sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Fire and Movement


Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti