tiistai 27. joulukuuta 2016

The Fiddler

Herman Melville, "The Fiddler" (1854). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Herman Melvillen (1819-1891) novellia "The Fiddler" (1854) on tavattu lukea reaktiona kirjailijan omiin vaikeuksiin. Kun romaanien Moby Dick (1851) ja Pierre (1852) jälkeen Melvillen oli vaikea löytää kustantajaa, hän palasi novellien pariin välttääkseen vararikon.

Novellin kertoja Helmstone tuskailee runoteoksensa saamaa tyrmäävää kritiikkiä. Hänen omat odotuksensa ja yleisön maku asuvat kaukana toisistaan. So my poem is damned, and the mortal fame is not me! I am nobody forever and ever. Intolerable fate! Hän törmää kadulla ystäväänsä Standardiin, joka houkuttelee hänet mukaan sirkusesitykseen. Kulttuurin tummista, syvistä vesistä noustaan siis aivan sen pintaan.

Mukaan esitykseen lähtee myös kolmas mies, Hautboy. Helmstonen silmissä keski-ikäisen Hautboyn sirkusviihteestä saama puhdas nautinto on paitsi hauskaa myös merkki miehen henkisestä vajavaisuudesta. Hautboy on, nimensä mukaisesti, kuin lapsi miehen vartalossa. Sitten kuitenkin käy ilmi, että tämä on kerrassaan loistava viulisti. Standard kertoo, kuinka lapsitähti Hautboy käänsi selkänsä menestykselle varhaisella iällä. Tämän kuultuaan Helmstone vaihtaa runouden viuluun ja Hautboyn soittotunteihin.

Jos Melville pohtii novellissa asemaansa ja tulevaisuuttaan kirjailijana, hän tuntuu luovuttavan. Kenties novelleja pidettiin romaaneja keveämpänä lajina, ja romaaneista luopuminen tuntui karvaalta. Muutaman novellin jälkeen Melville kääntyi kuitenkin runouden puoleen elättäen itsensä ja perheensä tullivirkailijana. Tässä on vaikea nähdä mitään tragediaa.

Joseph O. Eaton: "Herman Melville"
(Wikipedia / public domain)
En silti ymmärrä novellin pointtia: Vaihtaako Helmstone alaa saadakseen paistatella nerouden loisteessa vai oppiakseen leikkisämmän suhteen kulttuuriin? Luopuuko hän ikuisen maineen tavoittelusta nauttiakseen soittamisesta? Vai onko kyseessä satiiri, kun yleisön makuun mukautuakseen Helmstone päätyy veivaamaan Yankee Doodlea?

Alkuun Helmstone pitää nerouden ja henkilökohtaisen luonteen suhdetta vakiona: ”For a genius to get rid of his genius is as impossible as for a man in the galloping consumption to get rid of that.” Lyhyellä, lihavalla ja lapsekkaalla Hautboylla on Helmstonen mielestä aivan väärä olemus ollakseen nero, vaikka tietysti runoilija on muuten vaikuttunut Hautboyn hyväntuulisuudesta ja välittömyydestä. Hautboyssa ei näytä olevan sisäistä ristiriitaa saati luovaa voimaa. Nothing tempts him beyond common limit; in himself he has nothing to restrain. Sitten kuultuaan Hautboyn tarinan Helmstonen käsitys vaihtuu hetkessä lapsesta opettajaan.

Standard rinnastaa ohimennen Hautboyn 1800-luvun alun maineikkaaseen  Master Bettyyn (1791-1874), joka aivan poikkeuksellisen menestyksekkään lapsinäyttelijän uran jälkeen ei täysi-ikäisenä enää vakuuttanut kriitikoita ja lopulta luopui näyttelemisestä. Hän oli lapsinero, joka menetti neroutensa. Näin ollen Helmstone on väärässä puhuessaan nerouden luonteesta, mutta heittäessään runoutensa sivuun hän ei näytä tietävän sitä. Onko siis Helmstonen valinta juoksemista harhojen perässä vai totuuden oivaltamista? En tiedä.

* * *

Michael James Collins pitää lapsinäyttelijän mainintaa novellin avaimena. Collins näkee, että lapsineron maininta tekee Hautboysta amerikkalaisen keskiluokkaisen maun täydellisenä ilmentymänä ja vastakohtana pitkään hallinneelle brittiläiselle vakavammalle yläluokkaiselle maulle. Edellinen alkoi korvata jälkimmäistä Yhdysvaltojen itärannikolla 1840-luvun lopulla — esimerkiksi juuri aikakauslehtien sivuilla novellien muodossa.

Rekisterien muutokset Helmstonen siirtyessä asunnostaan kadulle ja sattumalta sirkukseen heijastavat siirtymistä ikuisuudesta ajallisuuteen ja romantiikan nerouden maailmasta keskelle karnevaalia, joka Collinsin mukaan tarkoittaa senaikaista kirjallisuutta ja sen markkinaa. Vaikka aikakautta on pidetty painetun sanan kultakautena, sen kulttuurijärjestys oli epävakaa. Helmstonen edustama ja New Yorkin uusklassisen maun mukainen ”romanttinen subjektivismi” ei enää maistukaan uudelle keskiluokkaiselle yleisölle.

Niinpä Helmstonen katsoessa Hautboyn reaktioita sirkuksessa patriisi katsoo keskiluokkaa. Kulttuurinen murros tapahtuu, kun paljastuu, että inhimillisen rajoja voi koetella muutenkin kuin romanttisesti synkistelemällä. Lapsi — siis Hautboy — ei tee eroa näyttelemisen ja leikkimisen välille. Täten syntyvä taide on puhtaampaa ja aidompaa.

Collins lukee novellia Melvillen yrityksenä kehittää toimiva näkökulma aikakauslehdissä julkaistaviin novelleihin. Lyhyet kirjoitukset ovat ohimeneviä samaan tapaan kuin musiikkiesitys tai permannolla keikkuva klovni. Collinsin mukaan Helmstonesta ei tule kuitenkaan taiteilijaa vaan Hautboyn viulun tahdissa tanssiva lapsellinen ja sieluton karhu. Tätä väitettään hän ei mainittavasti rakentele, joten se jää vähän ilmaan. Jos näin kuitenkin on, mitä se sanoo Melvillen omasta asemasta? Kenties Vakavan Taiteen tekeminen on hänelle mahdottomuus.

Novellin viestinä on siis uusi oivallus ja leikkisämpi suhde kulttuuriin. Collinsin tulkinta lataa novellin päälle siinä määrin historiallisia aihetodisteita, Foucaultia ja romantiikan maailmankuvaa, että muuten herkullinen luenta tuntuu hieman kiikkerältä.

* * *

Väitöskirjassaan, tai itse asiassa sen liitteissä, Carolyn Myers Hinds purkaa auki Melvillen novellin sävyä, eli ”teoksessa vihjattua asennetta sen aiheeseen ja yleisöön”. Hindsille Helmstonen novellin alussa murskakritiikistä kirpoava epätoivo ja lopussa viulistista saatu innostus ovat absurdeja ylilyöntejä. Helmstone luulee löytäneensä nerouden Hautboyn ”täydellisestä tasapainosta” nuoruuden leikkisyyden ja iän tuoman raskauden väliltä. Lukijan on lupa ajatella, ettei Hautboy ole minkäänlainen nero.

Hinds lukee tarkasti novellin kolmannen henkilön Standardin käytöstä, tämän pisteliäisyyttä ja sormien naputusta. Helmstone ei tunnista (enkä minäkään tunnistanut) ”vanhan ystävän” kevyesti peiteltyä vihamielistä suhtautumista Helmstonen ylidramaattiseen itsetärkeyteen. Standard ymmärtää tahallaan väärin Helmstonen viittauksen ”siihen”: ”You've seen it, then?” Runoilija viittaa murskakritiikkiin ja Standard sirkukseen.

Hautboysta keskusteltaessa Standard kärjistää Helmstonen näkemykset neroudesta äärimmilleen — eli hän vastustaa Helmstonen käsitystä neroudesta. ”Nerous” viittasi aikoinaan ”luontaiseen kykyyn”, mutta romantikkojen käsissä se vääntyi merkitsemään ”vaistomaista ja poikkeuksellista taipumusta mielikuvitukselliseen luovuuteen”, jossa on miltei yliluonnollisia piirteitä. Vaikka Helmstone on valmis sijoittamaan Standardin rinnalleen nerojen joukkoon, Standard ei lähde mukaan.

Helmstone on Hindsin mukaan naiivi, kun tämä ei tunnista sarkasmia, jolla Standard pistelee Helmstonen itsetärkeyttä. Helmstone ei myöskään tunnista ivaa Standardin äänessä, kun tämä äkkiä julistaakin Hautboyn Master Bettyn kaltaiseksi lapsineroksi. Helmstone jää ansaan omien käsitystensä keskelle. Standard voisi helposti kumota Helmstonen harhakäsitykset mutta maalaakin mieluummin tämän ansaan. Näin Helmstone liittyy herkkäuskoisiin tolloihin, joita tavataan vedättää amerikkalaisessa kerrontaperinteessä.

Helmstone juoksee siis harhojen perässä. Novelli kyseenalaistaa romanttisen taiteilijakäsityksen, mutta itsetärkeys ei ole romantikkojen yksinoikeus. Vaikka novellin sanoma kaikuu 160 vuoden takaa, Standardin tarjoilemalle pisteliäälle sarkasmille löytyisi varmasti kohteita edelleen. Oli miten oli, Hinds ei löydä Collinsin tavoin Hautboyn takaa mitään uutta tasapainoa tai ihannetta, edes teoriassa. Toki molemmat pitävät Helmstonea kulttuurikeikarina ja pölkkypäänä, mutta Hindsin argumentti keskittyy tiettyyn novellissa esiintyvään sävyyn, kun taas Collins huitaisee historiaan, sosiologiaan ja aikalaisilmapiiriin nojaavan rakentelun päätteeksi aivan uuden johtopäätöksen.

* * *

Melvillen novelli oikeastaan todistaa, ettei Milan Kunderan tunnistama moniselitteisyys ja ratkaisemattomuus ei ole yksin romaanien piirre vaan pikemmin lukemisen tapa. Keskinkertaiselta tai tylsältä vaikuttava novelli voi paljastua mielenkiintoiseksi, jos sen ääressä jaksaa ährätä. Vanhoista novelleista on käyty keskustelua pitkään, ja monilla on niistä mielenkiintoista sanottavaa.

Omaa lukemistani hallitsee osin laiskuus (en jaksa paneutua) ja osin tietämättömyys (monet hallintalaitteet, kuten esim. bakhtilainen karnevaali, ovat aika vieraita), mutta novellihaasteesta on muodostumassa lukemisharjoitus. Muoto, siis lyhyiden kertomusten pohtiminen, on kieltämättä houkutteleva.

Nyt sitten novellihaasteen toukokuinen takaraja alkaa ahdistaa, koska pöydälle kasaantuu novellikokoelmaa toisensa jälkeen, enkä ole ehtinyt raapaista edes pintaa. En ole nyt lukenut kokoelmia kerrallaan, koska yksittäiset novellit tuntuvat silloin puuroutuvan seokseksi. Ehkä keskitynkin novelleihin koko ensi vuoden.


Lisää aiheesta:
  • Michael James Collins (2012) “The Master-Key of Our Theme”: Master Betty and the Politics of Theatricality in Herman Melville's “The Fiddler”. Journal of American Studies 47(3): 759-776. 
  • Carolyn Myers Hinds (1979) A Study of Narrative Tone in Piazza Tales. Oklahoma State University, Oklahoma, Stillwater, OK, USA.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti