseksi mytologiakseen.

Missä Müller näki kulttuurin rappeutuvan, siellä muut alkoivat nähdä kehitystä. Britannian ensimmäinen antropologi E. B. Tylor (1832-1917) näki uskonnon maailmanselityksenä, joka perustui tietämättömyyteen ja jonka luonnontiede oli korvaava. William Robertson Smith (1846-1894) perehtyi aavikon kansoihin ja tietojensa pohjalta hahmotti Raamatun muuttuvaa uskonto- ja jumalkäsitystä. Kristinuskolle löytyi pakanallinen pohja rituaalisine uhreineen. James Frazer (1854-1941) vertaili myyttejä ja uskontoja, ja tunnistamiaan rinnakkaisuuksia ja analogioita hän käytti mytologioiden ja rituaalien aukkokohtien täydentämiseen.

Strenski nimeää nämä britit evolutionaarisiksi uskontotieteilijöiksi. He pitivät uskontoa yksinkertaisena asiana redusoiden sen historiasta käsin joksikin muuksi: vanhentuneeksi jäänteeksi, lapselliseksi animismiksi tai pelkästään tietämättömyydeksi. Näitä ideoita vastaan nousi uskonnon fenomenologia. Se hylkäsi uskonnon evoluution ja asettui ilmiön ymmärtämiseksi tutkimiensa ihmisten eli uskovaisten asemaan. Rudolf Otto (1869-1937) esitti, ettei uskonto palaudu joksikin muuksi. Ninian Smart (1927-2001) puhui uskonnosta myyttien, rituaalien, oppien, etiikan, sosiaalisten muotojen ja organisaatioiden, tunteiden ja kokemusten sekä aineellisten että esteettisten ulottuvuuksien muodostamana kokonaisuutena, jossa yksittäisiin ulottuvuuksiin liittyvät ilmiöt (esim. rituaalit) voidaan ymmärtää toisten ulottuvuuksien kautta (myytit, opit). Strenski käyttää esimerkkinä koripalloa, jossa pelikentän ja -katsomon tapahtumat, vapaaheitot, kannustus ja vaikka pelaajien liikkeet selittyvät sääntöjen, taitojen, sosiaalisen perinteen yms. kautta.

Tylor, Robertson Smith ja Frazer yrittivät antaa selityksen uskonnon olemassa ololle, kun 1900-luvun teoreetikot, kuten Émile Durkheim (1858-1917), Sigmund Freud (1856-1939), Bronislaw Malinowski (1884-1942) ja Mircea Eliade (1907-1986), pyrkivät selittämään uskonnon ja erityisesti uskonnolliset kokemukset (sosiaalinen, yksilöpsykologinen, funktionaalinen ja uusmyyttinen). Fenomenologit pidättäytyivät selityksistä tyytyen kuvaamaan ja luetteloimaan uskonnollisia ilmiöitä. Max Weber (1864-1920) toimi näiden ryhmien välissä. Hän esitti rohkeasti syy-seuraus -suhteita uskonnollisen ajattelun ja yhteiskuntien välillä. Weber ei pitänyt länsimaalaisia mitenkään biologisesti ylivertaisina, vaan esimerkiksi kapitalismi oli hänelle maailmaan kohdistuvaa askeettisuutta, itsensä kieltämistä ja pidättäytymistä, jotka puhkesivat kukkaan protestanttisessa Euroopassa ja joilla oli juuret nimenomaan uskonnollisessa ajattelussa. Luther oli korostanut ihmisen velvollisuuksia nimenomaan tässä maailmassa, ja kalvismi herätti ajatuksen, että maanpäällinen menestys oli merkki "valituksi" tulemisesta.

Thinking about Religion on kirjoitettu uskontotieteen oppikirjaksi. Se yrittää hahmottaa, miten ihmiset ajattelevat (tai ajattelivat) uskonnosta ja miksi. Kerronta ei ole tieteellisen tekstin tapaan tiivistä. Se on silti kuivahkoa eli se pysyy teoriassa ilman mainittavaa kosketusta konkreettisiin esimerkkeihin. Strenski kirjoittaa pitkälti Weberin, Malinowskin, Freudin, Durkheimin ja Eliaden elämästä. Vaikka ajattelijoiden taustoilla on merkitystä, paikoin kerronta karkaa melko kauas kirjan varsinaisesta aiheesta.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Wide Sargasso Sea

Jean Rhys, Wide Sargasso Sea (1966). Esipuheen kirjoittanut Francis Wyndham. Penguin Books, London, UK, 1993.

Julkaistuaan romaaninsa Huomenta, keskiyö (1939) Jean Rhys vaikeni melkein kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Huolimatta hyvistä arvosteluista hänen kirjansa eivät tavoittaneet laajaa lukijakuntaa. Kirjailija-kriitikko Francis Wyndhamille syy on selvä: kirjat olivat henkensä ja tyylinsä puolesta edellä aikaansa (aikalaiskirjailijoita). Tämä välittyy nykylukijallekin — romaanit tuntuvat edelleen tuoreilta.

Romaani Wide Sargasso Sea (1966, suom. Siintää Sargassomeri) katkaisi Rhysin hiljaiselon ja nosti hänet maailmanmaineeseen — kirjailijan sanojen mukaan liian myöhään, jotta hän olisi asiasta sen kummemmin innostunut. Romaani tunnetusti kertoo Charlotte Brontën Jane Eyren (1847, suom. Kotiopettajattaren romaani) hullun ullakolle lukitun naisen tarinan. Luonnollisesti tällainen järjestely herätti minussa ennakkoluuloja. Ne kuitenkin hälvenivät nopeasti: teos seisoo tukevasti omilla jaloillaan, eikä Rhys myötäile mihinkään suuntaan.

Antoinette Cosway, josta tulee Thornfield Hallin Bertha, kertoo elämästään Jamaikalla lapsuudesta avioliittoonsa asti. Hänen äitinsä on martiniquelainen kreoli ja hänen isänsä moraalisesti rappeutunut orjaplantaasin omistaja, jolta vuoden 1833 orjuuden kieltävä laki vie elannon ja aseman ja alkoholi vie hengen. Perhe pysyy muusta yhteisöstä erillään ihonvärinsä, perheen entisen aseman ja äidin vieraan taustan ja kenties kauneuden vuoksi. 

Orjat vapautuvat, mutta naiset pysyvät edelleen miesten vallassa. Oikeudenmukaisuus on harhaa. Äidin uusi aviomies junailee Antoinetten sisäoppilaitokseen ja sitten avioliittoon. Aviomies, joka paljastuu myöhemmin herra Rochesteriksi, elää englantilaisen tavan mukaan ja alkaa hallinnoida nuoren vaimonsa omaisuutta. Huhut myrkyttävät hänen mielensä, mistä seuraa Antoinetten rhysiläinen marginalisoituminen, vieraantuminen ja lopulta hulluus.
It is the tragedy of a distinguished mind and a generous nature that have gone unappreciated in a conventional, unimaginative world. A victim of men's incomprehension of women, a symptom of women's mistrust of men.
Rhys ehti nähdä Dominicalla siirtomaakauden viimeisen loiston ennen kuin hän muutti Englantiin. Hänen isänsä oli walesilainen lääkäri ja äitinsä dominicalainen kreoli, mutta hän itse oli karibialaisten palvelijoiden kasvattama, mikä heijastuu Antoinetten läheisenä suhteena palvelijoihin: Se on perheen asemaa ja ihmisten identiteettiä ravistelevassa kasvutarinassa ainoa jollain tapaa vakaa asia.

Jane Eyre tietysti taisteli naisen tasaveroisen aseman puolesta sekä tarinana että kirjana. Rhysin romaani osoittaa, että kaikesta huolimatta Charlotte Brontë oli toisenlaisten ennakkoluulojen vanki. Myös Antoinetten kohtalo luo varjoja herra Rochesterin ja koko tarinan ylle.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

The Talented Mr. Ripley

Patricia Highsmith, The Talented Mr. Ripley (1955). W. W. Norton & Co., New York, NY, USA, 2012.

Patricia Highsmithin tunnetuin romaani The Talented Mr. Ripley (1955) käynnistyy, kun parikymppinen, sekalaisia toimistotöitä tekevä Tom Ripley saa yllättäen toimeksiannon laivanvarustaja Herbert Greenleafilta yksinkertaisesti matkustaa Italiaan ja taivutella laivanvarustajan poika Dickie palaamaan kotiin. Herra Greenleaf luulee Tomia Dickien opiskelukaveriksi Princetonin yliopistosta, mutta Tom on ollut vain sattumalta joskus samoissa juhlissa. Tämä sinänsä harmiton väärinkäsitys sekä Ripleyn harrastamat pikkupetokset herättävät lukijassa aavistuksia, ettei tarina ole kovin onnellinen.

Saavuttuaan Sisilian rannikolle Mongibelloon Tom Ripley lumoutuu Välimeren tunnelmasta ja yksinkertaisen ylellisestä elämästä, jota Dickie kuluttaa maalaillen ja viettäen joutilaita päiviä amerikkalaisen Marge Sherwoodin kanssa.
He'd let a few days go by, he thought. The first step, anyway, was to make Dickie like him. That he wanted more than anything else in the world.
Sitten hitaasti lämminnyt ystävyys, lounaat, iltapäivät rannalla, illalliset ja Napolin nähtävyydet alkavat luonnostella kolmiodraamaa. Koska Mongibello on italiankielinen nimi Etnan tulivuorelle ja koska Tom on lyhenne nimestä Thomas, joka juontuu (kreikan kautta) aramean kaksosta tarkoittavasta sanasta תאומא (Taumā), lukija alkaa olla melko varma, ettei tarina ei voi päättyä hyvin.
If you wanted to be cheerful, or melancholic, or wistful, or thoughtful, or courteous, you simply had to act those things with every gesture.
Bran Nicol on todennut, että Highsmithin romaaneissa toistuvat kaksoiselämä ja toiseen henkilöön kohdistuva pakkomielteenomainen kiinnostus. Niinpä, kun Dickie yllättäen kuolee, Tom näkee mahdollisuuden tekeytyä ihailemakseen henkilöksi. Hänestä tulee Dickien kaksoisolento: hän omaksuu Dickien olemuksen ääntä, eleitä ja sanavalintoja myöten. Koska Tom ei ole Dickie kuin uusien tuttavuuksien silmissä, hänen valepukunsa paljastumisen vaara tuottaa jännitystä.

Ahdistava tunnelma, joka tietysti kaiken aikaa tiivistyy, on romaanin kantava voima. Psykologinen jännitys on taitavasti rakennettua: se ei perustu keinotekoiseen ähräämiseen vaan viime kädessä monitahoiseen Tom Ripleyn hahmoon, joka pitää kynsin hampain kiinni mahdollisuudestaan paeta kammoksumaansa tyhjänpäiväistä raatamista ja tavallisuutta. Kirjan kertoja on tunteeton ja etäinen, kieli on tyylikästä ja hillittyä, ja tapahtumat enimmäkseen hyvin arkisia voiden kuitenkin karata arvaamattomasti käsistä. Kaiken aikaa Tom laskelmoi, luotaa mahdollisuuksiaan ja villitsee epäilyksiään.

Jos Robert Louis Stevensonin Jekyll-Hyde -kaksoisolento kuvasi myöhäisviktoriaanista  kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä, niin John Scaggsin mukaan Tom Ripleyn kunnianhimo ja itsekäs häikäilemättömyys muodostavat kääntöpuolen amerikkalaiselle unelmalle. Aikakautensa tapaan Ripley jahtaa vaurautta ja menestystä ilman moraalista ankkuria. Samaan tapaan ilman moraalista ankkuria on itse Highsmith: kirja ei tee kummoisia sopimuksia lukijansa kanssa, ei selvittele ratkaisua korituoleissa eikä asetu tuomitsemaan. Tarina on arvaamaton, säälimätön ja tyylikäs. Tyylikäs.

Lisää aiheesta:
  • Bran Nicol, Patricia Highsmith (1921-1995). Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 503-509.
  • John Scaggs, Crime Fiction: The New Critical Idiom. Routledge, Abington, UK, 2005.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Kasakat

Franz Roubaud, Kasakka taluttamassa hevostaan
(WikiGallery)
Leo Tolstoi, Kasakat. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Казаки (1863) suomentanut Kaj Kauhanen. Kirjayhtymä, Helsinki, 1960.

Kasakat olivat aikoinaan sotilaallisesti järjestäytynyt ratsastajaväestö, joka nautti laajaa itsehallintoa vastineena tsaarin armeijassa palvelevista ratsuväkijoukoista. Sodankäynnin historiassa (1993) brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan käyttää kasakoita yhtenä esimerkkinään arvostellessaan clausewitzilaista sodan analyysia: Kasakoiden sodankäynti ei ollut mikään politiikan jatke vaan "kulttuuri ja elämäntapa", johon kuuluivat kahakointi, ryöstely, talojen polttaminen, siviiliväestöön kohdistuvat raakuudet ja "ratkaisevan taistelun" välttäminen.

Kasakka on symboloinut yhtäältä hevosineen ja soturiperinteineen vapautta ja urheutta mutta toisaalta sapeleineen vallankäyttäjän mielivaltaa ja sodan raakuutta. Edellistä edustaa mm. Nikolai Gogolin pienoisromaani Taras Bulba (1835), joka lämmittelee venäläistä kansallistunnetta romantisoitujen Dneprin kasakoiden kautta. Toisaalta vastustajina samat kasakkajoukot nostattivat puolalaista kansallistunnetta Henryk Sienkiewiczin romaanissa Tulella ja miekalla (1883-84). Kirja kuvaa kasakoiden käynnistämää vuosien 1648–1657 kansannousua, jonka seurauksena Ukraina sittemmin irtaantui Puola-Liettuasta.

Mihail Šolohovin romaani Hiljaa virtaa Don (1928-1940) sijoittaa Donin kasakat taistelemaan puna-armeijaa vastaan vallankumouksen jälkeen käynnistyneen sisällissodan aikana. Kasakat ovat edelleen idealisoituja ja urheita, mutta heidän lojaaliutensa keskushallintoa kohtaan on, ja on aina ollut, vaihteleva. Kasakat pukeutuivat omaan tapaansa, taistelivat omaan tapaansa ja junailivat omaa politiikkaansa, milloin se oli mahdollista, joten Kremlin on ollut vaikea sovittaa heitä suureen venäläiseen tarinaan.

* * *

Pienoisromaanissaan Kasakat (1863) Leo Tolstoi kallistuu hänkin kasakoiden romantisointiin. Taustana ovat Tolstoin omat kokemukset Kaukasian sodasta (1817-1864) ja tietysti hänen moraaliset harharetkensä. Niinpä pienoisromaani koskettelee monia myöhemmin Tolstoin tuotannossa toistuvia teemoja: odotuksista irtautumista, elämän tarkoitusta, rakkautta, onnellisuutta sekä maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuutta.
Olenin oli nuorukainen, joka ei missään ollut saanut kurssia päätökseen eikä ollut toiminut missään virassa (hän oli vain ollut jonkin viraston kirjoissa), joka oli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenenneljän vuoden iässä ollut vielä valinnut itselleen mitään virkauraa eikä koskaan mitään tehnyt. 
Dmitri Andrejevitsh Olenin liittyy Kaukasian sotaan kadettina sukunsa ja seurapiiriensä suureksi järkytykseksi. Nuori ja "syttyvä" aristokraatti pakenee moskovalaista joutilaisuutta, tyhjänpäiväistä rutiinia ja velkojiaan. Saavuttuaan kasakkakylään Olenin tutustuu vanhaan mieheen ja alkaa käydä tämän kanssa metsällä. Vaikka taustalla kasakat käyvät heimokahakoita muistuttavaa sotaa tsetseenejä vastaan — sota ei juuri kosketa nuorta aristokraattia — Olenin kokee olevansa viimeinkin onnellinen. Tunteeseen sekoittuu kuitenkin syyllisyyttä, josta hän päättää vapautua ohjaamalla toimeliaisuutensa auttamiseen. Hän lahjoittaa nuorelle kasakalle hevosen, mutta vastikkeeton lahja ei herätä kiitollisuutta vaan hämmennystä.

Miehet ovat paljon poissa kotoa, joten naiset pyörittävät taloutta. He ovat kiehtovan itsenäisiä ja vahvoja. Kasakoiden eksoottiset asut, heidän moraalinsa ja ylpeytensä, heidän yksinkertainen elämäntapansä ja etenkin kaunis Marjanka sulautuvat luonnollisen lumoavaksi vieraudeksi, johon Olenin haluaa samastua tai oikeastaan, tapansa mukaan, "heittäytyä suin päin". Kesyttämättömät metsät, vuoret ja joet tuottavat kuitenkin kesyttämättömän kulttuurin, johon ihastuminen ei jätä mitään jälkeä. Sota etenee omia perinteiden ohjaamia raiteitaan. Olenin tunnistaa olevansa jotain muuta kuin tapahtumien päähenkilö.

Kasakat on tyyliltään hillitty ja jättää lukijalleen tilaa. Kaj Kauhasen käännös on hieman lonksuva, tai ehkä särähdykset ovat alkutekstissä, mutta kerronta liikkuu taitavasti yksityiskohdissa, maisemassa ja sitä kautta Oleninin mielentiloissa.