lauantai 25. helmikuuta 2017

Alshain

J. Pekka Mäkelä, Alshain. Like, Helsinki, 2006.

Tieteis- ja fantasiateokset ovat nykyään usein paksuja, moniosaisia kirjasarjoja. Niiden eeppiset konfliktit ratkeavat väkivalloin, koska — kuten yhdysvaltalainen kirjailija Ursula K. Le Guin on todennut — niissä hyvä ja paha ovat selkeästi erillisiä ja paha on ulkopuolista. Valtavirran reunoilta voi löytää ainakin tieteiskirjallisuutta, joka tarttuu mielenkiintoisempiin konflikteihin ja aikuisempiin teemoihin.

J. Pekka Mäkelän romaani Alshain (2006) tarkastelee vieraalle planeetalle asettuneiden ihmisten suhteita ympäristöönsä, toisiinsa ja Maahan. Paksun jään alta paljastunut planeetan pinta on valtaosin veden peittämä, mutta siirtokunnan poliittinen historia muodostaa valtamerelle rinnakkaisen mysteerin. Molemmat ovat vieraita ja uhkaavia, joten ihmiset kääntävät katseensa toisaalle.
Minulla ei vain ole vieläkään oikein selvää käsitystä siitä, millainen suhde äidillä, Leolalla ja Anjenalla on oikein ollut. Keskenään ja siihen Auriin. Ja millainen se on nyt.
Kirja koostuu oikeastaan viidestä toisiinsa nivoutuvasta novellista; tarinat risteävät, mutta niillä kullakin on oma minä-kertojansa ja omat teemansa. Maasta Alshainiin muuttaneen musiikinopettajan Leonin kertomus on hidas: vieras planeetta tulee kohti kaikin aistein, mutta kestää pitkään, ennen kuin esittelyn sekaan saadaan mielenkiintoinen panos. Muut tarinat rakentuvat Leonin esittelemien tapahtumien varaan. Kokonaisuus toimii hienosti loppua kohden, vaikkakin risteävissä tarinoissa lankoja jää solmimatta tai hyödyntämättä.

Toimintatrillerin sijaan Mäkelä tarjoilee herkullisen mysteerin, jossa näkökulman vaihdokset muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä. Tarinat keskittyvät enimmäkseen pieneen ja arkiseen, toiminta on osallistumista, sankaruus uhrautumista, ihmiset ristiriitaisia. Kaiken aikaa taustalla humisee planeetan kaksi mysteeriä. Täällä kaikki tapahtuu siellä, mihin ei katso.

Vaikka viihdyn James S. A. Coreyn avaruusoopperan parissa erinomaisesti, Alshainin tapainen sci-fi on pienine puutteineenkin kenties enemmän minun makuuni. Mäkelää jatkossa lisää. Samoin Itärantaa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

The Outcasts of Poker Flat

Francis Bret Harte, ”The Outcasts of Poker Flat” (1869). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Yhdysvaltalaisen Francis Bret Harten (1836-1902) novelli ”The Outcasts of Poker Flat” (1869) luonnostelee yhteisön ailahtelevaa tekopyhää oikeustajua, joka luonnonvoimien hallitsemalla syrjäseudulla muistuttaa mielivaltaa. ”Kansan oikeustaju” karkottaa Poker Flatin kaivoskaupungista epäilyttäviä ja vaarallisia aineksia. Ammattipeluri John Oakhurst, kaksi prostituoitua ja vanha juoppo saatetaan kaupungin rajalle, missä kaksi miestä roikkuu hirsipuussa samaisen tuohtumuksen seurauksena.

Kaupungin ”laki” on korostetun epämääräinen ja säätäjiensä omiin etuihin kietoutunut. Uhkapelaamista ei kielletä, joten Oakhurstin varsinainen ongelma tai rikos on, että hän on uhkapelaajana menestyvä. Hän sai osakseen karkotuksen hirsipuun sijasta ainoastaan siksi, että monet myös voittivat häneltä rahaa.
Mr. Oakhurst received his sentence with philosophic calmness, none the less coolly that he was aware of the hesitation of his judges. He was too much of a gambler not to accept Fate. With him life was at best an uncertain game, and he recognized the usual percentage in favor of the dealer.
Vuoristotaipaleella ensin väsymys ja sitten lumimyrsky yllättää karkotetut. He hakeutuvat erämaamökin suojiin, mutta jo ensimmäisenä yönä vanha juoppo varastaa hevoset. Paikalle ilmestyy perheitään paossa oleva nuori pari, mutta heilläkään ei ole keinoja lumimyrskyä vastaan. Oakhurst veistää lumikengät ja lähettää nuoren miehen hakemaan apua. Se saapuu muutaman päivän myöhässä.

Vaikka Bret Harte oli aikanaan suosittu novellisti, hänen teoksensa ovat painuneet unohduksiin. Novelleissaan hän kuvasi usein hahmoja yhteisöjen ja yhteiskunnan marginaalissa, pelureita, juoppoja, prostituoituja tai työttömiä lehmipaimenia, heidän uhrautuvaisuuttaan ja sisäistä ”moraalivaistoaan”. Oakhurstin sydän on ammatista huolimatta kultaa.

Rachel Vanwierenin mukaan Bret Harte kirjoittikin länsirannikosta itärannikon viktoriaaniselle yleisölle ja kuvasi kaivostyön sijasta usein juuri moraalisia kysymyksiä. Karkotetut alkavat erämaassa pystyttää sitä viktoriaanista moraalia, jonka Kalifornian kultaryntäys on jättänyt taakseen. Luonnon keskellä he lakkaavat olemasta pelureita ja prostituoituja. He nousevat moraalisesti heidät tuominneen kaupungin yläpuolelle, vaikka lopultakaan sillä ei ole mitään merkitystä; he tuhoutuvat siitä huolimatta — tai, tekisi mieli sanoa, itse asiassa juuri sen vuoksi.

Lisää aiheesta:
  • Rachel Vanwieren (2015) Sketching social mobility in the gold rushes of California and Patagonia: Bret Harte and Manuel Rojas. Hispanófila, 173(enero): 281-291.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Lost Language of Cranes

David Leavitt, The Lost Language of Cranes (1986). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1987.

En ole juuri törmännyt BookCrossing-kirjoihin. Ajatus niissä on, että kirjoihin kiinnitetään tunniste, ennen kuin ne laitetaan kiertoon, ja sitten seurataan niiden matkaa maailmalla. Epäröin tarttua tähän kirjaston poistohyllystä kesällä löytämääni romaaniin, koska jossain joku odottaa merkkiä kirjastaan. Toisaalta 1001 kirjan lista on yksi heikkouksistani. Syksy meni sitten muiden kirjojen parissa, mutta nyt voin laittaa kirjan takaisin kiertoon. Tosin tämä kolmikymppinen liimasidottu pokkari ei ehkä kovin pitkää matkaa enää tee.

Rose ja Owen Benjamin elävät kirjojen keskellä seesteistä elämää, kun heidän asuntonsa vuokrasuhde onkin yllättäen päättymässä. Heidän pitää ostaa asunto itselleen tai etsiä uusi vuokra-asunto. Heidän poikansa Philip järkyttää tasapainoa kertomalla homoseksuaalisuudestaan, eivätkä asiat oikein enää palaa ennalleen. Paikoilleen juurtuneet viisikymppiset ovat kriisissä.

David Leavittin esikoisromaani The Lost Language of Cranes (1986) tarkastelee homouden vaikutusta perheeseen. Seksuaalinen identiteetti kiehuu kannen alla, kunnes sen on pakko tulla julki. Philipin ystäväpiiristä tulee hurjia tarinoita, mutta Benjaminien perhe ottaa uutisen vastaan ilman välitöntä draamaa. Paljastettu totuus ei kuitenkaan palauta tai synnytä tasapainoa tai herätä kiitosta.

Samaan tapaan kuin novellissa ”Territory”, toisiin kohdistetuista odotuksista on vaikea päästää irti, eikä ihminen lopultakaan pysty valitsemaan arvojaan. Leavitt paljastaa, kuinka julkisivun takana ihmisen seksuaalinen identiteetti, homo tai hetero, vääntyilee ja kääntyilee kohdatessaan ongelmia. Lopulta vakain identiteetti tuntuu olevan juuri Philipillä. Hän ei tosin ehdi joutua suuriin konflikteihin etsiessään Suurta Rakkautta.

Kenties 1980-luku nosti homouden hämärästä alakulttuurista julkisuuteen. Niinpä AIDS-epidemialla tai Philipin ulostulolla, ihanteilla tai homoparisuhteilla ei ole samaa vaikutusta kuin 30 vuotta sitten. Leavittin kerronta ja romaanin asetelma ovat paikoin tyylikkäitä, mutta Philipin kasvutarinasta vuodet ovat tehneet vähän tavallisen ja hieman tylsän.

torstai 9. helmikuuta 2017

The Bullet Catcher

A. M. Homes, ”The Bullet Catcher”. Kokoelmassa The Safety of Objects (1990). Granta, London, UK, 2004.

Novellissaan ”The Bullet Catcher” A. M. Homes kuljettaa satiiria juuri uskottavuuden rajoilla. Se muistuttaa hieman joitain Don DeLillon romaaneja — ilman niiden palopuheita.

Kodinkonemyymälässä Frank huomaa, kuinka heidän lapsenvahtinsa kavereineen varastaa tehosekoittimen, koska sillä voi tehdä ”terveysjuomia omassa huoneessa”. Tytöt päättävät syödä jäätelöt hampurilaisen jättämän pahan maun peittämiseksi ja polttavat siinä sivussa ravintolan muovi-istuimen.

Kun Frank alkaa seurata tyttöjä — hän ei itsekään osaa sanoa syytä, mutta siinä on jotain epäsopivaa — käy lukijalle vähitellen selväksi, että vika on ostoskeskuksessa eli maailmassa.
He went through the mall, weaving in and out of people strollers, breathing hard, looking for Julie, Nails, and Tina with their big hair, their mini-skirts, their over-loaded shopping bags. Instead of seeing them or seeing nothing at all, he saw hundreds of girls just like them, identical twins. 
Ostoskeskus vääristää paitsi moraalin ja ravinnon myös identiteetin. Uudenlaisessa julkisessa tilassa ihminen ei ole kansalainen tai aikuinen vaan nuoruutta ihaileva kuluttaja, joka janoitsee elämyksiä ja  hänelle markkinoituja tuotteita.

Frankin onneton kohtalo on kenen tahansa kohtalo. Hän on voimaton ärsykkeiden edessä ja päätyy ostamaan asioita hetken mielijohteesta. Näennäisen ääretön valikoima tuottaa oikeastaan puutetta, tai ainakin tunteen puutteesta. Sitä lääkitsevä ostos tuottaa jälkimaun, jota täytyy paikata toisella ostoksella. Mainosten lupaama täyttymys väistää Frankia ja kaikkia muita.

Ostoskeskus on myös paikka, jossa yksityinen lainvalvonta asettaa omaisuuden suojan ihmiselämän yläpuolelle.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Evelina

Follow my blog with Bloglovin


Frances Burney, Evelina, or The History of a Young Lady's Entrance into the World (1778). Project Gutenberg E-Book, 2002. http://www.gutenberg.org/ebooks/6053

Tutkielmassaan ihmisluonteesta filosofi David Hume totesi ihmisten olevan toisilleen peilejä, jotka heijastavat passioiden, tuntemusten ja mielipiteiden säteitä edestakaisin. Tämän ajatuksen voi nähdä mm. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kirjallisuudessa. Teemu Ikosen mukaan aikakauden romaanit eivät esitä ajattelua ”sisäisenä puheena” vaan kytkevät sen aina sosiaaliseen kontekstiin:
Ajattelu ei ole vain yhden mielen käsityksiä toisesta vaan sarja toisiinsa kytkeytyneitä ennakointeja, havaintoja, tulkintoja ja reaktioita. Puhutaan ”syvästä intersubjektiivisuudesta”, prosessista, jossa minä on tietoinen siitä, että on toisten havaintojen ja ajatusten kohde, eikä voi olla reagoimatta tähän ajatuksillaan, ruumiillisesti ja sanallisesti, mikä saa aikaan uusia havaintoja ja reaktioita ja niin edelleen.
Kirjallisuuden käsitys ihmismielestä muuttui 1700-luvun aikana. Karteesinen filosofia oli samastanut ajattelun ja tietoisuuden, mutta Hume ja mm. Thomas Reid tunnistivat ne erillisiksi. Näin ajattelu itsessään saattoi tulla tietoisen tarkastelun piiriin. Hilary Havensin mukaan alkuun tämä reflektio oli kirjallisuudessa katumusta, kuten Robinson Crusoella. Vaikka Tristram Shandyn ajatuksenjuoksu sitten säntäilee hallitsemattomasti joka suuntaan, vähitellen reflektio täsmentyy psykologiseksi prosessiksi, joka tarkastelee omaa ja muiden ajattelua, motiiveja ja havaintoa. Henkilön reflektion kehittyminen ja oman ajattelun tarkastelu on kehitysromaanin, bildungsromanin, idea.

* * *

Englantilaisen romaanin äidiksi kutsutun Frances Burneyn (1752-1840) kehitysromaani Evelina (1778) oli yksi Jane Austenin suosikeista. Vaikka Austen ei tarttunut Burneyn käyttämään kirjemuotoon, hän sovelsi tämän viljelemää havaintojen kimpoilua ja sen synnyttämää ironiaa.

Burneyn romaanissa Evelina Anville on nuori, hyveellinen ja hieman tietämätön nuori nainen kuten vaikkapa Austenin Mansfield Parkin (1814) Fanny Price. Molemmat ovat avioliiton kynnyksellä vieraassa ympäristössä ja puolustavat kunniaansa puheita ja tekoja vastaan. Huumori, ironia ja miksei jännityskin kumpuavat sekä Evelinan että Fannyn vielä kehittymättömästä reflektiosta: koska he eivät osaa lukea muiden motiiveja, he ymmärtävät tilanteita ja puheita väärin. Toisaalta taustalla leijuu uhka: he ovat monessa mielessä muiden, erityisesti miesten, armoilla.

Evelinaa lukiessa päähenkilön epävarmuus ja ympäristön kyky keskeyttää tärkeä keskustelu juuri ratkaisevalla hetkellä tuntui keinotekoiselta ja turhauttavalta tavalta lisätä jännitystä — Samuel Richardsonin Pamela (1740) koostui kauttaaltaan hieman samantyyppisestä voimattomasta ähräämisestä. Nyt tätä kirjoittaessani Evelinan voimattomuus kuitenkin alkaa vaikuttaa reflektion ongelmalta, joka hänen täytyy — äskettäin lukemiani elokuvakäsikirjoitusoppaita mukaillakseni — ratkaista. Ulkoisten heijastusten lisäksi Evelinan täytyy tarkastella omia ajatuksiaan eli aikuistua.
"Oh, my Lord," cried I, "what a request!"
Sisäisen identiteetin epävarmuuden lisäksi päähenkilöä piinaa ulkoisen identiteetin epävarmuus, jonka ”ratkaiseminen” on selkeä ulkoisen toiminnan tavoite. Samalla, kun hän opettelee lukemaan sosiaalisen kanssakäymisen hienovaraisuuksia, Evelina yrittää saada sukupuutaan ojennukseen. Hän on tavallaan avioton lapsi, koska hänen isänsä ei ole tunnustanut avioliittoaan hänen äitiinsä. Epäselvyys ei tosin mainittavasti himmennä hänen mainettaan tai asemaansa.

* * * 

Aikuistumista voi pitää nuoren naisen kehitysromaanissa kiertoilmauksena seksuaalisen halun heräämiselle. Tietenkään idealisoituna päähenkilönä Evelina sen paremmin kuin Fanny Pricekaan ei osoita merkkiäkään siitä. Evelinan heikkous eli viattomuus on nimenomaan tietämättömyyttä seksuaalisesta halusta, vaikka juuri se ja hänen kauneutensa (eli haluttavuutensa) tekevät hänestä saalistuksen kohteen.

Lisa Moore on esittänyt, että 1700-luvun tarinoiden piti selvitä sensuurista, viehättää yleisöä — sekä miehiä että naisia — ja ennen kaikkea säilyttää päähenkilöiden hyveellisyys ja esimerkillisyys, koska naimisiin mentiin nimenomaan rakkaudesta. Niinpä naisten seksuaalinen halu saattoi paljastua vasta avioliitossa, siis kun kertomus on jo päättynyt. Tämä aiheutti kirjailijoille vaikean tilanteen: kirjan piti käsitellä aihetta, jota se ei voinut esittää.

Yrittäessään tunnistaa Evelinan ”todellisia” ajatuksia Amanda Rudd on tarkastellut vaikenemista, ohipuhumista, ironiaa ja tekstin vivahteita. Evelinan punasteluissa vilahtaa tietoisuus vaikeiden tai uhkaavien tilanteiden jännitteistä mutta myös ihastunut kiihtymys lordi Orvillen läsnäolosta. Kirjeiden sanakäänteissä liikkuu ”tiedostamaton” ihastus tähän mieheen, mitä kirjassa ei voinut sanoa suoraan. Lordi Orvillen ihanteellisuus, sopiva joustavuus ja lievä epämiehekkyys luo tilan, jossa miehen ja naisen tasaveroinen kanssakäyminen ja kiintymys on mahdollista rikkomatta aikakauden asettamia rajoituksia.

Evelina on paksu ja kenties vähän pitkäveteinen romaani. Sitä koskeva tutkimus on sen sijaan pohjattoman mielenkiintoista ja opettavaista.

Lisää aiheesta:
  • Hilary Havens (2012) Reflection and Revision in the Novels of Frances Burney. Väitöskirja. McGill University, Montreal, Kanada.
  • Teemu Ikonen (2010) 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus, Helsinki. 
  • Lisa L. Moore (1990) Sexuality, Subjectivity and Reading: Constructing the Heterosexual Heroine in the Late Eighteen-Century Novel. NWSA Journal, 2(4): 693-695.
  • Amanda Rudd (2011) The Spaces Between: Creating A Space for Female Sexuality in Frances Burney’s Evelina, Ann Radcliffe’s The Italian, and Jane Austen’s Sense and Sensibility. Plaza: Dialogues in Language and Literature, 2(1): 82-91. (PDF)
--

Kuva: Edward Francisco Burney, ”Frances Burneyn muotokuva”, 1784 tai 1785. (Wikipedia / Public Domain)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Nietzsche - Zarathustran varjo

Tarmo Kunnas, Nietzsche - Zarathustran varjo. Otava, Helsinki, 1981.

Kanadalainen rock-yhtye Rush on tullut kuuluisaksi kokeellisista ja vaihtelevista tahtilajeistaan, monimutkaisista kappalerakenteistaan sekä kliseitä väistelevistä sanoituksistaan. Vaikka alkuvuosina sanasto tuli fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta, sanoituksen teemat liikkuivat usein yksilön ja yhteisön välisessä suhteessa sekä taiteellisessa vapaudessa.

Esimerkiksi albumin Hemispheres (1978) avausraita ”Cygnus X-1: Book II” jatkaa edellisen albumin A Farewell to Kings (1977) päätösraidan ”Cygnus X-1: Book I” tarinaa. Kertoja on nyt mustan aukon läpi kuljettuaan päätynyt Olympos-vuorelle. Tunnetun avaruuden tuolla puolen hän todistaa Apollon ja Dionysoksen leireihin jakautuneiden jumalten kamppailua herruudesta. Taistelu on samanaikaisesti ulkoista ja sisäistä, sillä englannin kielen sana ’hemispheres’ tarkoittaa sekä planeetan että aivojen puoliskoja, mikä näkyy levyn kannessa ja kuuluu sen sanoituksissa. Kertoja alkaa etsiä voimien välistä tasapainoa.

Apollon ja Dionysoksen kädenväännöllä on pitkä perinne, mutta sen popularisoinnista vastasi  Friedrich Nietzsche (1844-1900). Hänelle esimerkiksi Aiskhylos ja Sofokles esittivät tragedioissaan vastavoimien tasapainon: elämä on lähtökohtaisesti traagista ja epämoraalista murhineen ja luonnonvastaisuuksineen, mutta mytologiassa on inhimillisiä, hallittuja ja elämäniloa tuottaviakin piirteitä. Sitten Euripideen tradegiat käynnistivät apollonisen alamäen. Tragediaan sotkeutui liikaa etiikkaa ja rationaalisuutta, ja tasapaino järkkyi.

Onneksi tasapaino löytyi uudestaan Kanadassa vuonna 1978.

* * *

”Tietäminen on aina askel kohti epävarmaa, tuntematonta ja vaarallista”, kirjoittaa Tarmo Kunnas kuvatessaan Nietzschen tragediakäsitystä kirjassaan Nietzsche - Zarathustran varjo (1981).  Tieto irrottaa ihmisen luonnosta. Toisaalta se on henkistymisen, nerouden ja luontaisen vaistonvaraisuuden edellytys. Ilman tietoa ihminen on pelkkää eläimellistä vaistoa.

Ihmisen ja elämän ymmärtäminen vieraannuttaa ihmisen muista ihmisistä ja tuottaa levottomuutta sekä juurettomuutta. Ympäristöstä lankeaa  kateutta, epäluuloa ja ennakkoasenteita. Tässä voi tuoksahtaa messiaanisuus, sillä nuori Nietzsche oli vaikuttunut neroutta palvovasta wagnerilaisuudesta, mutta oleellisempaa on, että Apollon ja Dionysoksen kiista laajenee Nietzschen käsissä tieto-opilliseksi.

Nietzsche vastusti filosofien luomia käsitemaailmoja aina Platonista Kantiin. Heidän luomien abstraktioiden ja harhakuvien oli tarkoitus peittää elämän traaginen luonne. Filosofien (apolloniset) totuudet eivät (dionyysisen) taiteen tavoin tuoneet mukanaan elämäniloa. Ne pyrkivät vain kaunistamaan kuvaa ihmisluonnosta ja sen kyvyistä.

Toisaalta totuus itsessään on illuusio: se on pohjimmiltaan subjektiivista tulkintaa todellisuudesta. Jo pelkästään sanat luovat valheellisen totuuden. Annamme asioille nimiä, ja sanojen kautta saamme kuvan hallittavasta todellisuudesta, mutta mikään ei takaa, että olemme ymmärtäneet todellisuuden oikein. Sanojen turvallinen piiri kuitenkin estää meitä näkemästä tai ilmaisemasta todellisuutta sellaisena kuin se on. Olemme sanojemme vankeja.

Todellisuus jää meille lopultakin tuntemattomaksi ja käsittämättömäksi, ja kaikki puheet järjestyksestä, moraalista, symmetriasta, ”olioista sinänsä” tai absoluuttisesta tosiolevaisesta ovat meidän omia luomuksiamme. Kieli tuottaa illuusion hallittavasta todellisuudesta, mutta myös kieli on oma luomuksemme.

Illuusiot eivät ole kuitenkaan arvottomia. Totuus voi joko vahvistaa ihmisen luottamusta elämään tai viedä hänet ristiriitaan elämän traagisen perusluonteen kanssa. Ihminen ei voi tavoitella pelkästään jälkimmäistä tuupertumatta epätoivoon. Tiedontavoitteluun on luotava strategia, joka tarjoaa hetkittäin jonkinlaisen jalansijan ja mahdollisuuden elämäniloon.

Tämä tasapaino on vaikea tavoittaa. Ihmisen ihanne on Zarathustra, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja samalla jatkuvasti haastaa ja kyseenalaistaa omat uskomuksensa. Zarathustraa seuraa kuitenkin varjo eli elämänväsymys. Pelkoja, masennusta ja epätoivoa voi yrittää karkottaa nauramalla, mutta Nietzschen jännittyneessä naurussa kaikuu väistämätön tappio. Varmuuden puute ja totuuksien sekä arvojen jatkuva muuttuminen vie voimat.
Nietzscheä uhkaa nihilismi sanan kolmessa eri merkityksessä: hän pelkää elämää, hän kieltää kaikkien vallitsevien arvohierarkioiden pätevyyden, hän ei kykene tarrautumaan yhteen arvohierarkiaan.
Esimerkiksi Epäjumalten hämärä (1889) sijoittuu Nietzschen myöhäiskaudelle, kun Zarathustran varjo on jo nielaissut hänet. Hän oli lakannut kyseenalaistamasta omia käsityksiään ja kirjoitti enää provosoivia aforismeja.

* * *

Kunnas tiivistää kokonaisen tuotannon ja sen sisäiset kehitysvaiheet parisataasivuiseksi johdannoksi. Hän järjestelee aforismeiksi puetut ja runolliset teesit jokseenkin kohesiiviseksi kokonaisuudeksi, jossa paljastuu herkullisinta filosofista pohdintaa, jota olen maistanut vuosikausiin.

Nietzsche on ajattelijana omaperäinen. Hän on aikoinaan pelottomasti kyseenalaistanut valistusfilosofian valheellisena ja kritisoinut 1800-luvun lopulle tultaessa miltei uskonnoksi kehittynyttä rationaalisuutta ja tiedeuskoa. Kritiikki on edelleen ajankohtaista.

Kunnaksen kirja, kuten johdannot yleensä, ovat illuusioiden illuusioita. Kielen, mielen ja maailman irtoaminen toisistaan on kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista. Pääni sisällä pitkään pimeinä olleilla käytävillä alkaa syttyä valoja.