sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Myrskyn soturit

Bernard Cornwellin saksilaistarinoissa leivotaan Englantia kokoon laakso ja joenmutka kerrallaan. Sarjan yhdeksännessä osassa jälleen uusi sotapäällikkö hyökkää viikinkiarmeijoineen — tällä kertaa  Maersejoen suistoon lähelle Cheasteria, missä Uhtred valvoo armeijansa kanssa Mercian koskemattomuutta. Kaupunki on saamassa piispan, joten pääsiäismessuun on saapumassa runsaasti kirkonmiehiä. Pakanallinen Uthred joutuu jälleen taistelemaan kahdella rintamalla.

Taistelut Cheasterin maastossa käynnistyvät ja osin ratkeavat kirjan alkupuolella, joten lukijalle on selvää, että kirjassa on kyse jostain muusta. Viikinkipäällikön tavoitteet ovatkin pohjoisempana, minkä Uhtred lukee taitavasti. Armeijat tanssahtelevat toistensa ympäri ja päätyvät lopullisesti selvittelemään välejään Northumbrian puolella.

Myrskyn soturit (2017) on sujuvaa mutta episodimaiseksi kehittynyttä toimintaviihdettä. Aikakauden kuva on edelleen toimiva, mutta jokin kiilaa minua irti kirjojen maailmasta. En tiedä, onko Cornwellin kirjojen sävy muuttunut jotenkin katkerammaksi sarjan edetessä, mutta kostofantasiaa, sen hurmeisia sankareita ja heidän kovia päätöksiään eivät pehmennä epäilykset tai huumori. Vanheneva Uhtred luovii juonitteluiden ja vaikeuksien keskellä varmoin ottein, eikä hän joudu kohtaamaan itsessään minkäänlaista heikkoutta. Soturipäällikön ei tietenkään tarvitse väännellä käsiään satoja sivuja, mutta nyt kaikki on jotenkin kovin helppoa.

En myöskään muista sarjan aiemmista osista pohjanmiesten kasvotatuointeja. Olisiko televisiosarjan kehittelemä muoti alkanut vaikuttaa Cornwellin kuvaan viikingeistä?
Bernard Cornwell, Myrskyn soturit: historiallinen romaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Warriors of the Storm (2015) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Liettua, 2017.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Object Categories


On vaikea sanoa, onko Pekka Harnin esineiden luokittelujärjestelmä Object Categories (2010) tiedettä vai taidetta. Se ryhmittelee tuiki tavalliset kotitalousesineet piirteidensä mukaan morfologis-funktionaalisiin kategorioihin, jotka jäsentävät ympäristöämme hieman samaan tapaan kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä tai eliöiden kehitystä kuvaavat fylogeneettiset puut. Luokitteleminen ja laajemmin yleistäminen ovat keskeisiä tapoja tuottaa tietoa. Juuri ajattelun selventäminen on tekijän itsensä nimeämä intentio. 

Postmodernina aikana tekijä on kuitenkin kuollut, joten hän on vain yksi ääni teoksen tulkinnassa. Esinekategoriat houkuttelevat puoleensa tulkintaa käsitetaiteena, jossa Harni lähestyy muodon käsitettä uudesta suunnasta perinteisten taidelajien ulkopuolella. Luokittelusta on järjestetty lukuisia näyttelyitä, jotka konkretisoivat kategoriat ryhmittelemällä valtavan joukon esineitä gallerian lattialla. Niinpä, jos taide kasvaa, kuten sanotaan, taiteen kukkaruukussa, Harnin järjestelmä on taidetta. Juuri teoksen taiteellisuuden tunnistamiseen liittyvä vaikeus vihjaa käsitetaiteen suuntaan.

* * * 

Sanottakoon, ettei kirja itse problematisoi kahtiajakoa. Harni katsoo tarjoavansa työkaluja esineisiin liittyvän ajattelun, keskusteluun ja suunnitteluun. Muotoilijana ja arkkitehtina hän muotoilee myös teoriaa. Juuri tämä näkökulma kahden (tai useamman) perinteen rajalla tekee kirjasta tavattoman mielenkiintoisen.

Esineet eivät ole alkuaineiden tai geenien tavoin luonnonilmiöitä vaan ihmisen tiettyä tarkoitusta varten valmistamia artefakteja. Suomen kielen perussanakirja (2004) toteaa seuraavaa:  
esine: määrätarkoitukseen käytettävä valmiste, tavara, väline; yl. aineellinen kappale.
Esine tallentaa muotonsa kautta käyttötarkoituksensa, koska esineet suunnitellaan ja valmistetaan jotain tarkoitusta varten. Louis Sullivanin sanoin ”form follows function” eli ”muoto seuraa käyttötarkoituksesta”.  Käyttötarkoituksia voi olla useampia kuin yksi, tai käyttötarkoituksellakin voi olla rakenne. Esimerkiksi rannekellosta voi tarkistaa ajan mutta sitä voi käyttää myös kommunikoimaan identiteettiä tai varallisuutta.
 
Käyttötarkoitus on suhde ympäristöön. Esiteollisina aikoina ympäristö muuttui hitaasti, jolloin myös työkalut kehittyivät hitaasti pienin korjauksin. Pitkän kehityksen tuloksena syntynyttä muotoa, kuten vaikkapa perinteistä kirvestä, on vaikea enää parantaa. Klapikone tai komposiittimuovinen varsi tarjoavat tehokkuutta tai helppoutta, mutta niiden myötä katoaa puuvarren tarjoama riippumattomuus.

Ihminen on aina ympäröinyt itsensä esinein. Arkeologit voivat jäljittää kulttuurin suhdetta ympäristöön kulttuurin jälkeensä jättämän esineistön kautta. Harni toteaa, että viime aikoina esineistö ei heijastele kulttuuriarvoja ja tarpeita entiseen tapaan. Kuluttaminen, johon yhteiskuntajärjestystää ylläpitävä talouskasvu nojaa, pohjautuu keinotekoisten tarpeiden synnyttämiseen, esineiden heikkoon laatuun ja vaikeaan korjattavuuteen. Esineiden nopea kierto kertoo, ettei ihminen osaa enää tunnistaa tarpeitaan.

* * *
Harni tiivistää kotitalousirtaimiston seitsemään erilaiseen kategoriaan, jotka ovat osin päällekkäisiä. Vaatteet, erilaisia pintoja tarjoavat huonekalut ja säilytystilaa tarjoavat pidikkeet, kuten nuottitelineet tai kynttilänjalat, muodostavat kukin omat ryhmänsä.

Kehoesineet ovat ihmisen vartaloon mitoitettuja, kannettavia esineitä, tavallaan keinotekoisia ihmisen ruumiinosien tai aistien jatkeita. Kehoesineitä ovat esimerkiksi suojalasit, rannekellot, vyöt, silmälasit, luistimet, nyrkkeilyhanskat ja muistitikut.

Tyypillisiä sisältimiä ovat myös astiat, laatikot ja pullot. Näissä esineissä säilyttämisen vuoksi on tyypillisesti tasainen pohja. Lisäksi niiden rakenteessa voi olla kahvoja, kansia, kaatonokkia jne. 

Jotkin kehoesineet ovat kuorellisia laitteita, kuten kuulokkeet ja matkapuhelimet. Kuorelliset laitteet näyttäisivät koostuvan nimenomaan teollisen ajan teknologiasta: kirjoituskoneista, leivänpaahtimista, ompelukoneista, radiovastaanottimista, laskimista jne.

Käsityökalut ovat vanha kategoria, jonka varassa ihminen hallitsi luontoa aina teollisen ajan alkuun asti. On yksi- tai kaksikahvaisia työkaluja. On pihtejä, puristimia, saksia, leikkureita, veitsiä, poria, piikkejä, vasaroita jne., jotka kaikki välittävät ihmisen käden liikkeet työstettävään esineeseen tai aineeseen.

Kiinnostavaksi Harnin hieroglyfien ilmaisema muotokieli käy sen tunnistaessa esineiden piirteitä. Esimerkiksi sisältimenä kannusta irtoaa viisi erilaista piirrettä: säilyttimellisyys, kahvallisuus, kannellisuus, nokallisuus ja tasapohjaisuus.


Kun valtava määrä esineitä ruoditaan vastaavien käsitteiden kautta, voidaan esineet ilmaista piirteiden yhdistelminä. Tällainen pilkkominen tarjoaa välineitä esineiden tutkimukseen ja analysointiin. Käytännön sovellutuksena tuotehakua voisi tehdä näiden piirteiden avulla.

* * *

Object Categories jäsentää muotoa ja kuvailee esineiden, ihmisen sekä ympäristön keskenäistä suhdetta. Kirja on tiivis, kuvitettu, lankasidottu, tyylikäs ja mielenkiintoinen. Innostuin töissä kahvikeskustelun esittelemän Harnin kategoriatyön. Erilaisten ontologioiden kanssa pelanneena osaan arvostaa yrityksiä jäsentää todellisuutta luokittelujen avulla, koska se on vaikeaa eikä aina ilmeisellä tavalla hyödyllistä. Aivan mahtavaa!

Pekka Harni, Object Categories: Typology of Tools. Englannin kielelle kääntänyt Jüri Kokkonen. Aalto University, School of Art and Design, Publication series B 96, 2010.
Lisää aiheesta:
  • Elinkeinoelämän Keskusarkisto: Pekka Harni, fida-seminaari, Teollisen muotoilun tarinoita 10.5.2012 Mikaeli, Mikkeli. (YouTube)

lauantai 2. joulukuuta 2017

Screenwriters Masterclass


Edesmennyt yhdysvaltalaisohjaaja Robert Altman (1925-2006) totesi: ”En pidä elokuvakäsikirjoittamista kirjoittamisena — tarkoitan, minusta se on suunnittelua.” Samansuuntaisia arvioita ovat esittäneet muutkin. Elokuvakäsikirjoitus esittää kohtausten järjestyksen ja tapahtumat äärimmilleen pelkistettynä, joten sitä on vaikea pitää kaunokirjallisuutena. Ehkä se ei liittoudu muiden lajien tavoin runouden kanssa vaan on, kuten Altman toteaa, karkea suunnitelma, jonka pohjalta elokuvaa aletaan tehdä.

En ole varma, miksi elokuvien käsikirjoittaminen olisi erilaista esimerkiksi näytelmien käsikirjoittamisesta. Miksi näytelmät ovat kaunokirjallisuutta? Alberto Moravian romaanissa Keskipäivän aave (1956) päähenkilö Riccardon ongelmat alkavat, kun hän luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa elokuvia. Hän menettää itsekunnioituksensa ja vaimonsa kunnioituksen. Elokuva on jonkinlainen epäpyhä yhdistelmä viihdettä ja ilmaisua. 

Jos käsikirjoittaminen onkin suunnittelua, se ei ole käsikirjoitusoppaiden mielestä helppoa. Joidenkuiden mielestä pelkistämisen, konfliktien ja rytmin virittelyn, visuaalisen ja tekstuaalisen kerronnan yhteensovittamisen keinoista punoutuu kirjoittamisen lajeista vaikein. Tämä lienee liioittelua, mutta siitä huolimatta viime aikoina olen alkanut kiinnostua käsikirjoittamisesta lajina.

 * * *

Elokuva-alan vinoutunut sukupuolijakauma näkyy Kevin Conroy Scottin toimittamassa haastattelukokoelmassa Screenwriters' Masterclass (2005), jossa parisenkymmentä käsikirjoittajaa kertoo taustoistaan, kirjoittamisestaan ja elokuvistaan. Käsikirjoittajista vain yksi, Lisa Cholodenko,  on nainen. Kirjoittajien taustojen ja käsiteltyjen elokuvien lajien kohdalla kirjan tarjoama jakauma on tasaisempi.

Elokuvia tehdään usein romaanien pohjalta. Kirjoittajat pilkkovat romaanien tapahtumat palasiksi, ja yrittävät koota tarinan omasta mielestään keskeisen tai keskeisten teemojen ympärille. Esimerkiksi Uhrilampaiden (1992) käsikirjoittaja Ted Tally kirjoittaa ensin kohtausluettelon ja työskentelee sen pohjalta romaanin sijaan. Näin hänellä on oma versionsa romaanista, jota hän osaa ja uskaltaa muokata. Unelmien sielunmessun (2000) ohjaaja ja käsikirjoittaja Darren Aronofsky kaivaa romaanista aina ensin esiin kolminäytöksisen rakenteen ja pureutuu sitten pienempiin ja pienempiin osiin. Useita romaanisovituksia tehnyt Scott Frank kirjoittaa romaanista ensimmäisen käsikirjoitusversion suoraan romaanin pohjalta ja alkaa vasta sitten rakentaa siitä omaa tarinaa.

Kolminäytöksisen rakenteen ylivallasta on kiistelty varmasti pari tuhatta vuotta. Pojan (2002) sovittanut Chris Weitz ihailee eurooppalaista elokuvaperinnettä sen nauttiman vapauden vuoksi. Euroopassa elokuvaan suhtaudutaan enemmän taiteena, ja katsojat ovat kärsivällisempiä kuin kolminäytöksiseen rakenteeseen totutetut amerikkalaiset katsojat. Hän ymmärtää ajatuneensa pitkälti onnellisten loppujen käsikirjoittajaksi.

Atlantin eri puolten välinen ero nousee esiin uudelleen mm. Michael Haneken haastattelussa.
[Scott:] For almost all of the screenwriters I have talked to for this book, explanations are a very big part of their writing.

[Haneke:] It's the American way of thinking. That's because its a way of reassuring people. If cinema wants to earn money then reassuring people an entertaining them is the way to do it.
Jos Haneken kohdalla Scott törmää haastatteluissa taiteellisuuteen, niin Kimpassa (2000) -elokuvan käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Lukas Moodyssonia haastatellessaan hän kohtaa amerikkalaisille vieraan poliittisuuden.
[Scott:] Their passionate arguments now seem slightly outdated and naïve. For example, one character talks about the coming workers' revolution and how the banks will collapse and how everything will change.

[Moodysson:] I don't think that's naïve, that's what I am dreaming about right now.
Vaikka Scott on selvästi valmistautunut haastetteluihin, Moodyssonin kanssa hän joutuu selvästi vieraalle maaperälle.
[Scott:] Was there anything that you wanted to add before we finish?

[Moodysson:] I read somewhere that someone wanted to be the first artist of the revolution. I want to be the first director of the revolution. 

[Scott:] Which revolution is that?

[Moodysson:] The revolution.
 * * *

Paul Lavertyn töissä nousevat esiin yhteiskunnalliset ongelmat, kuten köyhyys, väkivalta ja poliittinen sorto. Laverty tekee valtavasti taustatutkimusta niiden ihmisten parissa, joiden tarinoita hän kertoo. Stipendiaattina University of Southern Californiassa hän kyseenalaisti tuolloin tuoreen Tom Clancy -elokuvan revisioiman Väli-Amerikan lähihistorian. Hän oli itse viettänyt avustustyöntekijänä Nicaraguassa useita vuosia ja nähnyt Reaganin politiikan seuraukset omin silmin. Raakoja sotilashallintoja, kuolemanpartioita, sisällissotaa. Vierailemaan tullut tuottaja joutui hakemaan sanoja.
And I just went through the history of several countries and said, 'Did you mean to set out to make a sixty million dollar propaganda movie?' And honestly I've never hear such a quiet room in my whole life. Then he just said, 'You Europeans are trying to politicize everything.'
Yhteiskunnallisuus kulkee mukana myös meksikolaisten (esim. Guillermo Arriaga) ja espanjalaisten käsikirjoittajien (esim. Fernando León de Aranoa) teksteissä. Tätä taustaa vasten amerikkalaiset ja brittiläiset viihde-elokuvien käsikirjoittajat vaikuttavat lepsuilta, vaikka viihteellä on paikkansa, ja elokuvan kirjoittaminen on aina työlästä — tai ehkä ei aina. Kuten Paul Laverty kertoo:
Maybe I was just unlucky with some of the tutorial groups, but right at the same time a young guy from Cambridge and his friend had sold a screenplay about a monkey and a policeman for a million dollars and I remember it just seemed to be like a poison, everybody wanted to sell their screenplay for a million dollars.
Hartaasti lukemani kirjoitusoppaat ovat oire tästä kultakuumeesta.

 * * *

Käsikirjoittajaksi voi päätyä hyvin monta polkua pitkin. Jotkut horjuvat ohjaamisen ja kirjoittamisen välillä, toiset kirjoittavat vain, jotta saisivat kuvattavaa, ja kolmannet kokevat puhtaan tarinan lähtevän alamäkeen heti kuvausten alkaessa. Huomattavaa elokuvakäsikirjoittamisessa on yhteistyö: jotkut työskentelevät pareina, toiset työstävät ideoita elokuvasta toiseen saman ohjaajan ja tuottajan kanssa. Tavallaan yhteiskirjoittamista on myös yhdysvaltalainen tapa muokata valmista käsikirjoitusta uuteen suuntaan: käsikirjoitus kiertää pöydältä toiselle muuttuen koko ajan matkalla elokuvaksi.

Haastattelut liikkuvat jouhevasti kirjoittajien taustan, uran, aiempien töiden ja käsiteltävän elokuvan välillä. Nimekkäiden tekijöiden kohdalla sävy muuttuu hetkittäin lievästi imeläksi mutta ei lainkaan siinä määrin kuin Tom Rootin ja Andrew Kardonin tekemät sarjakuvatekijöiden haastattelut. Jos ei muuta, niin kirja tarjoaa mielenkiintoisia anekdootteja.

Kevin Conroy Scott (toim.), Screenwriters' Masterclass: Screenwriters Talk About Their Greatest Movies. Faber and Faber, London, UK, 2005.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Imago


Octavia E. Butlerin post-apokalyptisessa Xenogenesis-sarjassa ydinsodan runtelemalta planeetalta pelastetut ihmiset saivat valita: pidennetty elämä ilman mahdollisuutta jälkikasvuun tai geneettinen sekoittuminen avaruudesta saapuneiden oankalien kanssa. Kahden lajin sekoittuminen tarkoittaa uuden lajin syntyä. Osalle ihmisistä se on liian vieras tai vastenmielinen ajatus, koska lonkeroineen ja ihmeellisine kykyineen muukalaiset rikkovat kaikkia totuttuja kategorioita. Ihmiset haluavat nähdä oman kuvansa jälkikasvussaan. Sarjan toisessa osassa sterilisaatiota lievennettiin, kun Marsiin perustettiin karu ja lajin historian huomioon ottaen todennäköisesti tuhoon tuomittu siirtokunta niille, jotka eivät halunneet sulautua.

Sarjan kolmas osa Imago (1989) on aiempia osia tiivimpi. Sen pääosassa on Jodahs, ensimmäinen ihmisen ja oankalin jälkeläinen, josta kehittyy ooloi — perimää muokkaavaa kolmas sukupuoli. Ooloit vahvistavat kykyjä ja korjaavat perimässä esiintyviä virheitä. Ne myös sitovat kumppaninsa itseensä taivaallisen seksuaalisen nautinnon kautta. Kumppanuus on aina biokemiallista, ja etäisyys synnyttää pahoinvointia.

Oankalit eivät ole antaneet hybridien (ihmisten ja oankalien jälkeläisten) kehittyä ooloiksi. Niiden näkökulmasta ihmisten sisäinen ristiriita — korkea älykkyys ja vahva hierarkkisuus — yhdistettynä geneettiseen valtaan herättää epäluottamusta; yhdistelmä on virhe tai pikemminkin tauti, jonka vuoksi Marsin siirtokunta tuntui heistä rikokselta elämää kohtaan. Älykkyys maapallolla on hierarkisuuteen nähden uusi ominaisuus, ja jälkimmäinen tuntuu aina vievän voiton edellisestä.

Jodahs on eräänlainen vahinko: hänen vanhempansa eivät osanneet ennakoida teini-iän päättyessä hänen tiedostamatonta ja yllättävää sukupuolen kehittymistä. Kun prosessi on kerran käynnistynyt, se on peruuttamaton. Monien mielestä hänet olisi parempi pitää valvotussa ympäristössä. Ne haluaisivat siirtää Jodahin turvaan avaruusalukselle, koska pelkästään hänen huolimaton kosketuksensa aiheuttaa kasvaimia ja mutaatioita. Kyky geneettiseen muokkaukseen ei tunnu istuvan ihmispohjaiseen olentoon.

Jodahsin ongelma ei ole pelkästään geneettisen muokkaamisen opettelu. Hän tarvitsee kumppaneita, mutta halukkaita ja vapaita ihmisiä ei ole helppo löytää. Hänen nimensä on lähellä Juudasta, joten hän pettää ja valehtelee selviytyäkseen. Aiempien osien tavoin Butlerin luomien oankalien lumoava ja pelottava vieraus haastaa edelleen lukijan taluttaen hänet vaikeiden valintojen ja epämukavien moraalisten kysymysten äärelle.

Imago tarkoittaa hyönteisen täydellisen muodonvaihdoksen viimeistä vaihetta. Tällaisessa prosessissa kuoriutuva aikuinen eroaa ulkonäöltään koteloituneesta toukasta. Kirja tarjoaa nimessään ja tapahtumissaan trilogialle toimivan lopun, vaikka se ei teemoiltaan ja sävyiltään ylläkään sarjan ensimmäisen osan tasolle.
 
Lisää aiheesta: Taikakirjaimet on kirjoittanut erinomaisen arvion suomennoksen pohjalta. Lisäksi huhujen mukaan sarjan ensimmäisestä osasta kaavaillaan televisiosarjaa.
 
Octavia E. Butler, Imago (1989). E-Book. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Herbert West: Reanimator

H. P. Lovecraft, ”Herbert West — Reanimator” (1922). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Lapin Kouta oli suurin tietäjistä, mutta hänkään ei osannut ”sitoa sinistä tulta”. Eino Leinon runossa mahtava noita maksaa kovan hinnan aarnihautojen salaisuuksista. Kouta ei kuitenkaan varasta vaan hinnan kuultuaan vakain mielin laskeutuu ”rotkohon Rutimon” ja näin uhraa itsensä. Tieto ja tietämisen seuraukset nivoutuvat yhteen.

Kreikkalaisessa mytologiassa Prometheus sen sijaan varastaa tulen jumalilta ja lahjoittaa sen ihmisille. Jumalat tietysti hermostuvat: Prometheus joutuu kahleisiin ja ihmiset tautien ynnä vitsausten kiusaamiksi. Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on alaotsikossaankin tuoreempi laitos kreikkalaisesta myytistä: tiedemies Victor Frankenstein varastaa ”sinisen tulen” itseltään luonnolta ja luo uutta elämää. Seuraukset ovat, kuten usein käy, arvaamattomat.

H. P. Lovecraftin kauhunovelli ”Herbert West — Reanimator” (1922) kuuluu tähän Prometheus-myyttien perinteeseen. Kertoja on lääketieteen opiskelija, joka lumoutuu opiskelijatoverinsa Herbert Westin taidoista ja päättäväisyydestä selvittää elämän salaisuus. He tekevät yön pimeinä tunteina kokeita varastamillaan ruumiilla pistäen niihin Westin kuumeisesti kehittelemiä ”seerumeita”.
The first horrible incident of our acquaintance was the greatest shock I ever experienced, and it is only with reluctance that I repeat it. As I have said, it happened when we were in the medical school, where West had already made himself notorious through his wild theories on the nature of death and the possibility of overcoming it artificially.
Novellissa sielu on pelkkä myytti. Elämä on kemiallinen prosessi, joka on mahdollista käynnistää uudelleen. West ei kollegansa Frankensteinin tavoin yritä luoda uutta elämää vaan pelkästään potkaista sen uudelleen käyntiin. Yrityksillä on, kuten arvata saattaa, odottamattomia seurauksia. Ensimmäinen hylättyyn taloon perustettu laboratorio palaa maan tasalle, kun miehet säikähtävät kuolleesta ruumiista lähtevää huutoa ja kaatavat lampun mennessään. Hieman myöhemmin yksi herännyt ruumis hakkaa heidät tajuttomiksi. Omituisia seurauksia kaikuu lehtien pienissä uutisissa.

Tutkimuksen edellyttämien tuoreiden ruumiiden hankkiminen on kuitenkin vaikeaa. Niinpä West etsiytyy praktiikkoineen ruumiiden läheisyyteen. Lavantautiepidemiat, hautausmaat, Flanderin kaatuneet sotilaat ja vanhat katakombit tarjoavat materiaalia, mutta Westin tutkimusten nauttima vähäinen arvostus pakottaa varovaisuuteen. Tiedonjano kohdistaakin paineen tutkimusmoraaliin.
But in that triumph there came to me the greatest of all horrors—not horror of the thing that spoke, but of the deed that I had witnessed and of the man with whom my professional fortunes were joined.
Kertoja on mukana melkein pelkästään katsojana — tai hän vain toimii avustajana. Vaikka hänen tuntemuksensa ovat kauhuromantiikan tapaan äärimmäisiä, kertoja maalaa oman osansa tutkimuksessa mitättömäksi. Hän alkaa laahata jalkojaan eettisten kysymysten painon alla, mutta tunnustaa moraalisen voimattomuutensa heti Westin läheisyydessä. Onko kertoja luotettava? Millaisen tarinan Herbert West itse kertoisi?

”Herbert West – Reanimator” ilmestyi alunperin kuusiosaisena jatkokertomuksena Home Brew -lehdessä vuonna 1922. Lehti oli tunnettu karkeasta huumoristaan, eikä Lovecraft väistellyt tehtävänannon vaatimia karmeuksia. Novellia luetaan usein Shelleyn romaanin parodiana. Lovecraft valitti pakon edessä pelkän rahan vuoksi kirjoittamisesta ja moitti tulosta myöhemmin novelleistaan huonoimmaksi.

Eikä novelli ole erityisen hyvä. Inhimillisen tiedon rajojen äärellä ei tutkijoille oikeastaan tapahdu mitään mielenkiintoista. Kuuteen miltei itsenäiseen jaksoon venytettynä parodiaa tuottava irvokkuus laimenee toistoksi. Kenties kauhuromantiikalle tai omille maneereilleen uskollisena Lovecraft käyttää tehokeinonaan adjektiiveja substantiivien sijaan kuvatessaan esimerkiksi tutkimustyön kiivautta. Kerronta tai toiminta ikään kuin pysähtyy kertojan tunteisiin juuri, kun alkaa tapahtua.

Novellista on tehty pari filmatisointia. Stuart Gordonin ohjaama parodia Re-Animator (1985) lienee jonkinlainen klassikko. Yllättäen siihen viitataan ohimennen mm. Sam Mendesin elokuvassa American Beauty (1999) ja Daniel Espinosan tuoreessa elokuvassa Life (2017).

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

The Gernsback Continuum

William Gibson, ”The Gernsback Continuum” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.
Elektronisessa musiikissa kaikui tulevaisuus koko 1900-luvun jälkipuoliskon, mutta uuden vuosituhannen puolella äänimaiseman tulevaisuudellisuus on haihtunut. Lajin kehitys on hidastunut tai pysähtynyt, ja sen käsitteistö ja viittaukset ovat vakiintuneet. Mark Fisherin mukaan elektroninen musiikki on alkanut viitata taaksepäin itseensä. Siinä ei kuitenkaan kummittele sen oma menneisyys vaan kaikki ne toteutumattomat tulevaisuudet, joita musiikki kuulijoilleen ikään kuin lupasi. What haunts the digital cul-de-sacs of the twenty-first century is not so much the past as all the lost futures that the twentieth century taught us to anticipate. Elämme tulevaisuuden jälkeistä aikaa.

Fisher puhuu hauntologiasta, joka on ranskalaisfilosofin Jacques Derridan tunnistama, kummittelun (engl. haunting) ja ontologian yhdistävä ilmiö. Marx kummittelee Euroopassa viitaten asioihin, jotka eivät oikeastaan olleet olemassa Marxin aikana vaan joita Marx ennusti. Ihmiset takertuvat noihin ennustuksiin, joten Marx on kaiken aikaa tulossa. Samaan tapaan ihmiset pitävät kiinni kapitalismin maalaamasta tulevaisuudesta, vaikka valtaosan kohdalla sen nykyisyys vääntyy syrjään noista unelmista.

Derrida kirjoitti poliittisista haamuista vastauksena Francis Fukuyaman ajatukseen historian päättymisestä, mutta kulttuuritutkijat ja taiteilijat ovat tunnistaneet vastaavia haamuja taiteen, muotoilun ja tyylien piirissä. Hauntologian mukaan menneisyys on jatkuvasti läsnä nykyisyydessä, mutta se myös odottaa kaiken aikaa uutta esiin nousua. Retrotyylit herättävät henkiin haudatut symbolit ja paistattelevat niiden luomassa nostalgisessa valossa. Haamut ovat siis samalla menneisyyttä ja tulevaisuutta, mikä tietysti haastaa olemisen kategoriat: samanaikaisesti kuollut ja elävä tai poissa, olemassa ja tulossa.

* * *

Törmäsin hauntologiaan etsiessäni selitystä William Gibsonin lyhyelle ja tyylikkäälle, melkein esseemäiselle novellille ”The Gernsback Continuum" (1981). Kuka on Gernsback? Mikä on hänen kontinuuminsa? Vaikka novelli ilmestyi yli kymmenen vuotta ennen Derridan hauntologiaa, se oudolla tavalla pukee ilmiön tarinaksi.
 
Novellin kertoja saa tehtäväkseen valokuvata 1930-luvun amerikkalaista futuristista arkkitehtuuria: tehtaita, huoltoasemia, lounasravintoloita, elokuvateattereiden julkisivuja maailmasta, jota ei oikeastaan koskaan tullut. Unohdettuja tulevaisuuden lupauksia henkivät rakennukset edustavat tyyliltään streamline modernea eli virtaviivaa. Jotkut yhdysvaltalaissuunnittelijat vaihtoivat 1930-luvulla art decon geometriset muodot ja teräväreunaiset ornamentit puhtaisiin linjoihin, pyöristettyihin kulmiin ja kiiltäviin pintoihin. Syntyi vauhtia lupaava pisaramainen muoto, valtamerilaivoja mukaileva vaakaviivoja korostava arkkitehtuuri ja kodinkoneiden sekä laitteiden uusi muotoiltu estetiikka.  
Coca-Cola plants like beached submarines, and fifth-run movie houses like the temples of some lost sect that had worshiped blue mirrors and geometry. And as I moved among these secret ruins, I found myself wondering what the inhabitants of that lost future would think of the world I lived in. The Thirties dreamed white marble and slipstream chrome, immortal crystal and burnished bronze, but the rockets on the covers of the Gernsback pulps had fallen on London in the dead of night, screaming.
Kertoja tunnistaa estetiikan pelkäksi pinnaksi. Virtaviivainen kynänteroitin kätkee sisälleen saman vanhan viktoriaanisen koneiston. Tuulitunnelin perustelema muoto, tuolien kromijalat ja pintojen sileä puhtaus muistuttivat lukemisto- eli pulp-lehtien ”sädepyssygotiikkaa” ja sen mutkatonta, suorastaan naiivia uskoa kehitykseen ja teknologiaan. Se oli autuaan tietämätön ympäristöongelmista, rajallisista resursseista ja mahdollisesti hävittävistä sodista. Kun Flash Gordon -sarjakuvan raketit aikanaan rakennettiin Saksassa, ne olivat Lontooseen ammuttuja ohjuksia.

* * *

Hugo Gernsback (1884-1968) oli yhdysvaltalainen kustantaja, joka julkaisi uudelle lukevalle yleisölle ”uskomattomia” tieteistarinoita täynnä tieteisoptimismia ja kehitysuskoa. Vaikka tieteiskirjallisuutta oli ollut olemassa ennen häntä, Gernsbackin tieteislukemistolehdet vakiinnuttivat lajin ja laajensivat sen yleisöä. Niinpä häntä pidetään jonkinlaisena tieteiskirjallisuuden isänä tai ainakin yhtenä heistä. Vuosittain jaettava Hugo-palkinto on nimetty juuri Gernsbackin mukaan. Palkintopysti muistuttaa saksalaista V2-rakettia — tai pitäisi varmaan sanoa, että ne muistuttavat samaa alkuperäistä mallia.

Gernsback halusi tarinoidensa olevan tieteellisesti uskottavia. Hän palkitsi lukijoita asiavirheiden tunnistamisesta. Hän perusti paneeleita arvioimaan tarinoiden ansioita tässä suhteessa ja lajitteli tekstejä eri lehtiin arvioiden perusteella, mistä syntyi eräänlainen kontinuumi ”kovan tieteiskirjallisuuden” ja tieteisfantasian välille. Joillekin mielikuvitukseen tai pehmeisiin tieteisiin nojaaminen on heikkous, mutta toisille kova tieteiskirjallisuus tarkoittaa ontuvaa juonta, ohuita henkilöhahmoja ja kömpelöä kerrontaa, siis kirjallisten keinojen uhraamista tieteelliselle sisällölle. John Huntington onkin todennut, että suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan. Ulkoapäin katsottuna tämä voi näyttää lajityypilliseltä heikkoudelta.

Gernsbackin lehtien lapsellisen viaton suhde tieteeseen ja teknologiaan on joillekin tieteiskirjailijoille lajin häpeällinen ja kipeä alkuperä. Amazing Stories -lehden tarinat voi lukea suorastaan propagandana, joka sitten 1940-luvulle tultaessa alkoi siirtyä mainoksiin tieteistarinoiden kasvavan problematisoinnin ja dystopisoinnin tieltä. Viettelevä puhtaus, tehokkuus ja kauneus toistuvat edelleen pesuaine-, kodinkone- ja automainoksissa, joissa sileät pinnat ja hohtavat värit peittävät mahdolliset kysymykset ongelmista.
 
Andrew Ross näkee Gernsbackin tavoitteena yhdistää tulevaisuuden ja kehityksen sosiaaliseksi rakenteeksi, kontinuumi tulevaisuuden ja kehityksen välillä. Unelma oli monin tavoin sama poliittisesta oikeistosta vasemmistoon osana laajempaa 1920- ja 1930-lukujen positivistista ajanhenkeä. Ross näkee myös pulp-tieteiskirjallisuuden keksijöitä suitsuttavassa optimismissa samaa uuden, byrokraattisen järjestelmän ja sen eliminoiman riippumattomuuden kritiikkiä kuin saman ajan villin lännen tarinoissa ja dekkareissa: poikkeusyksilö, kuten pystyvä cowboy, kovapintainen yksityisetsivä tai itsenäinen keksijä, voi toimia ja korjata vääryyksiä järjestelmän ulkopuolella. 

* * *

”The Gernsback Continuum” alkaa paluusta ja pelastuksesta kuin Poen tai Lovecraftin kauhunovellit. Kertoja kuvittelee rakennusten kautta niiden heijastamaa tulevaisuutta, jota ei koskaan tullut. Menetetyt mahdollisuudet ja utopiat alkavat silti virittää epäluottamusta todellisuuteen. Kuvatessaan menneisyyden futuristista arkkitehtuuria hän alkaa nähdä heijastuksia, semioottisia haamuja.
And looked up to see a twelve-engined thing like a bloated boomerang, all wing, thrumming its way east with an elephantine grace, so low that I could count the rivets in its dull silver skin, and hear—maybe—the echo of jazz.
Hänen ystävänsä Mervyn Kihn on toimittajana erikoistunut salaliittoteorioihin, ufoihin ja hirviöihin, koska ne kaikki heijastelevat kollektiivista tietoisuutta.
If you want a classier explanation, I’d say you saw a semiotic ghost. All these contactée stories, for instance, are framed in a kind of sci-fi imagery that permeates our culture. I could buy aliens, but not aliens that look like Fifties’ comic art. 
Ihmiset näkevät asioita siellä, missä ei ole mitään, koska kollektiivinen tietoisuus synnyttää kuvia. Muukalaiset avaruudesta muistuttavat sarjakuvien muukalaisia. Avaruusalukset muistuttavat elokuvien lentäviä lautasia. Mervynin mukaan utooppinen informaatiovirta vaikutuksineen neutraloituu vain huonon viihteen äärellä, mutta haamut eivät kokonaan väisty. Painajaisten tai harhanäkyjen pahentuessa kertoja tarttuu tähän neuvoon. Tämä on se poemainen paluu painajaisesta tilanteeseen, josta kerronta alkaa.

Thomas Bredehoftin mukaan Gernsbackin kontinuumi on katkeamaton jatkumo 1930-luvun idealistisista tieteistarinoista tähän päivään: menneiden aikojen unelmien usein huomaamaton mutta edelleen jatkuva vaikutus. Media toistaa sitä, retrotyylit herättävät sen henkiin uudestaan ja uudestaan. Koska Gibsonin novellin kertoja tahraa Gernbackin unelmat pariin otteeseen natsiviittauksilla — estetiikka ei ole aina kovin kaukana kolmannen valtakunnan estetiikasta — Bredehoft päätyy tulkintaan, että kontinuumi on osin vastuussa niistä dystopioista, jotka syntyvät utopioista.

Menneisyyden toteutumattomat unelmat ovat Derridan tunnistamia haamuja. Novellissa rakennukset ja esineet ovat artefakteja, jotka muistuttavat menneistä unelmista. Hauntologian voi nähdä, kuten John Riley kirjoittaessaan Andrei Tarkovskin elokuvista, yhtäältä tapana käsitellä tukahdutettua menneisyyttä ja toisaalta keinona ymmärtää meidän kiintymystämme toteutumattomiin ja epäonnistuneisiin tulevaisuuksiin. Haamujen vaikutus säilyy, koska emme pysty päästämään kokonaan irti.

Peukutus: teema

William Gibsonin novelli ”The Gernsback Continuum” (1981) lienee yksi kyberpunkin avainteksteistä, vaikka se sijoittuukin nykyaikaan. Se tarkastelee menneisyyden toteutumattomia tulevaisuuden kuvia ja niiden jatkuvaa otetta. Esitettyjen utopioiden ja toteutuneiden dystopioiden rajankäynti toistuu Gibsonin myöhemmissä teoksissa. 

Lisää aiheesta:
  • Andrew Ross (1991) Getting out of the Gernsback Continuum. Critical Inquiry, 17(2): 411-43.
  • Thomas A. Bredehoft (1995) The Gibson Continuum: Cyberspace and Gibson's Mervyn Kihn stories. Science Fiction Review, 22(66): 252-263.
  • John A. Riley (2017) Hauntology, Ruins, and the Failure of the Future in Andrei Tarkovsky's Stalker. Journal of Film and Video, 69(1): 18-26. 
  • Mark Fisher (2012) What is Hauntology? Film Quarterly, 66(1): 16-24.
  • John Huntington (1986) Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science. Teoksessa George E. Slusser ja Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57
--
Kuva: Bob 'n Renee, ”Hoover Dam”, 2017 (flickr / creative commons) [muokattu],
Kansikuva: Harper-Collins, 2003

lauantai 11. marraskuuta 2017

The Color Purple

Vaikka The Color Purple (1982) sijoittuu 1930-luvun Georgiaan, ajattelin sitä lukiessani 1800-luvun Englantia. Alice Walker käsittelee romaanissaan Frances Burneyn ja Jane Austenin tavoin nuoren naisen itsereflektion ja sitä kautta sisäisen ja ulkoisen identiteetin kehittymistä, mutta taistelu itsenäisyydestä on raakaa kuin Brontën siskojen tarinoissa. Syrjäisellä georgialaisella sekä lohduttomalla länsiafrikkalaisella maaseudulla vallitsee Thomas Hardyn kuvaama rakenteellinen väkivalta: taloudellinen kehitys ja vallitsevat ennakkoluulot, käsitykset ja ”moraali” lanaavat ihmiset ja erityisesti naiset maahan. 1930-luvun punaniskaisessa etelässä ihonväri tuo tietysti oman realisminsa.

Yhdysvalloissa Walkerin romaani esiintyy toistuvasti kiellettyjen kirjojen listalla. Tämä kasvukertomus kulkee aivan eri sävyissä kuin viktoriaaniset tarinat. Se puhuu suoraan siitä, mistä Anne Brontë saattoi vain vihjailla. Romaaninsa The Tenant of Wildfell Hall (1848) esipuheessa Anne Brontë kertoo, miten hänen esikoisteostaan Agnes Grey (1847) syytettiin tarinan ”liiallisesta värittämisestä”, vaikka juuri kritisoidut kohdat perustuivat tositapahtumiin. Walker aloittaa väreistä jo kirjan nimessä ja korostaa tarinan käännekohtia kirkkain värein.

The Color Purple (suom. Häivähdys purppuraa) on kirjeromaani. Nuoren tytön Celien kirjeistä jumalalle piirtyy perhesuhteiden, yhteisön ja moraalin korruptio. Hän synnyttää väkivaltaiselle isälleen kaksi lasta. Hänen äitinsä kiroaa häntä kuolinvuoteellaan. Hänen miehensä pieksee häntä mielivaltaisesti ja ajaa työhön kuin kuormahevosta. Ympäristö vähättelee häntä leimaten hänet rumaksi ja tyhmäksi. Kirjeissä subjektin ja predikaatin suhde on jatkuvasti epävireessä. Celie vetäytyy passiiviseksi objektiksi.
Shug act more manly than most men . . . he say. You know Shug will fight, he say. Just like Sofia. She bound to live her life and be herself no matter what.
    Mr. ______ think all this is stuff men do. But Harpo not like this, I tell him. You not like this. What Shug got is womanly it seem like to me. Specially since she and Sofia the ones got it.
Walkerille purppura ei ole pelkästään mustelmien väri. Naisten väliset suhteet ovat paitsi kateuden ja mustasukkaisuuden areena myös turvasatama. Ympärillä näkyy yrityksiä identiteetin ja subjektiuden perustamiseen. Sisko Nettie pakenee kotoaan ja päätyy lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan, missä orjuuden jatkuminen kehityksen viirien alla esittää hardymaisen lohduttoman maiseman. Sofia puolustaa oikeuksiaan nyrkein, mihin miesten hallitsema yhteisö reagoi lopulta voimakkaasti. Vain Shug Avery nousee asetelman yläpuolelle kuuluisana ja taloudellisesti riippumattomana jazz-laulajana. Hänen esimerkkinsä itsenäisyydestä on tarttuvaa.

Walker yhdistää taitavasti tapahtumat ja kerronnan tavat vähittäiseen muutokseen. Seassa liikkuu jumalaa tapaileva tai etsivä juonne, johon en jaksanut keskittyä. Etualalle sijoitin viktoriaanisen realismin teemat, jotka kierolla tavalla ovat edelleen ajankohtaisia.

Alice Walker, The Color Purple (1982). E-Book. Orion, London, UK, 2014.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kirjabloggaaminen on uhrikriisi

Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaailman vaikutusvaltaisin” ääni kuvasi bloggaajia ”suosittelijoiksi”, jotka pientä lahjaa vastaan tarjoavat kustantajalle näkyvyyttä. Kulttuurikeskustelussa näin karkeita ja vääriä yleistyksiä käytetään poikkeuksetta lyömäaseina. Mielipidettään huoraavaa bloggaajaa ei tarvitse eikä voi ottaa vakavasti.

Nyt kirjamessujen jälkeen kirjablogeissa on virinnyt keskustelua kirjablogien asemasta kirjallisuuskentässä — tai mikä se nyt sitten on (esim. täällä, täällä ja täällä). Kirjaharrastus ei sellaisenaan ole hyvä asia, ellei se istu ulkopuolelta asetettuihin puitteisiin. Grantan äskettäisessä numerossa Riku Korhonen kylvi turhautumistaan vaikeasti tunnistettavan satiirin muodossa henkilöihin käyvin argumentein kuin Yhdysvaltain presidentti. Ammattilaisen laatimat ja painokoneen tai radiolähettimen voimistamat läimäykset tuottavat varmasti mielihyvää, mutta vastaanottajat eivät oikein paini samassa sarjassa. Vai painivatko?

* * *

Mistä siis on kyse? Miksi ammattilaiset vaivautuvat potkimaan omaa yleisöään? Kulttuurikeskustelun voimakkaat ulostulot kertovat reviiriloukkauksesta tai totutun nokkimisjärjestyksen romahduksesta. Joku on siis väärällä paikalla. Kenties siis teknologian tarjoama uudenlainen julkisuus on tehnyt kirjailijoista helppoja maaleja julkisille solvauksille, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Kenties kirjallisuuskenttä ja siihen kytketyt identiteetit ovat vaikeassa murroksessa, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Ehkä kirjabloggaajista lähtee samanlainen vastustamaton pehmeä rusahdus kuin etupyörän alle jäävistä etanoista.

Luulen, että kirjabloggaajat, useat heistä kaltaisiani maallikoita, eivät ole tienneet astuneensa keskelle reviiritaistelua tai valmiiksi läänitettyä kirjallisuuskenttää. Vastoin yleistä käsitystä ei ole olemassa samaan aikaan viatonta ja julkista harrastelijoiden kirjallisuuskeskustelua jotenkin ”sivussa” laajemmasta kärhämästä. Julkinen on julkista. Elävä kulttuuri on taistelua.

Ompun käynnistämässä keskustelussa kuvailin kirjablogeja lukijoiden kehittyvänä itsetietoisuutena lukijoina. Kirjat ja niistä kirjoittaminen muuttavat lukijaa — vieläpä eri tavalla kuin pelkkä lukeminen. Bloggaaminen on itsereflektion ja pelleilyn väline minulle, mutta jollekin muulle se on jotain muuta. Esimerkiksi Tuula-Liina Variksen sivallus ”asiantuntemattomasta peukututtamisesta” on kerrassaan oivallinen tiivistys kirjabloggaamisesta. Nyt novellihaasteessa on tarkoitus luodata, mitä tuo peukuttaminen oikein on.

Kirjablogit ovat minusta uusi kirjoittamisen laji, jonka kantokorvet, korhoset ja varikset tulkitsevat joko tarkoitushakuisesti tai tietämättömyyttään huonoksi kirjallisuuskritiikiksi. Heille maailma, jossa tavalliset ihmiset kirjoittavat enemmän, on huonompi kuin se, jossa he kirjoittavat vähemmän. Nyt siis taistellaan siitä, kuka saa olla subjekti. Voiko lukijalla olla nimi? Kuka päättää, mitä kirjabloggaaminen on tai mitä sen annetaan olla?

Kirjablogit ovat myös valtava tavallisten ihmisten lukemista kuvaava aineisto, josta datalähtöinen kirjallisuudentutkimus voisi paljastaa uutta ja mielenkiintoista. Hekumoin ajatuksella, että blogit kokonaisuutena tallentavat aikakaudestamme, kirjallisuudesta, taiteen vastaanottamisesta ja ihmisenä olemisesta enemmän kuin kantokorpien ja korhosten varmasti sinänsä ansiokas ponnistelu. Tietysti kirjablogit tarvitsevat polttoaineekseen kirjoja, joten suhde lienee dialektinen.

 * * *

Perinteisesti maailmaa ovat hallinneet hierarkkiset verkostot. Tietoa ja arvoja on annettu ylhäältä alas ja varallisuutta on koottu alhaalta ylös. Kahdesti historian aikana nämä hierarkkiset rakennelmat ovat järkkyneet nimenomaan vertaisverkostojen kourissa. Kirjapainotaito horjutti hierarkkisten verkostojen valtaa, kun tekstit levisivät kulovalkean tavoin. Samalla niistä tehtävät tulkinnat karkasivat yksinoikeuden piiristä. Euroopassa riehui sitten endeeminen sota vuosisatoja, kunnes hierarkkiset rakenteet rautateineen ja lennättimineen palauttivat järjestyksen.

Toinen vertaisverkostojen murros alkoi 1970-luvulla. Uusi tiedon leviäminen, digitaalinen kommunikaatio ja internetin taikamaailma eivät tuottaneet sellaista tasa-arvoisuuden utopiaa, josta alkuperäiset kehittäjät lapsellisesti haaveilivat. Verkostot ovat mittakaavattomia, dynaamisia ja palkitsevat hyvin epätasaisesti. Netissä verkostoja voi myös helposti valvoa ja manipuloida. Huomattavista ongelmista huolimatta internet on mahdollistanut harrastelijoiden tiedonvaihdon. Nyt se ravistelee kuluttajamarkkinaa.

Vertaisarviot heiluttavat ravintoloiden ja hotellien mainetta. Elokuvastudiot kiroavat Rotten Tomatoes -sivustoa, jonka ylläpitämät katsojien vertaisarviot lyhentävät (erityisesti huonojen) elokuvien elinkaarta entisestään. Taistelussa ihmisten ajasta kirjat ovat samaan tapaan vaikeassa asemassa, koska sivustot, kuten GoodReads ja LibraryThing, kiteyttävät kirjojen vertaisarviot arvosanaksi. Erityisesti valtavirran ulkopuolella huomion voittaminen on yhä vaikeampaa.

Onneksi kehitystä ei ole liian myöhäistä pysäyttää. Taru Väyrynen rohkaisee kirjabloggaajia ”suureen vastuuntuntoon” ja pidättäytymään negatiivisista arvioista. Minusta tämän itsesensuurin ei tarvitsisi koskea pelkästään kirjallisuutta, vaan sen voisi ulottaa koskemaan myös elokuvia, hotelleja, lounasravintoloita, varaosaliikkeitä, matkapuhelinoperaattoreita ja vaikkapa politiikkaa. Kukapa meistä on pätevä arvostelemaan vaikkapa pääministeriä tai sote-uudistusta? Olisi kaikkien kannalta parempi, jos yksityiset pettymykset jäisivät yksityisiksi.

 * * *

Väyrysen vetoomukselle on tietysti helppo nauraa. Itseilmaisu ei voi enää olla kustantamon seulasta selvinneiden yksinoikeus; sellainen oikein sovi demokratiaan. Lukeva yleisö on koulutetumpaa kuin koskaan. Kirjailijoiden ja lukijoiden välinen raja ole monessakaan kohdassa erityisen korkea. Väyrynen on oikeassa siinä, että lukukokemusta pitää pystyä rehellisesti perustelemaan eikä mielijohteille kirjoittaessa pidä antautua  — ellei satu kirjoittamaan Grantaan katkeraa satiiria.

Kirjailijat, kuten Riku Korhonen, toivovat varmaankin tulevansa arvioiduiksi asiantuntevissa käsissä. Toivomus ei ole mitenkään kohtuuton. Tavalla tai toisella me haluaisimme kaikki tulla kuulluiksi, mutta harkitut sanat hukkuvat muiden äänten pauhuun.

Vaihtoehtona itsesensuurille jotkut kirjabloggaajat ovat jättäneet kotimaiset elossa olevat kirjailijat odottamaan niitä asiantuntevampia käsiä — maailmasta ei totisesti puutu kirjoja. Toiset kieltäytyvät kategorisesti arvostelukappaleista, koska niistä tarttuu moraalisia tahroja ja vastavuoroisuuden paineita. Olen kuullut karmivia juttuja blogipostauksiin vaatimuksia huohottavista esikoiskirjailijoista, enkä toivo sellaista kohtaloa kenellekään.
 
Kirjoittamiseen erikoistuminen on varmasti vaikeaa, koska toimeentulo on epävarmaa ja ohutta. Taiteen ja toimeentulon välinen ongelma ei ole muuttunut miksikään Miguel de Cervantesin ajoista. Don Quijotessa (1605) hän loihe lausumahan:
”Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.”
Ilolla silti ajattelen, että kirjallisuuden historiassa viihteelliset spedet, kuten vaikkapa Molière ja Shakespeare, ovat toisinaan vieneet voiton kriitikoiden suosimasta ”vakavasta taiteesta”. Nyt itketään romaanin kuolemaa, mutta kuka muistaa epiikkaa?

 * * *

Puhuessaan väkivallasta ja pyhästä René Girard toteaa: ”Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä.” Kieltojen ja tabujen rikkominen madaltaa kulttuurin ylläpitämiä eroja. Erojen katoaminen synnyttää riitaa, jolloin kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Uhrikriisi on erojen kriisi: puhdistava väkivalta ja siihen liittyvä pyhä ei ole enää mahdollista, koska erot haihtuvat ja ”vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle”. Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Myyteissä rutot, sodat tai sankarit ovat kulttuurin ylläpitämiä eroja horjuttava kriisi, kun nykyisessä kirjallisuuskentässä se on verkostojen mahdollistava teknologia. Jotkut kirjailijat ja kriitikot syyttävät kirjabloggaajia kulttuuristen erojen (esim. kirjoittaja—lukija) kaatumisesta ja kulttuurisen järjestyksen horjumisesta. Perinteisen suomalaisen kulttuurikentän näkökulmasta kirjabloggaajat rikkovat järjestystä julkaisemalla mielipiteitään puutteellisin tiedoin ja ilman lupaa. Jos kaikki voisivat noin vain kirjoittaa, ei kirjailijuudessa olisi enää mitään pyhää. Mitä mieltä kirjallisuudessa sitten enää on?! Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Miten asia sitten korjataan? Kuka on rauhan palauttava sijaisuhri? Ehkäpä meidän riittää odottaa hierarkkisen verkoston heräämistä. Autokratia on hyvässä nosteessa eri puolilla maailmaa.

* * *

Jotain tällaista, mutta parempaa, ajattelin kirjoittaa viime keväänä vastineena Kantokorven hymähdykseen. Sitten huomasin, että blogini heinäkuinen kymmenvuotispäivä olisi erinomainen sauma essehtiväis-blogahtavalle kirjoittelulle. Kesä meni kuitenkin hujauksessa, ja tässä sitä ollaan.

Nipvet: kymmenen vuotta ja neljä kuukautta, 751 asiantuntematonta lausuntoa, runsaasti löytöjä, ystäviä ja ajatelmia.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Johnny Mnemonic

William Gibson, ”Johnny Mnemonic” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Yhdysvaltalais-kanadalaisen, teknologian ja yhteiskunnan marginaalia tutkivan William Gibsonin varhaistuotantoon kuuluva tieteisnovelli ”Johnny Mnemonic” (1981) on yksinkertainen rikostarina: Johnny on datakuriiri, joka yrittää kerätä saataviaan häntä kusettavalta asiakkaaltaan. Hän saa asiakkaan asiakkaan, mahtavan rikollisjärjestön, peräänsä ja joutuu etsimään pelastustietä yhteiskunnan marginaalista ja sen erikoisista hahmoista.
Ralfi was sitting at his usual table. Owing me a lot of money. I had hundreds of megabytes stashed in my head on an idiot/savant basis, information I had not conscious access to. Ralfi had left it there. He hadn't, however, come back for it. 
Suoraviivaisuudestaan huolimatta novellissa on jo läsnä motiiveja, jotka toistuvat Gibsonin myöhemmässä kyberpunk-tuotannossa. Kirjoittamisaikoihin Japanin teknologinen ja kulttuurinen kehitys tuntui ylivoimaiselta, mikä vilkkuu katukuvassa. Post-humanismi näkyy inhimillisiä rajoja venyttävässä kyberneettisessä kirurgiassa: aivoihin pakatussa datassa, kasvoihin istutetuissa peililaseissa ja sormiin asennetuissa veitsissä. Vielä vahvemmin se tuntuu koodeja purkavassa delfiinissä ja tietysti teknologian vastakulttuurissa.

Novelli on kenties kuuluisa Roberto Longon huonosti menestyneen elokuvan Johnny Mnemonic (1995) johdosta. Gibson muutti elokuvaa varten novellin tarinaa, ja käsikirjoituksen pohjalta Terry Bisson kirjoitti sitten itsenäisen romaanin. Romaania en ole lukenut, mutta ainakaan elokuva ei tavoittanut Gibsonin noir-sävyissä kulkevaa, sujuvaa maailmanluomista.

Peukutus: sävy

William Gibsonin
novellin ”Johnny Mnemonic” (1981) sävy on kyberpunk-tieteiskirjallisuudesta nauttivalle mehukkaan kyyninen ja sopivan tekninen. Ympäröivä maailma sulautuu kerrontaan ja sen sävyyn. Teknologia on tullut jostain, ihmisillä on siihen suhde, se synnyttää suhteita ihmisten välille.

--
Kuva: Harper-Collins.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Syvä joki


Olin luultavasti jotain kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun törmäsin Syvään jokeen ensimmäistä kertaa. Videonauhurit olivat tekemässä tuloaan 1980-luvun Suomeen. Teollisuusalueella sijaitseva videovuokraamo tarjosi elokuvien lisäksi yksinkertaisten videopelien ihmeellisen maailman. Avaruusalukset ampumassa asteroideja tai toisia aluksia. Liikuteltavien palkkien ohjaamaa pallojen kimpoilua.

Kerran, kun notkuimme mustan, linnunpönttöä muistuttavan laitteen äärellä, vuokraamon tiskillä pieni matkatelevisio näytti John Boormanin elokuvasovitusta James Dickeyn romaanista Syvä joki (1970). Samasta ruudusta olin nähnyt rakeisia katkelmia kauhuelokuvista, mutta Boormanin elokuvan kohtaus, jossa kanoottiretkellä eksyneet miehet kohtaavat paikallisia metsästäjiä, on jäänyt vahvemmin mieleen. Televisiouusinnoista huolimatta en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta nyt kirjan luettuani ymmärsin, että vuokraamossa näkemäni kohtaus on ratkaisevin koko tarinassa.

* * *
— Te etten ikinä pääse Aintryyn, mies sanoi painottamatta erityisesti mitään sanaa.
— Miksemme? kysyin säikähtyneenä mutta myös uteliaana; oli jotenkin oudosti kiinnostavaa pakottaa hänet puhumaan.
— Koska tää joki ei mee Aintryyn, hän sanoi. — Te oletten ottanut väärän haaran jossakin tuolla matkalla. Tää joki ei mee lähellekään Aintrya.
Appalakien vuoriston paksu murre ei välity suomennoksesta. Elokuvan ”you done taken a wrong turn” puhuu selvemmin. Silti miehet eivät oikeastaan ole eksyneet — ja toisaalta he ovat.

Kirjan kertoja Ed Gentry työskentelee mainostoimistossa. Elämä osana monimutkaista modernia järjestelmää palkitsee taloudellisesti, mutta työ ei tunnu tarjoavan mielekästä sisältöä tai merkitystä. Ed haaveilee riippumattomuudesta: kyvystä elää ilman pitkälle kehittyneen erikoistumisen tuottamaa verkostoa, jossa kukaan ei tule toimeen omillaan. Sukupuolen ja sukunimen — englannin gentry tarkoittaa säätyläistä — kautta haave yleistyy koko miespuolista keskiluokkaa koskevaksi. Nykyaikainen mieheys on siis eksyksissä; se on ”ottanut väärän haaran” jossakin matkan varrella.

Ed on alkanut harrastaa jousiammuntaa. Metsästyslehdet tarjoavat käytännön ohjeita ja hetkellisen paluun yksinkertaiseen menneisyyteen. Edin ystävä Lewis on perinteisen maskuliinisuuden ruumiillistuma: itsenäinen, päättäväinen ja lihaksikas. Lewis ennakoi monimutkaisen yhteiskunnan romahdusta ja näkee tulevaisuuden yksinkertaisena eloonjäämistaisteluna.  Vuoristoseudut saavat hänen puheessaan idyllisen hohteen vastakohtana kaupungille ja sen ”sotkuiselle” ja ”monimutkaiselle” elämälle.
Siellä voisi metsästää tarpeen mukaan ja ehkä vähän viljelläkin. Tulla toimeen. Siellä kuolisi nuorena ja kärsisi kaiken aikaa ja lapset kärsisivät, mutta elämä olisi elämää.
Lewisille seikkailut ennen todellista romahdusta ovat pelkästään jännittävä kokemus. Vasta äärimmäiset olosuhteet tuovat kuvaan henkiinjäämisen pakon, jonkin suuremman päämäärän. Kanoottiretki murskaa näiltä unelmilta pohjan sekä kirjaimellisesti että symbolisesti.

* * *

Yleensä ”punaniskainen etelä” on epämukava jäänne Yhdysvaltain historiasta, rotusorrosta, murentuneesta kieliopista ja vanhoillisuudesta. Kirjassa etelä alkaa siellä, missä esikaupunkialue irrottaa otteensa ja ”Jeesus alkaa pelastaa”. Siirtyessään modernista ajasta menneisyyteen kaupunkilaiset siirtyvät vuoristolaisheimon alueelle, missä vallitsevat erilaiset tavat, käsitykset ja totuudet. Dickeyn käsissä tämä menneisyyden maisema ja sen asukkaat ovat kuin vääristynyt kuva Lewisin unelmasta.

Muutaman päivän kanoottiretkelle lähtevät Edin ja Lewisin lisäksi vakuutusmyyjä Bob ja musiikkia harrastava eli kulttuuria mukanaan kantava Drew. Neljän miehen on tarkoitus laskea kahdella kanootilla jokea läpi seutujen, jotka  muutamassa vuodessa peittyvät patoaltaan alle. Matka kulkee yhteen suuntaan: vuolaat kosket estävät paluun ylävirtaan. Joella on siis luonnollinen suuntansa, jota vastaan ei voi taistella. Myös ajalla on suunta. Yritys palata menneisyyteen on karulla tavalla vaarallinen. ”You done taken a wrong turn”.

Kirjan takakansi lupailee monikerroksisuutta. Tarinan läpi virtaava joki tuo tietysti tarinaan syvyyttä. Vaikka tarina on ehkä jonkinlainen pohdiskeleva jännityskertomus, sen rinnalla kulkevat kauhuromantiikalle tyypilliset salaisuudet, haudat, epämukavat menneisyydet ja vaarat, jopa kuolemat. Yhtäältä keskiluokkaisten miesten unelmat ja toisaalta heidän välineensä viiltävät heihin syviä haavoja, joiden kanssa on vaikea elää.

James Dickey, Syvä joki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Deliverance (1970) suomentanut Eero Huhtala. Tammi, Helsinki, 2009.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Adulthood Rites

Ihmislaji on yhtäältä älykäs ja toisaalta hierarkinen laumaeläin. Ihminen rakentaa monimutkaisia työkaluja, ratkoo ongelmia ja käsitteellistää havaintoa mutta samalla kilpailee vallasta, reviiristä ja johtajuudesta. Octavia E. Butlerin xenogenesis-trilogiassa tämä ihmisten sisäinen ristiriita on johtanut lajin tuhoon, josta avaruusoliot onnistuvat pelastamaan vain joitain tuhansia yksilöitä.

Sarjan toisessa osassa Adulthood Rites (1988, suom. Puolipäivän riitit) on laskeuduttu takaisin maan kamaralle, missä muokattu kasvusto peittää ydinsodan runteleman maiseman. Ihmisille on tarjottu kaksi vaihtoehtoa: pidennetty mutta hedelmätön elämä täysin omin ehdoin tai jälkikasvun mahdollisuus yhdessä oankalien kanssa. Avaruusoliot keräävät ja muokkaavat perimää yhtä vaivattomasti kuin ihmiset tarinoita, ja tämä valta asettaa kaksi lajia vahvasti eriarvoiseen asemaan.
”Human beings fear difference”, Lilith had told him once. ”Oankali crave difference. Humans persecute their different ones, yet they need them to give themselves definition and status. Oankali seek difference and collect it. They need it to keep themselves from stagnation and overspecialization. If you don't understand this, you will. You'll probably find both tendencies surfacing in your own behavior.” And she put her hand on his hair. ”When you feel a conflict, try to go the Oankali way. Embrace the difference.”
Adulthood Rites on Akinin, ihmisten ja oankalien jälkeläisen, kasvutarinaa. Hänellä, kuten kaikilla uusilla lapsilla, on viisi vanhempaa: kaksi ihmistä, kaksi oankalia ja yksi ooloi, joka sovittaa perimät yhteen ja oikaisee mahdolliset virheet. Akin on ensimmäinen uudella maapallolla syntynyt poika. Oankaliyhteisö on tunnistanut tuhoisia piirteitä miesten käyttäytymisestä, ja vasta pitkän harkinnan tuloksena se on valmis ottamaan riskin poikalasten kanssa. Akin on myös poikkeuksellisen ihmismäinen: näkyviä lonkeroita ei ole, mutta hänen kielensä on oankalien ja mielensä muutamassa kuukaudessa kuin aikuisen. Aikuisuus muodonmuutoksineen aikanaan tietysti vie ihmismäisen ulkomuodon.

Omissa yhteisöissään elävät ihmiset ovat taantuneet toisiaan ryösteleviksi heimoiksi, mutta elämä ilman jälkeläisten tuomaa tulevaisuutta raaistaa kamppailut. Rosvojoukko kidnappaa Akinin ja myy tämän kaukaiseen kylään, missä hänen ”puhtautensa” ylläpitää ohutta toivoa tulevaisuudesta. Lajina oankalit ovat sitoutuneet elämän ylläpitämiseen ja korjaamiseen, ja heille ihminen on mielenkiintoinen laji, jonka itsetuhoisuutta pitää säädellä. Kahden maailman rajalla Akin tunnistaa myös ihmislajin epätoivon omasta geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään.
 
Butler ylläpitää upeaa vierautta kuljettaessaan tarinaansa lajien rajalla ja tarkastellessaan ihmistä ulkoapäin. Ihmisen perimä, lajin aggressiivisuus, tietämättömyys ja sisäinen ristiriita kannattelevat yhteentörmäystä, josta muodostuu mielenkiintoinen ja uskottava ihmislajin omakuva. Adulthood Rites on erinomaista tieteiskirjallisuutta, jonka soisi saavan enemmän näkyvyyttä klassikoiden joukossa.
Octavia E. Butler, Adulthood Rites (1988). E-kirja. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

En ole kiinnostunut siitä, mitä Suomi lukee — edes juhlavuonna. Tapaan ottaa kirjojen kansiin painetut Kirjakauppaliiton varoitukset todesta, mutta ystäväni, jonka makuun uskallan luottaa, suositteli teosta — tai itse asiassa sen jatko-osaa. Niinpä kesällä lukupino asettui uuteen järjestykseen. Nyt syksyllä luin kirjan uudestaan.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2017) on ollut kansainvälinen menestys. Kenties lajimme menneisyyttä käsittelevät teokset ovat nousseet tietokirjallisuuden pinnalle, kun lajimme tulevaisuus entiseen tapaan näyttää olevan vaakalaudalla. Hararin teos ei tietenkään nojaa suosiossaan pelkästään aiheen synnyttämään nosteeseen, vaan se on helposti lähestyttävä, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu.

Harari kuvaa olosuhteita ja vaiheita, joiden kautta homo sapiens vähitellen siirtyi savanneilta kaupunkeihin. Monet eläimet ovat sosiaalisia ja käyttävät kieltä. Jotkut ovat painottaneet kieliopin tehostaman kielen poikkeuksellisuutta, mutta Harari korostaa toista luonnolliseen kieleen liittyvää piirrettä: sen synnyttämää fiktiota. Fiktio nostaa havainnon ja kommunikaation kohteet konkreettisesta abstrahoituun tai kuvitteelliseen. Sadut viihdyttävät, myytit opettavat ja selittävät, mutta myös raha, oikeudenmukaisuus, kansallisuus ja automerkki ovat fiktioita. Ne eivät ole epätosia vaan tavallaan sovittuja tai tuotettuja. Jaetut tarinat herättävät luottamusta. Niinpä muutama tuhat vuotta myöhemmin kesälomaa voi viettää turvallisesti vieraan heimon alueella.

Uskonnot ovat yli-inhimilliseen nojaavia arvojen ja normien järjestelmiä, yhdenlaisia fiktioita. Toisenlainen fiktio on esimerkiksi kapitalismi, joka on jakanut hedelmiä epätasaisesti samalla kuitenkin kohottaen jaossa olevien hedelmien määrää. Tieteellinen ajattelu, jota Harari pitää huomattavan eurooppalaisena keksintönä, lähtee tietämättömyydestä: valmiita ja lopullisia vastauksia ei ole, mutta ilmiöitä voidaan tutkia ja niistä voidaan esittää teorioita eli fiktioita. Tämä tietämättömyys on antanut ihmiselle ennen näkemätöntä valtaa muokata ympäristöä.

Kirja murskaa myös moderneja unelmia kivikautisen ihmisen ”harmoniasta” luonnon kanssa. Metsästäjä-keräilijä tunsi tietysti valtavat määrät kasveja sekä eläimiä ja liitti niihin kaikenlaisia uskomuksia. Kuitenkin suurten nisäkkäiden sukupuutot sattuivat samoihin aikoihin ihmiskosketuksen kanssa. Kivikautinen teknologia, erityisesti tuli, riitti muuttamaan kokonaisten mantereiden (esim. Australia) kasvuston ja eläimistön.

Ihmisen lyhyt historia on tietysti itsessäänkin tarina tai fiktio: emme havaitse sitä sellaisenaan vaan se täytyy päätellä. Kirja kuvaa ihmisenä olemista lintuperspektiivistä. Sivut ovat täynnä painavaa asiaa, jonka muodostamaa kuvaa ainakaan maallikon tiedot eivät riitä suuremmin haastamaan. Esiteollista historiaa tunteva lukija huomaa nyökyttävänsä päätään toistuvasti. Kirjoittamista harrastava lukija ihailee kirjan laajuutta ja kerronnan sujuvuutta. Tietokirjallisuutta harrastava lukija alkaa selailla evoluutiota käsitteleviä teoksia.

Yuval Noah Harari, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sapiens. A Brief History of Humankind (2011) suomentanut Jaana Iso-Markku. Bazar, Liettua, 2017.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Born Failure

Patricia Highsmith, ”Born Failure”. Kokoelmassa Nothing that Meets the Eye: The Uncollected Stories by Patricia Highsmith (E-Book). W. W. Norton, New York, NY, USA, 2003.

Jotkut ihmiset syntyvät menestyjiksi, mutta Winthorp Hazlewood vaikuttaa epäonnistujalta jo viisivuotiaana. Edes voittajaa lupaileva lempinimi ”Winnie” ei käännä hänen kohtaloaan. Takaiskuja satelee.

Taitamattomuudestaan ja huonosta tuuristaan huolimatta Winnielläkin on unelmia. Hän haluaa perustaa tavaratalon. Vaimonsa ohjaamana hän perustaa pieneen vermontilaiseen Bingleyn kaupunkiin sekatavaramyymälän, jonka varassa pariskunta kitkuttelee vuosikymmeniä. Ahkeruus ja sitkeys eivät riitä kumoamaan vastoinkäymisten ja hyväuskoisuuden tuhoavaa voimaa. Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma suistaa Winnien lähemmäksi kuilun reunaa.

Kun kyseessä on Patricia Highsmithin (1921-1995) novelli, takaiskut virittävät pahaenteisen tunnelman. Ikään kuin kulisseissa odottaisi jotain vielä pahempaa. Highsmithin olisi odottanut puhaltavan vähin erin tarinasta kaiken lämmön, mutta ”Born Failure” on yllättävän sentimentaalinen. Kun Winnie saa yllättäen käsiinsä valtavan perinnön, novellin siihenastinen sävyn valossa on selvää, ettei vanha pariskunta pääse lomamatkalleen. Bingley on kuitenkin yhteisö, jossa Winniellä on oma paikkansa. Hän on kuin elävä marttyyri, joka ei koskaan käperry ongelmiinsa tai itsesääliin.

Winthorp Hazlewood muistuttaa taitamattomuudessaan Mark Twainin novellin ”Luck” (1891) päähenkilöä Arthur Scoresbya. Missä Scoresbyn eeppinen kompastelu kääntyy aina voitoksi, Winnien ponnistelut vääjäämättä epäonnistuvat. Twain tietysti liioittelee komedian tuottamiseksi, mutta mihin Highsmith liioittelullaan pyrkii? Epävarmuus tarinan sävystä — alkuun Highsmith sivaltelee päähenkilöään melkein ilkikurisesti — pitää lukijan otteessaan.

Kokoelma Nothing that Meets the Eye (2003) sisältää julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja tuotteliaan Highsmithin uran varrelta. Aiemmin julkaisematon ”Born Failure” syntyi toukokuussa 1953.
Peukutus: hahmo

Novellissaan ”Born Failure” Patricia Highsmith kartoittaa taitamattoman, hyväuskoisen mutta äärimmäisen sitkeän Winthorp Hazlewoodin kautta yksilön ja yhteisön suhdetta. Syntymässä määrätty kohtalo pitää amerikkalaisen unelman Winnien ulottumattomissa, mutta hän ei syytä ketään eikä lakkaa yrittämästä. Hänen vastoinkäymisensä eivät uhkaa yhteisön arvoja vaan päinvastoin vahvistavat niitä. Siksi kaikki pitävät hänestä.

torstai 28. syyskuuta 2017

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen.

Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä.

Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heijastelevan kylmän sodan aikaa eräänlaisina varoituksina: blokkiutuneet liittoumat saattavat päätyä tahtomattaan katastrofaaliseen sotaan pelkän teknologian tai asetelman vuoksi. Luettuaan Tuchmanin The Guns of August (1962) John F. Kennedy halusi välttää ”Lokakuun ohjukset” eli ohjuskriisin hallitsemattoman kehityksen. Samalla hän asennutti Valkoiseen taloon nauhurit, jotta päätöksenteko olisi jäljitettävissä.

Toisaalta niin ikään 1960-luvulla saksalainen Fritz Fischer kaivoi arkistojen kätköistä todisteita, joiden mukaan ensimmäinen maailmansota oli nimenomaan Saksan syytä. Syyskuulle 1914 päivätyissä papereissa luonnosteltiin sotaa koskevia tavoitteita, joiden Fischer päätteli hallinneen jo heinä-elokuun päätöksiä. Max Hastings on samaan tapaan asettanut syyllisyyden Saksan ylle. Toisaalta Niall Ferguson pitää käsittääkseni syypäänä Iso-Britanniaa sen epäselvän ulkopolitiikan vuoksi ja Christopher Clark Serbiaa sen vähintäänkin suvaitseman terrorismin vuoksi. Ensimmäistä maailmansotaa koskevia julkaisuja on kymmeniä tuhansia, joten teorioissa on valinnanvaraa.

* * *

Kirjassaan July 1914: Countdown to War (2013) yhdysvaltalainen Sean McMeekin tuo keskusteluun ”uuden” syyllisen, Venäjän. Venäjä oli saanut itävaltalaisittain tarkoin varjellun ultimatumin perussävyn tietoonsa jo ennen sen julkaisua ja käynnisti salaisen (osittaisen) mobilisoinnin 24. heinäkuuta, eli ennen kuin Serbia oli vastannut Itävalta-Unkarin esittämään uhkavaatimukseen. Liikekannallepano hyväksyttiin 25. heinäkuuta ministerineuvostossa. Se oli McMeekinin mukaan jo sotatoimi, joka osoitti halun ja valmiuden Balkanin konfliktin eskaloimiseen.

July 1914: Countdown to War on mielenkiintoinen ja hyvin sujuva, mutta sen ratkaisevat johtopäätökset tuntuvat lepäävän toisen käden tietojen tai rohkeiden oletusten varassa. Ohjasiko Venäjän toimintaa laajempi strateginen ajattelu jo ennen ultimatumia? Päätettiinkö sodasta heinäkuussa Pietarissa Ranskan presidentin vierailun aikana, kun Itävalta-Unkari vielä sorvasi uhkavaatimustaan? Enpä tiedä.

McMeekin kokoaa tarkan kronologian ja jäljittää parhaansa mukaan, mitä kukakin tiesi minäkin ajankohtana. Kuvaus ei tietenkään ole kattava, mutta se kuvaa ongelmia tiedonkulussa. Diplomaattien ja poliitikkojen viestit piti salata koodiksi, lähettää ja purkaa ne, joten viestinnässä oli huomattava viive samalla, kun tapahtumat kehittyivät erittäin nopeasti. McMeekinin mukaansBritannian ulkoministeri Edward Grey, Ranskan pääministeri René Viviani ja itse keisari Vilhelm II reagoivat 27. päivänä kaksi päivää vanhoihin tietoihin.

Kun sitten keisarit Vilhelm ja Nikolai sähköttelivät toisilleen kaikessa ystävyydessä 30. heinäkuuta, ”Nikke” joutui tunnustamaan, että hän oli käynnistänyt liikekannallepanon jo viisi päivää aiemmin. ”Ville” oli järkyttynyt. Saksa käynnisti liikekannallepanonsa viimeisenä; sitä edelsi vielä Venäjän liikekannallepanotietojen vahvistaminen ja virallinen sodanjulistus. Schlieffen-suunnitelman vaatima Belgian miehitys toi tietysti pienen maan puolueettomuuden takaamiseen sitoutuneen Iso-Britannian mukaan sotaan.

Itävalta-Unkari leipoi Serbiaa koskevia vaatimuksiaan melkein koko heinäkuun, joten arkkiherttua Franz Ferdinandin murhan aiheuttama poliittinen myötätunto ehti laimeta. Kaksoismonarkian yhtenäinen ja tehokas ulkopolitiikka kompastui Unkarin vastustukseen. Toisaalta elonkorjuuloma esti joukkojen valmistamisen sotaan.

Pariisissa Sarajevon laukaukset peittyivät keväällä alkaneeseen poliittiseen skandaaliin. Entisen valtiovarainministerin Joseph Caillaux'n puoliso Henriette ampui Le Figaron toimittajan maaliskuussa 1914. Lehti oli julkaissut Caillaux'n yksityistä kirjeenvaihtoa ajalta, kun Henriette oli vielä ”toinen nainen”. Caillaux'n tahraaminen oli tietysti harkittua. Presidentti Raymond Poincaré oli saanut vuoden 1913 vaalikampanjaansa salaista tukea, eli rahaa, venäläisiltä. Pietarista virtasi myös rahaa ranskalaisen lehdistön lahjomiseen — toisaalta noina vuosina Le Figaroa lahjoi myös Marcel Proust.

Joka tapauksessa toimittajat ottivat mm. presidentin kilpailijan, pasifistisen ja Saksaan kallellaan olevan Caillaux'n hampaisiinsa. Vaalien jälkeen Venäjän lähettiläs Alexander Izvolski saattoi kertoa Pietariin, että Venäjä oli ”turvassa [Poincarén] seitsenvuotisen virkakauden ajan Caillaux'n kaltaisilta valtion päämiehiltä”. Sattumaa tai ei, Poincaré oli Saksalle vuonna 1871 menetetyssä Lorrainessa syntynyt venäläisten ystävä, joka kytki maansa sotilasliittoon Venäjän kanssa.

Myös Lontoossa keskityttiin ”omiin asioihin” eli Irlantiin. Keväisen Curragh-välikohtauksen käynnistämät laineet hallitsivat julkista keskustelua vielä kesälläkin. Hallitus oli kaavaillut toimia Irlannin itsehallintoa vastustavia ulsterilaisia joukkoja vastaan, mistä kehittyi poliittinen skandaali. 

* * *

Margaret Macmillan on epäillyt, ettei ensimmäiselle maailmansodalle kenties koskaan löydy selkeää syytä tai selitystä. Hän onkin tarkastellut, miksi pitkään kestänyt rauha ja diplomatian perinne epäonnistuivat. Taustalta löytyi suurvaltaunelmia, poliittisten toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja sekä aikakauden arvoja ja ihanteita, jotka ovat kenties meille vieraita.

McMeekinin kirjaa lukiessani aloin ajatella, että Tuchmanin The Guns of August pitäisi lukea uudestaan. Kuten Max Hastings myös McMeekin mainitsee sen puutteista tai epätarkkuuksista huolimatta inspiraation lähteeksi.

Sean McMeekin, July 1914: Countdown to War. Basic Books, New York, NY, USA, 2013.
--
Kuva: ”Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sophie lähdössä Sarajevon raatihuoneelta kesäkuun 28. päivä 1914. Heidät ammuttiin hetkeä myöhemmin.” (Wikimedia / creative commons)

torstai 21. syyskuuta 2017

The Two Faces

Henry James, ”The Two Faces” (1900). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Vaikka Henry Jamesin tiivis novelli ”The Two Faces” (1900) on tiettävästi kirjailijan lyhin tarina, jouduin tekemään monta yritystä sen lukemiseksi. Ajatukset irtaantuivat lukemisesta, ja silmät alkoivat liukua pitkin sivuja tunnistamatta edes sanoja. Kirjailija itse piti novellistaan sen taloudellisuuden vuoksi, mutta se on jäänyt arvosteluissa ja antologioissa vähemmälle huomiolle. J. Peter Dyson arvelee syyksi novellin liian tiiviin muodon.

Novellin kolme ensimmäistä virkettä paljastaa tekstin tavanomaista tiheämmäksi. Ymmärrän jokaisen sanan irrallisena — no joo, scintillan jouduin tarkistamaan sanakirjasta — mutta peräkkäin aseteltuina ne virittävät odotuksia ja jännitteitä kolmen ihmisen kesken niin, että niiden kirjanpito edellyttää muutaman hitaan ja harkitun lukukerran. Luettavuutta ei helpota Jamesin tapa täydentää virkkeen keskelle lisähuomioita.

Ensimmäisessä kappaleessa tapahtuu periaatteessa kolme yksinkertaista asiaa: 1) palvelija odottaa ohjeita ilmoitettuaan vierailijan nimen, 2) rouva May Grantham toistaa vierailijan nimen, ja 3) seuralainen nousee ja siirtyy takan ääreen. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään ilman, että siihen liittyisi odotuksia — tai ehkä paremminkin: kaikki toiminta on jonkun havainnon ja arvioinnin kohteena.
The servant, who, in spite of his sealed, stamped look, appeared to have his reasons, stood there for instruction, in a manner not quite usual, after announcing the name.
Palvelija odotuksessa on jotain jännittynyttä ja tavanomaisesta poikkeavaa. Hän on ilmoittanut vierailijan nimen, jolla hän uskoo olevan vaikutusta kuulijoihin.
Mrs Grantham, however, took it up – “Lord Gwyther?” – with a quick surprise that for an instant justified him even to the small scintilla in the glance she gave her companion, which might have had exactly the sense of the butler’s hesitation.
Rouva Grantham onnistuu siis suurelta osin peittämään tunteensa, vaikka huoneessa istuvaan seuralaiseensa — herra Shirley Suttoniin — luomassaan silmäyksessä näkyy häivähdys lordin nimen aiheuttamasta yllätyksestä.

Kuka tekee havainnon emännän silmäyksestä? Onko se kertoja, hovimestari vai Sutton? Jos se on kertoja, miksi hän on äkkiä epävarma sen suhteesta hovimestarin epäröintiin? Jos se on Sutton, niin miksi hän päätyy hovimestarin tarkan havainnon kohteeksi kolmannessa virkkeessä? Ehkä huomion tekee hovimestari... mutta kerronta seuraa sitten jatkossa kuitenkin Suttonia.
This companion, a shortish, fairish, youngish man, clean-shaven and keen-eyed, had, with a promptitude that would have struck an observer – which the butler indeed was – sprung to his feet and moved to the chimney-piece, though his hostess herself, meanwhile, managed not otherwise to stir.
Kun rouva Grantham nielaisee yllätyksensä, Sutton reagoi fyysisesti. Siirtyessään takan viereen hän myös ottaa etäisyyttä rouva Granthamiin. Kenties he istuivat vierekkäin. Miksi vieraan tulo katkaisisi sen? Mitä tarkoittaa toisen virkkeen companion?

Sitten lordi Gwytherin astuessa huoneeseen Suttonin läsnäolo horjuttaa hänen sujuvaa esiintymistään. Sutton seuraa lordin ja emännän keskustelua sivusta, eli hän on takan ääreen siirtyessään asettunut tarkkailijaksi.
He already knew of the marriage as well as Mrs. Grantham herself, and as well also as he knew of some other things;
Sutton tietää rouva Granthamin härnäävän lordia kysymyksin, mutta mitä muuta hän tietää?

* * *

”The Two Faces” tuntui raskaalta, koska kaikkeen sisältyi hienovaraisia signaaleja, joita en osannut lukea. Vasta novellin luettuani, kun löysin tiivistelmän, pääsin kärryille Suttonin, Granthamin ja Gwytherin suhteesta. En huomannut oleellista kohtaa ensimmäisellä lukukerralla:
[Sutton] knew his London well enough to know that he was on the way to be regarded as he main source of consolation for the trick Lord Gwyther had several months before publicly played her.
Ilmeisesti Gwyther on ollut Granthamin seuralainen, eli heillä on ollut suhde, joka on sitten päättynyt ”temppuun” eli rouva Granthamin julkiseen nöyryytykseen. Sutton lohduttajana, eli läheisenä, ei halua nähdä itseään kenenkään, eli Gwytherin, ”seuraajana”, koska sitä hän juuri on — jos ei vielä niin todennäköisesti pian. Lontoo eli seurapiirit ovat kaiken aikaa läsnä, joten kaikkea tekemistä seurataan, mistä Sutton on hyvin tietoinen.

Kerronta edetessään kevenee aavistuksen. Käy ilmi, että lordi Gwyther on äskettäin mennyt naimisiin. Hän esittää toiveen, että rouva Grantham esittelisi hänen vaimonsa Lontoon seurapiireille. Pyyntö on jollain tavoin järisyttävämpää ja yllättävämpää kuin lordin yllättävä vierailu. Rouva Grantham suostuu, mutta, kun sitten ratkaiseva ilta saapuu, lady Gwyther tekee ohjatun ensi esiintymisensä naurettavassa puvussa. Hänen maineensa on pilalla. 

* * *

James käsittelee novellissaan kostoa: Lordi Gwytherin pyynnön on tarkoitus torjua katkeran rouva Granthamin kosto, mikä tietysti epäonnistuu. Rouva kostaa lordi Gwytherille nöyryyttämällä tämän nuorta vaimoa. Tällöin Sutton näkee kahdet kasvot oikeastaan kahdesti: Rouva Granthamin kauniiden kasvojen takaa paljastuu häikäilemättömyyttä tämän tuodessa lady Gwytheria seurapiirin eteen. Näin kauniit kasvot muuttuvat joksikin muuksi. Samalla rinnakkain ovat armottoman kostajan ja viattoman ja epävarman uhrin kasvot. Sutton, joka on tähän asti ollut rouva Granthamin kasvojen lumouksessa, päättää perääntyä orastavasta suhteesta.

Dyson tunnistaa novellista julkisen ja yksityisen identiteetin jännitteen. Se näkyy esiintymiseen ja balettiin viittaavassa sanastossa, ympäristön valoissa ja varjoissa, keskusteluissa ja tietysti kasvoissa. Sutton ja rouva Grantham puhuvat toistuvasti tunteiden peittämisestä ja lukemisesta. Sopivuuden sääntelemissä piireissä julkisivun ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää. Puhe ja käytös ovat korostetun hillittyjä, koska niiden on tarkoitus jatkuvasti peittää todelliset ajatukset ja reaktiot. Sutton etsii rouva Granthamin kasvoista jatkuvasti merkkejä yksityisestä minästä. Lopulta niitä löytyy.

Ensimmäisellä lukukerralla en keksinyt mitään sanottavaa. Olin aikeissa jättää tämän novellin käsittelemättä, mutta Dysonin paperin luettuani palasin novellin ääreen lievästi innostuneena. Novellista paljastui herkullisia kerroksia ja vivahteita, kaikkea sitä, mikä tekee kaunokirjallisuudesta nautinnon. Vaikea lukukokemus toisaalta heittää varjon hyllyssä odottavien Jamesin romaanien ylle: onko nekin luettava kirjallisuudentutkimuksesta käsin, vai pääseekö niistä jyvälle maallikkotiedoin?
Peukutus: näkökulma

Henry Jamesin novelli ”The Two Faces” (1900) on kerronnaltaan alkuun läpitunkemattoman tiheää. Toimintaan kytkeytyy aina havaintoa ja odotuksia, ja hienovaraiset signaalit kimpoilevat edestakaisin. Kertojan kaikkitietävyyden suhde tapahtumiin on hetkittäin ihanan epäselvä ja kierteinen.

Lisää aiheesta:
  • J. Peter Dyson (1981) ”Perfection, Beauty and Suffering in ”The Two Faces”. The Henry James Review, 2(2): 116-125.

maanantai 18. syyskuuta 2017

The Rats in the Walls

H. P. Lovecraft, ”The Rats in the Walls” (1924). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Tuntemattoman pelko on kantava teema yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin tarinoissa. Ihmisen tavat, perinteet, uskomukset ja näitä ylläpitävät instituutiot muodostavat lohdullisen tietämättömyyden piirin. Tämän piirin tarjoama turvallisuus järkkyy, kun järkyttävä tieto tai havainto ajaa ihmisen sen ulkolaidalle.

Novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) kertoja menettää ainoan lapsensa sodassa. Varakas Delaporen suku on näin sammumassa ja vailla tulevaisuutta, joten leskimies päättää palata Yhdysvalloista menneisyyteen, Englantiin, kunnostamaan sukunsa muinaista perintökartanoa. Varojaan säästelemättä herra Delapore palauttaa Exham Prioryn entiseen kukoistukseensa.

Kun remotti alkaa olla lopuillaan, kiviseinistä alkaa kantautua rottien rapinaa, jota vain mies ja hänen kissansa kuulevat. Hän alkaa nähdä vaivaannuttavia unia. Kellarista paljastuu vanhemman rakennuksen perustat ja sen uumenista krypta, josta pääsee vielä syvemmälle. Laskeutuessaan maan uumeniin Delapore seurueineen kulkee ajassa taaksepäin, mutta sitten heidän kulkemansa käytävä alkaa näyttää olevan kaivettu alhaalta päin.
We did not pause long, but shiveringly began to clear a passage down the steps. It was then that Sir William, examining the hewn walls, made the odd observation that the passage, according to the direction of the strokes, must have been chiselled from beneath.
Tämä ennakoi uusia yllätyksiä. Syvällä menneisyydessä mies tunnistaa perintönsä samalla, kun perintö tunnistaa hänet. Hän ei kulje pelkästään kohti menneisyyttä, vaan menneisyys tulee vastaan. Atavismi herättää uinuvat piirteet toiminnaksi, kun karmea salaisuus paljastuu.

* * *

Kartanon ja sen omistajien nauttima huono maine paikallisten keskuudessa virittävät nopeasti kauhuromanttisen tunnelman. Monet ovat rinnastaneet novellin Edgar Allan Poen novelliin ”Usherin talon tuho” (1839). Esimerkiksi Peter Cannonin mukaan Poen novellissa kartano edustaa Roderick Usherin synkkää mieltä siinä, missä Lovecraftin novellin kartano edustaa Delaporen tietoisuuden kerrostumia. Sekä Cannon että Donald Burleson yhdistävät Exham Prioryn Carl G. Jungin teoriaan psyykeestä: Delapore laskeutuu kellarista, eli henkilökohtaisesta alitajunnastaan, syvemmälle kohti kollektiivista alitajuntaa ja sen arkkityyppejä. Ne elävät yksilöistä riippumatta vaikuttan uniin ja kaivautuen esiin maan uumenista.

Vaikka alitajunta on herkullinen ja toimiva tulkinta kartanolle, Jung julkaisi valtaosan psyykettä koskevasta teoriastaan vasta Lovecraftin novellin julkaisemisen jälkeen. Jungin vuoden 1921 tutkielma psykologisista tyypeistä ei puhu mielen kerroksista, kollektiivisesta alitajunnasta tai arkkityypeistä.

Lovecraft käyttää kerrostumia ilmaisemaan kätkettyjä ja muinaisia salaisuuksia. Kerrostumat antavat ajallisen perspektiivin, joka paljastaa ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa. Kenties geologiset kerrostumat pienoisromaanissa At the Mountains of Madness (1936) ja merenpohjasta nousseet sedimenttikerrostumat novellissa ”Dagon” (1919) edustavat alitajuntaa. Sen pohjalla odottaa oivallus, jonka kanssa on mahdoton elää. Exham Prioryn kerrostumat ovat kuitenkin arkkitehtonisia: goottilaisen rakennuksen alla on romaanisia, saksilaisia, roomalaisia ja kelttiläisiä rakenteita. Erona edellisiin ne ovat ihmisen tuottamia. Kun tarinassa puhutaan Catulluksesta, Attisista ja Kybelestä, puhutaan fryygilaisen kultin Roomaan tuomasta kulttuurisesta rappiosta.
Sir William, standing with his searchlight in the Roman ruin, translated aloud the most shocking ritual I have ever known; and told of the diet of the antediluvian cult which the priests of Cybele found and mingled with their own. [...] The reference to Atys made me shiver, for I had read Catullus and knew something of the hideous rites of the Eastern god, whose worship was so mixed with that of Cybele.
Novellissa on muitakin taloihin liittyviä kauhuromanttisia viitteitä. Yhdysvaltojen sisällissodassa ”Carfaxin tulipalo” tuhoaa Delaporen suvun tilan ja suvun historiaa koskevat asiakirjat, joista päähenkilö olisi kenties saanut tietää syyn esivanhempiensa kiireiseen muuttoon Uudelle Mantereelle. Näin Delapore ei lopulta tiedä, kuka tai mikä hän on. Bram Stokerin Draculassa (1897) romanialaisen kreivin Englannissa sijaitseva kartano on nimeltään Carfax. On tuskin sattumaa, että molemmissa tarinoissa samanniminen talo on uhkaavan epäpuhtauden jalansija. Carfax yhdistää novellin saastuneeseen verenperintöön.

* * *

”The Rats in the Walls” esittää perimän tuntematon kauhun lähteenä. Ihminen on kehittynyt alemmista olennoista hallitsemattoman evoluution seurauksena, mutta epävakaa kehitys voi kääntyä:  uinuvat piirteet voivat herätä, jolloin ihminen taantuu takaisin alemmaksi olennoksi. Exham Priory edustaa ennemmin korruptoitunutta perimää kuin mielen kerrostumia. Rotuennakkoluulot ja rotujen sekoittumisen uhka (eli vierauden pelko) uivat aina Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa (niistä ehkä myöhemmin).

Toisaalta mielen epävakauskin liikkuu Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa. Hänen molemmat vanhempansa kärsivät mielenterveysongelmista ja kuolivat mielisairaalassa. Ehkäpä unettomuudesta ja ahdistuksesta kärsivälle kirjailijalle ”sukurasituksen” kuormittama perimä oli kuin pimeä kellari, josta saattoi koska tahansa nousta tuntemattomia ja hallitsemattomia voimia hänen kimppuunsa.
On July 16, 1923, I moved into Exham Priory after the last workman had finished his labours. The restoration had been a stupendous task, for little had remained of the deserted pile but a shell-like ruin; yet because it had been the seat of my ancestors I let no expense deter me.
Novelli alkaa päivämäärästä. Kenneth Faig on huomauttanut, että Lovecraftin monien horjuttavaa mieltä kuvaavien tarinoiden keskeiset käänteet sijoittuvat juuri heinäkuun 16. päivään, jolloin Lovecraftin isä kuoli. Nyt Delapore muuttaa kartanoon tuona päivänä. Faig kertoo myös, että Lovecraft haaveili kunnostavansa lapsuudenkotinsa Rhode Islandilla entiseen loistoonsa.

Vaikka novellin tapahtumille on tulkittavissa kirjoittajan elämäkerrallista rinnakkaisuutta, ”The Rats in the Walls” seisoo omilla jaloillaan. Kerronta on poemaista, kertojan tunteita alleviivaavaa. Terävän ja täsmällisen substantiivin sijaan Lovecraft manaa esiin todellisuuden kaltaisuutta viiden tai kuuden adjektiivin voimin. Se lienee tietoinen tyylivalinta.
Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) puhaltaa maukas kauhuromanttinen tunnelma. Nimien ja motiivien kautta tarina kytkeytyy muihin lajin merkkiteoksiin. Päähenkilön kyvyttömyys lukea sosiaalisia, nimenomaan kirjoittamattomia viestejä syöksee hänet eristyksiin ja lopulta turmioon. Perimä kauhun lähteenä toimii erinomaisesti.

Lisää aiheesta:
  • Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Peter Cannon, H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Kenneth W. Faig, Jr., ”The Parents of Howard Phillips Lovecraft”. Teoksessa David E. Schultz ja S. T. Joshi (toim.), An Epicure in the Terrible: A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2011.