sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja (2012). Teos, Helsinki, 2016.

Vaikka maapallolla on ollut sama määrä vettä neljän ja puolen miljardin ajan planeetan synnystä tähän päivään, ihmisen kannalta helposti hyödynnettävän makean veden määrä on vaihdellut. Napajäätiköt ja suolainen meri ovat kilpailleet pinta-alasta ja tilavuudesta.

Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin kirja (2012) maapallo on satojen vuosien päässä tulevaisuudessa saavuttanut uudenlaisen tasapainotilan, jossa meri peittää laajoja nykyisin asuttuja alueita. Pohjois-Suomessakin kärsitään kuivuudesta, ja jäätynyt järven pinta on ihmisille enää kaukainen myytti. Niukkuus on tehnyt vedestä paitsi kriittisen resurssin myös valuutan. Sen lisäksi veden nauttimisesta on muotoutunut teemestarien ohjaama pyhä rituaali.
Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa.
Kertojan, aikuisikään astuvan Norian isä kasvattaa tyttärestään teemestaria ja vihkii tätä ammatin salaisuuksiin. Opetus keskittyy teeseremoniaan ja veden filosofiaan. Koska maailma vähenee koko ajan, vedestä ei puhuta enää elämän tai toivon vaan kuoleman liittolaisena. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta ihminen on joutunut syrjään sen kiertokulusta. Isän paljastama salainen, perimätietona kulkeva lähde tunturin uumenissa antaa teemestarin puutarhalle vehreyden ja talon vedelle sen raikkauden. Salainen lähde on myös vakava rikos. Kovaotteinen sotilashallinto säännöstelee vettä, eikä vesirikoksiin syyllistyneitä armahdeta.

Opetuksensa lomassa Noria alkaa ystävänsä kanssa selvittää muinaisen tutkimusretken vaiheita, kun ”muovihaudan” uumenista löytyy vuosisatojen ikäisiä äänitteitä ja kuuntelulaitteita. Mysteeri alkaa aueta, mutta väkivaltainen niukkuus hiipii kylään ja repii asukkaiden välistä luottamusta niin, ettei yhteisö voi oikeastaan toimia enää yhteisönä. Noria joutuu tekemään valintoja.

Itärannan romaani on omaperäinen ja vaikuttava. Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta. Toistuessaan ne vaikuttavat enemmän nykyisyydestä käsin kirjailijan värittämältä havainnolta kuin niukkuuden maailmassa kasvaneen nuoren aikuisen kokemukselta. Noria ei itse ole tuntenut maailman vähenemistä kuin hetken. Ehkä tämä teemestarin näkökulma on vahvemmin kallellaan menneisyyteen, kuolemaan ja menetykseen kuin ajattelin.

Teemestarin kirja ei tarpeettomasti selittele maailmaa mullistaneen onnettomuuden syytä tai laajuutta, eikä se solmi kaikkia lankoja tarinassaan. Vaikka kirjan lohduton tulevaisuuden kuva on oivaltava ja ruokkii mainiosti dystopiannälkääni, jäin pohtimaan, onko armeija pelkästään resurssikaappaukseen syyllistyvä rosvojoukko vai viimeinen — jos kohta korruptoitunut — keino ylläpitää sivilisaatiota säännöstelyn voimin. Tulkintaa voi tehdä molempiin suuntiin, mutta täyttä valtuutusta romaani ei tunnu antavan. Jälkimmäinen vaihtoehto piirtäisi tarinaan herkullisen dilemman.

12 kommenttia:

  1. Ihan hieraisin silmiäni, että näinkö oikein, että olet lukenut Teemestarin kirjan. Siltä vaikuttaa. :D

    Kiinnostava havainto tuo mitä sanot kertojanäänestä ja siihen liittyvästä nostalgiasta sellaista kohtaan, josta kertojalla ei ole kokemusta. Hmm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En sanoisi uudempaa kotimaista kertomakirjallisuutta epämukavuusalueekseni, mutta yleensä odotan, että kuohu laskeutuu. Nyt odotin viisi vuotta, ja teoksesta puhutaan edelleen. :-)

      Kuivina aikoina / lauletaanko silloinkin / Silloinkin lauletaan / kuivista ajoista.

      Poista
  2. Hieno kirja, minusta ilmestymisvuotensa paras kotimainen kirja. Dystopia ja tulevaisuudenkuvaukset tietysti kiinnostivat. Olihan tässä jotain sellaista uuttakin, jota ei vielä ole, mutta makean veden katoaminen on uhkakuva, joka on näillä näkymin todennäköistä.
    Oli tässä jotain vanhahtavan uutta, mikä kiehtoi mm. teeseremoniat yhdistettynä joihinkin tulevaisuuden laitteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitänyt dystopiaa jonkinlaisena kotikenttänä, mutta tässä avautui uudenlaisia tapoja kohdata niukkuutta, so. juuri rituaalin ja pyhyyden kautta.

      Kyllä. Teemestarin kirja on oivaltava ja omaperäinen yhdistellessään uutta ja vanhaa. Kirjassa on säröjä, mutta sen sävy kantaa loppuu asti. (Muista saman vuoden teoksista en taidakaan osata sanoa mitään. :-))

      Poista
  3. Luin tämän jälkimmäisen vaihtoehtosi mukaisesti, siis että rakas asuinpallomme on lähes lopussa ja vielä yritetään selvitä jotenkin.
    Pidin kerronnan tyylistä, koska se tuntui sopivan hyvin yhteen teeseremonian hartaan, yksinkertaisen ja hitaan tyylikkyyden kanssa.
    Odotin Itärannan seuraavaa, Kudottujen kujien kaupunkia, mutta se oli minulle liiaksi pelkkää scifiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sotilaat tulevat esiin kirjassa luonnollisesti Norian paikallisen näkökulman kautta. Siinä sotilaat eivät ole edes välttämätön paha vaan pelkkä paha.

      Norian isä kyseenalaistaa sotilaiden kaiken nielevän omistus- ja vallanhalun. Komentajalla on "kovat, mustat silmät" ja veitsiä muistuttava hymy. Vain yksilöiden välinen tunneside tai luottamus keskeyttää tai katkaisee koneiston harjoittaman velvollisuudentuntoisen tuhoamisen.

      Sotilaat ovat liian kurinalaisia ja järjestäytyneitä ollakseen vain rosvojoukko, mikä ei vielä tarkoita, että heitä tarvittaisiin. Olisiko siis kaikki hyvin, jos sotilaat lähtisivät?

      Joskus dystopioissa toivo tukahdutetaan esittelemällä vastapuolen näkökulma jotenkin perusteltuna. Itäranta ei näin tee, joten ehkä kirjan maailmassa sotilaille on vaihtoehto. Siten sotilaat eivät ole viimeinen sivilisaatiota koossa pitävä voima. Jatkuvaa resurssisotaa käydään jossain, mutta kyläläisille sillä ei ole merkitystä.

      Tulee kiusaus lukea kirja uudestaan tästä näkökulmasta. Yritän siirtyä eteenpäin. :-)

      Poista
  4. "Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta."

    Tämä on mielenkiintoinen havainto. Ja niin totta! Vaikka siitä on jo hetki aikaa, kun tämän luin, muistan juuri tuon kaipauksen ja menneisyyttä ikävöivän tunnelman. Vaikka Noriahan ei edes tiedä mitä ikävöidä, koska menneisyys on pimeä peitossa.

    Menneisyyteen päin katsominenhan on leimallisesti postapokalyptisten tarinoiden piirre. Tulevaisuutta ei enää ole, joten ei voi katsoa kuin menneisyyteen. Itse luin romaanin leimallisesti dystopiana, mutta jos tarinaa tarkastelisikin maailmanlopun jälkeisenä tilana, siitä saattaisi ehkä aueta jänniä näkökulmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko postapokalyptinen tarinaperinne leimallisesti kiinni menneessä? En osaa sanoa. Osassa tarinoita se varmasti pitää paikkansa.

      Toisaalta luulen, että jotkut tietoisesti välttävät menetyksen tematisointia. Esimerkiksi Danny Boylen elokuvassa 28 päivää myöhemmin (2002) Selena vetää maton Jimin haikeuden alta ennen kuin se pukeutuu sanoiksi.

      Itärantakin keskittyy paljolti selviytymiseen tai yhteisön hajoamiseen uudenlaisessa maailmassa. Ehkä kertojan ääneen olisi vaikea keksiä sellaista lyyrisyyttä, joka ei viittaisi tarinan ulkopuolelle.

      Poista
  5. Nyt kuin luin Essielinan kommentin, niin aloin uudestaan miettiä tuota menneisyyden kaipaamista. Ei nyt täysin Itärannan kirjaan liittyen, mutta noin muuteen kyllähän sitä voi kaivata sellaisia aikoja, joita ei ole elänyt, jos niistä ajoista on jotain tietoja. Itse esim. kaipaan välillä 1920-luvun Pariisiin, vaikka en edes oikein tiedä miksi. Kaipaan johonkin tunnelmaan, joka on välittynyt ko. ajasta kertovista kirjoista.

    Teemestarin kirjassa on jäänteitä menneisyydestä, vaikka nyt ne cd-levyjen palaset. Mahdollistaako ne sitten kaipaamisen aikaan, jolloin niitä oli. Tai voisiko Noria kaivata aikaa, jolloin vesi oli vapaa hyödyke, vaikka ko. aikaa ei olekaan kokenut?

    Osaat kyllä Juha poimia just ne mielenkiintoisimmat jutut lukemastasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kyllä, rhysiläinen tunnelma ja ennui maistuu minullekin. :-) Lukemiseni on paljon vieraisiin aikoihin ja maailmoihin, myös dystopioihin, sukeltamista.

      Noria kaipaa aikaa, jolloin vettä on enemmän. Hänen toimensa ja suunnitelmansa tähtäävät muutokseen ja uuteen tietoon. Tämä kaikki on hyvin toimivaa, järkevää ja uskottavaa.

      Särö ääneen tulee siitä, että hän alkaa puhua ja kuvata ympäristöään ikään kuin vuosisatojen takaisesta näkökulmasta käsin. Kirja ei selitä Norian näkökulmaa, ja lukija joutuu liimaamaan päälle oman selityksensä.

      Kenties teemestarien havainto keskittyy menetykseen ja haikeuteen, kenties se tunnistaa harmauden keskellä harmauden, haurauden keskellä haurauden ja kuivuuden keskellä kuivuuden. Kenties teemestarit omaksuvat menneisyyden näkökulman ympäristöön. Tai kenties kirjailija haluaa lukijan kokevan muuttuneen maailman menetyksineen ja vähenemisineen tietyllä tavalla ja käyttää Norian ääntä tämän kertomiseen.

      Poista
  6. Kirjoitat Teemestarin kirjasta niin hienosti, että tekisi mieli tarttua teokseen uudelleen. Vuosia sitten romaanin luin mutta paljon on vaipunut unholaan. Itärannan uutukaisesta pidin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kirja kestää varmasti toisenkin lukukerran. Ylipäätään tämäntyyppisen scifin menestys kotimaassa ja maailmalla on pienoinen ilon aihe.

      Saatanpa tarttua tuohon uudempaan teokseen — sopivan ajan kuluttua :-).

      Poista