torstai 25. elokuuta 2016

Abaddon's Gate

James S. A. Corey, Abaddon's Gate. Orbit, New York, NY, USA, 2013.

Kun Venuksessa muhinut vierasperäinen protomolekyyli siirtyy Uranuksen kiertoradalle ja rakentaa sinne renkaan, paikalle syöksyvät Maan, Marsin ja ulkoplaneettojen sota- ja tutkimusalukset. James Holden haluaisi olla jossain aivan muualla, mutta kohtalo vääntää myös hänet miehistöineen renkaan läheisyyteen. Tietokoneviruksen sitten kaapatessa Holdenin aluksen viestintälaitteet ja aseistuksen, kohtalo paljastuu määrätietoiseksi ja kostonhimoiseksi terroristiksi. Ennen kuin asiaa saadaan selvitettyä kaikkien alusten liike kiertoradalla hidastuu äkillisesti.

James S. A. Coreyn avaruusoopperasarjan kolmas osa Abaddon's Gate (2013) jatkaa toiminnantäyteistä tieteistarinaa. Corey, tai siis nimimerkin takana kirjoittajakaksikko Ty Franck ja Daniel Abraham, jatkaa melkein kaikin tavoin edellisten osien linjalla, mutta tapahtumien edetessä kirjan teemaksi nousee pelko ja ihmisen kyky käsitellä sitä. Väkivalta tarjoaa alkuun ratkaisuita ja nopeita voittoja, mutta tilanteen lukkiuduttua sotilailta ja uhoajilta loppuvat keinot. Ikään kuin mausteeksi Corey heittää epäilyksiä juuri sen tieteistoiminnan ylle, jonka varassa koko sarja kulkee — olematta mitään elämää suurempaa problematisointia. Kuten modernissa viihdekirjallisuudessa on tapana, ratkaisut tuottavat odottamattomia seurauksia, eikä mikään voitto ole lopullinen — tai edes kovin suuri. Jos päähenkilö oivaltaakin jotain, muut ihmiset eivät muutu.

Poliittiset jännitteet, elämälle vihamielinen avaruus, teknologinen lavastus ja hieman kyyninen ihmiskuva tuottavat edelleen viihdyttävää tieteistoimintaa. Abaddon's Gate on tervetullut teeman ja rytminvaihdos kahden edellisen kirjan jälkeen.

tiistai 23. elokuuta 2016

Metsien mies

Zane Grey, Metsien mies. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Man of the Forest (1920) suomentanut Wäinö Nyman. WSOY, Porvoo, 1958.

Luonnon kritiikitön ihailu on vanha perinne. Luonnollisuuteen, mitä se ikinä onkin, vedoten on puolustettu milloin mitäkin asiaa: pesuaineita, juoksutyylejä, ruokavalioita ja huonoa käytöstä. Kaupunki ja sivistys ovat keinotekoisia asioita ja sellaisina epäluonnollisia ja huonoja: ne tuovat tiiviin yhdyskuntarakenteen, ärsyttävän puhetavan, kaikenlaisen monimutkaisuuden — ja tietysti velttouden.

Kaupungistumisen mukanaan tuoma velttous tai pehmeys ei ole mitenkään uusi asia: 1900-luvun alkuvuosina kiihtyvän maaltamuuton keskellä englantilaissedät kirjoituspöytiensä takana huomasivat nuorten miesten veltostuneen ja alkoivat haaveilla sodasta, joka vapauttaisi kansan tuosta kuonasta. Keisari Augustuksen ajoista lähtien Rooma joutui nostamaan legioonansa Italian ulkopuolelta, koska niemimaan miehet olivat kovin pehmenneet eivätkä huolineet enää sodankäynnin vaivoista. Voi voittajia!

Usko luonnon harjaannuttamaan moraaliseen ryhtiin jatkoi elämäänsä viihdekirjallisuudessa, kun modernismin hämmentämät kirjailijat alkoivat jo päästä siitä irti. Romaanissaan Metsien mies (1958) yhdysvaltalainen Zane Grey (1872-1939) tasapainoilee luonnollisuuden ja sivistyksen ihanteiden välillä. Yhdysvaltalaiset yhdistivät identiteettiinsä eurooppalaisia palasia ja Uuden mantereen luonnonmukaisuutta. Se kiteytyi J. Fenimore Cooperin luomassa Haukansilmän hahmossa, josta Metsien miehen miespäähenkilö Milt Dale on tuoreempi laitos. Tämä peurannahkavarusteisiin pukeutuva metsästäjä-keräilijä elää yksin ja lukee talvisin erämaamökissään kirjoja. Kaikki tietysti muuttuu monimutkaiseksi, kun läheiselle maatilalle saapuu sivistys — eli kaunis nainen (ja tämän sisko).

Kun Uudella mantereella kaupungistuminen lähti käyntiin, sivistyksen ja erämaan raja siirtyi Itärannikolta sisämaahan. Samalla siirtyi lännemmäksi myös lain ja omankädenoikeuden raja. Cormac McCarthyn romaanissa Veren ääriin (2012) tuomari Holden etsii kokeellisesti moraalin rajoja. Greyn romaanin tapahtumat sijoittuvat Arizonaan saman "verisen pituuspiirin" länsipuolelle. Milt Dale kuulee yllättäen paikallisen maanomistajan suunnitelmista vangita kilpailevan maanomistajan sukulaistytöt, pakottaa vanhempi naimisiin kanssaan tai ajaa koko porukka yksinkertaisesti pois mailtaan. Milt tekee alkuperäisen suunnitelman tyhjäksi opastamalla tytöt juna-asemalta nopeasti turvaan erämaahan, missä hän opettaa heille paikallisia tapoja.
Metsässä vallitseva elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen arvoiset. Saatte kuulla, miten karhut, puumat, sudet ja hirvet elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa hirven selästä. Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja tunteelliseksi. Ellei hirvellä olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian sukupuuttoon.
Tämä katkelma voisi olla tiivistelmä kirjan juonesta, jollei Milt joutuisi miettimään kauniin naisen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Hänen olisi laskeuduttava vuorelta, luovuttava vapaudestaan, sulauduttava yhteisöön ja tehtävä työtä Lännen kehittämiseksi. "Maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä". Grey kirjoitti kirjansa aikana, kun uudisraivaus oli jo auttamattomasti ohi ja veltostuminen oli hyvässä vauhdissa. Siinä, missä Milt saa moraalisen selkärankansa erämaasta, muutamat hänen vertaisensa cowboyt kokoavat sen teksasilaisuudesta.

Ennalta arvattavan juonen ja pahvisten päähenkilöiden väliin mahtuu runsasta luontokuvausta, joten Metsien miehessä on kieltämättä lännenelokuvien maku. Monet Greyn romaanit, kuten tämäkin, on sovitettu elokuviksi. Kaikesta huolimatta kirja käyttää yllättäviä sävyjä vähäisempien rosvojen käsittelyssä. Susi ei huumaannukaan verestä, puuma ei nyljekään nahkaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Seinää vasten

Jarkko Sipilä, Seinää vasten. Äänikirja, Gummerus, 2008. Lukija Veikko Honkanen.

Helsingin rikospoliisin komisario Takamäen johtama murharyhmä käynnistää tutkimukset, kun Pukinmäestä hylätystä talosta löytyy tuntematon ruumis. Pala palalta pienten todisteiden pohjalta murharyhmä kokoaa kuolleen miehen liikkeet ja tekemiset ajalta ennen murhaa. Epävirallisten lähteiden mukaan mies oli tullin "vasikka", joten murha alkaa vaikuttaa alamaailman välienselvittelyltä. 

Jarkko Sipilän Seinää vasten (2008) on suoraviivainen rikosromaani. Poliisi tekee väsymätöntä rutiinityötä murhan selvittämiseksi, joten dekkareiden äkillisten neronleimausten sijaan tiedot täydentyvät vähitellen ilmiantajien hiillostamisen, kärsivällisen odottamisen, jäljittämisen, soluttautumisen ja rikosteknisten tutkimustulosten kautta. Näkökulma vaihtuu poliisien ja rikollisten välillä esittäen molemmat inhimillisessä valossa. Vaikka työn ja perheen yhdistäminen on hankalaa lain molemmin puolin, Sipilä keskittyy murhatapaukseen eikä tarpeettomasti harhaile henkilöhahmojen yksityiselämään. Siitä huolimatta huonohampaiset narkkarit tai pikkurikolliset eivät palaudu laittomuuksiinsa jäännöksettä. Tosin rikollispiirien korostetun maskuliininen kulttuuri on lyhytnäköistä ja altis eskaloimaan konflikteja. Siitä seuraa epäluottamusta, jota vain raha tai väkivallan pelko voi lieventää.

Tartuin Sipilän äänikirjaan oikeastaan Kirjavuorenpeikon hienon, koko Takamäki-sarjan kokoavan kirjoituksen pohjalta. Siinä mainittu "arkinen realismi" näkyy juuri rikoksen motiiveissa, poliisin rutiineissa ja vähäeleisessä kerronnassa, joka toteaa vain tarpeellisen. Seinää vasten ei ole suuri, vauhdikas tai edes kovin jännittävä, mutta se on ehkä siksi toimiva rikosromaani.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Caliban's War

James S. A. Corey, Caliban's War. Orbit, New York, NY, USA, 2012.

James S. A. Coreyn The Expanse -sarjan ensimmäisessä osassa Leviathan Wakes (2011) vieraan molekyylin saastuttama asteroidi ajautui asumattomaan Venukseen. Sarjan toisessa osassa Caliban's War (2012) se on vuoden ajan muhinut piirtäen omituisia kuvioita planeetan pinnalle samalla, kun Maa ja Mars käyvät tulehtuneita rauhanneuvotteluita. YK:n alivaltiosihteerin harmaa eminenssi Chrisjen Avasarala yrittää pitää tilanteen hallinnassaan virallisten ja epävirallisten verkostojensa avulla.

Jupiterin suurimman kuun Ganymeden pinnalla on ulompien planeettojen vilja-aitta. Sitten marsilaisen merijalkaväen rutiinipartio katkeaa yllättävään taisteluun, ja kiertoradalta putoaa valtavia peilejä kuun pinnalle tuhoten viljelmät. Kun suuryhtiöiden rahtialukset vievät mennessään viimeiset sadot, Ganymedessä käynnistyy nälänhätä. Sekasorron keskellä botanistin Praxidike Mengin tytär katoaa. Pian paikalle sattunut James Holden miehistöineen ottaa ongelman harteilleen. 

Edellisen osan jälkeen mietin, onnistuuko Corey pitämään tarinan inhimillisessä mittakaavassa. Caliban's War ei lähtenyt odottamaani eeppiseen suuntaan, vaan pysyi varsin hyvin ankkuroituna aurinkokunnan planeettojen välisessä politiikassa ja Holdenin yhden miehen ristiretkessä. Tytärtään etsivä tunteidensa sokaisema isä vaikutti kuitenkin laskelmoidulta melodraamalta, eivätkä kirjan suuret teemat poikkea suuresti kirjan ensimmäisestä osasta. Ympäristö on edelleen punottu herkullisista yksityiskohdista, joten tulos on viihdyttävää tieteistoimintaa, jossa uutuuden kiille on himmentynyt.

torstai 11. elokuuta 2016

Tolkien: elämä ja teokset

Juri Nummelin ja Vesa Sisättö, Tolkien: elämä ja teokset. Avain, Viro, 2014.

Mielikuvituksellisia aiheita on käsitelty tarinoissa varmastikin aina, ja fantasiakirjallisuutta voi sanoa olleen viimeistään romantiikan aikakaudella, mutta brittiläinen kielitieteilijä ja kirjailija J. R. R. Tolkien muutti sen sisältöä ja kasvatti sen suosiota viime vuosisadan puolivälissä. 1900-luvun kirjallisuus alkoi yhteiskunnan sijaan tarkastella itseään ja tutkia kerronnan ja/tai minuuden ongelmia, mutta Tolkien kurotti kauas menneisyyteen ohi Jane Austenista käynnistyneen psykologisen romaanin aina anglosaksiseen kerrontaperinteeseen asti. Sen tarjoamien esikuvien ja itsekehitettyjen kielten ja historioiden pohjalta syntyi myyttisiä seikkailu- ja sankaritarinoita, jotka ovat pitkälti antaneet muodon 1960-luvulta alkaen kehittyneelle fantasiakirjallisuudelle.

Juri Nummelinin ja Vesa Sisätön katsaus Tolkien: elämä ja teokset (2014) käy läpi nopeasti Tolkienin elämänvaiheet ja esittelee hänen kirjallisen tuotantonsa, joka ei lopultakaan ole suunnattoman suuri — ellei lasketa hänen kuolemansa jälkeen julkaistuja ja hänen poikansa Christopher Tolkienin toimittamia kokoomateoksia. Nummelin ja Sisättö tarkastelevat myös Tolkienin vaikutusta fantasiakirjallisuusgenreen, 1960-luvulla käynnistynyttä fanikulttuuria, Hobitti ja Taru Sormusten herrasta -elokuvia, -näytelmiä, -lautapelejä ja -sarjakuvia sekä teosten vastaanottoa Suomessa. He tarjoavat (tai kumoavat) myös kirjoista tehtyjä tulkintoja. Tolkien ei kirjoita allegorioita (ensimmäisestä tai toisesta maailmansodasta). Pääteoksessa Taru Sormusten herrasta (1955) vaikuttaa melankolinen vähenemisen tunnelma, kun vanhat kielet, metsät, tavat ja maisemat jäävät "edistyksen" jalkoihin. Vaikka ensisilmäykseltä hyvä ja paha asuvat erillään, jälkimmäinen asuukin ihmisten alttiudessa antautua vallantunteen pauloihin. Näiden teemojen sijaan fantasiagenre on omaksunut toissijaisen maailmanluomisen, karttojen piirtämisen ja eeppiset sankaritarinat — usein myös Tolkienin arkkityyppejä monipuolisemmat henkilöhahmot.

Tolkien: elämä ja teokset on (paikoin jopa elottoman) helppolukuinen johdanto Tolkieniin ja hänen tuotantoonsa. Kenties perehtyneemmälle lukijalle tarjolla on vähän uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia, mutta asiaan ensimmäistä kertaa tutustuvalle kirja tekee erinomaisen palveluksen. Vesa Sisättö pohtii Tolkienin vaikutuksia kartoittaessaan, onko kukaan muu fantasiakirjailija luonut maailmoja kielitiede edellä samassa mittakaavassa. Mieleen tulee ainakin M. A. R. Barker, jonka maailma Tékumel kielineen ja kulttuureineen muistuttaa laajuudessan Keskimaata, vaikka se ammentaakin esikuvansa Keski-Aasiasta ja Mesoamerikasta.

tiistai 9. elokuuta 2016

1491: Amerikka ennen Kolumbusta

Charles C. Mann, 1491: Amerikka ennen Kolumbusta. Englanninkielisestä alkuteoksesta 1491: New Revelations of the Americas Before Columbus (2005, 2011) suomentaneet Milla Karppinen ja Leena Teirioja. Into Kustannus, Viro, 2011.

Uutisissa vilahtelee silloin tällöin uusia arkeologisia löytöjä: hopeakätköjä, päällikköjen hautoja, kaupungin perustuksia, uponneita laivoja. Vaikka löydöt ovat tietenkin mielenkiintoisia ja arvokkaita, ne harvoin muuttavat rajusti käsitystämme omasta historiastamme. Toisaalta Kolumbuksen löytöretkiä edeltäneen Uuden Mantereen arkeologia on tehnyt vielä viime vuosinakin käänteen tekevää työtä. Tehtävä on ollut moni tavoin vaikea: vähäiset kirjoitukset paloivat hätäisten konkistadorien rovioissa, ja - lukuunottamatta Mesoamerikan ja inkojen kivirakennuksia - jälkiä on vähän, ja niitä on vaikea löytää. Alkuperäisasukkaiden kulttuurien ja aseman lisäksi koko esikolumbiaaninen maisema on poliittinen kysymys.

Mannerta pidetty harvaanasuttuna luonnontilaisena paratiisina, jossa kivikautiset alkuasukkaat elivät "harmoniassa" luonnon kanssa. Uudet löydöt, jotka yhdysvaltalainen tietokirjailija ja journalisti Charles C. Mann kokoaa kirjaansa 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2011), eivät sovi yhteen perinteisten käsitysten kanssa: Amerikkojen alkuperäisväestö oli aiempia arvioita suurempi, sen kulttuurit olivat vanhempia, kehittyneempiä, verkoistuneempia ja laajemmalle levittäytyneitä kuin on aiemmin arvioitu, ja merkittävä osa koskemattomasta luonnosta syntyi vasta Kolumbuksen saapumisen jälkeen.

Vanhalla mantereella ihmiset olivat altistuneet eläimistä ihmisiin siirtyville taudeille: esimerkiksi linnuista peräisin olevalle influenssalle, karjasta peräisin olevalle tuhkarokolle ja hevosista peräisin olevalle isorokolle. Amerikan asuttaneet kansat polveutuvat lopultakin sangen pienestä Beringin maakannaksen ylittäneestä ihmisryhmästä. Geneettinen homogeenisyys ei sinänsä ole hyvä tai huono asia, mutta monimuotoisuus ylipäätään tarjoaa enemmän välineitä kohdata muutoksia — kääntäen monimuotoisuuden puute altistaa populaation ulkopuolisille shokeille. Intiaanien kohdalla tämä tarkoitti, että harva pystyi torjumaan uudet eurooppalaisten tuomat tulokkaat: tuhkarokon, tulirokon, lavantaudin, isorokon, pilkkukuumeen, hinkuyskän, influenssan, kurkkumädän, vesirokon tai tuberkuloosin. Niinpä taudit riehuivat immunologisesti neitseellisessä maaperässä tappaen altistumisen jälkeen monin paikoin muutamassa vuodessa puolet ja ajan myötä 90 prosenttia alkuperäisestä populaatiosta.

Yhteiskunnat romahtivat, metsät hiljenivät, pellot ja kastelukanavat kasvoivat umpeen. Kun Allan R. Holmberg kuvaili vuonna 1950 Bolivian uumenissa asuvien sironójen lohdutonta ja rappeutunutta kulttuuria, jossa kielestäkin oli kadonnut vaikeammat käsitteet, hän ei tiennyt, että 1920-luvulla isorokko oli kutistanut heimon 3000 hengestä vain 150 henkeen. Kun ensimmäiset silminnäkijät kuvailivat Mississippin jokilaaksoa tai Itärannikkoa tiheästi asutetuksi, vuosia myöhemmin kylät olivat tyhjiä. Uuden Mantereen väestön arveltiin aiemmin olleen vuonna 1491 noin 10 miljoonaa, mutta nykyinen konsensus on liikkunut 54 miljoonan tietämille. Noin 150 vuotta myöhemmin jäljellä oli arviolta kuutisen miljoonaa alkuperäisasukasta. Mann huomauttaa, että vastaava väestökato toistui Siperiassa, kun se joutui kosketuksiin eurooppalaisten kanssa 1700-luvulla. Niin se käy.

Kun kansat Mesoamerikan ja Perun ulkopuolella eivät jättäneet kivirakennuksia tai kirjoituksia jälkeensä, valloittajat ja sittemmin tutkijat ovat pitäneet niitä kehittymättöminä. Perun rannikolta on löytynyt valtavien kaupunkien raunioita valtavine kastelukanavineen, jotka on perustettu joskus 3500 eaa., joten Uusi Manner ei ole kovin uusi. Tämä Norte Chico on yksi kolmesta kulttuurista, joka itsenäisesti keksi hallinnon — muualle se lainattiin. Nykyisen St. Louisin paikkeilla sijainnut Cahokia oli aikanaan suurin kaupunki Meksikon pohjoispuolella ja suurin kaupunki Yhdysvaltojen alueella pitkälle 1700-luvun lopulle. Se autioitui paikallisen kantokyvyn ylityttyä.

Amazonin valuma-aluetta on pidetty niin vihamielisenä ja vaikeana, ettei se pysty ylläpitämään muutamaa kaskeavaa heimoa suurempaa populaatiota. Varhaisten matkaajien tarinoita valtavista kylistä ja väestöistä on pidetty mielikuvituksen tuotteena — poikkeuksena tietysti mm. brittiläinen tutkimusmatkailija Percy Fawcett, joka kuoli etsiessään Amazonin kadonnutta kaupunkia. Tuoreet tutkimukset ovat löytäneet kanavia, valleja, patoja, kumpareille rakennettujen kylien raunioita, rengasmaisia kaivantoja ja valtavat määrät ruukunsirpaleita ja muita asutuksen jäänteitä alueilta, joissa niitä ei aiemman käsityksen mukaan pitäisi olla. Viidakoiden keskeltä löytyy valtavia hoidettujen terra preta -peltojen jäänteitä, jotka ovat edelleen sademetsän köyhää maaperää monin verroin hedelmällisempiä. Toisaalta kokeet, joissa sademetsää kaadetaan kivikirvein, ovat osoittaneet kaskiraivauksen käytännössä mahdottomaksi: "yksittäisen 1,2-metrisen puun kaataminen alkuperäiskansojen kivikirveellä kesti 115 tuntia — lähes kolme viikkoa kahdeksantuntisia työpäiviä". Amazonilla on arvioiden mukaan tällä hetkellä vähemmän asukkaita kuin vuonna 1491. (Huom. kivikautista teknologian soveltamista voi seurata täällä.)

Mesoamerikkalaiset kulttuurit kehittivät paitsi maissin, joka on painossa mitattuna maailman merkittävin viljelykasvi, myös kestävän viljelytavan. Vaikka milpa tarkoittaa maissipeltoa, kyse on useiden lajien viljelystä samaan aikaan. Tuloksena on monipuolista ravintoa (maissin hiilihydraatit, papujen proteiinit, kurpitsojen vitamiinit ja avocadojen rasvat) ja kestävä maankäyttö, joka ei vaadi lannoitteita tai torjunta-aineita. Meksikossa monin paikoin samoilla pelloilla on viljelty tuhansia vuosia, kun meidän maanviljelymme koti Mesopotamiassa on ollut erämaa saman ajan. Pohjois-Amerikan intiaanien vapauskäsityksen on katsottu vaikuttaneen valistusfilosofien ajatuksiin ja sitä kautta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen.

Silti yllättävintä kirjassa on maisemaa koskeva väite. Mannin esittämien tulosten mukaan huomattava osa Pohjois-Amerikan itärannikon puistomaisista metsistä ja esimerkiksi Amazonin jokivarsista oli ihmisen muokkaamaa. Pohjois-Amerikassa metsien aluskasvillisuus kulotettiin parin vuoden välein, mikä tarjosi ruokaa ihmisille ja eläimille, joita ihmiset söivät tai jotka söivät eläimiä, joita ihmiset söivät. Esimerkiksi arviolta 12% Amazonin alueista, jotka eivät peittyneet vuosittaisten tulvien alle, oli ihmisen muokkaamaa (jotkut pitävät arviota varovaisena). Niillä kasvoi huomattavasti enemmän ihmisen hyödyntämiä kasveja, puita ja pensaita.

Ajatus ihmisen muokkaamasta maisemasta on kohdannut vastarintaa mm. luonnonsuojelijoiden parissa. Heille Amerikka oli vuonna 1491 luonnontilassa, johon meillä on moraalinen velvollisuus se palauttaa. Kuitenkin esimerkiksi suuret preerian valtavat biisonilaumat, uskomattomat muuttokyyhkyparvet ja rajattomat metsät täynnä riistaa ja hedelmiä olivat seurausta alkuperäiskansojen romahduksesta: kun tautien hävittäminä ne eivät olleet hoitamassa tonttejaan, luonto villiintyi. Siten "koskematon" metsä on Kolumbuksen löytöretkien jälkeinen ilmiö. Luonnonsuojelijat ovat perustellusti huolissaan esimerkiksi Amazonin sademetsien tulevaisuudesta, mutta jotkut paikallisista heimoista ovat hyödyntäneet metsää tuhansia vuosia. Näiltä heimoilta olisi paljon opittavaa. 

Vaikka historia, ympäristön ja ihmisen suhde sekä aliarvioidut väestömäärät eivät välttämättä ole mitään uutta, lukukokemuksena 1491: Amerikka ennen Kolumbusta on matka vieraaseen maailmaan. Mann vierailee kaivauksilla, haastattelee arkeologeja ja väestötieteilijöitä ja kokoaa tulokset tiiviiksi tietokirjaksi. Journalistisesta tyylistä johtuen argumentaatio on helppo sulattaa, mutta kerronta on samalla hieman hajanaista. Siihen on vaikea palata, ja siitä on vaikea poimia faktoja. Kirja esittää esikolumbiaanisen maailman uudessa valossa ja tasoittaa entisestään kuviteltuja eroja kansojen neuvokkuudessa. Nyt miltei kokonaan kadonneet kulttuurit kehittivät satoja meille tuntemattomia tapoja olla ihminen.

* * *

Kirja päättää ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa. Sain luettua vain kahdeksan kirjaa, eli saalis oli laihahko.

- ACERBI, Giuseppe: Matka Lapissa v. 1799 (1802). 
- COOPER, J. Fenimore: The Last of the Mohicans (1826).
- CRAVEN, Margaret: Kuulin pöllön kutsuvan (1967). 
- ERDRICH, Louise: Anna meille siivet (1984). 
- GRANN, David: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (2011).
- MANN, Charles C.: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (2005).
- REGNARD, Jean-François: Retki Lappiin (1731).
- RESÉNDEZ, Andrés: A Land So Strange (2007).


maanantai 8. elokuuta 2016

Paddingtonista 16.50

Agatha Christie, Paddingtonista 16.50. Englanninkielisestä alkuteoksesta 4.50 From Paddington (1957) suomentanut Anna-Liisa Laine. Äänikirja, WSOY, Helsinki, 2011. Lukija Lars Svedberg.

On unohtumattomia dekkaritarinoita, ja sitten on niitä toisenlaisia. Vaikka Agatha Christie pyrki luultavasti tietoisesti rikkomaan romaaneissaan murhamysteerien luutuneita asetelmia ja toisinaan jopa niiden kirjoittamattomia (ja kirjoitettuja) sääntöjä, herkullinen tai yllättävä alku ei aina riitä. Ehkä ajat ovat muuttuneet, ehkä dekkarit ovat kehittyneet, mutta Christien romaani Paddingtonista 16.50 (2011) ei ole unohtumaton.

Neiti Marplen tuttava näkee naista kuristettavan ohikulkevassa junassa. Kestää aikansa ja seuraa lievästi epäuskottavia juonikoukeroita ennen kuin ruumis löytyy. Niinpä paitsi murhaajan myös uhrin henkilöllisyys on sitten arvoitus. Christie virittelee tapansa mukaan harhautuksia ja konservatiivista maailmankuvaa: rikkaat maanomistajat itkevät veroja ja kaupungistumisen synnyttämää muutospainetta kartanon ympärillä. Sotavuosista ja niukkuudestakin on ainakin kymmenen vuotta, mutta ruoka näyttelee yhtä suurta sivuosaa kuin Viisikkojen eväsretkillä.

Kirjassa tulee ruumiita, ja, vaikka käänteiden kohdalla kirja saakin lukijan (tai tässä tapauksessa kuuntelijan) ulvahtamaan, murhamysteeri pääsee kohtuullisen kunniallisesti loppuun. Suomennoksessa, joka on muuten moitteeton, kiusaa epämääräisten artikkelien säntillinen kääntäminen, koska 'eräs' on kertojalle itselleenkin tuntematon.

lauantai 6. elokuuta 2016

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä

Anto Leikola, Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä: Myyttisten olentojen elämää. Tammi, Porvoo, 2002.

Elokuvien ja kirjojen aiheina vampyyrit, supersankarit ja muut fantasiailmiöt elävät jonkinlaista kukoistuskautta, mutta olennoilla on usein pitkä historia: seireenien laulu, labyrintit ja runoratsuna tunnettu pegasos ovat eläviä kielikuvia, aarnikotkat ja yksisarviset ovat vakioaiheita vaakunoissa, ja jotkut olennoista asuvat yötaivaalla tähtikuvioina. Monet myyttisistä olennoista ovat tunnettuja Kreikan taruston kautta, mutta usein niiden juuret ovat muinaisessa Lähi-Idässä tai Intiassa.

Kirjassaan Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä (2002) luonnontieteilijänä ja biologina tunnettu Anto Leikola perkaa mytologioiden hirviöitä paljastaen niiden alkuperiä. Kirja kokoaa alunperin Portti-lehdessä ilmestyneet esseet yhdeksi niteeksi. Tuloksena on viihdyttävä ja monipuolinen katsaus tunnetuimpiin fantasiaolentoihin ja niiden historiaan. Yhteistä olennoille on, kuten Leikola esipuheessaan totetaa, että "niitä ei ole koskaan ollut olemassa mutta niiden olemassaoloon on kuitenkin uskottu". Olennot ovat kokonaan eläimiä, kuten tulta komentava salamanteri tai syvyyksissä asuva merikäärme, tai omituinen sekoitus tuttuja eläimiä ja joskus ihmistä: harpyija (josta halventava nimitys "harppu"), kentauri, khimairaminotauros jne.

Leikola ei uppoa akateemiseen epävarmuuteen vaan kerää nopeasti antiikin ja keskiajan lähteet yhteen ja kokoaa niistä ja myöhemmistä teksteistä uskomusten historian. Taitavat väärentäjät kokosivat eläinten luurankojen osista olentojen jäänteitä, ja apteekkarit tai kirjailijat kuvailivat pitkään erilaisten elinten lääkevaikutuksia. Vaikka jo keskiajalla oppineet epäilivät antiikin auktoriteetteja, kuten Plinius vanhempaa, irtautuminen tarinoista kesti vuosisatoja. Oikeastaan latinankielisten nimien kautta side tarinoihin tavallaan jatkuu.

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä on huomattavan kauniisti kuvitettu ja taitettu. Sivuilla vilisevät erilaisista käsikirjoituksista koottuja piirroksia, kaiverroksia ja maalauksia. Selvisipä sekin, miksi rakuunat (ransk. dragon) saivat nimensä lohikäärmeen mukaan (tietynlaisen musketin piipusta lensi tulenlieska) ja miksi lohikäärmeellä ei ole mitään tekoa lohien kanssa (väännös muinaisruotsin sanasta  floghdraki, "lentokäärme").

tiistai 2. elokuuta 2016

The War That Ended Peace

Margaret MacMillan, The War That Ended Peace: How Europe Abandoned Peace for the First World War. Profile Books, London, UK, 2013.

Seuratessaan Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Britannian euro-kansanäänestyksen kampanjoinnin etenemistä viime keväänä tietokirjailija ja toimittaja Anne Applebaum epäili, että olemme vain muutaman huonon vaalituloksen päässä EU:n, NATO:n ja mahdollisesti liberaalin maailmanjärjestyksen lopusta. Epäilemättä joidenkuiden silmissä muutos olisi tervetullut, mutta kansainvälisen politiikan nopeat muutokset tuovat mukanaan epävarmuutta — ja joskus pahempaa.

Euroopan 1800-lukua voi täydellä syyllä pitää tuolloin ennennäkemättömän vaurastumisen ja kehityksen aikakautena. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 käynnistetty Wienin kongressi pyrki luomaan kansainvälisiä sääntöjä sotien eskaloitumisen estämiseksi ja rauhan ylläpitämiseksi. Vaikka joitain lyhyitä paikallisia sotia käytiin Euroopassa 1800-luvulla ja vaikka itse taantumukselliseksi nähty kongressi jäi tietenkin vuosisadan aikana kansallisaatteen jalkoihin, sen käynnistämän kansainvälisen sovittelun onnistui estää laajemmat kriisit aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kuten usein käy, ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä ei ole saavutettu konsensusta. Erilaiset voimat ja ilmiöt vaikuttivat toisiinsa samanaikaisesti, joten mahdollisia syitä on tunnistettu niin paljon, että sodan syttymistä on alkanut leimata väistämättömyys.

Ensimmäisen maailmansodan sodan syttymisen syiden tarkastelun sijaan kanadalainen kansainvälisen historian professori Margaret MacMillan etsii erinomaisessa kirjassaan The War That Ended Peace (2013) syitä, miksi rauha epäonnistui. Sota tai rauha on harvoin yhden päätöksen takana, joten MacMillan jäljittää Euroopan suurvaltojen vähittäistä ulkopoliittisten vaihtoehtojen kaventumista: Miten sota alkoi näyttää keskeisten toimijoiden silmissä hyväksyttävältä vaihtoehdolta? Miksi sovittelu, joka esti vain muutamia vuosia aikaisemmin Marokon, Bosnian ja Balkanin kriisejä eskaloitumasta, epäonnistui vuonna 1914? Vastauksia hän etsii tietenkin laajemmista tapahtumista, jännitteistä ja muutoksista mutta myös aikakauden keskeisistä päättäjistä, heidän arvomaailmoistaan, motiiveistaan ja maailmankuvastaan. Tuloksena on herkullinen anekdoottien ja henkilökuvien rytmittämä sotaa edeltäneiden vuosikymmenien katsaus, joka huipentuu elokuuhun 1914.

MacMillanin mukaan ensimmäinen maailmansota ei ollut väistämätön, mutta monet pienet päätökset ja kiistat kavensivat päätöstentekijöiden liikkumavaraa. Saksan ulkoministeri ja myöhempi kansleri Bernhard von Bülow sai Reichstagissa pitämälleen puheelleen raikuvat aplodit julistaessaan maansa tavoittelevan "paikkaa auringossa" — eli Saksa aikoi hankkia itselleen siirtomaita. Tämä oli tietysti tapahtuva muiden kustannuksella, sillä maailma oli jo jaettu. Koska, kuten Alfred Thayer Mahan oli aikakautensa strategeja opettanut, imperiumilla oli oltava huomattava, valtameriä hallitseva laivasto, Saksa alkoi rakentaa merivoimia, joka haastaisi Iso-Britannian. Asevarustelun käynnistäminen ei kuitenkaan ollut varsinaisesti strategia vaan pelkkä haave. Se ei ottanut huomioon, että Iso-Britannia reagoisi Saksan haasteeseen ja pitäisi huolen hegemoniansa säilymisestä merellä. Jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen Britannia vastasi rakentamalla vähintään yhden uuden sota-aluksen, joka oli aseistukseltaan ja toimintakyvyltään vähintään saksalaisen veroinen, usein parempi. Loppujen lopuksi Saksa rakensi laivaston, joka oli liian pieni haastaakseen Britannian ja joka oli lopulta sitten hyödytön — ehkä sukellusveneitä lukuunottamatta. Asevarustelu kuitenkin kiristi välejä Britanniaan tarjoamatta vastineeksi mitään etua tai myönnytystä Saksalle. Vaikka maat kävivät vilkasta kauppaa, ystävyys laimeni.

Asevarustelun rinnalla Euroopan sisäiset kriisit lujittivat varovaisina tunnusteluina käynnistyneet keskustelut liittoumiksi, eikä piiritetyksi itsensä kokeneella Saksalla ollut Bismarckin kaltaista diplomaattista taituria murtamaan Ranskan, Britannian ja Venäjän yhteisymmärrystä. Saksan ulkopolitiikka oli usein tökeröä, erityisesti kun keisari Vilhelm II avasi suunsa. Vaikka sovittelu esti lukuisia kriisejä eskaloitumasta, ratkaisut synnyttivät katkeruutta niissä, jotka joutuivat perääntymään. Aikakausi edellytti miehiltä ja naisilta tietynlaista kunniallista käytöstä; kunnian saattoi menettää, jos esim. jätti vastaamatta loukkauksiin. Kunniaansa tukehtuva Itävalta-Unkarin aristokratia ei siis ollut yksin kaksintaisteluineen. Päättäjät ulottivat henkilökohtaisen kunniantuntonsa koskemaan koko valtiota. Maansa kunnian (tai, kuten nykyisin sanottaisiin, uskottavuuden) säilyttääkseen takaiskun kokeneet päättäjät painoivat kantapäitään hiekkaan julistaen, etteivät he aikoneet perääntyä uudestaan. 

Sota esiintyi historioissa ja tarinoissa loisteliaana. Paraatit ja univormut herättivät ihailua, mikä näkyi paitsi useiden päättäjien sotilasasuissa myös lasten merimiesasuissa. Kenties Aku Ankan merimiesasu on samaa perua. Saksa oli syntynyt "raudalla ja verellä" yhdistymissodissa, ja siirtomaaisännät kävivät pienempiä selkkauksia Euroopan ulkopuolella. Vaikka politiikan jatkaminen toisin keinoin ei ollut karsastettu keino, MacMillan huomauttaa, että rauhanliike oli kehittynyt Euroopassa hyvin vahvaksi. Sen kohtaloksi muodostui nationalismi, joka oli vahvistunut rajun yhteiskunnallisen muutoksen, teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena. Kriisien yhteydessä kansojen välinen solidarisuus murtui juuri kansallisvaltioiden rajojen kohdalta.

Sotaa pidettiin myös luonnollisena asiana. Nopea kaupungistuminen oli synnyttänyt käsityksen elintason pehmentämistä kaupunkilaisista, jotka eivät tilaisuuden koittaessa olleet valmiita uhraamaan itseään yhteisen hyvän vuoksi sitkeiden talonpoikien tapaan. Joidenkuiden mielestä sodan oli määrä puhdistaa kansa fyysisesti ja moraalisesti heikosta aineksesta. Buurisotien aikaan Britannian päättäjät säikähtivät vapaaehtoisten määrää, joka heidän oli hylättävä heikon fyysisen kunnon vuoksi. Sosiaalidarvinistisen ajattelun mukaan myös kansat olivat kuin lajeja, jotka taistelivat elintilasta, ja heikkous johti tuhoon.

MacMillanin mukaan sota oli onnettomuuksien summa. Yllämainitussa vaihtoehtojen kaventumisen ilmapiirissä muutama päättäjä teki huonoja päätöksiä: kunniastaan arka keisari Vilhelm II antautui kenraaliensa vietäväksi, Nikolai II alistui liikekannallepanoon myös Saksan vastaisella rintamalla, Britannian ulkoministeri Edward Grey ei asettunut selvästi Ranskan tueksi jne. Pääesikuntien sotasuunnitelmat olivat jäykkiä, ja valmisteltuja skenaarioita oli vähän. Itävalta-Unkarin Serbialle esittämä uhkavaatimus tuli lomakauden aikaan. Tyypillisesti sotaan ei lähdetty niin myöhään kesällä syksyä vasten. Sovittelun perinne oli MacMillanin mukaan tuudittanut päättäjät käsitykseen, että arkkiherttua Franz Ferdinandin salamurha pysyisi sopivissa uomissa. He huomasivat tilanteen vakavuuden vasta, kun oli jo liian myöhäistä.

Nyt toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja sovittelevia ja tasapainottavia mekanismeja sekä yhteisiä etuja kyseenalaistetaan tai puretaan kansallisten etujen nimissä. Anne Applebaumin tavoin MacMillan on ollut vakavasti huolissaan brexit-äänestyksestä ja sen hitaasti avautuvista seurauksista samalla, kun jännitteet näyttävät pikemmin kiristyvän kuin lientyvän. Millainen kirja mahtaa syntyä meidän aikamme päättäjistä, instituutioista ja arvomaailmoista sadan vuoden päästä?