keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Meat, milk and climate

Risto Isomäki, Meat, milk and climate: Why it is absolutely necessary to reduce the consumption of animal products. Into, Riika, Latvia, 2016. Arvostelukappale

Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut (2012) käsitteli lihantuotannon etiikkaa lähinnä lihantuottajan ja -kuluttajan näkökulmasta ohittaen ympäristön ja tuotannon ulkoistetut kustannukset. Näin kirja ohitti kasvissyöntiä käsitellessään nähdäkseni painavimmat sitä koskevat argumentit käytännössä täysin. Omalla kohdallani lihansyönnistä luopuminen on johtunut ensisijaisesti tuotannon ekologisesta kestämättömyydestä: nykyisessä laajuudessaan se on resurssien kannalta tehoton, vaihtoehtojensa vuoksi paljolti tarpeeton ja maaperän ja vesistöjen kannalta monella tapaa tuhoisa tapa tuottaa proteiineja. Suljetussa järjestelmässä ei voi tehdä vain yhtä asiaa.

Risto Isomäki esittää tuoreessa kirjassaan Meat, milk and climate (2016), että lihantuotanto on todennäköisesti myös arvioitua suurempi kasvihuonepäästöjen tuottaja sekä suorasti että epäsuorasti. Luotettavien lukujen kohdalla media ja päättäjät nojaavat luotettuihin instituutioihin, joista arvostetuin lienee YK:n alainen elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO. Sen arvion mukaan 18% eli melkein viidennes kasvihuonepäästöistä on peräisin lihatuotannosta. Isomäki huomauttaa, että järjestö haluaa tuplata lihantuotannon vuoteen 2050 mennessä, mikä on ristiriidassa ilmastopäästöjä koskevien tavoitteiden ja sivilisaation jatkumisen kanssa.

Isomäki ei kuitenkaan tarjoa vaihtoehdoksi mitään täsmällisiä laskelmia. Hän käy läpi päästöjä ja haittoja, jotka "viralliset" luvut jättävät huomiotta. Esimerkiksi typen kiertokulku tunnetaan yllättävän heikosti. FAO:n mukaan typpioksidipäästöistä 65% tulee maataloudesta, mutta Isomäki kaivaa esiin tuoreita tutkimustuloksia, joiden mukaan osuus voi olla huomattavasti korkeampi. Myös ravinteiden valuminen rannikoille ja sisävesistöihin lisää huomattavasti niiden typpipäästöjä, joita ei oteta huomioon. Metaanin lähteet ja nielut tunnetaan paremmin, vaikka arvioissa on huomattava vaihteluväli. FAO:n mukaan ihmisten tuottamasta metaanista 35% tulee karjataloudesta, mutta valtavien teollisten sikaloiden ja navetoiden päästöt on pienten otostutkimusten mukaan hyvin todennäköisesti rankasti aliarvioitu.

Ihmisen kädenjälki näkyy myös hiilen kierrossa. Kirja tarkastelee erilaisia laitumeksi muutettuja maa-aloja niihin sitoutuneen hiilen suhteen. Kun metsät ja suot muuttuvat laitumiksi, ne sitovat vähemmän hiiltä, joka siis päätyy tyypillisesti ilmakehään. Isomäki esittelee laskelmia ja maankäytön tapoja, joissa eläinproteiinien tuottamisesta sijaan siirrytään kasviproteiinien tuottamiseen: maaperä kasveineen alkaa sitoa enemmän hiiltä samalla tarjoten ekosysteemien monimuotoisuutta elämyksineen ja tuottaen raaka-aineita esimerkiksi bio-dieselin tuottamiseen. En ole ehtinyt laskea itse lukuja itse läpi edes "tupakkiaskin kanteen", mutta Isomäen valoisan vision ylle lankeaa varjoja bio-dieselin alhaisesta nettoenergiasta.

Vaikka me Suomessa elämme jälkiteollista aikakautta, pari miljardia ihmistä elää edelleen esiteollisessa maailmassa käyttäen biomassaa ensisijaisena energianlähteenään, mistä seuraa huomattavia päästöjä. Kaskeaminen ja metsien sekä pensaikkojen raivaaminen polttamalla on samaan tapaan ongelma. Isomäen laskelmien mukaan neljännes poltetusta biomassasta — 2000 miljoonaa tonnia — johtuu lihan- ja maidontuotannosta.

Lääkkeeksi Isomäki esittää tarkempien tutkimusten lisäksi maatalouden tukipolitiikan ja erityisesti ruokavalion muuttamista. Tällä hetkellä monessa maassa halpa liha on saavutettu ja pysyvä etu. Lihantuotantoa ja erityisesti ongelmallisia tehdasmaisia karjatiloja tuetaan suoraan valtion kassasta. Karjalle jatkuvasti syötettävät antibiootit heikentävät niiden tehoa. Ihmiset syövät liikaa ja voivat pahoin.

Meat, milk and climate käsittelee ihmiskunnan kohtalonkysymystä, mutta tietokirjana se jättää lukijan hieman ymmälleen. Isomäki ei johdattele tai taustoita vaan esittää kuumeisesti tutkimustuloksia ja lukuja. Prosessit, joita luvut koskevat, pitää tuntea tai tarkistaa jostain muualta. Siten maallikko ei kirjaa lukemalla pääse sinuiksi ongelman kanssa vaan saa pelkästään aavistuksen ongelman laajuudesta. Toisaalta kirja ei ole akateeminenkaan puheenvuoro. Se muistuttaa tiedelehden artikkelia tai oikeastaan joukkoa artikkeleita. Kirjan rakenne on hajanainen: erillisiin aiheisiin sisältyvien lukujen sisällä kerronta poukkoilee toisinaan kauaskin varsinaisesta aiheesta. Kaaviot ja kartat olisivat auttaneet jäsentämään numeromaailmaa ja mittasuhteita. Kirja ei kiihkoile mutta sen äänessä on kuitenkin kiihkeyttä.

Olen lakto-ovo -vegetaristi, joten olen osa kirjan kuvaamaa ongelmaa. Aikoinaan kuvittelin siirtyväni kokonaan kasvispohjaiseen ravintoon muutamassa vuodessa, mutta olen seissyt nykyisillä sijoillani kohta parikymmentä vuotta. Olen kyyninen, mukavuudenhaluinen ja laiska. Isomäen kirja ei tietenkään tee päätöstä tai ota askelta mihinkään suuntaan puolestani, mutta se pakottaa ajattelemaan.

torstai 23. kesäkuuta 2016

The Scarlet Letter

Nathaniel Hawthorne, The Scarlet Letter (1850). Mladinska Knjiga, Ljubljana, Jugoslavia, 1966.

Yhdysvaltalainen Nathaniel Hawthorne (1804-1864) virittää romaaninsa The Scarlett Letter (1850, suom. Tulipunainen kirjain) kehyskertomuksen löydetyn käsikirjoituksen varaan. Alunperin tätä kerronnallista temppua käytettiin lisäämään tarinan uskottavuutta, kun kertoja ikään löytää aidon tapauskertomuksen; se on käytössä jo esimerkiksi ensimmäiseksi romaaniksi nimetyssä Miguel de Cervantesin Don Quijotessa (1605). Hawthorne ei yritä kuitenkaan pysyä tiukasti realismin piirissä: tarina alkaa Bostonista kesäkuussa 1642, sen henkilöt ja motiivit ovat yleisinhimillisiä, mutta jännitteiden kiristyessä ilmiöt karkaavat yliluonnollisen puolelle. Kirjan uskottavuus nojaakin tarkkanäköiseen psykologiseen kuvaukseen. Kerronta käyttää myös tehokeinonaan toistoa.
On Hester Prynne's story, therefore, I bestowed much thought. It was the subject of my meditations for many an hour, while pacing to and fro across my room, or traversing, with a hundredfold repetition, the long extent from the front door of the Custom-House to the side entrance, and back again.
Hawthorne polveutui John Hathornesta, yhdestä Salemin noitaoikeudenkäyntien tuomarista. Uuden Englannin varhaiset tapahtumat, puritanismi, yksilön ja yhteisön väliset jännitteet näkyivät kirjailijan töissä. The Scarlet Letter on häpeärangaistus. Se on tulipunainen kirjain, jota nuori äiti Hester Prynne joutuu kantamaan vaatteessaan merkkinä aviorikoksestaan. Hänen huomattavasti vanhempi aviomiehensä oli lähettänyt hänet yksin meren yli luvaten seurata perästä hoidettuaan joitain asioita. Vuodet kuluivat, ja nuori Hester hairahtui. Painostuksesta huolimatta hän ei paljasta kuulusteluissa aviorikoksen toista osapuolta, joka on synnissä hedelmöitetyn lapsen isä.
   "Speak out the name! That, and thy repentance, may avail to take the scarlet letter off thy breast."
   "Never", replied Hester Prynne, looking, not at Mr. Wilson, but into the deep and troubled eyes of the younger clergyman. "It's too deeply branded. Ye cannot take it off. And would that I might endure his agony as well as mine!"
Ahdasmielisessä yhteisössä kirjain on pelkästään häpeärangaistuksen ulkoinen muodollisuus. Tulipunainen kirjain on jo painunut syvään, mihin Hawthorne hienosti palaa myöhemmin.

Häpeärangaistus tietysti eristää Hesterin muusta yhteisöstä. Hän elää vaatimattomasti kaupungin laidalla tyttärensä kanssa tullen toimeen ompelijana. Ulkopuolisena hän alkaa ajatella itse, irrottautua puritanismin ahdistavasta perinteestä ja luopua sunnuntaikirkosta. Hänen vanha aviomiehensä elää kaupungissa tekaistun nimen turvin. Kaupungissa elää myös aviottoman lapsen isä. Edellistä ajaa sammumaton viha tämän metsästäessä aviorikoksen toista osapuolta, ja jälkimmäistä kalvaa syyllisyys, jonka oireet vääntyvät kiusallisesti suosioksi. Vain Hesterin häpeä on julkista, minkä vuoksi hän alkaa vapautua sen otteesta.
The letter was the symbol of her calling. Such helpfulness was found in her—so much power to do, and power to sympathise—that many people refused to interpet the scarlet A by its original signification.
Kun jännite laukeaa ja kirjaimen tarina kulkee päätökseensä, ihmiset vapautuvat sen otteesta, kukin ansionsa mukaan. Vain yhteisö jää osattomaksi kasvusta tai muutoksesta pysyen ennakkoluulojensa ja tekopyhyytensä vallassa.

Kuten sanottua, Hawthornen psykologinen tarkkanäköisyys pistää nopeasti silmään. Dialogi on sen sijaan kankeaa, kenties mukaillen vanhaa puheenpartta. Vanhat muodot "thy" ja "thine" tekevät kerronnasta jotenkin Raamatullisen raskasta — mikä on tietysti tavallaan sopivaa, koska käsitteleehän kirjan nimenomaan syntiinlankeemusta ja paratiisista karkoitusta. Herkkävaistoisuudestaan huolimatta kirjan viestiä ei tarvitse etsiä: se kyllä paukuttaa lukijaa otsaan.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award


Minnalta ja Marjatalta saamani Blogger Recognition Award -haaste on kummitellut taka-alalla pitkin viikkoa. Haaste on periaatteessa yksinkertainen, mutta joihinkin sen asettamiin kysymyksiin on vaikea tarjota hyvää tai mielenkiintoista vastausta.

Kas, niin, tämähän on palkinto. Kiitos, kiitos.

Ohjeet palkituille:
  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
  4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
  5. Nimeä kymmenen bloggaajaa palkinnonsaajiksi.
Kuinka aloitin bloggaamisen

Lyhyesti: kesällä 2007 kirjauduin Bloggeriin, perustin uuden blogin ja aloin kirjoittaa.

En katsellut sivuilleni, en verkostoitunut enkä vieraillut muissa blogeissa ensimmäiseen viiteen vuoteen. (Toimi näin, jos haluat bloggailla omassa rauhassa.)

Alkuun kirjoitin muistiinpanoja ja lyhyitä kommentteja. Kaunokirjallisuuden lukemiseen ja siihen liittyvään kirjoittamiseen kunnianhimo heräsi vasta vuosia myöhemmin, kun olin lukenut pari niin yhdentekevää teosta, ettei koko harrastuksessa tuntunut olevan enää mieltä.

Ohjeita aloitteleville bloggaajille

Lukemiseen ja kirjabloggaamiseen on monia hyviä syitä ja tapoja, joten muiden antamien ohjeiden noudattaminen voi olla pelkästään haitaksi.

Bloggaamisen ongelmat ovat samat kuin kaikessa kirjoittamisessa.
  1. Tuoli + perse = teksti. (Oliver Stone)
    Kirjoittaminen on (usein) hidasta ja huolellista ajattelua, joten se on työlästä myös internet-aikana. Joskus se on saatanallista vääntämistä (kuten nyt :-)).

  2. Toistuvat motivaatio-ongelmat.
    Kyseessä on harrastus, jossa on vähän tekemistä tukevia rakenteita. Mikään ulkoinen aikataulupaine ei kirjoittamista pelasta. Koska kirjoittaminen on ajattelua, tekstit tarjoavat kirjoittajalle myös julman peilin, johon voi olla vaikea katsoa. Kirjoittaminen punnitsee ihmistä aivan eri tavalla kuin vaikka juokseminen tai cappuccinojen valokuvaaminen Facebookia varten. Sitä ei tarvitse silti ottaa yhtä vakavasti.

    Motivaation kanssa luullakseni kaikki joutuvat painimaan — toistuvasti. Itse mietin pari vuotta sitten lopettamista, koska itseäni palkitsevan tekstin kirjoittaminen vei tolkuttomasti aikaa. Nyt paneudun enemmän korkeintaan yhteen kirjoitukseen viidestä, koska lopultakin tämä on harrastus. Näin muodoin vähintään neljä viidestä postauksesta on hutaistua täytettä, mutta asiantuntematonta tekstiä syntyy, satoi tai paistoi.

    Stalinin sanoin: määrä on omanlaisensa laatu.

  3. Hitaasti tiliytyvät hyödyt.
    Kirjablogi on helppo aloittaa ja vielä helpompi lopettaa. Kuten lenkkeilyn tai ristisanatehtävien myös kirjabloggaamisen hyödyt, mikäli niitä ylipäätään on, alkavat tuntua vasta ajan kanssa. Taidot kehittyvät, ja vuosien mittaan toistuva tekeminen tulee osaksi identiteettiä, jolloin ajoittaisista motivaatio-ongelmista pääsee helpommin yli. Tai näin minulle on kerrottu.
Vaikka kirjablogeille ei ole säänneltyä muotoa tai tyyliä, bloggaaminen on kuitenkin julkaisemista ja julkista taideteoksen vastaanottamista. Julkaisemisen kautta kirjoittamiseen tulee panos.
  1. Ole rehellinen.
    Vaikka bloggaaminen on enimmäkseen harrastelijoiden puuhastelua ja vaikka välillä voi olla mukava irroitella, kirjoittajan pitää voida seistä sanojensa takana. Jos väitän lukeneeni jotain, olen usein vähintään kuullut kirjailijasta.

  2. Varaudu leimautumiseen.
    Monella kulttuurialalla ruohonjuuritason osallistuminen on iloinen asia. Uusi sunnuntaifutaaja, öljymaalari tai antiikkimotoristi tavataan ottaa vastaan avosylin, eikä esimerkiksi kankeiden ukkojen hiekkakentällä pelaama jalkapallo-ottelu ole uhka suomalaiselle jalkapallopuheelle tai vaarallinen esimerkki nuoremmille harrastajille, jotka kuumeisesti etsivät kopioitavia kikkoja ja tekniikoita.

    Kirjallisuus on tässä mielessä poikkeus. Siinä ei ole alempia sarjoja tai harrastajaseuroja, joissa tekeminen olisi turvallisesti "sivussa". Lisäksi kirjallisuusala on pienenevä piirakka, jonka  jakamiseen kohdistuvat muutokset herättävät katkeruutta.

    Muutama vuosi sitten väistyvä Kirjailijaliiton puheenjohtaja ilmestyi hiekkakentän laidalle ja alkoi esittää kirjabloggaajia syyllisinä kirjallisuuskritiikin ja sitä kautta kirjallisuuden heikkenevään asemaan. Samaan sävyyn ovat puhuneet muutkin etabloituneet äänet, vaikka pariin vuoteen tätä viestiä ei ole toistettu ainakaan julkisesti. (Valitettavasti UTF-8 -erikoismerkki reversed hand with middle finger extended ei näytä tulevan läpi Bloggerissa.)

    Julkaisemisen kautta periaatteessa kaikkia kirjoituksia ja taiteen vastaanottoja kohdellaan samalla tavalla. Se ei ole ongelma, mutta se voi olla yllätys: bloggaaminen ei ole täysin harmitonta. Kirjablogien epäselvä asema kirjallisuuskentässä — lähinnä osana markkinointia — on ehkä selkeytymässä, mikä ei tee niistä monien silmissä yhtään toivotumpaa ilmiötä, etenkään niille, joiden identiteetti nojaa kirjallisuuden tuottamiseen tai tulkitsemiseen. Elävä kirjallisuuskenttä on taistelua.
  3. Käytä nimimerkkiä.
    Internet voi aiheuttaa kaikenlaisia tartuntoja, ihottumia, kutinoita ja pahanhajuisia vuotoja. Tutkimusten mukaan nimimerkki tarjoaa suojan 99% tartunnoista ja ehkäisee vuodoista syntyviä ongelmia. Voit jatkaa suhteellisen normaalia elämää, vaikka kirjoittaisitkin kirjablogia.
Koska haaste on kiertänyt jo melkein kaikkialla, en lähde kompuroimaan jatkohaasteiden kanssa.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Suomenlahden suhdekirja

Kaja Kunnas ja Marjo Näkki, Suomenlahden suhdekirja: Uudet vaaran vuodet. Kosmos, Helsinki, 2016. Arvostelukappale

Suomenlahden poikki Helsingin ja Tallinnan välinen etäisyys on vain 82 kilometriä. Kaupungeilla on pitkälle historiaan ulottuvat tiiviit suhteet, ne ovat suunnilleen yhtä kaukana Pietarista, mutta niistä katsotaan Venäjää kovasti eri tavoin. Virossa kirjeenvaihtajina toimineet journalistit Kaja Kunnas ja Marjo Näkki kuvaavat näitä eroja uunituoreessa teoksessaan Suomenlahden suhdekirja (2016).

Kirja kuvaa Viron kautta kolmen Suomenlahden valtion ongelmallisia suhteita. Se keskittyy Viron viime vuosien sisä- ja ulkopolitiikkaan, mutta sitä kautta aukenee laajempi näkymä Suomenlahden turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Jännitteitä Itämerellä ovat kiristäneet Venäjän uudenlainen aktiivisuus ja tietysti Ukrainan tapahtumat. Alaotsikko Uudet vaaran vuodet viittaa Venäjän yrityksiin palauttaa tavalla ja toisella neuvostoaikainen etupiiri (ks. vaaran vuodet).

Rautaesiripun pudottua Viro on etsinyt uutta identiteettiä. Maa on identifioitunut länteen: Se on NATO:n, EU:n ja EMU:n jäsen. Se on hypännyt liittolaisena mukaan jokaiseen mahdolliseen Yhdysvaltain sotilasoperaatioon. Viro haluaisi kenties olla yksi Pohjoismaista, mutta isoa valtion roolia on vaikea sovittaa pitkälle vietyyn liberalistiseen talouspolitiikkaan. Virolla on myös taakkanaan Näkin kuvaama neuvostokorruption perinne: julkiset hankinnat pyörivät klikkijärjestelmän varassa, poliitikkojen rahaliikenteessä on epäselvyyksiä jne. Vyyhden perkaamiseen mennee pitkään.

Virossa on Neuvostoliiton jäljiltä myös huomattava passiton venäjänkielinen vähemmistö, jonka lojaalius hallintoa kohtaan on heikkoa. Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan seurauksena venäjänkieliset vähemmistöt ovat alkaneet herättää erityistä huolta Baltiassa. Rajan yli kantautuvaa venäläistä propagandaa vastaan Viro pyrkii nyt taistelemaan venäjänkielisin uutisin, jotta Narvasta ei tulisi seuraava Krimiä.

Baltian maat ovat vaatineet äänekkäästi NATO-joukkoja maaperälleen. Venäjän puolustusministeri Sergei Lavrov viime viikolla vakuutti, ettei Venäjä hyökkää NATO-maahan (kuumeisesta varustautumisestaan huolimatta). NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg ilmoitti juuri maanantaina neljän pataljoonan eli 4000 sotilaan sijoittamisesta Baltiaan, mitä Kunnas ja Näkki kirjassaan  ennakoivat. Silti monien mielestä pieniä ovat silakat joulukaloiksi. Ilman Suomea ja Ruotsia läntisen sotilasliiton toimintakyky Itämerellä on arvioiden mukaan heikko.

Suomen ja Viron voisi sanoa hoitavan historiallisia traumojaan eri lääkkein. Kuten Kunnas toteaa, Virolle hyvät suhteet Washingtoniin ovat turvallisuuden tae, kun Suomessa turvallisuuden takeena pidetään hyviä suhteita Moskovaan. Niinpä Viron uhittelu näyttää Suomen ulkopoliittiselle johdolle hysterialta, ja Suomen toiminta vastaavasti Virolle suomettuneisuutena — miksi muuten puolueiden puheenjohtajat siunaisivat turvallisuuspolitiikan eduskuntavaalikamppailun ulkopuolelle? Toisaalta Virossa pelko tuntuu peittävän sisäpoliittiset kysymykset alleen.

Viron näkökulmasta Suomen viimeaikaiset otteet näyttävät kummallisilta. Itänaapurin harjoittaman väkivallan tuomitseminen on pyöristeltyä. Kuudennen ydinvoimalan toimittajaksi päätyi erikoisen veivaamisen jälkeen venäläisomisteinen Rosatom. Vaihtoehdoksi Venäjältä tuleville kaasuputkille kaavailtu nesteytetyn maakaasun terminaalihankkeen suunnittelu kaatui loppumetreillä. Kaksi entistä pääministeriä osallistuu läheisesti venäläisenemmistöomisteisten yritysten toimintaan.

Suomenlahden suhdekirja on ajankohtaista, asiantuntevaa ja purevaa journalismia, joka pitkienkin  taipalaiden jälkeen palaa takaisin turvallisuuspolitiikan ääreen. Kirjan näkökulma Suomenlahden suhteisiin on Viron ja virolaisten. Venäjä näkyy kirjassa vain painostuksena ja toimintana, joka tähtää sen oman turvallisuuden parantamiseen muiden kustannuksella. Suomalaisten erityisolosuhteet näyttävät samalta myöntyväisyyspolitiikalta, joka johti Viron miehitykseen tukikohtasopimuksen myötä vuonna 1939. Arvaamattoman suurvallan naapurissa pitäisi olla valppaampi.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Tietohaaste

Kollegani Margit haastoi minut kirjablogaajien keskuudessa kiertävään tietokirjallisuushaasteeseen, joka on alunperin lähtöisin Klassikkojen lumoissa -blogista. Haasteen ohjeet ovat lyhykäisyydessään seuraavat:
  • Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
  • Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
  • Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
  • Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
  • Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.
Nipvet on lukupäiväkirja, jossa olen asiantuntemattomasti peukuttanut käytännössä kaikkia lukemiani kirjoja viimeisen yhdeksän vuoden ajalta. Esitelläkseni tietokirjoja, joita en ole käsitellyt blogissa, minun täytyy siis kurottaa kauas menneisyyteen tai vaihtoehtoisesti hehkuttaa kirjoja, joita en ole lukenut — ainakaan kokonaan. Koska olen laiska, tyydyn poimimaan kirjat omasta hyllystäni.

* * *

Björn Landström, Laiva: Katsaus laivan historiaan alkukantaisesta lautasta atomikäyttöiseen sukellusveneeseen. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Skeppet (1961) suomentanut Martti Vuorenjuuri. Otava, Helsinki, 1961.

Laivoja koskeva arkeologia on siinä mielessä kiusallinen ala, ettei kaukaisesta historiasta ole usein tarjolla kuin viitteellisiä piirustuksia tai pahoin maatuneita tai tuhoutuneita hylkyjä. Lisäksi alukset olivat usein paikallista tekoa. Ne veistettiin ilman piirustuksia yhdistellen paikallisia perinteitä ja joitain vieraampia, hyväksi havaittuja ominaisuuksia. Näin yksittäisten vanhojen hylkyjen yleistäminen kuvaamaan aikakauden tai alueen merenkulkua on usein vaikeaa.

Oli miten oli, yhdenkään historiasta kiinnostuneen maallikon kokoelma ei ole paljonkaan arvoinen ilman Björn Landströmin (1917-2002) mestariteosta Laiva (1961). Landström tunnetaan ensisijaisesti kuvittajana (ks. esim. Sinuhen kansikuva), mutta hän oli myös aktiivinen purjehtija. Tietojensa ja taitojensa avulla hän rekonstruoi arkeologian löydöt taidoikkaiksi kuviksi, kaavioiksi ja selityksiksi. Tämä ei ole Landströmin ainoa laivoja ja merenkulkua koskeva teos mutta ehdottomasti kattavin. Kirjasta on olemassa englanninkielinen laitos, joka keskittyy purjealuksiin ja joka sisältää kuvitusta, joka ei ole mahtunut tähän teokseen.

* * *

Pirkko Mikkonen ja Sirkka Paikkala, Suomalaiset sukunimet (1992). Weilin+Göös, Keuruu, 1993.

Omien laajojen sukututkimusteni pohjalta olen jäljittänyt Makkosen suvun alkuperän Kannaksella sijainneeseen taloon, jossa oli poikkeuksellisen laiska isäntä. Töiden tai puhteiden sijaan hän tyytyi "makkoilemaan" uuninpankolla niin, että tuli tavastaan aivan kuuluisaksi. Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan erinomainen katsaus Suomalaiset sukunimet (1992) esittää saman asian hieman toisin:
Karjalaisista ristimänimistä Makari, Makkara, Makko(i), Makku (< venäjän Makarij, kreikan Makarios) on sukunimistöömme saatu mm. Makkonen. Ortodoksisen Karjalan alueelta on 1500-1600-luvuilta kyseisistä ristimä- ja niistä juontuvista sukunimistä lukuisia mainintoja. Savosta on Makkosista 1500-luvun puolimaista eniten merkintöjä Säämingin suurpitäjästä (mm. Haapalan neljännes) mutta paljon myös Pellosniemeltä ja Vesulahdelta, joissa kaikissa on nimeä tavattu v:sta 1541. [...]
Kun sää on käsitelty ja pitää täyttää sosiaalisesti neutraali tai yhdentekevä keskustelu jotenkin, sukunimistö antaa erinomaisen ja usein harmittoman aiheen. Ihmiset, joilla on erikoinen sukunimi tai paikannimi sukunimenä, eivät arastele kertoa sukunimensä historiaa. Etenkin uusia ihmisiä tavatessa kirja tarjoaa mukavasti kättä pidempää.

* * *

Tuomas M. S. Lehtonen (toim.), Lopun leikit: Uskon, historian ja tieteen eskatologiat. Gaudeamus, Tampere, 1999.

Väittelin joitain vuosia sitten tietojenkäsittelytieteestä aiheenani uutistapahtumien automaattinen seuraaminen. En opiskellut tavan mukaisesti sivuaineenani matematiikan lisäksi aina hyödyllistä tilastotiedettä vaan teoreettista filosofiaa, joka on oppijärjestelmän muotoon puettu kyseenalaistamisen perinne, joten väitöskirjaani hiipivät ehkä epätavanomainen tutkimusongelmaa jäsentävä ja kritisoiva käsiteanalyysi sekä joukko tarpeettomia analogioita.

Yksi näiden analogioiden lähde oli Tuomas M. S. Lehtosen toimittama Lopun leikit (1999). Ostin kirjan tyydyttääkseni kulttuuripessimistisiä taipumuksiani, mutta yllättäen Pasi Falkin kirjoittama luku Tuleva mennyt maailma pudotti suomut silmiltäni tutkimusongelmani suhteen. Uutistapahtumien seuraamisen automatisointi oli oire aikaperspektiivin nurin kääntymisestä, jossa tapahtumisen ja tapahtumatuotannon välisen tulkinnallinen etäisyys ja viive katoaa.
Tapahtumien jäsentäminen ja tulkitseminen tapahtumiksi ei enää ole menneeksi maailmaksi etääntyneen kohteen historiantutkimusta vaan välitöntä ja viiveetöntä tapahtumatuotantoa.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että historiallisten kehityslinjojen paikantamisen sijaan nykyisyydestä etsitään merkkejä tai oireita mahdollisista tulevista ongelmista tai katastrofeista. Konferenssien iltamissa kollegat kohottelivat kulmakarvojaan, kun jäsensin melko perinteisiksi tiedonhakuongelmiksi palautettavaa tutkimusongelmaa tällä tavalla "vaikeasti". Loppujen lopuksi tein samaa kuin muutkin: tein tietojärjestelmän, jonka suorituskykyä evaluoin muidenkin käyttämällä annotoidulla datalla. Falkin artikkelista sain kuitenkin bibliografian, jonka läpikäynti tuotti paitsi mielihyvää myös ymmärrystä. Päädyin lukemaan Jean Baudrillardia, joka kehitti Falkin kuvaaman aikaperspektiivin kääntymisen idean alunperin, ja Paul Viriliota, joka on kirjoittanut teknologiasta, nopeudesta ja näiden ongelmista.

* * *

Jukka Sihvonen, Konelihan värinä: Johdatus kytkeytymisen maailmankuvaan. Like, Keuruu, 2001.

Hieman edelliseen liittyen Jukka Sihvosen katsaus Konelihan värinä (2001) on täydentänyt käsitystäni ihmisen ja koneen suhteesta. Sihvosen katsaus alkaa suunnilleen kellosta ja kaukoputkesta ja jatkaa aatehistoriallista perkaamista proteeseihin, massatuotettuihin kulutustavaroihin ja esimerkiksi sähkövaloon.




* * *

Peter Englund, Pultava. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Poltava (1988) suomentanut Seppo Hyrkäs. Art House, Juva, 1993.

Peter Englundin Pultava (1993) oli yksi ensimmäisiä lukemiani oppikirjojen ja yleisteosten ulkopuolisia historiateoksia. Se kuvaa Ruotsin kuningas Kaarle XII:n sotaretkeä Venäjälle ja erityisesti Pultavan taistelua vuonna 1709. Kirja jätti syvät jäljet ja historian nälän, joka tuntuu pahenevan vuosien mittaan.

Nyt kirjaa selaillessa sen näkökulma tuntuu nojaavan John Keeganin ajatukseen taistelukuvausten siirtämisen kenraalien teltoilta etulinjaan. Toki Englund viipyy myös komentajien teltoilla, mutta yksittäisten taistelijoiden heikompi hiihtokenkä vetää hiljaiseksi.

* * *

Tietoa sisältäviä internet-sivustoja koskee kieliongelma: englanniksi tarjonta on yksinkertaisesti laajempaa. Muutamia suomenkielisiä sivustoja ja blogeja tulee kuitenkin luettua tai seurattua.
  • Wikipedia ei tarvinne kummempia esittelyitä. Vaikka jälleen englanninkielinen materiaali on  kattavampaa, luen usein myös suomenkielisen sivun, mikäli sellainen on. Wikipedia on niitä harvoja internet-sivustoja, joita olen omalla vaatimattomalla panoksellani rahoittanut. 
  • Ilmastotieto on asiantunteva blogi takanaan joukko kirjoittajia. Nimestä huolimatta esimerkiksi Ari Suokko on käsitellyt talouteen ja energiaan liittyvää problematiikkaa.
  • The Ulkopolitist on niin ikään asiantuntijajoukon ylläpitämä Suomen ulkopolitiikkaan ja kansainväliseen suhteisiin pureutuva blogi tai web-julkaisu, joka ei tyydy perinteiseen suomalaiseen hymistelyyn. Pelkästään sivuston olemassa olo antaa jo laihaa toivoa.
  • Soininvaara.fi on suomalaisista poliittisista blogeista kenties paras — tietysti riippuen poliittisesta suuntautumisesta. Vaikka Osmo Soininvaaran mielipiteet ja kysymyksenasettelut ovat mielenkiintoisia, varsinainen pihvi on blogissa käytävä monipuolinen keskustelu. Huterat argumentit eivät selviä pystyssä kovin pitkään.
  • Sukututkijan loppuvuosi on Kaisa Kyläkosken ylläpitämä Suomen historiaa monipuolisesti kartoittava ja käsittelevä blogi. Kirjoittaja lukee mm. vanhoja sanomalehtiä ja vierailee arkistoissa kaivaen esiin kaikenlaista mielenkiintoista pientä ja suurta ilmiötä menneisyydestä.
Tietämättä tarkemmin, ketkä kaikki ovat jo haasteen saaneet, haastan puolestani Minnan (http://minnasiikila.blogspot.fi/), Kirjavuorenpeikon (http://kirjavuori.blogspot.fi/) ja Leenan (http://donnamobilenkirjat.blogspot.fi/).

lauantai 11. kesäkuuta 2016

The Last of the Mohicans

J. Fenimore Cooper, The Last of the Mohicans (1826). Johdannon ja viitteet kirjoittanut David Blair. Wordsworth Editions, London, UK, 2002.

Varhaiset romaanit 1700- ja 1800-luvuilla sijoittuivat enimmäkseen kirjailijoiden nykyaikaan tai uusgotiikan tavoin epämääräiseen menneisyyteen. Sitten Ranskan vallankumouksen jälkeen alkoi kehittyä erityinen historiallinen romaani, joka kytkeytyi tarkasti tiettyyn aikaan ja paikkaan kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolella. Teemu Ikosen mukaan historialliset romaanit ottivat mallikseen epiikan pikemminkin kuin tragedian, jonka pohjalle esimerkiksi historialliset näytelmät rakentuivat. Näin historialliset romaanit painottivat "konfliktin sijaan tapahtumien vähittäistä kehkeytymistä ja tarinamaailman yksityiskohtaista kuvausta". Ne olivat myös muutakin kuin lavasteiksi valittujen tapahtumien toteamista. Historiallinen romaani saattoi tuoda esiin aikanaan vallalla olleita, pelättyjä ja mahdollisia vaihtoehtoisia tapahtumia ja kehityskulkuja synnyttäen lukijoiden ja historian välille siteen.
 
Skotlantilainen Walter Scott (1771-1832) kirjoitti ensimmäisen täysverisenä pidetyn historiallisen romaanin, Waverleyn (1814). Hänen tyyliään seuraten joitain vuosia myöhemmin yhdysvaltalainen James Fenimore Cooper (1789-1851) alkoi kirjoittaa Uuden mantereen itäosiin sijoittuvia historiallisia romaaneja, joista tunnetuin on The Last of the Mohicans (1826, suom. Viimeinen mohikaani). Molempien kirjailijoiden teoksista tuli aikanaan suosittuja ja Cooperista vieläpä ensimmäinen yhdysvaltalainen menestyskirjailija. Teokset jäivät sittemmin realismin jalkoihin. 

Viimeinen mohikaani sijoittuu Ranskan ja Englannin välisten siirtomaasotien aikaan. Vuonna 1757 ranskalaiset piirittävät New Yorkin osavaltion itäosissa sijaitsevaa Fort William Henryä. Linnakkeen komentajan eversti Munron tyttäret ovat matkalla erämaan halki vierailulle isänsä luo. Heidän tukenaan matkustaa englantilaisia hyveitä heijasteleva majuri Heyward ja oppaanaan huron-intiaani Magua. Erämaassa he kohtaavat David Crockettia muistuttavan Haukansilmänä tunnetun valkoihoisen tiedustelija-metsästäjän, joka liikkuu kahden intiaanin matkassa. Chingachgook ja tämän poika Uncas ovat viimeisiä muinoin mahtavan mohikaaniheimon jäsenistä.
"Magua was born a chief and a warrior among the red Hurons of the lakes; he saw the suns of twenty summers make the snows of twenty winters run off in the streams before he saw a pale face; and he was happy! Then his Canada fathers came into the woods, and taught him to drink the fire-water, and he became a rascal."
Romaanin tapahtumat kietoutuvat Maguan janoaman koston ympärille. Valkoihoisten saapuminen itärannikolle on järkyttänyt paitsi heimojen tasapainoa myös kulttuuria. Uusi tulokas alkoholi on tuhonnut Maguan aseman, maineen ja kunnian. Hän ei halua pelkästään tappaa syypääksi tunnistamaansa eversti Munroa vaan tuhota tämän perilliset. Juonittelun seurauksena hän kaappaa Munron tyttäret Coran ja Alicen, jotka vastaavat, kuten David Blair kirjan esipuheessa toteaa, Waverleyn Rosea ja Floraa.

Maguan päävastustajaksi nousee liki myyttinen Haukansilmä, joka on kahden kulttuurin yhdistelmä. Hän pitää suurta ääntä valkoihoisesta verenperinnöstään ja sen tuomista hyveistä, mutta toisaalta hän elää ja pukeutuu intiaanien tavoin — jotkut ovat jopa tulkinneet hänet ristiveriseksi, mikä synnyttää hänen naissuhteisiinsa kierteitä ja jättää hänet pysyvästi kahden maailman väliin (Smith, 2008). Joka tapauksessa Haukansilmä on kulttuurien välinen tulkki. Hän on sopeutunut elämään Uudella mantereella ja sen erämaissa toisin kuin esimerkiksi ritarillinen ja hyväntahtoinen mutta uudessa ympäristössä kompasteleva englantilainen majuri Heyward. Haukansilmän ja mohikaanien ystävyys on tasaveroista ja suorastaan idealisoitua, ja hänen ystävänsä ovat oleellinen osa Munron tytärten pelastamisyrityksissä. Intiaanit tuntuvat noudattavan joko jalon villin tai raakalaisen stereotyyppejä, vaikkakin Cooper tarjoaa Magualle uskottavan motiivin.

Haukansilmä ei puolestaan halua eksyä sekoittamaan verenperintöjä ja etsimään itselleen vaimoa intiaanien parista. Kun Uncasin ja Coran orastavalla rakkaudellakaan ei ole toivoa, tarina tuntuu esittävän, ettei rotujen sekoittuminen ole toivottavaa. Tosin on epäilty, että Cooper olisi pelännyt kulkea lukijoidensa ennakkoluulojen ja käsitysten vastaisesti. Tästä syystä villien vangiksi joutuneiden naisten yllä leijuva seksuaalisen väkivallan uhka on kuolemaa pahempi kohtalo erityisesti valkoihoisten miesten näkökulmasta. Jos kuitenkaan veret eivät sekoitu, mikä on alkuperäiskansojen tulevaisuus, kun valkoihoiset tunkeutuvat erämaihin, raivaavat peltoja ja rakentavat kaupunkeja? Kirjan nimi on alakuloinen (ja toteutunut) ennuste.
Where are the blossoms of those summers!—fallen, one by one; so all of my family departed, each in his turn, to the land of spirits. I am on the hilltop and must go down into the valley; and when Uncas follows in my footsteps there will no longer be any of the blood of the Sagamores, for my boy is the last of the Mohicans.
Kaksikymmentä vuotta kirjan tapahtumien jälkeen Yhdysvallat irtaantui Englannista. Kirjan alussa vilahtaa nuori George Washington ikään kuin vastakohtana vanhoille eurooppalaisille siirtomaaisännille, jotka taistelevat maasta, jota kumpikaan niistä ei tule hallitsemaan. Cooper tuntuu yrittävän romaanillaan luoda amerikkalaista historiaa ja amerikkalaista identiteettiä, joka on sekoitus eurooppalaista verenperintöä ja Uudella mantereella kesyttömässä erämaassa opittua käytännöllisyyttä, joka on ylivertaista sekä eurooppalaiseen että paikalliseen alkuperäiskulttuuriin nähden. Haukansilmän tavoin se suhtautuu epäluuloisesti ideologioihin ja uskonnolliseen fanaattisuuteen.

Romaanin kerronta ei ole mitenkään lumoavaa. Vaikkei symboliikkaa tai kielikuvia tekstissä vilisekään, lauseet ylläpitävät monin paikoin tarpeetonta kaunopuheisuutta ja koukeroisuutta. Sen lisäksi seikkailukertomukseksi kirjassa on huomattavan paljon pitkiä puheita, jotka tuntuvat olevan osoitetut romaanin lukijoille pikemminkin kuin kuulijoille tarinan sisällä.
"Some [The Spirit] made with faces paler than the ermine of the forests; and these He ordered to be traders; dogs to their women, and wolves to their slaves. He gave this people the nature of the pigeon; wings that never tire; young, more plentiful than the leaves on the trees, and appetites to devour the earth. He gave them tongues like the false call of the wildcat; hearts like rabbits; the cunning of the hog (but none of the fox), and arms longer than the legs of the moose. With his tongue he stops the ears of the Indians; his heart teaches him to pay warriors to fight his battles; his cunning tells him how to get together the goods of the earth; and his arms inclose the land from the shores of the salt-water to the islands of the great lake. His gluttony makes him sick. God gave him enough, and yet he wants all. Such are the pale faces."

Lisää aiheesta:
  • Lindsey Claire Smith, Cross-Cultural Hybridity in James Fenimore Cooper's The Last of the Mohicans. American Transcendental Quarterly 20.3 (2006): 527-52.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Amerikan psyko

Bret Easton Ellis, Amerikan psyko (1993). Englanninkielisestä alkuteoksesta American Psycho (1991) suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi, Jyväskylä, 2000.

Yhdysvaltalaisen Bret Easton Ellisin kolmas romaani Amerikan psyko (1993) herätti laajaa kohua jo ennen ilmestymistään vuonna 1991. Huhut ja vuodetut käsikirjoituskatkelmat lupailivat satoja sivuja naisvihaa, kidutusta ja hurmetta. Teoksen vastaanotto oli alkuun pääosin tyrmäävä, mutta mm. Faye Weldonin kirjoittama arvostelu alkoi osoittaa ilmapiirin muutosta. Romaania alettiin lukea mustana komediana tai satiirina. Nykyisin se on jonkinlainen klassikko: parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjasta otetaan edelleen painoksia, ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta.
"Hei Bateman", Craig sanoo, ja äänestä päätellen martini ei ole ensimmäinen. "Onko korrektia pitää tupsukoristeisia mokkasiineja arkipuvun kanssa vai ei?"
Romaanin kertoja ja päähenkilö Patrick Bateman on 27-vuotias, hauska, menestyvä ja komea meklari, joka omistautuu ystäviensä kanssa menestyksen ulkoisille piirteille niin täydellisesti, että ne muodostavat liki jäännöksettä elämän sisällön. Vallitsevan tietämyksen mukaan se ei ole enää in-paikka noin illastamismielessä. Maisemakuvauksen sijaan jokainen kohtaus alkaa vaatteiden ja vaatemerkkien läpikäynnillä. Ravintolaillalliset ovat tarkkaan rakennettuja rituaaleja eksoottisine ruokalajeineen, eivätkä vaikeasti kusipäisten ihmisten keskustelut tai ihmissuhteet pakene vaatteiden, ruokien, juomien tai huumeiden kehästä kuin kerran tai kaksi. Aito, myönteinen inhimillisyys ei selvästikään asu Wall Streetillä.

Patrickin elämä olisi näiden ulkoisten asioiden tyhjää toistoa, jollei hän olisi psykopaatti. "Haluan... murskata naisen kasvot suurella raskaalla tiiliskivellä." Ilman vähäisintäkään moraalista epäröintiä hän pistelee veitsellään kodittomia ja prostituoituja. Pornoelokuvasta saatu inspiraatio kasvaa yhä raaemmaksi ja raaemmaksi rituaaliksi, jota kertoja kuvaa samaan tapaan yksityiskohtaisesti ja viileän innostuneesti kuin uusimpia äänentoistolaitteistoja ja 1980-luvun pop-musiikkia. Huoneiston lattiat lainehtivat verestä, ja ruumiinosia päätyy mikroaaltouuniin ja makkarakoneeseen. Kirjassa on kuitenkin kierteitä, joten se ei ole pelkkä hurmeinen fantasia.

Tarinan edetessä satiiri alkaa nousta esiin puuduttavasta toistosta ja räikeistä ylilyönneistä: Merkkivaatteiden ja ravintola-annosten luettelointi on pikkutarkkaa. Patrick meklariystävineen ihailee Donald Trumpia (kirjailijan mukaan nykyinen presidenttiehdokas on aivan eri henkilö kuin 1980-luvun lopun meklarien esikuva). Kyvyttömyys valita ravintola muistuttaa hetkittäin beckettiläistä absurdia komediaa. Evian-pullovesi on jonkun mielestä liian makeaa. Näiden rinnalla proosallinen seksi ja raaka väkivalta on pakko tulkita karnevaaliksi, "lihan juhlaksi": estot poistuvat, ja seksi, shoppailu, väkivalta sekä liha sekoittuvat yhdeksi ja samaksi nautinnoksi, kuluttamiseksi.

Patrickin sanomisilla tai tekemisillä on vähän mitään sosiaalisia saati moraalisia seurauksia, ja rikosromaaniksi kirjassa on vähän poliisityöskentelyä, murhien selvittelyä tai edes jännitystä. Tarina on toistoa. Ellis kuvaa maailmaa, jossa ahneus, kaupallisuus ja välineellistäminen on viety äärimmilleen. Kun Patrick arvioi naisia pelkästään ulkoisten ominaisuuksien kautta, kauneusihanteiden mukaiset valiot ovat vaihdettavissa keskenään, eikä minkäänlaista todellista kanssakäymistä voi syntyä. Kertojan narsistinen ja maskuliininen kuori kuitenkin hetkittäin murenee, mutta sosiaalisesti kiusallinen tai epävarma tilanne peittyy nopeasti valheisiin ja huumeisiin antaen ehkä vilauksen motiivista.

Onko kirja klassikko? Ainakaan se ei ole kerronnallisessa mielessä lumoava, mutta tällaiset kysymykset koskevat vain kaltaistani sirkustemppuja odottavaa yleisöä. Joel Black nostaa Patrick Batemanin esimerkkinä foucaultilaisesta rikoksen estetisoinnista ja rikollisen ylevöittämisestä. Rikos on parhaimmillaan taidemuoto, jonka tekijä on poikkeusyksilö ja — esimerkiksi Patrick Batemanin ja Hannibal Lecterin kohdalla — tinkimätön esteetikko. Virittämällä tarinansa taiteen ympärille ja yhdistämällä sen väkivaltaan ja moraaliin kirjailijat esittävät kysymyksiä väkivallan asemasta ja näin hankaloittavat teostensa —ja kenties laajemmin rikoskirjallisuuden— leimaamista pelkäksi viihteeksi. Tämä lienee luettavissa niin, että Amerikan psykon sisältämä äärimmilleen viety väkivalta käsittelee tai edustaa jotakin muuta kuin väkivaltaa.

Jotkut sanovat, ettei Ellisin kerronnassa tunnu syvyyttä. Amerikan psyko käsittelee pelkkää pintaa, koska kirjan kuvaaman maailman nihilismi on syönyt kaiken muun. Pinta, pinta, pinta on ainut, josta löytyy enää merkityksiä. Niinpä miesten suhtautuminen ulkomuotoonsa on maanista, kertoja kertoo vain aistittavat asiat, ja kaikki tapahtuu nykyhetkessä ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta, muutosta tai odotusta, syitä tai seurauksia, muistoja tai syyllisyyttä. Patrick Bateman arvioidaan edustavien ulkoisten piirteidensä perusteella, eivätkä hänen sairaan väkivaltaiset lipsautuksensa sysää häntä piirin ulkopuolelle. Catherine Spoonerin mukaan Patrickin tunnustuksesta ei siten voi seurata puhdistautumista, vapahdusta tai itseymmärrystä.

Ehkä myöhäiskapitalismin kritiikkinä toisto, pinnallisuus ja esimerkiksi Patrickin harjoittama ihmissyönti eivät ole kaunokirjallisen herkkyyden malliesimerkkejä, mutta kirjoittajan paletissa voinee olla tylsempiäkin välineitä. Kirja ui eksistentialistisessa virrassa ja pyörittelee kaksoisolentoteemaa, joten siinä on (puuduttavan) klassikon aineksia.

Lisää aiheesta
  • Joel Black, Crime Fiction and the Literary Canon. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 76-89.
  • Catherine Spooner, Crime and the Gothic. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 245-257.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Rendezvous with Rama

Arthur C. Clarke, Rendezvous with Rama (1973). Rosetta Books, New York, NY, USA, 2012.

Vuonna 2131 varoitusjärjestelmä, joka rakennettiin maahan suuntautuneiden meteoriittien tunnistamiseksi, hälyttää omituisesta aurinkoon matkalla olevasta kappaleesta. Ramaksi nimettyä kappaletta kohtaamaan lähetetty luotain tunnistaa sen 54 kilometriä pitkäksi putkiloksi, mikä herättää innostuksen vieraasta avaruusaluksesta. Paikalle kiidätetään tutkimusalus. Bill Nortonin komentama Endeavour telakoituu kappaleen kylkeen, ja käy pian ilmi, että Rama on suljettu ja itseään ylläpitävä kokonainen maailma. Ihmisten saavuttua nukkuva maailma alkaa herätä.

Arthur C. Clarken romaani Rendezvous with Rama (1973) kuvaa Nortonin miehistön vaikeuksia jäsentää täysin vierasta ympäristöä. Tarina on "kovaa scifiä" eli ilmiöt ja tapahtumat ovat palautettavissa tunnetun tieteen piiriin, ja käänteet pyörähtelevät pikemminkin fysiikan kuin psykologian varassa. Romaani ei siis tarjoile henkilöiden kehityskaarta, lopputaistelua, pääpahista tai rakkaustarinaa vaan tarkastelee pikemminkin ihmislajin käsitteellisiä ja teknisiä vaikeuksia toimia vieraassa ympäristössä, kun vakaan horisontin sijaan meri kaareutuukin tutkijoiden ylle. Mysteeri on vaikea pala purtavaksi myös poliittisesti.
The extraordinary meeting of the Space Advisory Council was brief and stormy. Even by the twenty-second century, no way had yet been discovered of keeping elderly and conservative scientists from occupying crucial administrative positions. Indeed, it was doubted if the problem ever would be solved.
Rendezvous with Rama voitti Hugo-, Nebula-, Jupiter-, Locus- ja British Science Fiction -palkinnot — ja aivan syystä. Kerronta on taloudellista, ja sen kuvaama vieraus on kiehtovaa, jännittävää ja uskottavaa samalla kertaa.