tiistai 31. tammikuuta 2017

Strange Comfort Afforded by the Profession

Malcolm Lowry, ”Strange Comfort Afforded by the Profession” (1953). Kokoelmassa Malcolm Bradbury (toim.), The Penguin Book of Modern British Short Stories. Penguin Books, London, UK, 1987.

Kirjailijan kuoltua hänen kirjeenvaihtonsa muuttuu vähitellen osaksi tuotantoa.  J. R. R. Tolkienin ja H. P. Lovecraftin kohdalla tämä on suorastaan toivottavaa, koska kirjeissään he jatkoivat teostensa maailmojen luomista. Kirjeiden pohjalta tavataan myös piirtää tekijän muotokuvaa ja paikata aukkoja teosten tulkinnassa.

Vaikka jotkut saattavat käyttää tylsiä työkaluja — psykoanalyytikot laativat melko kevyin perustein diagnoosin Bram Stokerin syyllisyydentunnosta, ahdistuksesta ja seksuaalisesta turhautumisesta —  usein kirjallista jäämistöä kohdellaan kunnioittavasti. Joskus niiden ympärille pystytetään kultteja.

Malcolm Lowryn (1909-1957) novellissa ”Strange Comfort Afforded by the Profession” (1953) amerikkalainen runoilija vierailee Roomassa, missä John Keats kuoli vuonna 1821. Museoksi muutetuksi talossa on näytteillä John Severnin kirjoittama Keatsin viimeiset hetket tallentava kirje. Runoilija Sigbjørn Wilderness —hän inhoaa nimeään, koska se on kuin tuuliajolle joutunut vene— löytää museon lasivitriineistä myös Percy Bysshe Shelleyn ”pyhäinjäännöksiä”.

Sigbjørn pakenee ajatuksiaan museosta läheiseen baariin. Hän alkaa selailla muistikirjaansa ja huomaa taannoin vierailleensa myös Edgar Allan Poen haudalla. Kolmas lasillinen grappaa alkaa virittää asioiden välille yhteyksiä. Roomassa asuneita kirjailijoita on pitkä rivi. Muistiinpanoista löytyy rinnakkaisuuksia: Keatsin viimeiset sanat rinnastuvat Poen vetoomuksiin: For God's sake pity me and save me from destruction. Poe ei saanut apua epätoivoonsa. Keatsin tavoin hän sai kuolemansa jälkeen museon, jossa yksityiset epätoivon hetket ovat kaikkien hämmästeltävissä.

Kuolleiden romantikkojen melankolian kautta Sigbjørn tuntuu maistavan oman kuolevaisuutensa. Hän haluaa samastua heihin, jakaa heidän ammattinsa ja etsiä siitä lohtua. Ajatuksiensa seassa hän alkaa nähdä aiheita, materiaalia. Se pukeutuu romantikkojen käyttämään sanastoon: kuolemaan, epätoivoon ja ikuisuuteen.
Probably there was a good idea somewhere, lurking among these arrant self-contradictions; pity could not keep him from using it, nor a certain sense of horror that he felt all over again that these mummified and naked cries of agony should lie thus exposed to human view in permanent incorruption, as if embalmed evermore in their separate eternal funeral parlors.
Muistikirja on muistin konkreettinen vastine siinäkin, ettei Sigbjørn suvereenisti hallitse sen käyttöä. Esiin nousevat unohtuneet kirjeluonnokset ja muistiinpanot kiinnittävät tekstin tyyliltään ja teemoiltaan romantiikan tyylisuuntaan. Ne synnyttävät Sigbjørnissä myös miellyttävän ajatuksen omasta vitriinistä jossain museossa kenties joskus tulevaisuudessa. Niinpä muistikirja ei olekaan enää muistin jatke vaan osa tuotantoa, ”pyhäinjäännös”.

Tällaiset ajatukset (ja viides grappa) alkavat ensin naurattaa ja sitten rajusti yskittää. Ikuista asemaa kirjallisuuden tähdistössä tavoittelevalle romantikolle Lowry tarjoilee joko Poen alkoholismia tai Keatsin tuberkuloosia.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Luck

Mark Twain, ”Luck” (1891). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Hannu Hanhi menestyy satumaisen onnensa avulla, mutta tarinoiden episodimaisesta luonteesta johtuen hänen menestyksensä ei pääse kasautumaan. Hän ei ole rikas vaan aloittaa jokaisessa tarinassa Aku Ankan rinnalta suunnilleen tasaväkisenä kilpailijana. Tuuristaan huolimatta Hannu Hanhi ei mitenkään aina voita.

Hannu Hanhen satumainen onni ei ole sellaisenaan hauskaa. En muista, että hän olisi päähenkilö monessakaan tarinassa. Hänen tuurinsa toimii tarinoissa pikemminkin kosmisena epäoikeudenmukaisuutena, jonka välähdykset tuottavat takaiskuja Akun ponnisteluihin ja saavat lukijat tuntemaan myötätuntoa tätä kohtaan. Serkkunsa ansaitsemattoman menestyksen seurauksena Akun tuntema pettymys ja kateus tekevät hänestä uskottavan ja samastuttavan. Aku saattaa myös tunnistaa alkuperäisen tavoitteensa vääräksi, saada jonkin opetuksen tai päätyä taistelemaan kahta kovemmin.

Äärimmilleen liioiteltu onnekkuus voi kuitenkin olla hauskaa sellaisenaan. Mark Twainin (1835-1910) novelli ”Luck” (1891) kertoo kenraaliluutnantti Arthur Scoresbysta, jolla on ollut niin sanotusti onni myötä. Kertoja on Lontoossa illallisilla, missä hän kerrassaan lumoutuu maineikkaan sotasankarin läsnäolosta. Sitten hänen tuttunsa, pappismies, romuttaa tämän ihannekuvan. ”Privately — he's an absolute fool.” Tuttu oli sattumoisin Scoresbyn opettaja sotilasakatemiassa Woolwichissa.

Oppilaana Scoresby ei osaa luokassa vastata oikein yhteenkään kysymykseen. Tämä avuttomuus herättää opettajassa siinä määrin sääliä, että hän antaa pojalle yksityistunteja. Sitten sattumalta historian kokeessa kysytään juuri Caesariin liittyviä asioita, joita opettaja ehtii hät'hätää paukuttaa pojan päähän. Matematiikan kohdalla käy samoin. Kokeista tulee täydet pisteet, mutta koekysymysten ulkopuolelta Scoresby ei tiedä mitään.
He is just as good and sweet and lovable and unpretending as a man can be, but he doesn't know enough to come in when it rains.
Opettaja on musertumassa syyllisyyden alle. Hän päättää seurata kapteeniksi ylennettyä oppilastaan Krimin sotaan neuvonantajana — ajatuksenaan estää mahdolliset onnettomuudet. Kuitenkin onnenkantamoiset seuraavat toistaan. Missä Hannu Hanhi menestyy sattumalta, Scoresby menestyy vahingossa, nimenomaan yrityksistään huolimatta.

Huumori kumpuaa Twainin tavasta virittää odotuksia ja sitten kääntää tilanne päälaelleen. Twain käyttää toistoa ja ankkuroi liioittelunsa sujuvasti yksityiskohtiin. Novelli on juuri sopivan lyhyt: huumori pysyy uomassaan eikä ehdi kääntyä farssiksi.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Jim Train

A. M. Homes, ”Jim Train”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Jim Train palkitaan työpaikallaan vuoden työntekijänä. Hän viihtyy töissä ja venyttää päivää säännöllisesti iltaan. Sitten rakennus pitää tyhjentää pommiuhan vuoksi, ja Jim joutuu viettämään pari päivää kotona. Rutiini järkkyy eikä Jimillä ole mitään otetta kohtaloonsa.

Novellissaan ”Jim Train” A. M. Homes irvailee hyväpalkkaisen manhattanilaisen lakimiehen kustannuksella. Jimillä ei tosin ole erityistä lakimiehen identiteettiä, vaan hän on pelkkä perheestään vieraantunut epäkäytännöllinen menestyjä. Lähiöarki tekee miehestä naurettavan. Avain katkeaa lukkoon. Päättäväisessä tietämättömyydessään hän tärvelee takapihan istutukset. Vieraat ihmiset pyörivät pihassa ja soittelevat hänen vaimonsa perään. Kaikki on sekaisin.

Törmäilyn ja kompastelun on kaiketi tarkoitus osoittaa, että hän ei ole omalla reviirillään (toimistolla muiden lähdettyä hän kuseskelee kukkaruukkuihin). Ura keskikaupungilla vieraannuttaa hänet kaikesta. Hän ei osaa olla kotona, hän ei viihdy kotona, eikä kukaan siellä oikeastaan edes pidä hänestä. Vaimo pyörittää arkea, jossa Jimillä ei ole mitään asemaa. Hän ei osaa edes viedä lapsiaan kouluun.

Jim ei kohtaa asemaansa kasvattajana tai puolisona, eikä hän ole vastuussa mistään, joten hän ei ole oikeastaan aikuistunut. Ruukkuihin kuseskelukin on lapsellinen jäynä. Hän ei ole minkään yhteisön jäsen — paitsi tietysti työyhteisön, joka koostuu hänenlaisistaan miehistä. Työkaverit tunnustavat puhelimessa halunsa palata Manhattanille mahdollisimman pian. Näin Jimin muotokuva laajenee vähintään ammattikuntaa ellei peräti sosioekonomista asemaa koskevaksi.

Onko keskenkasvuisuus seurausta yhdyskuntarakenteesta vai vinoutuneista sukupuolirooleista, jotka palkitsevat miehen työhön eristäytymisestä? Vaikka lähiö on nowhere, syypää lienee jälkimmäinen.

perjantai 20. tammikuuta 2017

What was it?

Fitz James O'Brien, ”What Was It?” (1859) Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Illallisen jälkeen käyty keskustelu karkaa tavallisesta uomasta synkkiin ja eksoottisiin aiheisiin. Pimenevässä illassa täysihoitolan puutarhassa kertoja Harry Escott ja tohtori Hammond päätyvät puhumaan kauhusta. He keksivät, että jossain täytyy olla äärimmäinen, kaikki muut alleen musertava kauhun aihe. He kuitenkaan eivät osaa luonnehtia sitä muuna kuin luonnottomana yhdistelmänä yhteensopimattomia asioita, jotka kauheudessaan ylittävät aiheet Brockden Brownin tai Edward Bulwer-Lyttonin tarinoissa.

Täysihoitolan, jossa he asuvat, sanotaan kummittelevan. Sitten illallisen jälkeen samana yönä jokin olento hyökkää Harryn kimppuun pimeässä, kun hän on asettunut nukkumaan. Miehellä on täysi työ torjua hyökkääjän jäntevät kädet ja terävät hampaat. Kun valot saadaan viimein päälle, hyökkääjä osoittautuu näkymättömäksi.
It breathed. I felt its warm breath upon my cheek. It struggled fiercely. It had hands. They clutched me. Its skin was smooth, like my own. There it lay, pressed close up against me, solid as stone,—and yet utterly invisible!
Harry ja tohtori laittavat hyökkääjän köysiin ja hämmästelevät olentoa luonnottomana yhdistelmänä asioita. Se rikkoo kategorioita mutta lopulta tottelee fysiikkaa ja voimaa. Miehet valavat hirviöstä kipsimuotin mutta eivät keksi, mitä ilmeisesti ihmislihaa syövälle olennolle pitäisi tehdä. Asia ratkeaa tavallaan itsestään.

Fitz James O'Brienin (1826-1862) novelli ”What Was It?” (1859) kokeilee yhteensopimattomien asioiden luonnotonta yhdistelmää kauhun lähteenä. Ehkä mysteerin tuntu on rapistunut 150 vuodessa, koska tieteellisen lähestymistavan kirjaimellinen paini mysteerin kanssa ja fyysisen voiman selättämä yliluonnollinen eivät tavattomasti liikuta. Joudun näin itse jälleen mysteerin äärelle: mikä tässä novellissa on niin ihmeellistä?

* * *

Pete Orford näkee O’Brienin linkkinä ketjussa Edgar Allan Poesta tieteiskirjallisuuteen. Novellin  hirviö esiintyi ennen H. G. Wellsin (The Invisible Man, 1897), Ambrose Biercen (The Damned Thing, 1898) ja Guy de Maupassantin (Le Horla, 1886) vastaavia näkymättömiä olentoja. O'Brien on saattanut ansaita paikkansa Cranen novellikokoelmassa jonkinlaisena edelläkävijänä.

Orford sijoittaa novellin kertojan Harry Escottin samaan sarjaan Sherlock Holmesin ja L. Auguste Dupinin kanssa. Vaikka Yhdysvaltain sisällissodassa kaatunut O’Brien ehti kirjoittaa vain kaksi Escott-novellia, Orford löytää tästä paranormaalien ilmiöiden tutkijasta salapoliiseja välittömämmän ja käytännöllisemmän toiminnan miehen. Hän puolustaa vallitsevaa luonnontiedettä ratkaisematta kuitenkaan itse mysteeriä. 

Joyce Huff on esittänyt, että Escott oikeasti puolustaa luonnontieteellisten menetelmien sijaan normaalia mieheyttä, joka kirjoittamisaikoihin oli murroksessa. Rikkoessaan fysiikan kategorioita olento todellisuudessa loukkaakin sosiaalisia kategorioita. Vaikka mysteeri jää leijumaan taustalle, olennon synnyttämä uhka tulee taltutetuksi. Päättäväinen, tehokas ja tieteellisen retoriikan legitimoima vastarinta tekee vieraasta hirviöstä (monster) hallittavan luonnonoikun (freak).  Kun kipsivalokset myydään vielä eteenpäin, onnistuu normaali mieheys kääntämään vastoinkäymiset voitoksi myös taloudellisesti.

Otsikon virittämän mysteerin ratkaisemattomuudessa on W. H. Burdinen mukaan juuri novellin gege. Hän kiinnittää huomiota täysihoitolarakennuksen edellisen omistajan Herra A—:n kohtaloon. Viisi vuotta ennen novellin tapahtumia tämä newyorkilaisliikemies oli paennut Eurooppaan jäätyään kiinni taloutta ravistelleesta pankkipetoksesta. Sitten A— kuoli, ja pian tämän jälkeen hänen entisessä rakennuksessa sanottiin kummittelevan. A—:n temppu muistuttaa Robert Schuylerin vuosina 1853-54 tekemää mittavaa osakepetosta.

Burdine rinnastaa O’Brienin novellin Poen novelliin ”The Fall of the House of Usher” (1839), joka hänen mukaansa heijastelee vuoden 1837 talouskriisin synnyttämää sosiaalista epävakautta. Yhdysvaltojen uudisraivaus aiheutti paineita rahajärjestelmälle. Luotonannosta tuli spekulatiivista, ja paperiraha sekä talouden ”aineettomuus” herättivät epäluottamusta.

O’Brien kirjoitti novellinsa vuoden 1857 maailmanlaajuisen talouskriisin jälkeen. Jälleen ”aineettomalla” paperiomaisuudella spekulointi synnytti kuplan, joka puhjetessaan ravisteli talousjärjestelmää. Kenties gotiikan kauhutarinoista on aina lyhyt matka talouteen. Ainakin näkymätön pääoma, joka tekee töitä isännän nukkuessakin, hallitsee ja järkyttää ihmisten kohtaloita ja heidän välisiä suhteita. 

Näin sekä Poen että O’Brienin novellit Burdinen mukaan heijastelevat ihmisten ahdistusta murroksessa, kun perinteinen aineellinen talous muuttui yhä aineettomammaksi. O’Brien esittää kapitalismin yrityksenä hallita pelkoa tai kauhua. Kapitalismi epäonnistuu siinä, kuten toistuvat kriisit osoittavat. Ihmisiä motivoi hetkittäin vahva pelko. Kenties Harry Escottin ja tohtori Hammondin tapailema äärimmäinen kauhun aihe koskeekin omaisuuden tai toimeentulon menettämistä, eikä tieteellä ole siihen vastausta.

* * *

En edelleenkään varsinaisesti innostu O’Brienin novellista, mutta sen (historialliset, feministiset ja marxilaiset) tulkinnat ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Lisää aiheesta:
  • W. H. Burdine (2015) ””What Was It?”: The Immaterial Self and Nineteenth-Century American Panic”. ESQ 61(3): 441-473.
  • Joyce Huff (2008) ”The Domesticated Monster: Freakishness and Masculinity in Fitz - James O’Brien’s ‘What Was It?’” Nineteenth - Century Gender Studies 4(2). (linkki)
  • Pete Orford (2012) ”What Are They? The Pseudo-Mystery Stories of Fitz-James O’Brien”. CLUES 30(2): 10-18.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Nut Bush Farm

J. H. Riddell, ”Nut Bush Farm” (1882). Kokoelmassa David Stuart Davis (toim.),  Night Shivers: The Ghost Stories of Mrs. J. H. Riddell. Wordsworth Editions, Ware, UK, 2008.

Vuokratessaan perheelleen viehättävää maatilaa Jack kuulee pahaenteisiä huhuja. Maatilan pitkällä pellolla oli nähty ”jotain”. Ihmiset väittävät edellisen vuokralaisen herra Hascotin haamun vaeltavan tietä, vaikka hänen tiedetään jättäneen vaimonsa ja lähteneen nuoren naisen matkaan.

Vuokraemännän neiti Gostockin onnistuu kuitenkin saada maksu etukäteen, eikä vuokrasopimuksesta ole perääntyminen. Vaikka Jack ei asiaa tarkemmin selvennä, jonkin onnettomuuden jälkeen toimistotyön jatkaminen Lontoossa tarkoittaisi lääkäreiden mukaan Jackille liki varmaa kuolemaa. Hän käynnistää työt maatilalla siskonsa kanssa ja katsoo parhaaksi jättää vaimonsa ja poikansa anoppilaan, kunnes asiat rauhoittuvat.

Pitkin kesää raitilla näkyy omituista liikettä. Päivätyöläisiä ja paimenia alkaa olla yhä vaikeampi houkutella pelloille töihin. Tilalla sijaitsevaan pähkinäpensaikkoon eivät uskalla edes salametsästäjät. Sitten Jack itse kohtaa rauhattoman kulkijan kotimatkallaan.

Ainakin minulle aiemmin tuntematon J. H. Riddell eli Charlotte Riddell (1832-1906) oli tiettävästi yksi viktoriaanisen aikakauden nimekkäimpiä kirjailijoita. Hänen teoksensa ovat painuneet unohduksiin kirjallisen maun muututtua, mutta  kummitustarinat ovat kenties säilyttäneet osan viehätyksestään.

Melissa Edmundsonin mukaan viktoriaanisen ajan naiskirjailijoiden tarinoissa aaveet piinasivat taloja sosiaalisten tai taloudellisten epäkohtien vuoksi, kun miesten kuvaamat yliluonnolliset olennot olivat enimmäkseen pahoja tai vieraita. Naisten kirjoittamissa tarinoissa aaveet rauhoittuvat onnistuttuaan kommunikoimaan rauhattomuutensa alkuperän ja saatuaan aikaan muutoksen elävien ihmisten kautta.

”Nut Bush Farm” noudattaa Edmundsonin luonnehdintaa. Tarinan aave kummittelee keskellä idyllistä maaseutua, kaukana gotiikan rapistuneista kartanoista ja raunioista. Tapahtumat ovat siis ”meidän” keskuudessamme, ja rauhattomuuden takana on raha ja veriteko. Riddell kehysti usein tarinansa taloudellisten ongelmien tai epäkohtien sisään.

Novelli on myös aikakauden sanomalehdissä julkaistujen tarinoiden tapaan hieman hidas — tai sanotaanko seikkaperäinen. Vuokraemäntä rikkoo suorasukaisuudellaan ja itsenäisyydellään sukupuolirooleja ja on siten ensimmäinen epäilty.

--
Melissa Edmundson (2010) The ‘Uncomfortable Houses’ of Charlotte Riddell and Margaret Oliphant. Gothic Studies 12(1): 51-67.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Ivanhoe

Wikimedia / public domain
Walter Scott, Ivanhoe: A Romance (1820). Project Gutenberg EBook, 2008. http://www.gutenberg.org/ebooks/82

Näin Douglas Camfieldin ohjaaman elokuvan Ivanhoe (1982) ensimmäisen kerran lapsena televisiosta. Pasuunat soivat, kaviot tömisivät, peitset katkeilivat. Jännittävää draamaa vahvisti jyrisevä ukkonen, ja loppukesän salamaniskut pimensivät hetkittäin lähetyksen.

Elokuva perustui skotlantilaisen Walter Scottin (1771-1832) romaaniin Ivanhoe (1820). Se on historiallisten romaanien klassikko, ritariromaaniperinteen jatkaja ja niin edelleen. Camfieldin televisioelokuva ei enää muutama vuosi sitten tehnyt mainittavaa vaikutusta. Nyt aikuisiällä luettuna romaanissa on hieman sama ongelma.

Tarina sijoittuu 1100-luvun Englantiin, kun normannivalloituksesta on kulunut vasta muutama sukupolvi. Scott tarkastelee valloittajien mielivaltaa suhteessa valloitettuihin sakseihin ja yhteiskunnan ulkolaidalla toimiviin juutalaisiin. Normannihallinto ja erityisesti ritari-ihanteita suitsuttavat temppeliritarit kohtelevat Isaak Yorkilaista ja tämän tytärtä huonosti: hengen ja omaisuuden suoja on heidän kohdallaan erityisen heikko. Saxon or Jew, dog or hog, what matters it? I say, name Rebecca, were it only to mortify the Saxon churls.

Kirjassa ritari-ihanteet ja todellisuus ovat enimmäkseen ristiriidassa, ja ainoastaan saksien Wilfred of Ivanhoe onnistuu sovittamaan nämä kaksi toisiinsa. Muuten soturikulttuuri tuottaa häikäilemättömiä ja omavaltaisia ylimyksiä.

Tapahtumien taustalla häämöttää kolmas ristiretki, joten legendaarinen Rikhard Leijonamieli ja satumainen lainsuojaton Robin Hood näyttäytyvät sivuosissa. En tiedä, olenko ymmärtänyt asian oikein, mutta tarinoissahan Rikhardin veli Juhana (myöh. Juhana Maaton) esiintyy suurena roistona, joka yrittää kaapata vallan ja säälimättömästi kiskoo veroja. Laillisuus ja oikeudenmukaisuus pääsee voitolle vasta, kun kuningas palaa ristiretkiltä. Todellisuudessa paluumatkallaan ristiretkeltään Rikhard jäi keisari Henrik VI:n panttivangiksi, joten hänen äitinsä ja mahdollisesti hänen veljensä kiskoivat veroja voidakseen maksaa vaaditut lunnaat.

Scott tuntuu kuljettavan tarinaa enimmäkseen dialogissa. Ihmiset laulavat tunteensa maailmalle kaunopuheisin tai mahtailevin sanakääntein, mikä on kiireen ja taisteluiden keskellä hieman koomista. Vuoropuhelu ja sen vanhahtava kieli (”What on earth dost thou purpose by this absurd disguise at a moment so urgent?”) on kieltämättä raskasta, mutta siihen tottuu.

Hauskana yksityiskohtana Wikipedia mainitsee, että Scott toi kirjoitusvirheen vuoksi kieleen uuden etunimen Cedric. Kelttiläinen nimi, jotka hänen oli tarkoitus käyttää, olisi ollut Cerdic.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Yoko Onon puu

Tero Liukkonen, ”Yoko Onon puu”. Kokoelmassa Toivomuspuu: monologinovelleja. Gummerus, Jyväskylä, 2009.

Joskus nuorempana kehittelin mielessäni termiä parisuhdevauhko. Se on äärimmilleen kärjistetty ihmistyyppi, joka jäsentää todellisuuden käynnissä olevaan parisuhteen kautta. Parisuhde on—ja sen tulee olla—totaalinen: mikään arvokas tai tärkeä ei jää sen ulkopuolelle. Kääntäen: mikään sen ulkopuolinen ei ole kovin tärkeää. Jos tärkeitä asioita uhkaa liukua parisuhteen piiristä, parisuhdetta pitää alkaa hoitaa. Ystävien kanssa sitten käydään läpi parisuhteita: rekonstruoidaan keskusteluita ja esitetään arvioita. Parisuhteen kuviteltu ihanne hallitsee elämää.

Tero Liukkosen (s. 1960) novelli ”Yoko Onon puu” palautti mieleeni tämän pöytälaatikon pohjalle vajonneen karikatyyrin. Novellissa parisuhteen totaalisuus tuhoaa omat elinehtonsa seitsemässä sivussa. Kertoja Pilvi, nuori nainen, on taipuvainen vahvaan romantisointiin. Hänellä on mielessään malli parisuhteesta, jota kohti hänen ja Jarkon tulee pyrkiä. Näin parisuhteessa ei oikeastaan ole kyse toisen kohtaamisesta vaan ihanteesta. Koska ihanne on kuviteltu, myös kuvitellut ongelmat voivat asettua ihanteellisen tulevaisuuden tielle. Toiveidenkin tulee olla samansuuntaiset ihanteen kanssa.

Yoko Onon puu on esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa samaan aikaan kuin Annie Leibovitzin valokuvanäyttely. Esillä olevat teokset hehkuvat kaikkia hyviä asioita. Ihmiset kirjoittavat toiveitaan paperilapulle, jotka he sitten ripustivat puuhun. Jarkko ei ymmärrä teoksen ideaa, mutta Pilvi vetoaa toiveiden synnyttämään ”yhteiseen energiaan”. Kun he ovat lähdössä, Pilvi palaa tekosyyn varjolla saliin tarkistaakseen Jarkon kirjaamat toiveet. Parisuhteen ihanne menee yksityisyyden edelle.

Pilvi ei kuitenkaan ole varma, mikä lapuista oli Jarkon. Lappu, joka sitten sivaltaa kasvoihin ja tahraa tulevaisuuden kuvitelmat, olisi voinut olla Jarkon — ja melkein varmasti se oli. Niiden toiveiden kanssa ei voi elää. Epävarmuus oikeastaan vain pahentaa asiaa, eikä Jarkon toiveita voi mennä kysymään. Ihanne on pysyvästi tavoittamattomissa. ”Minä tiesin, että kaikki oli pilalla.”

Liukkosen satiiri on pisteliäs ja kieltämättä säälimätön. Pilvi on ihanteineen pysyvästi irti maasta, missä parisuhde on muutakin kuin kivoja toiveita kivoista asioista. Meillä kotona novellin kohtalokkaat toiveet ovat jääneet elämään vitsinä, jonka lausumme aina Volvon tietyn farmarimallin nähdessämme.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Harva hyvin kuolee

Frederic Manning, Harva hyvin kuolee. Englanninkielisestä alkuteoksesta Her Privates We (1930) suomentanut Lauri Sipari. Loppusanat kirjoittanut William Boyd. Like, Helsinki, 2006.

Miksi Frederic Manningin sotaromaani Harva Hyvin kuolee (2006) tuntuu nyt toisella lukukerralla niin loistavalta? Kirjahan on edelleen sama. Kenties ohut sotahistorian tuntemus auttaa nyt tulkitsemaan teosta; pelkkä asioiden yhdistely tai tunnistaminen lisää jo nautintoa. Kenties olen muuttunut lukijana, kenties odotukseni kirjan suhteen ovat muuttuneet tai kenties se vastaa kysymyksiin, joita olen sotaa koskien mielessäni pohtinut. Kenties pelkästään myötäilen Ernest Hemingwayn, E. M. Forsterin ja Ezra Poundin ylistyksiä.

Manningin sotaromaani julkaistiin alunperin pienenä painoksena nimellä The Middle Parts of Fortune (1929). Seuraavana vuonna ilmestyi kirjan siistitty laitos Her Privates We (1930). Nimet vaikuttavat alkuun harmittomilta, mutta itse asiassa Fortune viittaa roomalaisten onnen jumalattareen Fortunaan, joten ensimmäinen nimi osuu naisvartalon keskiosiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Iso-Britanniaa hallitsi kuningas, joten jälkimmäinenkin nimi kohdistuu samoille seuduin Onnettaren vartaloa.

Alkukieliset sanaleikit on lainattu Shakespearen Hamletista, mutta romaani seuraa mudassa kahlaavia brittiläisiä sotamiehiä (engl. privates) Sommen ja Ancren taisteluissa 1916. Päähenkilö Bourne elää kahden maailman rajalla. Manningin tavoin hän kuuluu yläluokkaan mutta palvelee sotamiehenä. Tämä ravistelee odotuksia ja roolimalleja: Asetoverit vierastavat hänen kielitaitoaan ja hienostunutta viinimakuaan. Sotilasjohtajat painostavat häntä säätynsä mukaiseen upseerikoulutukseen. Takalinjassa alkoholin ja sulavan käytöksen voimin rajatapauksen onnistuu loiventaa ennakkoluuloja.

Bourne käy sisäistä kamppailua asemansa kanssa jatkuvasti. Hän näkee sodan ikään kuin kahdesta suunnasta: hän ymmärtää johdon tavoitteet mutta näkee miten upseerit epäonnistuvat johtamisessa ja miten välinpitämättömästi upseerit suhtautuvat yksittäisten sotilaiden henkeen. Hän näkee, että ”tinalippa” ajattelee miehiä vain ”materiaalina”, koska muuten hän ei pysty tekemään työtään, eli kokoamaan vähistä tiedoista kohesiivista suunnitelmaa, josta seuraa väistämättä tappioita. Tämä esineellistävä näkökulma on se, mitä Bourne upseerikoulutuksessa pelkää.

Sotilaat hyväksyvät kuolemanvaaran osana sotaa. Kukaan ei silti halua kuolla johtajan ajattelemattomuuden tai onnettoman virheen vuoksi — itse asiassa ranskalaiset sotilaat nousivat kapinaan epäonnistuneen Nivellen offensiivin jälkeen juuri tästä syystä vuonna 1917. Manning kuvaa sotilaat yksilöinä. He eivät ole tahdotonta tai tiedotonta massaa, eikä sodanjohdon katteettomaksi osoittautuva optimismi ei helposti tartu heihin.
    Hyökkäys olisi kaksikymmentä mailia leveä, ja onnistuessaan täydellisesti se tarkoittaisi tunkeutumista kuudesta seitsemän mailin syvyyteen, ja miehiin näytti tekevän vaikutuksen se metallin määrä, jonka oli tarkoitus heitä tukea. Upseeri tuli ohjekirjan viimeiseen kappaleeseen.
    ”Ei ole odotettavissa, että vihollinen tarjoaisi tässä vaiheessa vakavaa vastarintaa...”
    Sitten kuului kuiskaus, tuskin huokausta vahvempi.
    ”Sopii vittu toivoa!”
    Äännähdys kuului Itku-Smartille, muu komppania kuuli sen selvästi, ja vaikutus oli välitön. Joka miestä kangistava hermojännitys laukesi, ja helpotus toi hysteerisen nauruhalun, jota oli vaikea tukahduttaa.
Taistelussa sotilaat eivät ole vain yhtä asiaa. Heidän pelkonsa vaihtuu nopeasti raivoksi, vihaksi, kauhuksi ja takaisin peloksi. Sotilaat ovat samaan aikaan uhreja ja uhraajia. Sota on samalla rikos ja sen rangaistus, kuten Manning esipuheessaan toteaa. Rintamalla ei taistella hienojen yläkäsitteiden vaan oman henkiinjäämisen ja  oman porukan vuoksi. Niinpä komentajien yksikäsitteiset kiellot haavoittuneiden auttamisesta hyökkäyksen aikana osuu kaikkein pyhimpään: toveruuteen.

Kirja ei millään tavoin tyhjentynyt toisellakaan lukukerralla, ja siihen on pakko palata myöhemmin uudestaan. Tarina nivoutuu hienosti sekä Hugh-Montefioren että vaikka Philpottin teoksiin tarjoten kuitenkin aivan erilaisen näkökulman tarkastellen yksilön asemaa osana väsytystaistelun materiaalia.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Territory


David Leavitt, ”Territory”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

David Leavittin (s. 1961) novelli ”Territory” aiheutti kohua ilmestyessään maineikkaassa The New Yorker -lehdessä vuonna 1982. Tapaus oli huomattava, koska kirjoittaja oli vielä tuskin parikymppinen ja koska novellissa esiintyi lehden ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen päähenkilö. Seuraavana vuonna ilmestynyt novellikokoelma Family Dancing (1983) tarttuu muihinkin aiheisiin, joista perhe on yksi.

Jos Alan Hollinghurstin The Swimming-pool Library (1988) kartoitti homouden suhdetta yhteiskuntaan, niin Leavitt tarkastelee novellissaan homouden vaikutusta perheeseen. Päähenkilö Neil tuo poikaystäväänsä Waynen ensimmäistä kertaa kotiin vanhempiensa luo — isä on työmatkalla.

Novellin nimi tarkoittaa reviiriä. Se on talon takapiha, joka rajaa yksityisen julkisesta. Siellä mellastavat äidin kolme koiraa. Siellä otetaan aurinkoa ja listitään iltaisin etanoita. Kun Wayne saapuu astuu reviirille, kohteliaan vieraanvaraisuuden takaa paistaa vaivautuneisuus. Automatkalla yksi koirista kusee Waynen syliin. ”I'm sorry, Wayne,” she says. ”It goes with the territory.” Äidin reaktiossa on luettavissa anteeksipyyntö ja varoitus.

Neilin äiti on suvaitsevainen liberaali, aina hyvän puolella pahaa vastaan. Hän käyttää aikansa ystäviensä kanssa kampanjoiden milloin Vietnamin sotaa ja asevelvollisuutta ja milloin ydinvoimaa vastaan. Kuultuaan poikansa homoudesta hän liittyi homojen vanhemmat -järjestöön ja hurrasi San Franciscossa gay pride -kulkueelle. Silti poikansa kohdalla äidin kampanjoinnissa on jotain väkinäistä ja pakotettua. Voiko arvojaan tai ihanteitaan sittenkään loppuun asti valita? Voiko täyttymättömistä odotuksista päästää irti?

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Looking for Johnny

A. M. Homes, ”Looking for Johnny”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Kun muut lapset ovat lähteneet jo kotiinsa, kertoja jää vielä kentälle heittelemään koreja. Heitto toisensa jälkeen uppoaa koriin. Kun sarja kasvaa viiteentoista, kentän laidalta kuuluu taputusta. ”Nice going, Johnny”, mies sanoo, mutta kertojan nimi on Erol.

Mies kertoo äidin lähettäneen hakemaan häntä, joten Erol istuu miehen autoon. He hakevat hampurilaiset, Erol saa jotain lääkettä ja herää patjalta vieraassa asunnossa. Hänet on kidnapattu.

Novellissaan ”Looking for Johnny” A. M. Homes härnää lukijan odotuksia. Pahalta näyttävä tilanne pysyy epävarmana. Kuitenkin mies, Randy, tuntuu todellakin etsivän itselleen poikaa, jolle opettaa autolla ajamista, kalastamista ja puiden pilkkomista. Erolia suojaa innostuksen puute; hän kohauttelee hartioitaan miehisen siirtymäriitin edessä. ”Don't shrug. Either talk or don't, but don't goddamn shrug at me.”

Erol on moneen kertaan hylätty. Isä lähti ajat sitten. Äiti kohdistaa vähäisen huomionsa ”vammaiseen” siskoon. Puhelin hälyttää varattua, kun Erolin onnistuu pujahtaa puhelinkioskiin soittamaan kotiin. Koripallokentällä hän ei ollut osa peliä, eikä Randyn kärsivällisyyskään ole pohjaton. Erol ei ole edes Johnny.

Novellin alku paljastaa lopun. I disappeared and then I came back. It wasn't a big secret. Poliisi halusi tietää kaiken, mutta Erolilla ei ollut mitään kerrottavaa tai piirrettävää. Siitä on jo muutama vuosi, eikä se ollut iso juttu.