The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania.