tiistai 31. tammikuuta 2017

Strange Comfort Afforded by the Profession

Malcolm Lowry, ”Strange Comfort Afforded by the Profession” (1953). Kokoelmassa Malcolm Bradbury (toim.), The Penguin Book of Modern British Short Stories. Penguin Books, London, UK, 1987.

Kirjailijan kuoltua hänen kirjeenvaihtonsa muuttuu vähitellen osaksi tuotantoa.  J. R. R. Tolkienin ja H. P. Lovecraftin kohdalla tämä on suorastaan toivottavaa, koska kirjeissään he jatkoivat teostensa maailmojen luomista. Kirjeiden pohjalta tavataan myös piirtää tekijän muotokuvaa ja paikata aukkoja teosten tulkinnassa.

Vaikka jotkut saattavat käyttää tylsiä työkaluja — psykoanalyytikot laativat melko kevyin perustein diagnoosin Bram Stokerin syyllisyydentunnosta, ahdistuksesta ja seksuaalisesta turhautumisesta —  usein kirjallista jäämistöä kohdellaan kunnioittavasti. Joskus niiden ympärille pystytetään kultteja.

Malcolm Lowryn (1909-1957) novellissa ”Strange Comfort Afforded by the Profession” (1953) amerikkalainen runoilija vierailee Roomassa, missä John Keats kuoli vuonna 1821. Museoksi muutetuksi talossa on näytteillä John Severnin kirjoittama Keatsin viimeiset hetket tallentava kirje. Runoilija Sigbjørn Wilderness —hän inhoaa nimeään, koska se on kuin tuuliajolle joutunut vene— löytää museon lasivitriineistä myös Percy Bysshe Shelleyn ”pyhäinjäännöksiä”.

Sigbjørn pakenee ajatuksiaan museosta läheiseen baariin. Hän alkaa selailla muistikirjaansa ja huomaa taannoin vierailleensa myös Edgar Allan Poen haudalla. Kolmas lasillinen grappaa alkaa virittää asioiden välille yhteyksiä. Roomassa asuneita kirjailijoita on pitkä rivi. Muistiinpanoista löytyy rinnakkaisuuksia: Keatsin viimeiset sanat rinnastuvat Poen vetoomuksiin: For God's sake pity me and save me from destruction. Poe ei saanut apua epätoivoonsa. Keatsin tavoin hän sai kuolemansa jälkeen museon, jossa yksityiset epätoivon hetket ovat kaikkien hämmästeltävissä.

Kuolleiden romantikkojen melankolian kautta Sigbjørn tuntuu maistavan oman kuolevaisuutensa. Hän haluaa samastua heihin, jakaa heidän ammattinsa ja etsiä siitä lohtua. Ajatuksiensa seassa hän alkaa nähdä aiheita, materiaalia. Se pukeutuu romantikkojen käyttämään sanastoon: kuolemaan, epätoivoon ja ikuisuuteen.
Probably there was a good idea somewhere, lurking among these arrant self-contradictions; pity could not keep him from using it, nor a certain sense of horror that he felt all over again that these mummified and naked cries of agony should lie thus exposed to human view in permanent incorruption, as if embalmed evermore in their separate eternal funeral parlors.
Muistikirja on muistin konkreettinen vastine siinäkin, ettei Sigbjørn suvereenisti hallitse sen käyttöä. Esiin nousevat unohtuneet kirjeluonnokset ja muistiinpanot kiinnittävät tekstin tyyliltään ja teemoiltaan romantiikan tyylisuuntaan. Ne synnyttävät Sigbjørnissä myös miellyttävän ajatuksen omasta vitriinistä jossain museossa kenties joskus tulevaisuudessa. Niinpä muistikirja ei olekaan enää muistin jatke vaan osa tuotantoa, ”pyhäinjäännös”.

Tällaiset ajatukset (ja viides grappa) alkavat ensin naurattaa ja sitten rajusti yskittää. Ikuista asemaa kirjallisuuden tähdistössä tavoittelevalle romantikolle Lowry tarjoilee joko Poen alkoholismia tai Keatsin tuberkuloosia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti